Olivette, kolmimastoinen, englantilainen kauppalaiva, oli Galatz'issa
laskenut ankkuriin ja bulgarilaiset jätkät kantoivat siihen
ahkerasti lastia. Humphrey, kapteeni, istui likaisen sataman ainoan
kahvilan liinateltan alla ja katseli, kuinka työ sujui. Yht'äkkiä
yksikolmatta-vuotias, voimakas nuori mies seisoo hänen edessään ja
tervehtimättä kysyy häneltä:
— Oletteko te Olivetten kapteeni?
— Olen.
— Viettekö minut Konstantinopoliin?
— Vien, jahka vaan maksatte.
— Olkaa huoletta. Missä piletti?
Kapteeni vihelsi kerran. Muuan matruusi tuli sinne.
— Tuo laivasta tälle herralle piletti Konstantinopoliin.
Saatuansa ja maksettuansa piletin vieras kysyi:
— Koska lähdemme?
— Kun on saatu lastatuksi.
— Koska se on?
— Sen tahtoisin itsekin tietää.
— Tietäkää, kapteeni, että minulle on parempi mitä pikemmin pääsemme
matkaan.
— Miksi? Oletteko pannut huonoja puita tuleen?
— Olen pakeneva unkarilainen upseeri, jonka jos itävaltalaiset saisivat
kiinni, ampuisivat kuolijaaksi.
— Ette suinkaan täällä pelkää itävaltalaisia?
— Huomatkaa ett'ei minun yleensä ole tapana pelätä. Yhden vuoden
kuluessa olen ottanut osaa noin kahteenkymmeneenviiteen tappeluun.
Mutta tietäkää että Galatz on täynnä itävaltalaisia vakoilijoita, enkä
minä tahtoisi joutua kiinni.
— Se tosiaankin olisi teille ikävää, — vastasi levollisesti Humphrey
ja kopisti tuhan lyhyestä puupiipustaan — ehdotan että menette laivaan
asumaan, ettekä liiku sieltä minnekään.
— Jahkapa ajattelen asiaa, — vastasi nuorukainen ja nostaen hattuaan
jätti englantilaisen.
Humphrey maistellen kahviaan katseli edelleen lastausta. Hän
ajatteli, joutuneeko hän johonkin kansainväliseen selkkaukseen, kun
ottaa laivaansa unkarilaisen pakolaisen. Sen hän jo oli kuullut,
että Venäjän ja Itävallan yhdistyneet sotajoukot olivat kukistaneet
Unkarin vallankumouksen, osa päälliköistä oli paennut Turkin alueelle
ja Itävalta vaati sulttanilta niitten ulosantamista. Mitä se häneen
koskee? Hän on velvollinen ottamaan jokaisen matkustajaksi, joka maksaa
taksan.
Illalla, Olivetteen palatessaan, nuori unkarilainen oli ensimmäinen,
johon hänen silmänsä kiintyi.
— Kapteeni, minä olen honvédyliluutnantti Bárdy. Kuten näette, olen
seurannut neuvoanne ja muuttanut tänne.
— Siinä teitte viisaasti. Mitä vielä tahdotte?
— Osaatteko jotain peliä? Korttia tai shakkia?
— Osaan, mutta iltaisin minun on tapana nukkua.
Näin sanoen kääntyi hän pois ja jätti siihen Bárdyn.
Seuraavana päivänä aamulla Bárdy, telttakatoksen alla tupakoiden,
katseli satamaa. Galatz oli viheliäinen pieni kaupunki, likainen, ilman
kivikatuja ja öljylampuilla valaistu. Vain Tonavan rannalla seisoi pari
kaksikerroksista rakennusta.
Erään vihreillä ikkunanverhoilla varustetun yksikerroksisen portin yli
näkyi keltaisella pohjalla kaksipäinen musta kotka. Siinä talossa asui
Itävallan konsuli.
Bárdyn käsi puristui hiljaa nyrkkiin, kun hän näki tuon linnun.
Sitten hän huomasi, että juuri kotkan yläpuolella, ensimmäisessä
kerroksessa, verho vedetään ylös eräästä ikkunasta ja kullatussa
häkissä oleva papukaija pistetään siitä ulos.
Papukaija keinutteli itseään hetkisen aikaa hiljaa, sitten se alkoi
äänekkäästi, niin että koko satama saattoi kuulla, huutaa:
"Unkarilainen roisto, unkarilainen roisto, kuss!"
Bárdy kavahti pystyyn. Veri syöksyi hänen päähänsä. Hän kiiruhti alas
kannelta, rientääksensä rannalle ja saattaaksensa tuon tyhmän linnun
vaikenemaan.
Mennessään kapteenin kajuutan ohi, hän näki että seinä oli täynnä
kauniita pyssyjä. Hän tahtoi mennä sisään, mutta kajuutta oli lukittu.
— Hyvä. Odotetaan — jupisi hän. Elokuun päivä paistoikin jo kovin
kuumana ja lintu otettiin heti sisään.
Iltapuoleen nousi edullinen tuuli; kapteeni kokosi matkustajat laivaan,
jotta jos lastaus saadaan suoritetuksi, voitaisiin vielä yön kuluessa
lähteä matkalle.
Silloin astui sillalle hänen luokseen Rudolf Bárdy.
— Herra kapteeni, minä onnittelen teitä pyssy kokoelmaanne. Minäkin
osaan aseita arvostella, mutta noin kaunista kokoelmaa en ole vielä
nähnyt.
