Paukkuvassa pakkasessa oli Vizaknan tappelu. Toisella puolen Bern
kahdentuhannen miehen kanssa. Toisella puolen kenraali Puchner
kahdeksantuhannen vakinaisen sotamiehen ja useampien tuhansien
kapinoitsevien saksilaisten ja valakkilaisten kanssa.
Kello yhdeksän seuduissa tuli kaupunkiin horjuvin askelin ja pyssyynsä
nojaten Bárdy, neljännen honvédpataljoonan varusmestari.
Vartaloltaan hän oli todellinen jättiläinen. Hänen pajunettinsa
ja pyssynperänsä olivat yhtä veriset. Näkyi että hän ryntäyksissä
oli säädyllisesti myötävaikuttanut. Mutta kartessin sirpale oli
haavoittanut häntä reiteen ja hänen oli pakko jättää tappelu.
Ensimmäisen tiilikattoisen talon luona tuntee hän voimansa loppuvan,
edemmäs hän ei voi mennä.
Katsahtaessaan taaksensa hän näki lumessa pitkän juovan vuodattamaansa
verta.
Hän koputti pyssyllään porttia. Portti aukeni ja Bárdy näki siinä pari
pelästynyttä valakkilaista miestä ja naista.
— Viekää minut vuoteeseen, peskää haavani, sillä minä pyörryn.
He riensivät häntä tottelemaan, sillä kaupunki oli unkarilaisten
käsissä ja valakkilaiset eivät vielä tienneet, kuka tämänpäiväisessä
tappelussa tulee voittajaksi.
Takimmaisessa pihahuoneessa, johon he hänet panivat maata, makasi jo
joku toisessa vuoteessa.
— Kuka se on? — kysyi Bárdy. Talonisäntä, Balistye niminen
köydenpunoja, vastasi vapisevalla äänellä:
— Suokaa anteeksi, herra honvéd, eräs haavoitettu itävaltalainen
upseeri, jolta solisluu on ammuttu poikki.
— Minä en siitä välitä, mutta jos kenraali Bem saa sen tietää, ammuttaa
hän teidät. Pyssyni!
Se annettiin hänelle, hän veti hanan vireeseen, ojensi pyssyn upseeria
vastaan ja sanoi saksaksi:
— Mikä teidän arvonne on?
— Olen kapteeni Bianehi-rykmentissä.
— Herra kapteeni, minä julistan teidät täten vangikseni. Jos tahdotte
poistua huoneesta, ammun teidät kuolijaaksi.
— Se on oikein, — vastasi kylmästi kapteeni ja kääntyi vuoteellaan.
Bárdy söi vadillisen kuumaa lientä, joi lasin paloviinaa, sitten hän,
asetettuaan pyssyn viereensä, vaipui syvään horrosuneen.
Kun hän heräsi, jaksoi hän aivan hyvästi, niin että heti nousi
vuoteeltaan.
— Älkää liikkuko! — huusi hänelle raaka ääni. Kapteeni istui
vuoteellaan ja tähtäsi häntä kohti pistoolinsa. Bárdy ojensi kätensä
tarttuakseen pyssyynsä. Ase oli poissa. Alakuloisena laski hän kätensä
alas.
— Mikä teidän arvonne on? — kysyi kapteeni.
— Olen varusmestari.
— Varusmestari, minä julistan teidät täten vangikseni. Jos tahdotte
poistua huoneesta, ammun teidät kuolijaaksi.
Bárdy naurahti.
— Minäkö vanki? Unkarilaisen sotajoukon keskellä?
Silloin kapteeni naurahti.
— Te ette näy tietävän, että Bem hävisi tappelussa ja sotajoukkonsa
peräytyy suurella tappiolla Szász-Sebes'iin päin.
— Mahdotonta.
— Niin on laita.
Bárdy alkoi kiireimmän kautta pukeutua.
— Mitä te teette?
— Näettehän sen. Tahdon mennä sotajoukon jälkeen. Kunniani minua siihen
velvoittaa.
— Unohdatte, että olette vankini.
— Estäkää siis minua menemästä. Upseeri laski alas pistoolinsa.
— Mitä te olitte, ennenkuin tulitte honvédiksi?
— Lakitieteen ylioppilas Pestissä.
— Elävätkö vanhempanne?
— Elävät.
— Onko teillä veljiä?
— Kaksi vanhempaa veljeäni palvelee Görgeyn armeijassa.
Kapteeni huokasi surullisesta.
— Ja minun nuorempi veljeni palvelee Wienin legioonassa, teidän
lippunne alla. Hän on vanhempiemme silmäterä, ylpeys. Jos hän nimittäin
vielä elää, eikä ole kaatunut taikka paleltunut kuolijaaksi tässä
kauheassa pakkasessa.
Bárdy painoi alas päänsä ja sanoi hitaasti:
— Mikä onni, että minä olin huono poika ja huono oppilas. Siksi
synnyin, että tappelisin.
