II.

Ne olivat Efraimin vuoriston vuoria nämä, joiden välilaaksossa heidän

kotinsa olivat. Lapsena, jo niinä vuosina, jolloin viha leimusi sukujen

välillä, oli Stefaan siellä leikkinyt Lean kanssa. Ilosta vallattomina

he olivat katselleet, kuinka kevätpurot solisten ja kuohuen riensivät

vuorelta alas laaksoon tai kuinka sadepurojen iloiset vedet siellä

villeinä ja vallattomina hyppelivät.

Ja sitten edelleen: Hieman vanhempina he olivat yhdessä, kuin käsi

kädessä, eläneet lapsuusajan myöhemmän jakson, kuunnelleet viinimäen

työmiesten huolettomia lauluja ja laulujen kaikuja ja tunteneet

tervettä iloa, kun viinikuurnan sotkijat, vaatteet mehusta

veripunaisina, iloiten työtänsä tekivät. Niin oli ikäänkuin käsi käteen

kasvanut kiinni, ja sieluun olivat painuneet samat kuvat molemmille.

Ja taas edelleen: Jonkun vuoden olivat he olleet erillänsä, toisiansa

näkemättä. Stefaan, joka oli vuotta vanhempi kuin Lea, oli ollut

Jerusalemissa rabbiinien opetettavana. Lea oli sillävälin kypsynyt ja

hämmästytti kotiinpalaavaa nuorukaista ihanuudellansa, jota koko laakso

ylisti.

"Marjat... Ihana morsian!... Helmi Israelissa!" oli vanha, leikkisä

palvelija ja ystävä Ruuben hänelle silmää iskien vihjaissut ja

lisännyt:

"Sinun omasi!... Tiedä aikasi, herrani ja lapseni sinä!"

Ja altis-sieluinen, haaveileva, mutta kuuma Palestiinan nuorukainen,

joka oli keuhkoihinsa hengittänyt näiden vuorien raikasta ilmaa ja

metsästellyt nopsia vuorikauriita, hän oli syttynyt, unohtaen

Jerusalemin ja kaiken, ja ikäänkuin värisi nyt yksinomaan Lean varassa.

Värisi, mutta orpona. Entinen ystävä tuntui kylmenneen hänelle.

"Hän, minun ystäväni!" Hän, joka muinoin oli minulle altis kuin ilo

onnelliselle, uni väsyneelle.

"Hän karttelee minua..."

Hän karttelee minun seuraanikin. Ja niinpä olen minä nyt orpo iloissa

ja erakko ystävieni parissa... Ja niin oli aika kulunut, päivä oli

tullut, toinen mennyt.

"Minä olen varma: hän on hyljännyt minut..."

Minä alan masentua. Yöt ja päivät vaihtelevat. Kaarneet lentelevät

edestakaisin, mutta yhä enemmän Lea välttelee minua, ja...

Niin: koti alkaa tuntua minulle tyhjältä, tämä laakso vieraalta, ja on

kuin kajastaisi minun sieluuni jo autius ja yö, josta ei enää aamu

sarasta, ja siksi...

Siksi painun minä yksinäisyyteen, harhailen usein jousineni vuorilla ja

koetan siellä erämaan rauhassa löytää unohduksen ja katsella miten

yksinäiset, puolisotta jääneet vuorilinnut siellä rauhattomina

edestakaisin lentelevät.

Niinpä hän nytkin oli siellä vuoristossa jousinensa ja nuolinensa.

Metsäkauriita hän siellä oli aikonut ampua, mutta yksinäisyyteen

painuttuaan oli hän unohtanut asiansa ja alkanut haaveilla yhdestä

ensin, toisesta sitten.

Niin oli hän joutunut vuorenhuipulle, josta rajaton näköala avautui.

Siinä oli ympärillä oma maa ja siellä etäällä pakanoiden, Israelin

vihollisten maat. Ja niinkuin meren ääretön ulappa antaa mielelle

siivet ja sen lentoon tempaa, niin tempasi laaja näköala hänen mielensä

lentoon nyt.

Ja silloin alkoivat hänen mieltänsä kiidätellä lapsena kuultujen

kertomuksien voimat, kuten tarujen voima aina kiidättää nuoren mieltä.

Voimallisimpana oli hänenkin sieluunsa painunut usein kuultu ennustus

Hänestä, joka on tuleva ja joka on "Voimallinen Jumala" ja joka

vihollisensa panee jalkojensa astinlaudaksi. Se oli ollut Israelissa

kaikille lapsille ainoastaan salaperäinen taru, ja sen voima oli

jokaisessa parhaassa nuorukaisessa myöhemmin, aikanansa ja ajaksensa,

nostanut kiehtovan toivon: "Jospa minä olisin... jospa ehkä olenkin

Se!"

