Vuorisen seudun peitti pimeä ilta. Taivas oli synkkä, ilma kostea,
maa lokainen. Kylmä Lokakuun tuuli puhalsi lumen peittämiltä
vuorenhuipuilta. Huojuvien puiden kuivat lehdet ratisivat hiljaa.
Suutansa maiskuttaen kiirehtivät rihmakenkäiset olennot kapakkaa kohti.
Joskus pysähtyi joku mies ja kuunteli. Tuntui ikäänkuin kylän päästä,
Ompoly-joen viereiseltä suurelta pellolta, suuri, tuskallinen huokaus
olisi noussut kylään päin. Tällä pellolla makasi kuusi sataa Zalathnan
unkarilaista, jotka Dobra tribuunin joukkiot olivat edellisenä yönä
tappaneet.
Preszákan kapakan juomasalissa istui joukko valakkilaisia viinilasien
ääressä. Nurkassa palava tuli heitti heihin veripunaisen hohteen.
Yksitellen saapuivat miehet ja asettuivat äänettöminä istumaan pitkälle
penkille. Ei kukaan puhunut.
Jokainen oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Joskus salaa tutki
naapuriaan, ikäänkuin hakien verenjälkiä hänen käsistään.
Yht'äkkiä avasi joku oven ja Bora tribuuni astui sisään. Toinen silmä
oli sidottu verisellä liinalla. Hän oli käheä ja raivoisa.
— Hyviin käsiin minut jätittekin, — huusi hän -huoleti olisivat
saattaneet tappaa minut. Antakaa viinaa.
Hän sai sitä.
— Mikä sinua vaivaa, tribuuni? — kysyi Tódor Stánila, kylätuomari.
— Kun tuo unkarilainen koira tapettaessaan oli puhkaissut silmäni,
vietiin minut lähimpään taloon. Siellä hoidettiin minua eilinen yö ja
koko päivä. Illalla kuitenkin kaikki pakenivat. Sanottiin että kuolleet
koputtavat ikkunoita, tärisyttävät seiniä ja lausuvat kirouksia kylän
yli...
Talonpojat katsoivat kauhistuneina toisiinsa. Bora jatkoi:
— Sinä, kylätuomari, kokoo aseelliset, menkää ulos ja lyökää
kuolijaaksi ne haavoittuneet, jotka vielä ovat hengissä.
Kylätuomari kalpeni.
— En tee sitä, tribuuni, on jo tarpeeksi vuotanut verta.
— Emme mekään sitä tee — sanoivat preszákalaiset — anna jäädä sikseen,
tribuuni, kylmä heistä muutenkin lopun tekee.
— Sinä Valea, — puhui Bora rotevalle, nuorelle miehelle — joko
sinustakin tuli lampaansydän?
— Peruuta käskysi, tribuuni, — vastasi puhuteltu ja katseli peloissaan
ympärilleen — tapoin erään vaimon ja hänen kolme pientä lastaan, vaikka
hän niin kauniisti, ristissä käsin rukoili. Ja nyt kaikuu korvissani
alinomaa heidän voivutuksensa. Kun sinä puhut, kun itse puhun, aina
kuulen heidän itkunsa... Ruohon, puiden huojuntakin on kuin heidän
haikea valituksensa... Se on hirveätä!
Tribuuni puisteli itseään, ikäänkuin tahtoisi ravistaa jotain
olkapäiltään. Sitten tyhjensi hän viinalasin ja tilasi raa'alla äänellä
uuden.
Kapakan isäntä asetti sen hänen eteensä, tyhjensi itsekin puolen lasia
ja puhui sitten hiljaan:
— Hämärässä tulin sisään puutarhasta. Kolme kertaa pysähdyin ja katsoin
taakseni, sillä kuulin askeleita takanani. Vaan ei siellä ollut ketään.
Jos katsoin valoisaan kohtaan, näin mustia varjoja; jos taas pimeään
tuijotin, näin valkeita haamuja liikkuvan edessäni. Tahdoin sanoa
"ylistetty olkoon Jeesus Kristus", mutta en muistanut sitä.
Tylsänä katseli hän eteensä. Lasi tutisi hänen kädessään.
— En muistanut sitä... en muistanut — sopersi hän.
Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa.
— Näettekö tuota punaista pilvenhattaraa taivaalla? — kysyi eräs vanha
paimen — se on juuri kylän yläpuolella. Ehkä se on verta, joka aina
tulee siinä pysymään. Syntiin vajosimme me ihmiset, Jumala olkoon
meille armollinen.
Muutamat tekivät ristinmerkin.
— Totisesti tribuuni, meidän rauhamme on lopussa.
— Arkoja koiria te olette, — huusi Bora ja löi kovasti pöytään
— mitä te täällä vaikeroitsette kuin vanhat vaimot? Juokaamme,
säkkipillinsoittaja astukoon esiin, tanssikaa!
Samassa Valea kavahti pystyyn ja silmänsä tuijottivat oveen päin.
— Ettekö kuule? Voi, ihmiset, ettekö kuule?
— Mitä, mitä?
— Lapsen itkua.
