Ne olivat Efraimin vuoriston vuoria nämä, joiden välilaaksossa heidän
kotinsa olivat. Lapsena, jo niinä vuosina, jolloin viha leimusi sukujen
välillä, oli Stefaan siellä leikkinyt Lean kanssa. Ilosta vallattomina
he olivat katselleet, kuinka kevätpurot solisten ja kuohuen riensivät
vuorelta alas laaksoon tai kuinka sadepurojen iloiset vedet siellä
villeinä ja vallattomina hyppelivät.
Ja sitten edelleen: Hieman vanhempina he olivat yhdessä, kuin käsi
kädessä, eläneet lapsuusajan myöhemmän jakson, kuunnelleet viinimäen
työmiesten huolettomia lauluja ja laulujen kaikuja ja tunteneet
tervettä iloa, kun viinikuurnan sotkijat, vaatteet mehusta
veripunaisina, iloiten työtänsä tekivät. Niin oli ikäänkuin käsi käteen
kasvanut kiinni, ja sieluun olivat painuneet samat kuvat molemmille.
Ja taas edelleen: Jonkun vuoden olivat he olleet erillänsä, toisiansa
näkemättä. Stefaan, joka oli vuotta vanhempi kuin Lea, oli ollut
Jerusalemissa rabbiinien opetettavana. Lea oli sillävälin kypsynyt ja
hämmästytti kotiinpalaavaa nuorukaista ihanuudellansa, jota koko laakso
ylisti.
"Marjat... Ihana morsian!... Helmi Israelissa!" oli vanha, leikkisä
palvelija ja ystävä Ruuben hänelle silmää iskien vihjaissut ja
lisännyt:
"Sinun omasi!... Tiedä aikasi, herrani ja lapseni sinä!"
Ja altis-sieluinen, haaveileva, mutta kuuma Palestiinan nuorukainen,
joka oli keuhkoihinsa hengittänyt näiden vuorien raikasta ilmaa ja
metsästellyt nopsia vuorikauriita, hän oli syttynyt, unohtaen
Jerusalemin ja kaiken, ja ikäänkuin värisi nyt yksinomaan Lean varassa.
Värisi, mutta orpona. Entinen ystävä tuntui kylmenneen hänelle.
"Hän, minun ystäväni!" Hän, joka muinoin oli minulle altis kuin ilo
onnelliselle, uni väsyneelle.
"Hän karttelee minua..."
Hän karttelee minun seuraanikin. Ja niinpä olen minä nyt orpo iloissa
ja erakko ystävieni parissa... Ja niin oli aika kulunut, päivä oli
tullut, toinen mennyt.
"Minä olen varma: hän on hyljännyt minut..."
Minä alan masentua. Yöt ja päivät vaihtelevat. Kaarneet lentelevät
edestakaisin, mutta yhä enemmän Lea välttelee minua, ja...
Niin: koti alkaa tuntua minulle tyhjältä, tämä laakso vieraalta, ja on
kuin kajastaisi minun sieluuni jo autius ja yö, josta ei enää aamu
sarasta, ja siksi...
Siksi painun minä yksinäisyyteen, harhailen usein jousineni vuorilla ja
koetan siellä erämaan rauhassa löytää unohduksen ja katsella miten
yksinäiset, puolisotta jääneet vuorilinnut siellä rauhattomina
edestakaisin lentelevät.
Niinpä hän nytkin oli siellä vuoristossa jousinensa ja nuolinensa.
Metsäkauriita hän siellä oli aikonut ampua, mutta yksinäisyyteen
painuttuaan oli hän unohtanut asiansa ja alkanut haaveilla yhdestä
ensin, toisesta sitten.
Niin oli hän joutunut vuorenhuipulle, josta rajaton näköala avautui.
Siinä oli ympärillä oma maa ja siellä etäällä pakanoiden, Israelin
vihollisten maat. Ja niinkuin meren ääretön ulappa antaa mielelle
siivet ja sen lentoon tempaa, niin tempasi laaja näköala hänen mielensä
lentoon nyt.
Ja silloin alkoivat hänen mieltänsä kiidätellä lapsena kuultujen
kertomuksien voimat, kuten tarujen voima aina kiidättää nuoren mieltä.
Voimallisimpana oli hänenkin sieluunsa painunut usein kuultu ennustus
Hänestä, joka on tuleva ja joka on "Voimallinen Jumala" ja joka
vihollisensa panee jalkojensa astinlaudaksi. Se oli ollut Israelissa
kaikille lapsille ainoastaan salaperäinen taru, ja sen voima oli
jokaisessa parhaassa nuorukaisessa myöhemmin, aikanansa ja ajaksensa,
nostanut kiehtovan toivon: "Jospa minä olisin... jospa ehkä olenkin
Se!"
