Elokuun 11 p:nä 1849 Unkarin armeijan kenraalit ja esikuntaupseerit
kokoontuivat ratkaisevaa neuvottelua varten armeijan pääkortteeriin
Ó-Arad'iin.
Görgey esitti heille Rüdiger'ille kirjoitetun kirjeen, jossa hän
ilmoittaa heittävänsä aseet Világos'in luona. Sitten hän jätti
upseerit, jotta he saisivat vapaasti neuvotella suostuvatko ehdotukseen
vai ei.
Tuskin olivat he alkaneet keskustella, kun kiivas koputus kuului
ovelta. Ennenkuin kukaan ehti mitään sanoa, aukeni ovi ja sisään astui
Benjamin Szakács.
Valkeat, karkeasta kankaasta tehdyt housut oli pistetty pitkävartisiin
saappaisiin. Hän oli puettu lyhyeeseen harmaaseen takkiin, kupeella
riippui leveä miekka. Näytti Székelyn kansalliskaartilaiselta. Hän
tervehti sotamiehen tapaan ja sanoi:
— Anteeksi, herrat kenraalit, nimeni on Benjamin Szakács, minä tulen
sellaisessa asiassa, josta ehkä isänmaan kohtalo riippuu.
Sotilaat katsoivat toisiinsa.
— Puhukaa, — sanoi Erno Kiss.
— Hyvät herrat, suurten ponnistusten perästä olen keksinyt uuden
pyssyn, joka tekee yhden miehen kykeneväksi seisomaan kahtakymmentä
nykyisillä pyssyillä varustettua miestä vastaan.
Upseerit katsoivat toisiaan. Tuo on joku hullu raukka.
Szakács'in kasvoille ilmeni surullinen hymy.
— En ole hullu, hyvät herrat.
Sitten huusi hän ovelta. Samanpukuinen székelyi tuli sisään, mutta
rihmakengissä, olalla pienennäköinen pyssy, kupeella lyhyt pajunetti,
edessä ja takana aika patruunatasku. Szakács otti pyssyn ja astui se
kädessä kiihtyneesti yhteentunkevien upseerien keskelle.
— Katsokaa, hyvät herrat, pyssy on takaa ladattava, patruunat pitää
pistää sisään valmiina, mutta ei yksitellen, vaan kuusi yht'aikaa. Nämä
minä ammun pois yhdessä minuutissa, sitten panen taas sisään kuusi.
Sanalla sanoen, sillaikaa kun te ammutte yhden, ammun minä ainakin
kolmekymmentä.
Ihmettelyn humu kuului upseerijoukosta.
— Ja sen vaikutus, hyvät herrat, on kauhea. Se menee viiden
ihmisen läpi. Yhden komppanian yhteislaukaus hävittää kokonaisen
ratsurykmentin. Ratsuryntäystä ei enään ole, pajunettiryntäystä ei
ole... tämä pelottava, hirveä ase surmaa ryntääjät.
Kuului nyyhkytystä. Leiningen pöytään nojaten itki.
— Näettekö tuota? — sanoi Erno Kiss -se merkitsee sitä, että
miksette tullut ennen aseinenne; nyt on jo myöhäistä. Tässä on kirje
Rüdiger'ille!
— En voinut tulla ennenkuin minulla oli paljon aseita ja miljoona
patruunoita.
— Sittenkin se on myöhäistä! Ennenkuin miehemme oppivat, tungetaan
meidät pois maasta.
— Ei, herra kenraali, minulla on kaksikymmentätuhatta miestä tällä
pyssyllä varustettuna.
Silloin hypähti Leiningen pystyyn.
— Missä, missä, missä?
— Kymmenentuhatta täällä kaupungin laidassa, kymmenentuhatta tunnin
matkan päässä.
— Mutta mistä ne tipahtivat tänne? — huudettiin Szakács'ille joka
puolelta.
— Siebenbürgen'ista, Gyergyószék'in luopääsemättömien vuorten
keskeltä. Siellä olen valmistanut nämä pyssyt ja siellä järjestänyt
vuoden ajan sotajoukkoani. Segesvár'iin jo saavuin myöhään, mutta
saatan sanoa että olen sen kostanut... Kenraali Luders pakenee maasta
kuudenkymmenenviiden kasakan kanssa. Sen verran jäi koko hänen
sotajoukostaan.
— Voititteko venäläiset? — huusi Pöltenberg.
— Voitin, Piskin luona. Yhdeksäntuhatta venäläistä jäi kuolleena
taistelutantereelle. Meidän tappiomme oli kahdeksankymmentäviisi miestä.
Jonkunlainen mieletön hilpeys valtasi urhoolliset sotilaat, jotka vielä
vastikään keskustelivat häpeällisestä antautumisesta. He ympäröivät
Szakács'in, syleilivät ja suutelivat häntä.
Yht'äkkiä näkyi ovessa Görgeyn kalpeat kasvot, uljas vartalo. Joku oli
ollut häntä hakemassa.
— Mitä on tapahtunut, herrat? Mitä haaveiluja kuulen? Missä keksijä on?
— kysyi hän terävällä äänellä. — Minä olen — vastasi Szakácz kumartaen.
— Näyttäkää pyssynne! Szakácz selitti sen hänelle.
— Millä rahoilla olette voineet tämän aikaan saada?
— Vaskikaivokseni alta löysin rikkaan kultakaivoksen?
— Ja kuinka? Millä työaseilla?
— Hienoimmilla englantilaisilla työaseilla. Englantilaisef
laivat toivat ne Mustallemerelle ja sieltä kuljetimme ne salaa
Siebenbürgen'iin. Niinkauvan kun oli rauhalliset ajat, tuotiin
valtakunnan läpikin paljon.
— Mainio asia, — sanoi Görgey kylmästi - katsokaamme sotamiehiänne.
He menivät talon edustalle. Ulkona seisoi äänettömänä kymmenen
Szakács'in sotilasta, pyssy jalalla. Heidän edessään nuorukainen,
silitellen hevosensa kaulaa.
— Aladár, tuo tänne sotajoukko!
Poika hyppäsi hevosen selkään ja laukkasi pois. Puolen tunnin kuluttua
lähestyi rumpujen kumeasti päristessä musta joukko. Aaveentapaisesti he
lähenivät, sillä rihmakengät eivät liioin tömisseet.
— Kahdeksansataa miestä pataljoonassa. Täällä on yhteensä yksitoista
pataljoonaa, tuhatkaksisataa miestä kanuunain ja patruunavaunujen
ääressä.
— Onko teillä kanuunoitakin? — kysyi Görgey.
— On, takaaladattavia, pronssista, ja ekrazitpommeja.
— Mitä se on?
— Oma keksintöni, sen räjähdysvoima on viisikymmentä kertaa suurempi
kuin pyssynruudin.
Görgey ja muut kenraalit katselivat hämmästyneinä Tomzs'in székelyia,
joka noin kylmästi kertoi nämä asiat.
Musta joukko seisahtui Ó-Arad'in suurelle torille. Keskellä olivat
kanuunat ja patruunarattaat. Mutta kenraalit menivät sisään huoneeseen
ja Görgey saneli seuraavan kirjeen kenraali Rüdiger'ille:
/#
Herra kenraali!
Pääesikunnan yksimielisen päätöksen mukaan minulla on kunnia huomenna
rynnätä teitä vastaan.