Miten kiehtoikaan se ajatus mieltä! Stefaan katsoi itään, ja hänen

katseensa hehkui.

"Siellä on Baabel!"

Se maa, joka on isiämme vankeudessa pitänyt, meidän vihollisemme. Jospa

hänellä nyt olisi sen Ennustetun voima... nyt _jo_!

"Ja tuolla lännessä filistealaisten maa!"

Miten katkeria Israelin vihollisia ne nekin ovat olleet! Ja sitten

siellä yhä etempänä lännessä se vihatuin:

"Rooma!"... Ah! Rabbiinit, hänen opettajansa, olivat puhaltaneet henkeä

häneen.

"Jos minä olisin _Hän_!"

Se Väkevä Jumala, se Luvattu! Ne olivat Israelin nuorukaisen

parhaimpien hetkien tavallisia salaisia toiveita.

"_Jos_ olisin...!"

Myrskyn siivin kiidätti jo taruvoima nuorta mieltä. Koko maailma näytti

odottavan vain sitä hetkeä, jolloin hän saa voiman, niin että...

"Ettäkö en _voi_..."

Pois epäilys, pois kyselyt! Puolipäivä heloitti juuri kirkkaimmillansa,

ja taivaalla väreili ihana, rikas ja lupaava sini.

Rauha vallitsi vuoristossa. Rinteillä hyppelivät vikkelät vuorikauriit.

Mutta levätkööt vuoret, sillä en minä niiden rauhaa nyt häiritse.

Olkoot kauriit huoletta, sillä en minä niiden kuolemaa nyt tahdo!

Kaikki pieni hajoaa meissä tomuksi, kun suuri ajatus sielumme valtaa ja

tarujen maailmaan lennättää meidät.

Eikä hän enää muistanutkaan kauriita, ei matkansa määrää. Innostunein

mielin laskeutui hän sitä vuoririnnettä myöten, joka Lean ja hänen

kotilaaksoonsa vietti. Ja vaikka hän laskeutui, niin oli kuin hän olisi

noussut, ylennyt yhä vain ylemmä. Hän innostui, vannoi:

"Niin silloin!..."

Niin ja niin hän silloin tekisi, jos hän se uneksittu olisi. Ajatus

kiiti jo hurjana. Mielikuvituksella ei ollut mitään rajoja.

"Minä!..."

Hän hallitseisi maailmaa Jehovan voimalla ja nimessä, ja kaikki olisi

hänelle alamainen. Kaikki, aivan kaikki: pilvetkin, sade ja

päivännousu, yö ja päivä. Astunta kiihtyi innon noustessa. Hän paikoin

aivan syösten painui jyrkännettä myöten alas. Pilvilinna rakentui

toisensa päälle, ja todellisuus haihtui kuin pöly pimeään.

"Mutta en yksin!"

Lea olisi hänen rinnallansa silloin. Se kuva välähti taas kuin

salamassa sävähtäen häneen ja alkoi johtaa mieltä Leaan.

"Yhdessä me jakaisimme kaiken... Sinun kanssasi, Lea!"

Hän oli kuin akana, jota tuuli ajaa ja joka väsyy ja on voimaton, kun

lakkaa tuuli.

"Maa olisi allamme silloin. Israel polvistuisi edessämme, ja pilvet

kantaisivat meitä halki rajattomuuden..."

Huimaavaa!

"Lea!... Enkelit sinua palvelisivat, ja pauhu meidän ylistystämme

huutaisi silloin, ja..."

Mutta ajatuslento oli jo saavuttanut äärensä, mielikuvitus rajansa. Hän

oli jo joutunut vuoren alarinteille, jonne näkyi Lean koti ja...

Omituista! Veri alkoi talttua. Pilvilinnat hävisivät. Edessä oli Lean

maja, sen ihanat yrttitarhat, sen viinimaat ja varjoisat puut..

Kummallista! Miksi minä olen hänen edessänsä kuin heikko ruoko ja

niinkuin talttuva lapsi? Miksi minä...

En minä sitä tiedä, en sitä tajua. Edessäni on nyt vain Lean koti, se

pieni maailma, jota Lea kuin hyvä henki hallitsee, ja sen rinnalla on

minulle nyt arvotonta kaikki se äskeinen suuri ja huimaava ja äärtä

vailla oleva.

"Lea!"

