Afroditen temppelin esikartano Sestoksessa. Keskustan muodostavat
pitkien välimatkojen päässä peristyylin tapaan seisovat pylväät.
Taustalla temppeli, johon vievät moniasteiset portaat. Etualalla
oikealla puolen Amorin kuvapatsas, vasemmalla Hymenaeuksen.
Varhainen aamu.
Hero astuu, kantaen kukkaisvasua kädessään, alas temppelin portaita.
HERO.
Näin pitkällä siis ollaan. Temppeli
jo myrttineen ja ruusuin valmihina
vain juhlan alkamista odottelee.
Ja itse olen juhlan esine!
On suotu minun kaiket päiväni,
jotk' ennen ilman määrää kulutin,
nyt palvelukseen taivahisen käyttää,
ja hetket, jotka kuihtunehet ois
kuin nurmen kukat, saan ma seppeleksi
nyt jumalattarelle nitoa
ja hälle pyhittää mun elämäni.
Kuink' olen onnellinen, että päivä
näin valjennut on ihanana. Missään
ei pilvenhattarata taivahalla
ja Phoebus nousten meren aaltoin ylle
nyt katsoo templiämme siunaten.
Mun vertaiseksesko sa tunnustat?
Sen tiedätkö sa, että sama Hero,
sa jonka lasna riemuin leikkivän
näit templin portahilla, vallannut
on esi-isäin vanhan oikeuden;
sen etuudesta vaarin ottaen
on papittareksi hän ruvennut.
Se tänään, tänään tapahtuva on.
On kansa hänet näkevä, kun silloin
hän uhrilahjaa kantaa taivaisille
ja kaikki huulet riemuhuutoon yhtyy
ja loisto jumalattaren se myös
on papittaren —
Mutta laiminlyönnein
ma täällä toimeniko alkaisin?
On vielä kukkia ja seppeleitä,
ja kuvat tuoll' on kaunistamatta.
Kas tässä Hymenaeus, joka yhteen
viet ihmiset, sa ota seppel multa,
jok' itse vapaan osan valitsen.
Sa vaihdat sieluja? Ah, jumalat!
Mun omani ma itse tahdon pitää;
siit' toinen varmaan hyötyis vähemmän!
Ja sulle, Amor, toinen seppeleeni!
Jos jumalan oot poika, olemme
me sukulaiset; kunnon sisarukset
ain elää sovinnossa keskenänsä.
Niin eläkäämme mekin, Kunnioittaa
sua voin kuin sitä, jot' ei tunne vielä.
Nyt vielä permannolle kukat. — Mutta
kuink' onkaan kaikki täällä huiskin haiskin.
Tuoss' eikö vesiruukku — niinit — nuorat?
Kuin vitkastelee palvelijattaret
tään talon! Täyttävätkö tällä tapaa
he tehtävänsä. Epäjärjestys
tuo kiusaa silmiäni; paikallensa
ma tahdon itse kaikki panna.
(Järjestelee epäjärjestyksessä olevia esineitä.)
Tuossa
he joukoss' saapuvatkin meluten.
Nyt ilman heitä kaikk' on kuntoon saatu.
(Ianthe ja joukko palvelijattaria tulee.)
IANTHE.
Ah, kaunis Hero, näin jo varhain työssä!
HERO.
Muit' ennen vain; on nyt jo aika myöhä.
(Palvelijattaret laittavat kaikki kuntoon.)
IANTHE.
Hän meitä nuhtelee, kun vähän oomme
me tänne eilisestä jättänehet.
HERO.
Lie paljon taikka vähän, mitään et
oo vielä tehnyt.
IANTHE.
Aamuvarhaisesta
me oomme lakaisseet ja puhdistaneet,
mut sitten kentälle me karkasimme.
HERO.
Mut taivaan nimessä, kun juoksentelit
sa esipihassa, sun silmääs eikö
oo tullut keskenjäänyt työsi? Mutta
ma vaikenen, me toisiamme emme
voi ymmärtää.
IANTHE.
Sa aina jurottelet
ja iloisilta ilon kieltää tahdot.
HERO.