Miten kiehtoikaan se ajatus mieltä! Stefaan katsoi itään, ja hänen
katseensa hehkui.
"Siellä on Baabel!"
Se maa, joka on isiämme vankeudessa pitänyt, meidän vihollisemme. Jospa
hänellä nyt olisi sen Ennustetun voima... nyt _jo_!
"Ja tuolla lännessä filistealaisten maa!"
Miten katkeria Israelin vihollisia ne nekin ovat olleet! Ja sitten
siellä yhä etempänä lännessä se vihatuin:
"Rooma!"... Ah! Rabbiinit, hänen opettajansa, olivat puhaltaneet henkeä
häneen.
"Jos minä olisin _Hän_!"
Se Väkevä Jumala, se Luvattu! Ne olivat Israelin nuorukaisen
parhaimpien hetkien tavallisia salaisia toiveita.
"_Jos_ olisin...!"
Myrskyn siivin kiidätti jo taruvoima nuorta mieltä. Koko maailma näytti
odottavan vain sitä hetkeä, jolloin hän saa voiman, niin että...
"Ettäkö en _voi_..."
Pois epäilys, pois kyselyt! Puolipäivä heloitti juuri kirkkaimmillansa,
ja taivaalla väreili ihana, rikas ja lupaava sini.
Rauha vallitsi vuoristossa. Rinteillä hyppelivät vikkelät vuorikauriit.
Mutta levätkööt vuoret, sillä en minä niiden rauhaa nyt häiritse.
Olkoot kauriit huoletta, sillä en minä niiden kuolemaa nyt tahdo!
Kaikki pieni hajoaa meissä tomuksi, kun suuri ajatus sielumme valtaa ja
tarujen maailmaan lennättää meidät.
Eikä hän enää muistanutkaan kauriita, ei matkansa määrää. Innostunein
mielin laskeutui hän sitä vuoririnnettä myöten, joka Lean ja hänen
kotilaaksoonsa vietti. Ja vaikka hän laskeutui, niin oli kuin hän olisi
noussut, ylennyt yhä vain ylemmä. Hän innostui, vannoi:
"Niin silloin!..."
Niin ja niin hän silloin tekisi, jos hän se uneksittu olisi. Ajatus
kiiti jo hurjana. Mielikuvituksella ei ollut mitään rajoja.
"Minä!..."
Hän hallitseisi maailmaa Jehovan voimalla ja nimessä, ja kaikki olisi
hänelle alamainen. Kaikki, aivan kaikki: pilvetkin, sade ja
päivännousu, yö ja päivä. Astunta kiihtyi innon noustessa. Hän paikoin
aivan syösten painui jyrkännettä myöten alas. Pilvilinna rakentui
toisensa päälle, ja todellisuus haihtui kuin pöly pimeään.
"Mutta en yksin!"
Lea olisi hänen rinnallansa silloin. Se kuva välähti taas kuin
salamassa sävähtäen häneen ja alkoi johtaa mieltä Leaan.
"Yhdessä me jakaisimme kaiken... Sinun kanssasi, Lea!"
Hän oli kuin akana, jota tuuli ajaa ja joka väsyy ja on voimaton, kun
lakkaa tuuli.
"Maa olisi allamme silloin. Israel polvistuisi edessämme, ja pilvet
kantaisivat meitä halki rajattomuuden..."
Huimaavaa!
"Lea!... Enkelit sinua palvelisivat, ja pauhu meidän ylistystämme
huutaisi silloin, ja..."
Mutta ajatuslento oli jo saavuttanut äärensä, mielikuvitus rajansa. Hän
oli jo joutunut vuoren alarinteille, jonne näkyi Lean koti ja...
Omituista! Veri alkoi talttua. Pilvilinnat hävisivät. Edessä oli Lean
maja, sen ihanat yrttitarhat, sen viinimaat ja varjoisat puut..
Kummallista! Miksi minä olen hänen edessänsä kuin heikko ruoko ja
niinkuin talttuva lapsi? Miksi minä...
En minä sitä tiedä, en sitä tajua. Edessäni on nyt vain Lean koti, se
pieni maailma, jota Lea kuin hyvä henki hallitsee, ja sen rinnalla on
minulle nyt arvotonta kaikki se äskeinen suuri ja huimaava ja äärtä
vailla oleva.
"Lea!"