Hän pysähtyi ja seisoi ääneti. Hiljaa, huomaamatta hävisi taas hänen

silmistään koko muu maailma, ja katse kiintyi siihen yhteen ja ainoaan,

jossa hänen ajatuksensa alati olivat kiinni.

* * * * *

Ei sadekuuroa nykyään. Kirkkaat, poutaiset päivät vain kuin iloisina

kisaellen toinen toistansa seurasivat.

Äskettäin oli Stefaanin isä tahtonut, että hän lähtisi palvelijoiden

matkaan, kun nämä lähtivät kameleilla hakemaan tavaraa Tyyrosta, mutta

hän oli kieltäytynyt, sillä ei hän nyt viihtynyt palvelijoiden eikä

muidenkaan seurassa. Hänen entinen hoitajansa, vanha, aina leikkisä

Ruuben, oli ainoa, jonka kanssa hän joskus puheli. Isän ja hänen

välinsä olivat jo silloin hieman rikkoutuneet, sillä ankara isä ei

sietänyt talossaan tottelemattomuutta. Nyt oli ukko tosin ulkonaisesti

hillinnyt ankaruutensa, mutta sisälle oli jäänyt tapauksen luoma

kylmyys, ja yhä tyhjemmältä oli isän koti alkanut tuntua Stefaanista.

Mutta poutapäivät iloitsivat, kirkkaina toisiansa seuraten. Eilen oli

hän ollut rikkaan Simeon Leevinpojan häissä, ja siellä oli Lea entistä

enemmän vältellyt häntä.

"Siispä uhkaa minua..."

Onnettomuus. Minä tajuan sen, että hän ei rakasta minua. Minä ymmärrän

sen sanoittakin.

Ja nyt minä taasen istun yksin täällä vuoriston rinteellä, jousi

maassa, vuorikauriit unohdettuina. Sieluuni kajastaa vain muisto niistä

lapsuus-iloista, joissa hän helisi minulle kirkkaana, alttiina ja

ihanana kuin kisaileva, iloinen kaiku.

"Jos hän olisi minun?"

Vähään hän silloin tyytyisi, sillä vähästä hän silloin paljon saisi.

"Vaikka meillä olisi silloin vain pienoinen maja, niin..."

Kuin lintupari, joka on pesänsä löytänyt ja siinä onnellisena elää,

niin he eläisivät pikkumajasessaan. Taivaankin he unohtaisivat, eikä

maailma heille mitään olisi. Rakkaus olisi heille suoja vilua,

vilvoitus kuumaa ja turva kaikkea pahaa vastaan.

"Mutta..."

Ah! Pää painuu alas kuin masentuneena. Tyhjä vuoristo oli kuin mykkä:

ei ääntä, ei kaikua. Tammen oksalta katseli yksinäinen, tulipunainen

pikkulintu, kirkas kuin pisara. Se katseli mietteissään, ja etempänä

notkon takana istui kalliotörmällä yksinäinen, mietiskelevä

lammaspaimen, värikäs puku yllä ja käyräpää paimensauva pystyssä

kädessä.

Hän oli istunut jo kotvasen siinä. Iltavalo oheni kuin

murheellisemmaksi. Tammet tummenivat varjopuolilta, ja siellä täällä

kohosi mykkä palmunlatva ääneti aurinkoiseen, tyyneen ilmaan. Ilmestyi

jo eloakin. Jossakin etäällä lauloi viinimäen työmies lauluansa, ja

vuoriseinän etäinen kaiku vastasi, liittäen sen loppusanoihin hiljaisen

helähdyksen.

Mutta en minä välitä siitä, tuskin kuulenkaan sitä. Istun jo kuin

ajatukseton.

"Stefaan!" kuului silloin reipas ääni, ja käsi löi häntä olalle.

"Ah... sinä, Saul!" vastasi hän tervehdykseen havahtuneena. Nuori Saul

heitti jousensa maahan ja lauloi iloisesti ja vallattomasti:

"Niin tanssivat neidot

kuin untuvat, ah!"

Ja hellästi lyö suoneen yö, jotain semmoista hän iloisena ja

huolettomana hoilotti. Miten rento ja reima hän nyt olikin! Stefaan

tiesi hänen olevan sadukealaisen, jumalankieltäjän. Oli aikoinansa

lukenut pappien johdolla jumaluusoppia, aikoen antautua papiksi koko

sielunsa alttiudella. Mutta sitten oli pettynyt rakkaudessaan, avannut

hehkuvan sielunsa maailmalle ja kielsi nyt Jehovan. Avoimesti, iloisin

mielin hän nytkin siitä puhui ja hetken puhuttua kysyi äkkiä:

"Stefaan! Sanoppa minulle suoraan: uskotko Jehovan olevan olemassa?"