Oon yhtä iloinen kuin muutkin. Usein
mua ennen iltasella leikin aikaan
te ootte väsynehet; mutta työkin
on mulle hupi leikin veroinen,
ma siks en sitä tahdo laiminlyödä.
IANTHE.
Suo anteheksi meille alhaisille
sa ylvään pappissuvun perijätär — —
HERO.
Se totta.
IANTHE.
Korkeampaan kutsuttu —
HERO.
Niin, vastaan ylpeästi.
IANTHE.
Toiset ilot
on sulla, arvokkaammat.
HERO.
Tiedät kyllä
ma etten ivata voi. Ivaa sinä!
IANTHE.
Mut kuitenkin oot katsomassa käynyt
sa noita kahta nuorukaista —
HERO.
Vaiti!
IANTHE.
Ah itse hullaantunein silmin heitä
sa tähystelit.
HERO.
Vaiti, sanon minä.
Oon hulluuttasi kyllin kärsinyt.
Sun puheellesi suljen korvani.
Ma kerron sedälleni, papille,
ja töistäs saat sa ansiosi mukaan.
En kernaasti suo valtaa vihalleni,
mut kun sua kuulen, en voi tehdä toisin.
Ei sanaakaan nyt enää, sanon minä!
(Pappi on temppelivartijan seuraamana astunut
esiin oikealta puolen.)
HERO (astuen häntä vastaan).
Sa saavuit oikeahan aikaan, setä!
Jo olin antaa vihalleni vallan
tään juhlapäivän aamuna, mi iäks
mun saattaa — ah, sa anteheksi anna.
PAPPI.
Mik' oli suureen kiivauteesi syynä?
HERO.
Tuon kevytmielen pahansuovat sanat
ja raaka pilkka, joka kunnioita
ei mitään. Ah, jos viisauskin saisi
niin kärkkääst' oppilaita kuni pilkka!
PAPPI.
Ja kuka on hän, joka rohjennut
on talontavan rikkoa?
HERO (hetken vaitiolon jälkeen).
En tahdo,
kun tässä harkitsen, ma nimeänsä
nyt mainita, vaikk' oiskin ansainnut
hän nuhteen. Kaikkia sa nuhtele,
saa ottaa siitä osans' syyllinen.
(Temppelipalvelijalle.)
Sa katso, ristitornin luona, että
ei muukalaiset —
PAPPI.
Oisko ehkä?
HERO.
Pyydän.
PAPPI.
Siis lähde. Ja te, kavahtakaa vihaa,
jok' keinot tuntee, oikeutensa myös.
(Temppelipalvelija vasemmalle, tytöt oikealle puolelle.)
HERO.
Nyt on mun hyvä. Sääliä voin heitä,
he hulluudellaan tuhoo itsensä.
Mut heidän ystävyyttään en ma pyydä.
PAPPI.
Mua ilahduttaa, että joukosta
et valitse sa ystävättäriäs
ja kummastuttaa, ettei vienyt koskaan
oo vertaisesi luokse sydämes.
On yksinäinen olo papittaren
ja kahden helpompi ois kaikki kantaa.
HERO.
En seuraa kaipaa ma, on tehtävä
se yksin, min sai tehtäväkseen täällä.
Mut yksin eihän ole papitar.
Tääll' onko yksinäistä ollut koskaan?
Jo varhain aamuselta idästä
ja lännestä käy tänne kansa vihki-
ja uhrilahjat kantain; konsanansa
ei tämä talo ole tyhjäks jäänyt,
se vierahia ain' on ollut täynnä.
Ja työtäkin on riittämähän asti,
on vesimaljakoista pidettävä
ja pylväistä ja jalustoista huolta
ja kaikk' on juhlaan koristeltava.
Ei riitä tyhjään pakinahan aikaa,
ei myöskään ystävättärien seuraan.
PAPPI.
Et ymmärtänyt oo mua.
HERO.
Ehkä en.
Mit' ymmärrä ei itse, kaipaa ei.
Ma olen olohoni tyytyväinen.
PAPPI.
Mut aika taipumukset muuttaa voi.
HERO.
Ken tyytyy osaansa, hän viisas on.
