_Jägerhorn_ istuu vasemmalla lukien kirjaa; _Klick_ istuu taka-alalla
ovenpielessä kirjoitellen muistikirjaansa.
JÄGERHORN (laskee kirjan pöydälle, punnitsee miettien hetken, silmää
vielä kirjaan; Klickille, tähän katsomatta). "Valloitus ei sido enempi
kuin varkaus." Mitä sanot siitä Raynalin ajatuksesta?
KLICK. Ken riistää meiltä sen, minkä luonto itse on lahjoittanut, ja
vaivamme hedelmät, hän on varkaana tuomittava.
JÄGERHORN. Riistää? sanoit. Pitäisi siis olla: Valloitus ei sido enempi
kuin varkaus ja ryöstö.
KLICK (hieman hajamielisesti; kirjoittelunsa lomassa). Ehkäpä niin.
JÄGERHORN (ponnistellen yhä jyrkempään tulokseen). Mutta ryöstäjä, joka
tarpeen tullen, omiin itsekkäisiin tarkoituksiinsa, vaatii omaisuutemme
ja henkemme? Hänhän ei ole muuta kuin ryöstömurhaaja, kuolemaan vikapää.
KLICK. Tuo ei ole mikään uusi totuus. Valhallan veljesvala sisältää
jokaiseen tyranniin nähden saman tuomion.
JÄGERHORN (nousten, ottaen kuin ajatuksissaan kirjan pöydältä;
painavasti). Niin, ja velvoituksen sen _täytäntöönpanoon_. Siinäpä sitä
ollaan. Me vannomme, mutta valaa emme täytä. Me puhumme liian paljon ja
teemme liian vähän.
KLICK. Minkä teimme me sille, että Wienin ja Haagin diplomaatit saivat
sodan estetyksi, ja meidän rekryyttivärväyksemme lakkasi alkuunsa.
Täytyy odottaa uutta tilaisuutta, ei auta.
JÄGERHORN. Tilaisuus on aina olemassa niille, jotka eivät epäile, kuten
me. Me vietämme painajaisöitä. Ja käsivartemme? Ne vain pyyhkivät
tuskanhikeä. Ja tyranni elää ja vallitsee... (Itsekseen punniten.)
Ajatella... On kaksi samankaltaista tekoa: toinen katala murha, toinen
sankarityö, mutta kummassakin rikoksen leima...
KLICK (leikillisen iroonisesti). Taaskin kyselet, muilta ja itseltäsi.
Näyt lukeneen Suomen kansan katkismusta. "Mitä se on?", "Mitä tämä
merkitsee?" seisoo siellä jokaisen käskyn jäljessä. Piispallista
saivartelua, moraalista hapatusta!
JÄGERHORN (istuutuen jälleen). Olet oikeassa. Siitä täytyy päästä.
Sillä isänmaan kohtalo ei odota. (Puoliksi itsekseen.) Ja meillä
kaikilla on kiire, sangen kiire...
KLICK (nousten; nauraen). Hirsipuuhun vai mestauslavalle?
JÄGERHORN. Veljeni, kohta vuoden on minua odottanut nainen, joka on
antanut minulle kunniansa.
KLICK (ihmetellen). Mitä tarkoitat?
JÄGERHORN. Beata Kristiina odottaa kasvatusisänsä luona. Lupasin hänet
noutaa palattuani voittajana, kuten luulin. Kun aikeemme raukesi, olen
miettinyt tuhansia keinoja. Kysymysten sokkeloissa olen piinannut
itseni melkein uuvuksiin. En ole _voinut_ lähteä tyhjin käsin. Ahnetta
pappia ei masenneta pelkillä kosimisilla...
KLICK (istuutuen Jägerhornin lähelle). Sinä rakastat... Silloin
ymmärrät minuakin... Niin toisin tavoin kuin rakkaus on tullutkin minun
osakseni.
JÄGERHORN (hämmästyen). Sinun?
KLICK. Juuri minun, lemmenrunoja kyhäilevän tuulihatun! Minulla
on salainen onni, joka herättää minut joka aamu kuin haltiattaren
kosketus, sillä minä tiedän näkeväni jo aamulla hänen kasvonsa.
JÄGERHORN (yhä enemmän kummissaan). Täälläkö...?
KLICK. Lähellä ja kaukana, avioliiton kahleissa, käteni yltämättömissä,
mutta... minä olen tehnyt hänen kauneudestaan itselleni viheriöitsevän
ristin...
JÄGERHORN. Toisen miehen vaimo...
KLICK (nousten). Sinun sisaresi, Nynäsin rouva. Vaadi hyvitystä tai
ojenna kätesi. Kumman teetkin, en tahdo sitä enää salata.
JÄGERHORN. Ja sisareni?
KLICK. Olin hänelle jo aikaisemmin tuhlannut mitättömän ihastuksen
sanoja, käsittämättä niiden alla nukkuvaa rakkautta. Mutta kun
onnettoman emäntämme sairauden aikana valvoin öitä hänen avuksensa,
kohosi hän silmissäni saavuttamattomaksi kauneudeksi. Hän oli
kuin laupeudentyönsä pyhittämä. En rohjennut lähestyä, en kyennyt
pakenemaan. Mutta kuoleman katveessa ei ihminen nähtävästi kykene
peittämään itseänsä. En minäkään. Eräänä yönä tunnustin hänelle
rehellisesti kaiken. Ja hän salli sen tapahtua. Hän ei luvannut mitään,
enkä minä häneltä lupauksia pyytänyt. Mutta sen tiedän, että minulla on
oikeus kantaa hänen värejänsä.
JÄGERHORN (ojentaen Klickille kätensä; lämpimästi, mutta
murheellisena). Sinä olet onnellisempi minua.
KLICK. Luulin äsken...
JÄGERHORN (istuutuen). En sanonut vielä kaikkea. Tuskin itselleni
rohkenen tunnustaa, että hänen kasvonsa ovat ikäänkuin vierasten
ajatusten haalistamat. En voi sille mitään. Hänen pitäisi olla
lähelläni. Välimatkan tyhjyyttä me emme kestä. — Olen kyllä
kirjoittanut. Mutta hänen kirjeensä harvenivat, ja — nyt ne ovat
lakanneet. Onko hän unohtanut minut, vai asetetaanko hänelle esteitä?
(Nousee, ryhtyen levottomana kävelemään.)
KLICK (vakavasti). Mitä seisoneekin vastassamme, sitä älä unohda, että
veljeytemme teräskilpi on nyt kirkkaampi kuin koskaan ennen.