Stefaan epäröi, kuin miettien mitä vastata. Ei hänellä mitään

juurtunutta uskoa siinä ollut. Kaikki oli vain nuoren mielen lentoa,

kertomuksien luomaa mieltä. Taisi hän sen nyt itsekin havaita.

"Hops!... Älä luule, Stefaan, että uskot!" inttikin jo Saul. Kun

vastaus viipyi, viskasi hän jousensa kauemma ja ilmoitti vakuuttavasti:

"Meidän iällämme, ystäväni, ei kukaan usko Jehovaan muuta kuin

kielellänsä."

Ja pitkään, kuin iloiten selitti hän Stefaanille nyt sitä asiaa.

Vakuuttavasti hän puhuikin, sai Stefaanin mielen jo kiintymäänkin

puheeseensa.

"Taidat oikein puhua", myönteli Stefaan, ja Saul innostui.

"Katsohan, Stefaan!" alkoi hän selitellä. "Kun Jehovan sanotaan olevan

joka paikassa, niin totta kai hän silloin minussakin on, ja... sano

nyt, Stefaan... No?"

"Niin mitä?"

"Sitä että kun hän minusta ja joka paikasta lähettää sen tulevan

Messiaan, niin mihin hän sen lähettää?"

Hän nauroi sille puheellensa heleästi, huolettomasti. Hän osoitti

raamatusta järjettömyyden toisensa perästä, ivaili niitä ja niihin

uskovia ja kehaisi iloisena:

"Mutta Jerusalemin tyttäret!... Ne ihanat Jerusalemin tyttäret, joita

profeetta Jesaias tuomitsee!... Ne, Stefaan!"

Ne eivät usko turhia. Hän kuvaili niiden maailmaa, maailmaa, jossa ilo

ja lempi on ainoana jumalana. Aivan hän sitä kertoessaan kuohahteli

kuin vaahtoava viini.

"Siis, Stefaan!" huudahteli hän. "Tule mukanani Jerusalemiin! Me

etsimme sieltä puiden lymyn, jossa ei ole Jehovaa, joka näkisi, ja

palvelemme siellä sitä ainoata Jumalaa, joka meille taivaan ja oitis

antaa voi!"

Siitä oli hän ennenkin puhunut, houkutellen matkaansa. Nyt hän suoraan

kehaisi:

"Minä, Stefaan!"

Kuin sadevesi minä syövytän sinut, annan puheitteni kokoontua ensin

puroksi, sitten virraksi, joka tempaa sinut mukaansa.

"Kuin hitusen... Niin, Stefaan!"

Hänessä oli iloa ja huolettomuutta, alttiutta ja elämänhalua, joka

todellakin viehätti herkkää mieltä.

"On viini-juhla. Yöhöni

luo hellä autuus, tyttöni!"

käänsi Saul iloiseksi lauluksi.

Päivät kuluivat. Taas ja yhä taas hän kehoitteli Stefaania tulemaan

kanssansa Jerusalemiin, ei siihen rabbiinien ja pappien Jerusalemiin,

josta Stefaan oli juuri palannut, vaan ilojen ja nautintojen

kaupunkiin, maalliseen Jerusalemiin, joka tarjosi kaiken sen, mitä

maailma antaa voi.

Mutta vielä oli täälläkin vetoa. Vastapäisellä, kuvarikkaalla

vuorenrinteellä lymyilivät kylien majat. Jossain istui vanhus tai vaimo

majan edessä. Toisaalla aherteli työmies tai työväki värikkäissä

pukimissa. Siellä täällä kohosi kirkkaaseen ilmaan yksinäisen palmun

viheriöivä latva, ja laaksossa, keskellä erästä heleää kenttää, kukki

yksinäinen, tuuheahko puu punertavana. Valkea kyyhkysparvi lenteli ja

ilakoi nyt sen latvapuolen ympärillä peittäen sen joskus aivan tyyten

iloiseen, kisailevaan, valkeaan väriin.

Se oli palanen Israelia. Lähempää näkyi rikkaan Sakeuksen koti, ja sen

ryytimaassa iloitsi nuori, ihana neito ruokkien valkoisia kyyhkysiänsä,

jotka ilakoiden lentelivät hänen ympärillänsä.

Se on israelitar, ystäväni Lea, hän, jonka tähden kaikki on nyt jo

minussa puhalluksellekin herkkää ja houkutuksellekin altista,

hapuilevaa, orpoa ja arkailevaa unta.

Israelitar: Kertomus · 第 5 / 20 题