Usein emme kalpenekaan surullisina ollessamme, vaan punastumme. Ja tämä
on selitettävissä siten, että suruun yhtyy toisia mielenliikutuksia,
nimittäin joko halu, tai joskus myös viha. Nämät mielenliikutukset
lämmittävät tai kiihottavat maksasta, sisälmyksistä ja muista
ruumiinosista tulevaa verta, sysäävät sitä sydämeen ja sieltä aortaa
myöten kasvojen laskimoihin. Suru, joka välistä sulkee sydänaukot, ei
näet voi sitä estää, ell'ei se ole hyvin voimakas. Jo vähempikin suru
estää helposti täten kasvojen laskimoihin tullutta verta palaamasta
sydämeen niinkauan kuin rakkaus, halu tai viha noutavat lisää verta
sisälmyksistä. Sentähden tämä kasvoihin pysähtynyt veri tekee ne
punottaviksi jopa aikaansaa suuremman punastumisen kuin ilo; veren puna
näet näkyy sitä paremmin, kuta hitaammin veri virtaa, koska sitä silloin
kokoontuu kasvojen laskimoihin runsaammin kuin sydänaukkojen enemmän
paisuessa. Tämä huomataan etenkin hävyn tunteesta, joka on sekoitus
itserakkautta ja sitä harrasta halua, joka tavoittelee uhkaavan häpeän
välttämistä. Sentähden veri juoksee ruumiin sisäosista sydämeen ja
sieltä valtimoja myöten kasvoihin; ja tähän yhtynyt vähäinenkin suru
estää verta palaamasta sydämeen. Sama tapahtuu tavallisesti itkiessämme,
sillä useimmiten suruun yhtynyt rakkaus synnyttää runsaimmin kyyneleitä,
kuten myöhemmin olen osottava. Sama on asianlaita, kun vihastus valtaa
mielen, jolloin usein pikainen kostonhimo sekaantuu rakkauteen, vihaan
ja suruun.