Hän pysähtyi ja seisoi ääneti. Hiljaa, huomaamatta hävisi taas hänen
silmistään koko muu maailma, ja katse kiintyi siihen yhteen ja ainoaan,
jossa hänen ajatuksensa alati olivat kiinni.
* * * * *
Ei sadekuuroa nykyään. Kirkkaat, poutaiset päivät vain kuin iloisina
kisaellen toinen toistansa seurasivat.
Äskettäin oli Stefaanin isä tahtonut, että hän lähtisi palvelijoiden
matkaan, kun nämä lähtivät kameleilla hakemaan tavaraa Tyyrosta, mutta
hän oli kieltäytynyt, sillä ei hän nyt viihtynyt palvelijoiden eikä
muidenkaan seurassa. Hänen entinen hoitajansa, vanha, aina leikkisä
Ruuben, oli ainoa, jonka kanssa hän joskus puheli. Isän ja hänen
välinsä olivat jo silloin hieman rikkoutuneet, sillä ankara isä ei
sietänyt talossaan tottelemattomuutta. Nyt oli ukko tosin ulkonaisesti
hillinnyt ankaruutensa, mutta sisälle oli jäänyt tapauksen luoma
kylmyys, ja yhä tyhjemmältä oli isän koti alkanut tuntua Stefaanista.
Mutta poutapäivät iloitsivat, kirkkaina toisiansa seuraten. Eilen oli
hän ollut rikkaan Simeon Leevinpojan häissä, ja siellä oli Lea entistä
enemmän vältellyt häntä.
"Siispä uhkaa minua..."
Onnettomuus. Minä tajuan sen, että hän ei rakasta minua. Minä ymmärrän
sen sanoittakin.
Ja nyt minä taasen istun yksin täällä vuoriston rinteellä, jousi
maassa, vuorikauriit unohdettuina. Sieluuni kajastaa vain muisto niistä
lapsuus-iloista, joissa hän helisi minulle kirkkaana, alttiina ja
ihanana kuin kisaileva, iloinen kaiku.
"Jos hän olisi minun?"
Vähään hän silloin tyytyisi, sillä vähästä hän silloin paljon saisi.
"Vaikka meillä olisi silloin vain pienoinen maja, niin..."
Kuin lintupari, joka on pesänsä löytänyt ja siinä onnellisena elää,
niin he eläisivät pikkumajasessaan. Taivaankin he unohtaisivat, eikä
maailma heille mitään olisi. Rakkaus olisi heille suoja vilua,
vilvoitus kuumaa ja turva kaikkea pahaa vastaan.
"Mutta..."
Ah! Pää painuu alas kuin masentuneena. Tyhjä vuoristo oli kuin mykkä:
ei ääntä, ei kaikua. Tammen oksalta katseli yksinäinen, tulipunainen
pikkulintu, kirkas kuin pisara. Se katseli mietteissään, ja etempänä
notkon takana istui kalliotörmällä yksinäinen, mietiskelevä
lammaspaimen, värikäs puku yllä ja käyräpää paimensauva pystyssä
kädessä.
Hän oli istunut jo kotvasen siinä. Iltavalo oheni kuin
murheellisemmaksi. Tammet tummenivat varjopuolilta, ja siellä täällä
kohosi mykkä palmunlatva ääneti aurinkoiseen, tyyneen ilmaan. Ilmestyi
jo eloakin. Jossakin etäällä lauloi viinimäen työmies lauluansa, ja
vuoriseinän etäinen kaiku vastasi, liittäen sen loppusanoihin hiljaisen
helähdyksen.
Mutta en minä välitä siitä, tuskin kuulenkaan sitä. Istun jo kuin
ajatukseton.
"Stefaan!" kuului silloin reipas ääni, ja käsi löi häntä olalle.
"Ah... sinä, Saul!" vastasi hän tervehdykseen havahtuneena. Nuori Saul
heitti jousensa maahan ja lauloi iloisesti ja vallattomasti:
"Niin tanssivat neidot
kuin untuvat, ah!"
Ja hellästi lyö suoneen yö, jotain semmoista hän iloisena ja
huolettomana hoilotti. Miten rento ja reima hän nyt olikin! Stefaan
tiesi hänen olevan sadukealaisen, jumalankieltäjän. Oli aikoinansa
lukenut pappien johdolla jumaluusoppia, aikoen antautua papiksi koko
sielunsa alttiudella. Mutta sitten oli pettynyt rakkaudessaan, avannut
hehkuvan sielunsa maailmalle ja kielsi nyt Jehovan. Avoimesti, iloisin
mielin hän nytkin siitä puhui ja hetken puhuttua kysyi äkkiä:
"Stefaan! Sanoppa minulle suoraan: uskotko Jehovan olevan olemassa?"