Ma vallan hyvin tiedän itse, minkä
me oomme osan valinnehet — siten
jos kutsua voi sitä, vaikk'ei vaalin
oo valtaa ollut. Pikemminkin on
mun onnellinen arpa tänne tuonut,
miss' on mun niinkuin väsynehen miehen,
jok' käypi veden lempeähän kylpyyn,
miss' aallot häntä hiljaa hyväilevät,
ja veden helmaan vaipuu verkalleen
ja sulautuen unhoittuu sen syliin.
vasta täällä elämälleni
ma saanut määrän. Ikävöikö kukaan,
ken mereltä on vaivoin maalle päässyt,
taas meren myrskyhyn ja ahdinkoon?
Niin, nämä pylväät, nämä pilarit
ei ulkonaist' oo mulle, kuollutta:
mun olentoni nojaa niihin, ilman
niit' oisin kuollut kappale kuin ne.
PAPPI.
Sa varo, ettei joku harrastustas
sois itsekkyydeks nimitellä. Pitää
saa kukin itsestänsä loitolla
sen, mikä häiritsee; mut kuitenkin,
jos kaiken luotaan työntäin, omistaa
vain itsellensä elämänsä, niin se
on ahdasta ja pientä, heikkoa.
Sa tiedät, tuntemattomista asti
on heimollamme armo jumalain
jo ollut, oraakelein, tunnuslausein
he ovat puhunehet kauttamme:
sua eikö viehättäisi vallata
tuo vanha kunniakas armo meille
ja koko kansan hyväks samalla?
Sua kehoittanut olen useasti
öin temppelissä valvomahan: etkö
sa kuulis hiljaisata ääntä, jolla
on tapa taivaallisten puhua.
HERO.
Ei jumalien armo jokaisella,
ma näkijättäreksi luotu en.
Yöt lepäjän ja päivin toimeen käyn,
vain auringosta iloita ma osaan.
PAPPI.
Mut tänään ois sun —
HERO.
Olenkin jo ollut
ma temppelissä ennen päivän koita
ja miettinyt, mut mitään en oo kuullut.
Ma silloin noihin kukkasihin tartuin
ja seppelen tein jumalattarelle
ja sitten noille taivaisille tuossa
ja olin tyytyväinen.
PAPPI.
Ajattelit?
HERO.
Mun työtäin?
PAPPI.
Muuta et?
HERO.
En, mitä muuta?
PAPPI.
Sun vanhempias, lapsi.
HERO.
Miksi heitä —
kun eivät minusta he välitä.
PAPPI.
He sua muistavat ja kaipaavat.
HERO.
Sit' ei he tee, sa vaikk'et sitä usko.
Ma olin aina heille taakaksi
ja rauhattomuus kotona ol' aina.
Mun isäin vaati, mit' ei kukaan toinen,
ja ilman syytä julmistui ja suuttui
ja äiti oli vaiti vain ja kärsi
ja veljeni — ah, kaikist' ihmisistä
vain yhtä vihaan, veljeäni vain.
Hän piti mua, naista, nuorempaa
vain oikkujensa leluna. Mut minä
ain olin ääneti ja yksin surin.
PAPPI.
Siis vanhemmilles suuttunut oot?
HERO.
En.
Jos jätin heidät, tein sen, jotta heitä
ma voisin rakastaa. Nyt elämäni
on täällä rauhaisa ja turvallinen.
PAPPI.
Jos nyt he tulis?
HERO.
Ah, sitä ei he tee.
PAPPI.
Sua noutamahan.
HERO.
Täältä? Turha vaiva
PAPPI.
Jos tulis äitis saattain sulhasta —
HERO (lähtemään kääntyneenä).
Sa lasket leikkiä, mut minä en.
PAPPI.
Se totta on, on vanhempasi tulleet.
HERO.
He? täällä?
PAPPI.
Eilisillast' asti.
HERO.
Mitä —
sa mult' oot salannut sen.
PAPPI.
Itse he
niin tahtoivat, he jottei häirinneet
ois hartautta yösi, joka sulle
on monen päivän aamunsarastus.
Mut sinä olet vahva, tulkoot nyt!
Kas tuossa saapuu isäs, pysähtyy
ja henkeänsä pidättää — hän tulee.
HERO.
Mun isäni?
PAPPI.
Niin, hän.
HERO.
Hän onko kuinka
jo vanha?