— Ettehän vielä ole sitä nähnytkään. (Samassa vedettiin verho taas ylös
ja papukaija ilmestyi konsulin ikkunaan.)
— Minä näin lasioven läpi.
("Unkarilainen roisto, unkarilainen roisto!" kaikui lakkaamatta
papukaijan kirkuva ääni satamassa. Bárdy vavahti ja puri huultaan.)
— Ei se riitä. Tulkaa, niin näytän sen teille erikohdittain.
Ja he menivät alas kapteenin kajuuttaan. Humphrey antautui pitkiin,
tarkkoihin selityksiin. Bárdy otti käteensä uusirakenteisen
englantilaisen karpiinin.
— Onko se ladattu? — kysyi hän välinpitämättömästi.
— On.
— Sitten koetan sitä.
Näin sanoen hän jätti hämmästyneen kapteenin siihen ja juoksi kannelle.
Papukaijan häkin vieressä nojautui konsuli kyynäspäihinsä.
— Sitä parempi, jos sinä! — huusi Bárdy ja ampui konsulia.
Papukaijan hän ampui kuolijaaksi.
Saattaa ajatella, millainen juoksu ja melu satamassa nousi. Ei kukaan
tiennyt mitä oikeastaan oli tapahtunut. Kauheassa sekamelskassa
Olivette kiireesti nosti ankkurin ja laski täysin purjein Mustaamerta
kohti.
Tunnin kuluttua, kun kapteeni oli varma siitä, ett'ei häntä ajeta
takaa, puhui hän Bárdyn hyttiin:
— Tuommoisia tyhmiä kepposia älkää minun laivassani tehkö.
Hän saattoi huoleti puhua.
Bárdy nukkui hyvästi pienen seikkailunsa jälkeen. Kun hän heräsi,
olivat he aavalla merellä.
Sitten hän astuskeli ympäri laivalla ja urkki matkustajien joukossa
olevia itävaltalaisia.
Yhdeltä hän heitti hatun, toiselta kaukoputken mereen; jos he tulivat
häntä vastaan, työnsi hän heidät syrjään, otti heidän viininsä ja joi
sen heidän edestään. Yhtä itävaltalaista, joka uskalsi nuhdella häntä,
löi hän. Silloin vainotut menivät lähetystönä kapteenin luo ja pyysivät
tuon vaarallisen miehen sidottavaksi.
Kapteeni Humphrey kutsutti Bárdyn komentosillalle.
— Nuori ystäväni, — sanoi hän tavallisella tyvenyydellään — oletteko
perehtynyt Englannin eläintieteeseen?
— En.
— Ette siis tunne yhdeksänhäntäistä kissaa?
— En.
— Minä en söisikään että siihen tutustuisitte.
— Mitä tahdotte tällä sanoa?
— Sitä vaan, että jos vielä kuulen pienintäkään valitusta teitä
vastaan, sidotan teidät mastoon ja annatan yhdeksänpäisestä
matruusipatukasta, s.o. yhdeksänhäntäisestä kissasta, teille selkään
viisikolmatta.
— Tiedä, sinä englantilainen koira, ettei unkarilaiselle
aatelismiehelle sovi puhua noin — huusi Bárdy ja löi kapteenia korvalle.
Kaksi perämiestä riensi heti sinne ja otti hänet kiinni.
— Heittäkää hänet mereen! — karjui kapteeni käheästi, kasvot verissä.
Loiskis ja kuumaverinen skythalainen ui tuolla Mustanmeren aalloissa.
Olivette kiiti nuolennopeudella eteenpäin ja jätti ajattelemattoman
nuorukaisen oman onnensa nojaan.
Kokonaista kahdeksan tuntia hän uiskenteli vedessä, kunnes vihdoin
eräs Odessasta tuleva hollantilainen laiva hänet pelasti ja vei
Konstantinopoliin.
Bárdyn seuraavista seikkailuista meillä ei ole tietoa, ainoastaan jutun
loppukohtauksen tunnemme.
Konstantinopolissa hän astui amerikkalaiseen laivaan ja purjehti uuteen
maanosaan. Kahden vuoden kuluttua, siis noin 1851, hän eräänä päivänä
kävelee New-Yorkin kadulla, kun huomaa kapteeni Humphreyn, joka katsoo
ulos eräästä ikkunasta toisessa kerroksessa.
Äkillisessä mielenkuohauksessaan hän heti teki päätöksensä. Hän rientää
ylös taloon ja astuu siihen huoneeseen, jonka ikkunasta kapteeni katsoi
ulos.
— Sinäkö se olet, Jim! — kysyy Humphrey taaksensa katsomatta.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän tuntee, kuinka häneen tartutaan
rautakourin ja nostetaan ikkunalle.
— Minä se olen, minä, jonka sinä heitätit Mustaanmereen, koira. Putoo
itsekin! — huusi eräs ääni.
Ja Bárdy heitti kapteenin alas kadulle. Hän musertui kuolijaaksi.
New-Yorkin valamiesoikeus julisti Bárdyn yksimielisesti vapaaksi.
Unkarin kansa nautti siihen aikaan suurinta suosiota vapaiden kansojen
joukossa.
* * * * *
Tätä Bárdya pidettiin vapaussodassa sankarina, maanpakolaisuudessa
riitapukarina. Hänen hyvät ominaisuutensa kävivät muuttuneissa
olosuhteissa huonoiksi.