— Vanhemmille se on yhdentekevää, heille te olette yhtä kallis
kuin muutkin pojat... Älkää menkö, nuori ystäväni, tuolla ulkona
valakkilaiset lyövät teidät kuolijaaksi.
— Minä pakenen puutarhan kautta pellolle... haavani on mitätön, minun
täytyy mennä.
— Tiedättekö mitä, — sanoi kapteeni — pukeutukaa ainakin minun
viittaani ja lakkiini, sitokaa vyöllenne miekkani, ottakaa pistoolini,
istukaa hevoseni selkään ja siten paetkaa.
Bárdy teki kiireesti niin.
— Ja nyt nimenne, herra kapteeni, — sanoi hän, kun oli muuttunut
itävaltalaiseksi.
— Gottfried Stramm. — Minä olen Bárdy, Herran haltuun!
He jättivät hyvästi toisilleen, Bárdy riensi pois, talutti ulos
kapteenin hevosen ja, hypäten portin edessä sen selkään, lähti
hiljaista ravia Toporcsaan päin.
Keisarillisilla oli enään vain haavoittuneet Vizaknassa, kapinoivat
valakkilaiset sitä vastoin tulvasivat kaupunkiin. Parin palavan
unkarilaisen talon liekit kohosivat korkealle alkavassa hämärässä.
Valakkilaiset keihäsmiehet ammensivat lakilla paloviinaa kadulla
sisäänlyödyistä tynnyreistä. Monet lauloivat ja keihäitään hurjasti
heiluttaen tanssivat kovaksi jäätyneellä lumella. Toiset juopuneet
miehet huvittelivat itseään sillä, että pistelivät kaatuneitten
honvédien ruumiita. Erään portin aitaukseen (ehkä siellä asui
tribuuni?) oli pistetty honvédlakkisia päitä. Bárdyn vapisi joka jäsen
kauhusta ja raivosta. Sata kertaa tarttui hän satulannastassa oleviin
pistooleihin, ampuakseen jonkun julkean heittiön, mutta mieleensä
juohtui, että vielä voi tulla tarvis ladattuja aseita. Valakkilaiset
muuten, nähdessään hänen univormunsa, tervehtivät häntä ja antoivat
hänelle tietä.
Toporcsan hän tapasi liekeissä. Pakenevat unkarilaiset olivat sen
sytyttäneet tuleen. Katu oli täynnä voitonriemuisia valakkilaisia.
Honvédruumiita venyi kaikkialla. Ne olivat kaikki olleet haavoittuneita
ja väsyneitä sotilaita, jotka olivat jääneet sotajoukon jälkeen, ja
täällä heidät satakertainen ylivoima oli lyönyt kuolijaaksi. Kun
Bárdy saapui kylän keskelle, näkyi sen yläpäästä lähestyvän useaan
sataan nouseva kirkuva joukko. Ne oli valakkilaisia keihäsmiehiä,
jotka kulettivat vankinaan noin kahtakymmentä honvédia ja yhtä monta
Wienin legioonalaista — kaikki kahdenkymmenen ikävuoden alla olevia
parrattomia poikia. Bárdy pysähtyi keskelle tietä.
— Hait! — huusi hän ukkosäänellä. Joukko seisahtui.
— Osaako kukaan teistä saksaa? — kysyi hän.
— Minä osaan, — vastasi eräs pooppa, jonka kupeella oli miekka.
— Mihin viette vangit?
— Ammuttaviksi.
— Pooppa, kuinka uskallat sanoa sellaista, täytyyhän sinun tietää
ett'ei sotavankeja saa loukata.
— Eräs majuri Bianchi-rykmentistä antoi minulle sen käskyn.
— Valehtelet, pooppa. Minä keisarin nimessä kiellän teitä loukkaamasta
sotavankeja. Joka uskaltaa mutista, sen ammun kuolijaaksi.
Näin sanoen hän otti esiin molemmat pistoolinsa.
— Sinä tulet ensimmäiseksi, pooppa, — sanoi Bárdy ja kutkutteli
pistoolilla pappia.
— Hyvä on, herra upseeri, mutta mitä tehdään vangeille? — vastasi
nöyrästi pooppa, jonka itsepintaisuutta häntä vastaan tähdätty pistooli
nähtävästi masensi.
— Ne minä saatan Vizaknaan, ylikenraalin eteen.
— Mutta mekin menemme sinne, herra upseeri.
— Niinkö? Vastakkaiseen suuntaan sotatantereelta? Sen mielellänne
teette, sen tiedän. Ei, pooppaseni, minä tarvitsen vain neljäkymmentä
aseellista miestä, muut menkööt pakenevan Bem'in jälkeen... muuten
minä yliluutnantinsanallani vakuutan, että ylikenraali ammuttaa teidät
kaikkityyni.
