Sillä samalla aikaa ilmestyy taustan portaille _Beata Kristiina_. Hän
on nyt muuttunut entisestään kokonaan. Kasvot ovat käyneet luiseviksi,
kelmeän kalpeiksi ja koviksi. Etuhampaista on yksi poissa, mikä tekee
kasvojen ilmeettömyyden avuttoman säälittäväksi. Vartalo on laihtunut
ja kutistunut. Hän on puettu? kansannaisen löysään röijyyn ja huonosti
sopivaan hameeseen. Päässä on tumma liina. Koko pukukin on musta,
vihertävän haalistunut, vieläpä rikkinäinen.
JÄGERHORN (kääntyy katsomaan tulijaa Beata Kristiinan ollessa vielä
portailla, ojentaa molemmat kätensä häntä kohti, astuu pari askelta
häntä vastaan, mutta pysähtyy äkkiä kuin hämmästyneenä).
BEATA KRISTIINA (astuu hitaasti kynnyksen yli, kääntyy seljittäin
katsomoon ja vetää tarkasti ovenpuoliskot kiinni; asettuu sitten
ovenpieleen seisomaan).
JÄGERHORN (perääntyy, Beata Kristiinan kääntäessä kasvonsa häneen,
melkein kauhuissaan ja painautuu vasemmanpuolista kaappia vasten,
tukahtuneesti). Kuka te...? — Tuletteko?... Ethän!...
BEATA KRISTIINA (välinpitämättömällä, jokapäiväisellä, melkein
karkealla äänellä). Hoputtivat tulemaan, tänne muka...
JÄGERHORN (astuu askelen lähemmäksi; melkein kuiskaten). Beata... (Kuin
hätähuutona.) Tunnetko minua?
BEATA KRISTIINA (hieman vaivautuneesti). Eipähän siitä... tuhottomia
aikoja.
JÄGERHORN (astuu yhä lähemmäksi). Olet paljon muuttunut... (Äkkiä.)
Oletko sairastanut?
BEATA KRISTIINA (jäykästi; raskaasti). Tautiako lie ollut. Vai muuta...
tätä jokapäiväistä kurjuutta.
JÄGERHORN (hädässä; ratkaisevasti). Sano mikä raskas onnettomuus on
sinua kohdannut.
BEATA KRISTIINA (kuin äkkiä elostuen; astuu askelen kohti Jägerhornia,
joka askel askelelta peräytyy hänen edellään etualalle saakka;
kiinteän syyttävästi). Onnettomuusko? (Jälleen eteenpäin astuen.)
Raskas? (Naurahtaen.) Jokos se on muistosta mennyt? (Jälleen edeten;
hyökkäävästi; lyhyin, äkkinäisin paussein.) Sitä se on ollut... juopon
muijana vapisemista. Joka toinen yö lyöty mustelmille, joka toisena
pakosalle, navettaan tai naapuriin. Perintörahat on juotu ja nälkää on
nähty. Mutta... onpa tuo viime aikoina heittänyt vähemmälle... sitä
hakkaamista.
JÄGERHORN (on peittänyt kasvonsa; tukahtuneesti). Minä kurja... oman
itseni Juudas... (Tuskaisen äänekkäästi.) Tuo pitäjänkirjuriko,
Argillanderin poika?
BEATA KRISTIINA. Milläs sitä muuten naisihminen häpeänsä peittää... Vai
olisiko pitänyt kehruuhuoneeseen, huorien sekaan?
JÄGERHORN (on peittänyt korvat käsillään viime sanojen särähtäessä;
kooten koko voimansa, syyttävästi). Et ilmoittanut minulle mitään!
BEATA KRISTIINA. Tyhmyyksiä. Oli muka sellainen luulo... uhrata itsensä
jalolle herralle. Ja eikös luvattu tulla noutamaan vai...
JÄGERHORN (lähestyen, ottaen Beata Kristiinan kädet omiinsa;
päättävästi). Minä vien sinut mukanani. Minä hoidan sinut terveeksi.
Mitä on elämästäni jäljellä, sen olen velkaa sinulle...
BEATA KRISTIINA (särkevästi). "Mitä voi meidän rakkaudellemme aika"...
ha-ha-ha... Se on korea lause, ja täydestä se silloin meni kuin väärä
raha. Mutta ei niillä lanteilla enää mitään makseta.
JÄGERHORN (tuimasti). Sinun täytyy lähteä. Vien sinut rajan yli.
Ruotsin laki ei siellä meitä estä... Käy hakemassa lapsesi...
lapsemme...
BEATA KRISTIINA. Komeljantit ja leikaritkin meitä nauraisivat. Edellä
hieno herra, perässä ruma akka ja vierellä raajarikko poika...
JÄGERHORN (tuskin enää ymmärtäen). Poika? Raajarikko? Minä...
(Heittäytyy nojatuoliin, painaa ohimoita käsillään, kuin kärsien
ruumiillista kipua.) Minä kaikkien Juudas, itseni Juudas, tulevaisten
polvien Juudas...
BEATA KRISTIINA (jokapäiväisen tunteettomasti). Se heittiö heitti sen
juovuspäissään kehdosta permantoon kuin penikan ikään. Ei tuntenut,
nähkääs, omakseen, ja sillä kun on sen verran herrasperuja, että osaa
sairastaa mustasukkaisuutta...
JÄGERHORN (äärimmilleen kärsivästi). Lopeta, lopeta...
BEATA KRISTIINA. Siitä se kyttyrä sai alkunsa. Ja nyt se kasvaa,
kasvaa...
JÄGERHORN (venyttäen jokaista tavua). Lo-pe-ta...
BEATA KRISTIINA. Se leviää kuin lehmänsieni (joutuen äkkiä itkevän
tuskan valtaan) ja törröttää pienessä selässä... (Vaitiolo, jolloin
Jägerhornin pää on painunut pöytää vasten ja Beata Kristiina pyyhkii
liinankulmalla kyyneleen silmistään, jälleen rauhallisesti.) Mutta
leppoisampi se on ollut siitä lähtien poikaa kohtaan...
JÄGERHORN (katkerasti hymähtäen). Tyydyt vähään, vaimo.
BEATA KRISTIINA (kuin häveten). Vähään, vähäänhän minä...
JÄGERHORN (nousee hitaasti, koskettaa Beata Kristiinan olkapäätä;
hiljaisesti). Beata, seuraathan minua...
BEATA KRISTIINA (työntäen käden pois; kovasti). Joutavia. Mitäs tässä
vielä kolmatta kärsimään. (Asettuu hänen eteensä.) Vai rakastatkos
minua kuinkakin paljon? Onkos sinulla silmää sellaista valhetella?
(Jägerhornin vaietessa ja kääntyessä poispäin.) Katsopas nyt, herra,
mitä voi rakkaudelle... se aika.
JÄGERHORN (avomielisen rehellisesti). Kuka meistä tietää, mikä on
rakkaus. Sekö oli rakkautta, mikä meillä oli. Vai tämäkö tuska, joka
säälistä itkee? En tiedä... Mutta yksi on varma: sinä olet onneton
nainen, ja viaton raukka on olemassa. Minun työni on teidät pelastaa ja
teitä hoivata. — (Kuin muistaen sen, mikä on ulkona.) Ja minullahan on
siihen voima! Odota. (Kulkee päättäväisin elein kohti peräovea.)