PAPPI.
Vierellään käy nainen.
Hero.
Äiti!
PAPPI.
Sa kalpenet, sa etkö ilomielin
käy heitä vastaan?
HERO.
Salli ensin heitä
mun pitkäst' ajasta nyt katsella.
Heron vanhemmat tulevat.
ISÄ.
Sa lapsukaisein, Hero!
HERO (rientää äitiään vastaan).
Äitini!
ISÄ.
Me oomme kaukaa tulleet — hengästyn
niin äkkiä — sun luokses, lapseni
sun taivahisen onnes todistajiks
ja läsnä olemaan, kun sukus vanhan
sa nouset kunniahan, jota meiltä
muut kadehtivat kautta koko maan
ja — ja — ah kipeätä rintaa! — niin
tään kaiken tähden tänne tullehet
me olemme. — Kas, terve, veljeni!
HERO.
Ah äitini!
ISÄ.
Niin, hänkin sairahana
ja heikkona on tänne lähtenyt
myös osaa ottamahan onnehesi.
Kaks henkeähän mahtuu vaunuhun,
siks tuli hänkin. Kuka iloitsis
ei lapsen onnelle, kun vihitään
hän iäks korkehimpaan tehtävähän?
Ken silloin kuulis epäilyksen ääntä?
Ja — mutta kyllin. Iloitsemme siis.
HERO.
Hän mitalin virka ei.
ISÄ.
Ei! Kysyt: miks?
Hän muutoin kotonansa pitkät päivät
voi puhua. Sa kysyt: miksi? Tiedä:
sen parempi on puhumatta olla,
ken sanoisi ei mitään tärkeätä!
Se eikö totta, veli?
HERO.
Vaikenemaan,
oi eno hyvä, käske veljesi,
hän että äidin soisi puhua.
PAPPI.
Sa salli hänen, veli.
ISÄ.
Sallin. Mutta —
HERO.
Ei niin. Hän puhukoon, mit' tahtoo.
ÄITI (puoliääneen).
Rakas!
HERO.
Hän puhui! Rakas, rakas ääni, jota
niin pitkään aikaan kuullut en. Ah äiti!
PAPPI (astuen taka-alalle, palvelijalle).
Käy tänne.
ISÄ.
Nyt hän itkee. Ah, kun piti
tään tapahtua. — Veljeni, mit' teet?
(Kulkee taustaa kohti ja laskee kätensä siellä
seisovan temppelivartijan olalle.)
Sa kelpo mies, mit' askaroitset siellä?
PAPPI.
On pensastohon kyyhky lentänyt
kai pesähänsä. Tapahtua niin
ei sallita. Hei orja, etsi kyyhky!
ISÄ.
Miks niin? Min tähden?
PAPPI.
Tapa templin tuo.
ISÄ.
Mut nuo —
PAPPI.
Suo heidän keskenänsä olla.
HERO (äitineen etualan oikealla puolen).
Nyt äiti, kyyneleesi pidätä
ja selvään lausu, mitä ajattelet
ja tunnet. Minä kuuntelen ja sanaas
ma tahdon mielelläni seurata.
En ole enää sama tyttönen,
jonk' opit kodissasi tuntemaan.
On jumalatar minut muuttanut!
voin levollisesti nyt ajatella.
Myös —
ÄITI.
Lapsi.
HERO.
Äiti?
ÄITI.
Meihin katsovat
nuo tuolla.
HERO.
Äiti, täällä temppelissä
on oikeutensa myöskin naisella
ja sorretull' on täällä sananvalta.
Mut jos sa tahdot, mielelläni astun
ma sun ja heidän väliin, kenkään ei
sua nyt voi nähdä, sano, arvannut
ma oonko oikein: yhtä mieltä et
sa ollut puolisosi kanssa, sulla,
jos oisi valtaa ollut, ottanut
sa oisit tyttäresi mukahas
täst' temppelistä rauhaisasta pois
sun omaan murheen painamahan majaas.
Se totta onko? Puhu, puhu, äiti!
ÄITI.
Ma olen vanha jo ja yksin.
HERO.
Yksin?