Syntyi kuolon hiljaisuus. Ovelta kuului lapsen itkua ja rukoilevia
sanoja. Takkupäiset, hurjat vuoriasukkaat katsoivat säikähtyneinä
toisiinsa. Lopulta hypähti tribuuni pystyyn ja paiskasi oven auki.
Kahdeksanvuotias, kultahapsinen, herrasväkeen kuuluva, mutta
rikkirevityissä vaatteissa oleva pieni tyttö astui sisään. Hän oli ihan
likainen ja verinen ja vapisi vilusta. Hän meni suoraa päätä vanhan
paimenen luo ja sanoi itkien:
— Tehkää hyvin, setä, sanokaa isälle ja äidille että jo nousisivat ylös
ja menisimme kotiin, minua niin paleltaa.
— Missä vanhempasi ovat? kysyi paimen.
— Ulkona pellolla, pahat sedät tekivät heille pahaa ja löivät heitä
kovasti yöllä... he panivat maata kedolle ja minäkin nukuin heidän
viereensä... mutta nyt he eivät puhu mitään eivätkä tahdo nousta...
Vaan täälläpä onkin lämmin... Ja pieni vapiseva tyttö vetäytyi valkean
ääreen.
— Vieköön piru sikiön! — karjahti päihtynyt tribuuni ja laukasi
pistoolinsa pientä tyttöä kohti. Vaan Valea oli nopeampiliikkeinen
ja työkkäsi pistoolin niin, että luoti lensi seinään. Tribuuni tästä
suuttuneena löi Valeaa pistoolilla päähän niin, että veri purskahti
esiin. Mutta Valea vastasi sellaisella nyrkiniskulla että tribuuni
pyörtyi ja jäi lattialle makaamaan. Kaksi miestä nosti hänet sanaakaan
sanomatta ja kantoi ylös heinäparvelle.
Valea otti pienen tytön syliinsä, vei takimmaiseen huoneeseen ja uskoi
hänet ravintolanemännän huostaan. Sitten meni hän kaivolle, kaatoi
päähänsä kaksi ämpärillistä vettä, otti sitten pyssynsä ja istuutui
portin eteen.
Kapakasta alkoivat ihmiset hajaantua. Mutta vitkaan, horjuvin askelin.
Jokainen pelkäsi pimeää, varjoja, huokauksia.
Ensimmäisenä poistui kylätuomari Tódor Stanila.
Tuskin oli hän mennyt, kun Valea näki hänen juosten palaavan takaisin.
Sillä välin kuului katkonaisia huutoja hänen kurkustaan. Taloista
juoksi ulos levotonta kansaa ja tunkeutui kylätuomarin ympärille. Ei
kukaan vielä nukkunut kylässä.
Juomasali, vieläpä pihakin tuli yht'äkkiä täyteen miehiä, naisia.
Ne, jotka olivat sisällä, näkivät että voimakas, vahvarakenteinen
kylätuomari vapisi ja pyyhki paidanhihallaan otsaltaan kylmää hikeä.
— Missä pappimme on? Kuka on nähnyt hänet? — kysyi hän änkyttäen.
— Hän meni pois Dobran kanssa.
— Hyvä Jumala, mitä minusta tulee! — huusi hän ja peitti kasvonsa.
Joka taholta pyydettiin häntä kertomaan, mitä oli tapahtunut.
Kylätuomari veti syvään henkeä, joi lasin vettä, antoi sitte katseensa
kulkea ympäri huonetta ja puhui:
— Minä läksin kotiin, mennäkseni levolle... Kun aioin heittäytyä
vuoteelleni, näin verisen haamun makaavan siinä...
— Pyhä Jumala, — huudahtivat talonpojat.
— Minä olen hukassa, olen murhaaja, poissa on taivaallinen autuuteni,
poissa rauhani täällä maan päällä... Tuokaa pappi, pappi...
— Menkäämme kaikki Metesd’in papin luo, -sanoi Valea — hän on hyvä
ihminen, pyhä mies, hän on rukoileva meidän puolestamme.
Suosionsuhinalla joukko hyväksyi ehdotuksen. Silmänräpäyksen kuluessa
hankittiin kirkonpalvelija, joka aukaisi kirkon. Sieltä tuotiin
ulos pyhällä kuvalla varustettu lippu, vahakynttilät sytytettiin ja
kirkollisen alttarirukouksen kaikuessa koko kylä lähti Metesd'ia kohti.
Ensimmäisenä kulki paljain päin Tódor Stánila, hänen jälessään vaimot
ja lapset, sitten miehet, aseissa... melkein kaikissa näkyi eilisen
verityön jälkiä. Taimpana kulki Valea, sylissään pieni, vaaleaverinen
tyttö, joka, pää tuiman miehen olkapäähän nojaten, nukkui makeasti.
Aaveen tapainen kulkue katosi metsätielle. Siellä puhalsi tuuli
kylmemmin ja jäinen sade alkoi valua virtanaan. Valea pysähtyi,
riisui päältään turkkinsa, kääri siihen pienen tytön, ja kantoi hänet
siten eteenpäin... Rankka sade valui hänen paljaalle rinnalleen
ja kaulalleen, ja hänen karhea, ryysyinen liinapaitansa tuli
likomäräksi... Ja Valean otsassa paisuivat suonet, niin tarkasti hän
kuunteli, kuuluisiko enää lapsenitkua.