Preszákan verilöylystä pimeän yön suojassa paenneet Zalathnalaiset
juoksivat Metesd'iin päin. Ja helvetistä irtipäässeitten perkeleitten
jälkeen odotti heitä siellä taivaasta alasastunut enkeli. Se oli János
Ursz, kreikkalais-katolinen sielunpaimen. Kylmästä kangistuneet,
kidutetut, piinatut, suurimmaksi osaksi haavoittuneet unkarilaiset
otti hän taloonsa, antoi heille ruokaa, pesi heidän haavansa, sitoi
ne, ja lopuksi lähetti heidät luotettavain uskolaisten suojelemina ja
johtamina Gyula-Fehérvár'iin. Yleisen hävityksen aikana hän oli yksi
niitä rehellisiä miehiä, jotka eivät kadottaneet sielunsa tasapainoa.
Hänen sydämessään asui ainoastaan ihmisrakkaus ja armeliaisuus. En
kerro satuja, vaan kirjoitan historiaa. Etsikää vaan ja te löydätte
hänen nimensäkin — hän on sen jälkeen kauvan ollut ylhäällä taivaassa
ja varmaan Jumalan valtaistuimen edessä rukoillut kurjain, sokaistujen
veriheimolaistensa puolesta.
Verenvuodatuksen kauhean yön jälkeen tuli taas päivä — harmaa, pilvinen
päivä, ja sitten uudestaan yö. János Ursz luki hoikan kynttilän
valossa pyhimysten elämästä. Hänen asuntonsa toisessa huoneessa
oli sairaita, haavoittuneita tahi kuolevia pakolaisia, varsinkin
vaimoja ja lapsia. Tuon tuostakin kuului papin huoneeseen tuskallinen
huokaus, vaikea valitus tai hiljainen itku. Silloin hän meni sinne ja
tiedusteli lempeällä, lohduttavalla äänellä, kuka kärsi, mikä häntä
vaivasi ja mitä oli tarvis. Sitten hän meni ulos latoon ja talliin.
Siellä makasivat oljilla miehet. Useimmat tuijottivat eteensä tylsällä
katseella, toiset alkavassa haavakuumeessa sopersivat käsittämättömiä
lauseita ja hajanaisia sanoja. Pappi antoi heille järjestään vettä.
Moni ei liikahtanut, ei vaikeroinnut. Pappi polvistui heidän viereensä,
kuunteli hengitystä ja tunnusteli sydäntä.
— Kuollut, — mutisi hän — ikuinen valo loistakoon hänelle!
Sitten hän teki ristinmerkin, nosti ruumiin palvelijan kanssa ja kantoi
sen ulos. Ulkona pirskoitti hän sen pyhällä vedellä, luki sen ylitse
"Isä meidän" rukouksen ja hautasi sen sitten talonpoikain avulla.
Eilisyöstä asti hän oli haudannut neljä miestä ja kaksi lasta. Hänen
talonsa oli tyhjä kuin ryöstetty. Ei ollut leipäpalastakaan, ei
hedelmän siruakaan. Kaikki hän oli jakanut nälkäisten kesken. Ei
löytynyt lakanaa, ei paitaa, ei nenäliinaa; kaikki oli revitty rikki
kärsivien haavain sitomiseksi. Hänellä ei ollut muita vaatteita kuin
mitä päällään oli; kaikki hän oli antanut vilusta väriseville.
Oli jo myöhäinen ilta, kun Preszákan pyhiinvaeltajain surullinen
alttarirukous kaikui kylässä. János Ursz oli nukkunut kyynärpäät pöytää
vastaan ja pää käsissä. Hän kohotti päätään ja kuunteli. Valittava,
surullinen laulu kuului yhä voimakkaampana yössä. Tuleeko vielä uusia
vainottuja? János Ursz'in kasvoille vieri kyynel.
Hän meni kuistille ja odotti. Silloin näki hän katuvaisen joukon,
keltaisen, läikehtivän vahakynttilän valossa lähestyvän, kääntyvän
pappilan pihalle ja laskeutuvan polville lokaan.
— Miksi te tulitte luokseni, Jumalan palvelijan luo, veljeni? — kysyi
pappi.
— Oikein sanoit, hyvä herra, — vastasi kylätuomari — Jumalan palvelijan
luo me tulimme. Me olemme Preszákan onnettomia. Meidän on kätemme
veriset, omatuntomme verinen. Meillä ei ole rauhaa kotona. Tapettujen
varjot kulkevat taloissamme, kuiskaavat korviimme... Oi, armollinen
herra, päästä meitä vaivaisia syntisiä kauheasta synnistämme.
János Ursz levitti käsivartensa:
— Armo on Jumalan kädessä; minä, hänen palvelijansa, rukoilen hänen
loppumatonta laupiuttaan teidän syntisille sieluillenne...
Silloin aukeni asunnon ovi ja valossa näkyi korkeavartaloinen
herrasnainen. Hän oli vielä nuori, mutta hiuksensa olivat harmaat. Ei
vanhuudesta, vaan kärsimyksistä. Kasvoissa ilmeni ääretön suru. Kun
hän kohotti silmänsä taivasta kohden, näytti siltä kuin sielu jo olisi
jättänyt tämän kurjan, viheliäisen maan...
Nojautuen pappiin hän puhui:
— Ihmiset! Preszákassa tapoitte mieheni ja kaksi lastani... Yksin
pakenin tänne... Yksin olen, ei minulla ole ketään maailmassa...
Tuskassani käännyin Jumalan puoleen ja Hän osotti minulle
ainoan poikansa, Vapahtajamme, joka ristinpuussa antoi anteeksi
vihollisilleen. Sitten korotti hän äänensä:
— Minä annan teille anteeksi, sillä te ette tiedä, mitä olette tehneet.
Herra Jumala armahtakoon teitä!
— Amen! Rukoilkaamme! — lopetti pappi ja vitkaan sopisten joukko luki
rukouksen papin sanain mukaan. Sen jälkeen pirskoitti hän heitä pyhällä
vedellä ja jokainen teki ristimerkin.
Tunnin kuluttua Ursz'in luokse piiloutuneet unkarilaiset lähtivät
aseellisten preszákalaisten suojeluksen alaisina Gyula-Fehérvár'iin
päin. Takimmaisena, talonpoikaisrattaiden oljilla, lämpimän turkin
alla, nukkui pieni vaaleaverinen tyttö; hänen vieressään astuskeli,
pyssy olalla, Valea... Ja Valea nosti katseensa ylös taivaaseen ja
tyyni rauha laskeutui hänen sydämeensä... lapsen itkua ei enään
kuulunut hänen korviinsa.