Stefaan epäröi, kuin miettien mitä vastata. Ei hänellä mitään
juurtunutta uskoa siinä ollut. Kaikki oli vain nuoren mielen lentoa,
kertomuksien luomaa mieltä. Taisi hän sen nyt itsekin havaita.
"Hops!... Älä luule, Stefaan, että uskot!" inttikin jo Saul. Kun
vastaus viipyi, viskasi hän jousensa kauemma ja ilmoitti vakuuttavasti:
"Meidän iällämme, ystäväni, ei kukaan usko Jehovaan muuta kuin
kielellänsä."
Ja pitkään, kuin iloiten selitti hän Stefaanille nyt sitä asiaa.
Vakuuttavasti hän puhuikin, sai Stefaanin mielen jo kiintymäänkin
puheeseensa.
"Taidat oikein puhua", myönteli Stefaan, ja Saul innostui.
"Katsohan, Stefaan!" alkoi hän selitellä. "Kun Jehovan sanotaan olevan
joka paikassa, niin totta kai hän silloin minussakin on, ja... sano
nyt, Stefaan... No?"
"Niin mitä?"
"Sitä että kun hän minusta ja joka paikasta lähettää sen tulevan
Messiaan, niin mihin hän sen lähettää?"
Hän nauroi sille puheellensa heleästi, huolettomasti. Hän osoitti
raamatusta järjettömyyden toisensa perästä, ivaili niitä ja niihin
uskovia ja kehaisi iloisena:
"Mutta Jerusalemin tyttäret!... Ne ihanat Jerusalemin tyttäret, joita
profeetta Jesaias tuomitsee!... Ne, Stefaan!"
Ne eivät usko turhia. Hän kuvaili niiden maailmaa, maailmaa, jossa ilo
ja lempi on ainoana jumalana. Aivan hän sitä kertoessaan kuohahteli
kuin vaahtoava viini.
"Siis, Stefaan!" huudahteli hän. "Tule mukanani Jerusalemiin! Me
etsimme sieltä puiden lymyn, jossa ei ole Jehovaa, joka näkisi, ja
palvelemme siellä sitä ainoata Jumalaa, joka meille taivaan ja oitis
antaa voi!"
Siitä oli hän ennenkin puhunut, houkutellen matkaansa. Nyt hän suoraan
kehaisi:
"Minä, Stefaan!"
Kuin sadevesi minä syövytän sinut, annan puheitteni kokoontua ensin
puroksi, sitten virraksi, joka tempaa sinut mukaansa.
"Kuin hitusen... Niin, Stefaan!"
Hänessä oli iloa ja huolettomuutta, alttiutta ja elämänhalua, joka
todellakin viehätti herkkää mieltä.
"On viini-juhla. Yöhöni
luo hellä autuus, tyttöni!"
käänsi Saul iloiseksi lauluksi.
Päivät kuluivat. Taas ja yhä taas hän kehoitteli Stefaania tulemaan
kanssansa Jerusalemiin, ei siihen rabbiinien ja pappien Jerusalemiin,
josta Stefaan oli juuri palannut, vaan ilojen ja nautintojen
kaupunkiin, maalliseen Jerusalemiin, joka tarjosi kaiken sen, mitä
maailma antaa voi.
Mutta vielä oli täälläkin vetoa. Vastapäisellä, kuvarikkaalla
vuorenrinteellä lymyilivät kylien majat. Jossain istui vanhus tai vaimo
majan edessä. Toisaalla aherteli työmies tai työväki värikkäissä
pukimissa. Siellä täällä kohosi kirkkaaseen ilmaan yksinäisen palmun
viheriöivä latva, ja laaksossa, keskellä erästä heleää kenttää, kukki
yksinäinen, tuuheahko puu punertavana. Valkea kyyhkysparvi lenteli ja
ilakoi nyt sen latvapuolen ympärillä peittäen sen joskus aivan tyyten
iloiseen, kisailevaan, valkeaan väriin.
Se oli palanen Israelia. Lähempää näkyi rikkaan Sakeuksen koti, ja sen
ryytimaassa iloitsi nuori, ihana neito ruokkien valkoisia kyyhkysiänsä,
jotka ilakoiden lentelivät hänen ympärillänsä.
Se on israelitar, ystäväni Lea, hän, jonka tähden kaikki on nyt jo
minussa puhalluksellekin herkkää ja houkutuksellekin altista,
hapuilevaa, orpoa ja arkailevaa unta.