Eivät edes kaikkein jalomielisimmät ja kyvykkäimmät ihmiset voi olla
tuntematta sääliä nähdessään toisten avuttomuuden ja kuullessaan heidän
valituksensa, vaikka eivät itse pelkää niinkään pahan heitä kohtaavan ja
vaikka asettuvat yli onnen vallan. Sillä jalomielisyydelle oleellista on
myötätuntoisuus jokaista kohtaan. Mutta säälin herättämä suru ei ole
katkera; se on, kuten teatterissa esitettyjen surullisten tapahtumien
tuottama suru, enemmän ulkonainen ja aisteissa, kuin sielun sisällä,
joka kuitenkin tuntee tyydytystä, tietäessään täyttävänsä
velvollisuutensa näin sääliessään murheellisia. Säälin laadussa on se
erotus, että rahvas säälii niitä, jotka valittavat, koska se pitää
heidän kärsimystään hyvin raskaana, jotavastoin suurten miesten
pääasiallinen säälin esine on valittavien heikkous, koska eivät pidä
mitään onnettomuutta niin suurena kuin pelkurimaisuutta, joka estää
nurkumatta kantamasta kärsimystä. He tosin vihaavat paheita, mutta eivät
niitä henkilöitä, jotka niitä harjottavat, sillä heitä kohtaan tuntevat
he ainoastaan sääliä.