Sull' onhan puolisos ja rikas koti
ja uskolliset palvelijat — ah
ma olin tärkehimmän unhottaa!
sull' onhan veljeni, jok' kotiaan
tuo kohta morsiamen; sulle hän
pian lapsenlapsen lahjoittaa —
ÄITI.
Sun veljes —
ISÄ (taka-alalla, orjalle).
Sa tarmolla käy työtäs jatkamaan!
ÄITI.
Sun veljes, laps, ei ole luonamme
HERO.
Kuin?
ÄITI.
Jälkeen monen kovan kärsimyksen,
ja vanhemmille kaksinverroin kovan,
hän meidät jätti sekä morsiamensa,
jok' kyynelöiden häntä muistelee,
ja lähti kera miesten urhoollisten
päin tuntemattomia vaiheita.
Jos purjein, ratsain — kenkään tiedä ei.
HERO.
Siis ei hän enää kotonaan oo, silloin
ma kaksinverroin kernahammin palaan.
Mut vaikk' on poissa hän, on siellä monta
jotk' ovat samanlaisia kuin hän,
joill' otsanauhanaan on raaka mieli,
jotk' arvelevat vähän, paljon toimii.
He ovat tottunehet kylmin käsin
kuin leikitellen hajoittamaan maahan
kaikk' arat, äänettömät ajatukset,
jotk' ovat hiljaisuudess' itäneet.
Ja sellaisehen seuraan haluatko
sa lapses.
ÄITI.
Suojata sua tahdon, mutta,
vain avioss' on nainen onnellinen.
HERO.
Sen punastumatta sa lausutko?
Sa joka pelkäät miehes katsettakin,
jok' et saa hänen kuulten vapahasti
ees ajatustas lausua, sun jonka
on määrä vaitiollen totella!
Noin mulle haastellako uskallat?
ISÄ (taka-alalla )
Kas äiti lämpenee!
ÄITI.
Oi tuskaa syvää!
He ovat vieroittaneet lapseni
ja turhuudella sydämensä vieneet,
niin että kuuroin korvin kuuntelee
hän omaa äitiänsä, lähimpäänsä.
HERO (astuen hänestä loitommalle).
Ma ilomielin tahdon tänne jäädä
luo jumalattareni alttarin
ja tehdä, mik' on oikein — siksi en
mua että siihen käsketään, vaan siksi
sen että itse oikeaksi tiedän.
Eik' oikeuttani kukaan ryöstää voi —
(painokkaasti)
Ei totisest'!
ORJA (joka taustalla jakkaralla seisten etsiskelee pensaikossa,
horjahtaen).
Ah!
HERO (kääntyen katsomaan).
Mitä?
ÄITI.
Viatonta
he häiritsevät lintua, sen nostain
pois pesästään. Niin raastavat he myös
pois lapsen äidistään kuin leikillä!
Voi minua!
HERO.
Kuin vapiset sa, äiti!
ÄITI.
Ma oman kohtaloni näänhän.
PAPPI (palvelijalle, joka on asettanut pesän vasuun, minkä
laidan yli näkyy munia hautova kyyhkynen).
Mene!
Ja vie tuo täältä!
HERO.
Seis, se laske pois!
Se tänne anna!
(On ottanut palvelijalta vasun.)
Eläinparka, mitä
sa vapiset. Kas, äiti, terve on se.
(Silittää kyyhkystä.)
Sa ootko peloissas?
(Asettuu istumaan kuvapatsaan jalustalle etualan vasemmalle
puolen, vasu käsissään, milloin koettaen saada linnun,
kohottamalla sitä lentämään, milloin sitä katsellen ja
tarkastellen.)
PAPPI (palvelijalle).
Kuin! Enkö käskenyt —
(Palvelija osottaa anteeksi pyytäen Heroa.)
PAPPI (astuen hänen luokseen).
Niin vähänkö sa aikaa toimessas
oot ollut, ettet tiedä, mikä tapa
on täällä?
ÄITI (seisoen etualan oikealla puolen).
Sydämeni pakahtua
on tähän paikkaan. Tätä näkyä!
PAPPI (hänelle).
Ja sitten sinä, heikko nainen, miksi
sa tulit toimiamme häiritsemään?
