Kun henkinen ilo tai suru näin herättävät samannimiset
mielenliikutukset, on näiden syyt ilmeisen selvät, ja niiden
määrityksestä nähdään, että ilo johtuu siitä luulosta, että omistamme
jonkun hyvän, ja suru siitä luulosta, että meitä vaivaa joku paha tai
puutteellisuus. Mutta usein tapahtuu että olemme surumieliset tai
iloiset voimatta niin selvästi huomata sitä hyvää tai pahaa, joka on
niiden syynä, nimittäin silloin, kun tämä hyvä tai paha jättää
vaikutuksensa aivoihin ilman sielun välitystä, koska se joko vain on
ruumiillista laatua tai koska sielu, vaikka se onkin sille kuuluvaa, ei
pidä sitä hyvänä eikä pahana, vaan jonakin toisenlaisena seikkana, jonka
aivoihin jättämä vaikutus on yhdistynyt hyvän ja pahan vaikutuksiin.
94. _Miten ilo ja suru syntyvät puhtaasti ruumiillisesta hyvästä tai
pahasta ja minkälaatuiset mieluinen aistimien kiihotus sekä kipu ovat._
Jos olemme vallan terveet ja jos ilma on tavattoman kirkas, tunnemme
siitä hilpeyttä, joka ei johdu mistään käsityskykymme toimituksesta,
vaan yksistään elonhengekkeiden liikkeiden aivoihin tekemästä
vaikutuksesta. Samoin olemme surulliset, kun ruumis on pahoinvoipa,
vaikka emme vielä huomaa, että niin on laita. Aistimien kiihotusta
seuraa niin välittömästi ilo ja kipua taaskin suru sentähden, ett'eivät
useimmat ihmiset niitä erota. Kuitenkin on niiden ero niin suuri, että
usein saatamme kokea iloa tuntiessamme kipua ja tuntea sellaista
aistimien kutkutusta, joka on vastenmielistä. Syy siihen näet, että ilo
tavallisesti seuraa mieluista aistimien kiihotusta on siinä, että se,
mitä kutsumme mieluiseksi aistimien kiihotukseksi, eli jokainen
mieluinen aistimus, syntyy siitä, että aistimiin vaikuttavat esineet
herättävät hermoissa sellaista liikettä, joka niitä vahingottaisi,
ell'ei niillä olisi tarpeeksi vastustusvoimaa ja ell'ei ruumiin
terveydentila olisi hyvä. Sentähden vastaanottavat aivot vaikutuksen,
jonka luonto on määrännyt antamaan tajuntaan tiedon tästä
terveydentilasta ja voimasta ja joka osottaa sitä sieluun kuuluvaksi
hyväksi, sen nojalla, että tämä vaikutus on yhdistynyt ruumiiseen ja
siis herättää sielussa iloa. Tämänkaltaisesta syystä huvittaa meitä
kaikenmoisten mielenliikutuksien, jopa surun ja vihan, meissä herättämä
kiihkosa sieluntila, jos vain mainitut mielenliikutukset syntyvät niiden
omituisten tapahtumien johdosta, joita näemme esitettävän teatterissa,
sekä niiden samankaltaisten vaikuttimien johdosta, jotka eivät voi
mitenkään vahingottaa meitä, vaan jotka ikäänkuin hyväilevät sieluamme
sitä liikuttamalla. Syy, joka vaikuttaa, että kipu tavallisesti tuottaa
surua, on siinä, että se aistimus, jota sanomme kivuksi, aina syntyy
jostakin niin raivokkaasta kosketuksesta, että se loukkaa hermoja. Nämät
on luonto määrännyt ilmoittamaan sielulle sen vahingon, jonka ruumis
tämän kautta on kärsinyt sekä samalla ilmaisemaan, ett'ei ruumiilla ole
ollut tarpeeksi vastustusvoimaa. Kivun tunne kuvailee sielulle sekä
ruumiin vammaa että sen heikkoutta alati vahingollisina ja
vastenmielisinä, paitsi silloin, kun ne tuottavat jotakin hyvää, jota
sielu pitää suurempiarvoisena.
95. _Miten ilo ja suru saattavat syntyä myöskin siitä hyvästä ja
pahasta, jota sielu ei havaitse, vaikka se on sieluun kuuluvaa, kuten
huomaamme siitä, että huimanrohkeat yritykset ja menneiden kärsimyksien
muisteleminen muutamia henkilöitä huvittavat._
Nuoret henkilöt ryhtyvät usein huvikseen vaikeisiin yrityksiin ja
antautuvat suurten vaarojen alaisiksi, vaikka eivät toivo niistä mitään
hyötyä tai kunniaa. Tämä on selitettävissä siten, että heidän
tietoisuutensa yrityksen vaikeudesta herättää aivoissa samanlaisia
mielteitä kuin ne, jotka syntyvät silloin kun he kuvittelevat että
tuollaisiin yrityksiin vaadittavan rohkeuden, menestyksen, taidon ja
voiman omistaminen on hyvä seikka, ja senvuoksi itse yritykset heitä
huvittavat. Vanhukset tuntevat tyydytystä muistellessaan menneitä
kärsimyksiään, koska pitävät onnena sen, että ovat voineet voittaa ne.
96. _Minkälaiset ne veren ja elonhengekkeiden liikkeet ovat, jotka
aiheuttavat viisi edellämainittua mielenliikutusta?_
Ne viisi[1] mielenliikutusta, joita tähän asti olen selittänyt, ovat
joko sellaisessa yhteydessä keskenään tai toisilleen niin vastakkaiset,
että niitä on helpompi käsitellä yhdessä, kuin tarkastaa kutakin
erikseen, kuten ihmettelyä käsitellessäni olen menetellyt. Sillä noiden
viiden mielenliikutuksen syyt eivät ole kuten ihmettelyn, yksistään
aivoissa, vaan myöskin sydämessä, pernassa, maksassa ja kaikissa niissä
rumiin elimissä, jotka ottavat osaa veren ja sitten myös
elonhengekkeiden synnyttämiseen. Vaikka kaikki laskimot johtavat verta
sydämeen, virtaa toisissa laskimoissa juokseva veri kuitenkin välistä
voimakkaammin sydäntä kohti kuin toisissa. Sattuu myöskin niin, että ne
aukot, joista veri tunkee sydämeen, toiste laajenevat enemmän, toiste
vähemmän.
[1] Descartes mainitsee tässä vain viisi mielenliikutusta koska kuudes,
eli ihmettely, ei hänen tutkimuksiensa mukaan ole yhdistynyt mihinkään
veren kiihotukseen. Suom. huom.
97. _Tärkeimmät huomiot, joiden nojalla nämät liikkeet tunnetaan mielen
ollessa rakkauden valtaamana._
Tarkastaessani niitä eri muutoksia, joiden kokemus osottaa tapahtuvan
ruumiissamme sielun ollessa mielenliikutuksien kiihottamana, huomaan
että rakkaus yksinään, s. o. kun ei sitä seuraa mikään voimakas ilo,
halu tai suru, vaikuttaa sen, että valtasuoni tykyttää tasaisesti, mutta
paljon kovemmin ja voimakkaammin kuin tavallisesti. Samalla tuntuu
rinnassa miellyttävä lämpö, ja ruoansulatus tapahtuu hyvin nopeasti,
joten siis tämä mielenliikutus on terveellinen.