Pooppa ilmoitti uskolaisilleen upseerin tahdon. Jos tuossa
vertajanoovassa joukkiossa olisi ollut yksi ainoa rohkea mies,
olisi Bárdy ollut hukassa. Mutta sitä ei ollut. Hirmutöittensä
takia heillä oli paha omatunto ja se teki heidät pelkureiksi. He
valitsivat nuot neljäkymmentä aseellista saattomiestä ja pooppa asettui
heidän etunenäänsä. Sillä aikaa Bárdy myötätuntoisuudella tarkasti
untuvaposkisia poikia, jotka uhkamielisellä äänettömyydellä olivat
kuunnelleet kohtausta. Äkkiä juolahti aatos hänen päähänsä.
— Oletteko Wienin legioonan jäseniä? — kysyi hän.
— Olemme.
— Tiedättekö jotain Stramm nimisestä legioonalaisesta?
— Tässä olen, — vastasi eräs ääni ja sievä, voimakas, tummaverinen
poika astui esiin joukosta.
Pooppa häristi korviaan kuunnellakseen mitä oli tuleva.
— Onko Gottfried Stramm, virkaveljeni, kapteeni Bianchi-rykmentissä,
teidän veljenne?
— Vanhempi veljeni.
— Tietäkää että hän makaa pahasti haavoittuneena Vizaknassa ja
houreissaan yhtämittaa kutsuu ja muistelee teitä.
Nuori sotamies painoi alas päänsä, ehkä salataksensa liikutustaan.
— Pooppa, — jatkoi Bárdy — anna tämän nuoren herran alle hevonen,
loistavan palkinnon saat kapteeni Strammilta siitä, että olet auttanut
häntä saamaan takaisin kapinoitsevien joukkoon viekotellun veljensä.
Stramm kohotti päätään.
— Herra yliluutnantti, suvaitkaa tietää että minua ei ole kukaan
viekotellut, enkä istu hevosen selkään, kun toverini käyvät jalkaisin.
Bárdy olisi tahtonut syleillä tuota kelpo poikaa.
— Älkää viisastelko, siten kuljemme joutuisammin ja te näette pikemmin
veli raukkanne.
Pooppa, joka oli muuttunut hyvin palvelushaluiseksi mieheksi, hankki
pian hevosen. Sitten pieni joukko kääntyi takaisin, Vizaknaan päin.
He olivat kulkeneet tuskin sata askelta, kun Bárdy viittasi viereensä
jälessä ratsastavan pojan ja muutamin sanoin ilmaisi itsensä hänelle.
Mutta sitä hän ei ilmaissut, että veljellä oli vain pieni haava. Hän
pelkäsi ettei tuo lujasieluinen poika silloin jättäisikään tovereitaan.
— Mitä vangeilla tehdään? — kysyi Stramm.
— Tuumani on jo valmis. Ottakaa toinen pistoolini ja ampukaa, jos
mahdollista, pooppa, mutta sitten vasta, kun minä huudan: _Husaarit_!
Nyt menkää taakse.
Stramm jäi Bárdysta. Vielä kulkivat he sata askelta. Silloin Bárdy
pysähdytti joukon.
— Kuulen kavion kopsetta, — sanoi hän poopalle — jääkää tähän, minä
menen tiedustelemaan.
Näin sanoen ratsasti hän eteenpäin. Hetkisen kuluttua laukkasi hän
takaisin.
— Husaarit, unkarilaiset! Paetkaa! Laukaus kuului ja pooppa suistui
lumeen.
Stramm oli suorittanut tehtävänsä. Valakkilaiset juoksivat mielettöminä
metsään. Bárdy seisahtui hiljaa nauraen unkarilaisen joukon eteen ja
sanoi unkariksi:
— Ja nyt pojat, kootkaa valakkilaisten poisheittämät aseet, painukaa
tänne vasemmalle, erääsen autioksi jätettyyn myllyyn, ja odottakaa
siellä. Minä olen varusmestari Bárdy neljännestä pataljoonasta ja minun
täytyy vielä toimittaa Stramm Vizaknaan.
Ällistyneet pojat tuskin tointuivat hämmästyksestään, Bárdy laukkasi
pois legioonalaisen kanssa.
Vizaknaan asetetut vahdit tekivät hänelle kauniisti kunniaa, mutta hän
ratsasti suoraan nuoranpunoja Balistyen asuntoon, ja saattaa käsittää
Stramm kapteenin iloa, kun häntä yöllä herätetään ja hänen edessään
seisoo eheänä, terveenä nuorempi veljensä.
— Huomenna vien sinut, paha poika, takaisin Wieniin, minulla on
kuukausi vapautta haavani takia.
Viiden minuutin kuluttua Bárdy sanoi veljeksille jäähyväiset ja
laukkasi myllylle. Siellä asettui hän poikien johtajaksi ja vei heidät
vuorten ja metsien kautta Bem'in leiriin.
Vanha Bem teki hänet heti yliluutnantiksi.