Ja sitä hämmästyt, jonk' oisi sun
jo ammoin tullut tietää kuuluvan
tään talon pyhiin tapoihin. Ei täällä
saa lintu pesiä, ei kuherrella
saa kyyhky templin lehdossa, ei köynnös
saa jalavata syleillä, on kaikki,
mi kaipaa paritukseen, kielletty.
Tuo tuolla tänään samaan kohtaloon
myös sitoutuu.
HERO (kyyhkystä silitellen)
Sa eläinparka, kuinka
he meistä kiistelevät.
PAPPI.
Näyttääkö
se vaikealta, sitä murehditko?
Sa tahdot kotiin lapses — tule, ota!
Sua vaill' ei jumalatar eikä lastas!
Kas täällä maallist' Afroditea
ei kumarreta, joka ihmiset
kuin eläimet vie toisiensa luokse.
Kas taivainen, ken meren vaahdosta,
on noussut, kaiken pyhän sovun äiti,
hän ompi suvuton, sill' ylähällä
on alkuperänsä — hän miksi sua
ja lastas tarvitseisi? — Lähde täältä
ja lapses kerallasi vieös, kunnes
hän väsyy alhaisuuteen, missä itse
sa menehdyt; hän olkoon palkkapiika
sen miehen, joka häntä kerran kosii, —
kun täällä vois hän valkeuden tietä
päin omaa maaliansa käydä, olla
niin vapaa, määrästänsä tietoinen.
Mut sa et tahdo, siispä hänet ota!
Sa oothan äitinsä. — Siis, Hero, lähde!
Sua kutsuu mainen mieli: seuraa häntä
sa ihmisenä, naisena.
HERO (nousten seisaalleen, kyyhkyselle).
Nyt täytyy
mun puhua, sa pieni lintuseni!
(Antaen vasun palvelijalle.)
Sa ota tämä, anna lintuselle
taas vapautensa täyden takaisin.
(Palvelija menee.)
Sa setä, ällös äitiäni moiti,
on hyvät tarkoituksensa, hän lempii
mua yli kaiken. Vaietkaamme muut!
Oi äiti rakas, kanssas lähtisinkö?
Sa jää mun luokseni. Kun tuskat kalvaa
niin tule tänne luokseni. Ei täällä
oo sotaa, tääll' ei kenkään haavaa lyö,
ei moiti jumalatar, ja tää temppel
on aina yhtäläinen kuni nyt.
Sa tyynten päiväin onnen tunsitko?
Et sitä tuntenut oo; huoli pois!
Sa ilomielin mua juhlaan seuraa.
On tänään onnen hetki; huominen
jo tapaa hiljaisessa työssä mun
vesimaljaa kantamassa, alttarilla;
ja siten eelleen päiväst' toisehen.
Jos tahdot, seurahani liity! Katso
ma muuten kannan sun, ma vahva oon. —
Kas, äiti leppyy — hymyilee jo, katso,
oi setä.
(Puoliääneen.)
Merkki nyt sa anna vain.
Sa äiti, mua seuraa, aika rientää.
(Kulkiessaan, verkalleen itsekseen.)
Sa kun saat nähdä kalliit koristeet
ja vaatteet upeat ja kaiken loiston,
mi mulle valmistetaan, lepyt kyllä.
(Kulkee pari askelta edellä, kääntyy sitten takaisin.)
Sa hiukan kiirehdi.
(Molemmat poistuvat oikealle.)
ISÄ.
Nyt veli nopeasti —
PAPPI.
Nopeasti?
Miks? — Kauan harkittu vain kauan kestää.
Jos heikko on hän, vielä lähteköhön —
ISÄ.
Mut ajattele —
PAPPI.
Varma pakko vain
on ainut loppu moisen harrastuksen.
Sa valitseisit kuolinhetkees asti,
jos mahdollisuuksille todellisuus
ei rajaa säätäis. Vaalin vapaus
on heikkojen ja hulluin leikkikalu
ja viisas tekee, välttämättömäksi
min näkee; ylin velvollisuus hälle
on totuus —
(Palvelijaan kääntyen.)
Juhla alkaa.
NAUKLEROKSEN ÄÄNI (näyttämön takaa).
Tänne!
Leander tänne!
PAPPI.
Mitä siellä?