Miten ihanaa, tyyntä, kirkasta! Vuohipaimenen vaimo seisoi
väririkkaalla vuorenrinteellä vehmaan öljypuun juurella kuin ihana
kuva. Hiljainen vuohi seisoi hänen vierellänsä, ja hänen laskoksille
poimuttuneen pukunsa heleät värit eroittautuivat rauhallisina
kuvakauniin vuorenrinteen rikkaana viheriöivästä taustasta.
Ei ääntä...
Oli jo iltapuoli. Valo alkoi hiljaa raueta, päivän kuumuus väsyi ja
viileytyi. Läntisen vuorikeilan huippu hahmoittui jo tummana
taivastaustaansa vasten, mutta itäisen vuoren rinteelle levisi vielä
hiljainen, rauhallinen ilta-auringon valo. Ei liikettä, ei
huokaustakaan. Toukomettinen vain aherti kukassa, ja sääskiparvi survoi
äänettömänä iltavalossa.
Rikkaan Sakeuksen tytär, ihana Lea, istui yksin kaivonkannella, yllään
kirjava hame, jonka lämpimät, hiljaiset värit ikäänkuin uinahtivat
viattomaksi, iloisaksi punaväriksi. Hennot kädet olivat solahtaneet
helmaan raukeina, ja liikkumaton katse näytti ikäänkuin unohtuneena ja
väsähtäneenä jääneen lepäämään johonkin sinne valaistun vuorensivun
rinteelle. Siellä viheriöivät tammet tyyninä, ja pienet viinimaat
hymyilivät niiden välissä kuin hymyilevät lapset. Eräällä
kalliotöyräällä seisoi hiljainen lammas liikkumatta kuin kuva, ja sen
pienet karitsat nukkuivat rauhallisina siinä aivan emänsä vierellä
ruohokossa.
Miten ihanaa, rauhoittavaa! Tajuntakin tuntuu jo raukeavan, ja koko
tämä hymyilevä, rikas, hiljainen kuva painuu sieluun tajuamatta.
Tajuamatta. Sillä ei hän sitä näkyä nyt tietoisesti tajunnut, ei edes
katsonutkaan sitä. Hän istui vain, kuten niin usein ennenkin, mielessä
vain se yksi ainoa salainen toivo, joka nyt taas hänet niin suurella
rauhalla täytti. Salattu se toivo kaikilta oli, ja kuitenkin se oli
kautta aikojen ollut Israelissa jokaisen parhaan ja puhtaimman tyttären
ihanin, suloisin unelma.
Ah!
Mutta yhä vain hiljenee ja ihanoituu tyyni ilta. Vain aavistus hiipii
mieleen ääneti kuin uni.
"Tsip!"
Pieni etelänlintunen se taisi niin hiljaa kertasen tirskahtaa. Sitten
taas nukkui kaikki ihanuudessa.
Oikeastaan tämä hänen sielunsa salainen, hiljainen toivo oli saanut
hänessä vallan äitivainajan kertoman vanhan ennustuksen johdosta. Nämä
ajat olivat kiihkeän odotuksen ja siitä johtuvien näkyjen aikoja.
Perheen ystävä, vanha, hurskas pappi Hilkia, oli kertonut nähneensä
unessa Herran, joka oli sanonut:
"Sano Sakeuksen vaimolle: Älä murehdi tyttäresi teistä, sillä siitä,
missä hänen juhtansa väsyy, alkaa tiensä Hän, joka tuleva on!"
Sitä sanomaa! Taaskin sitä muistellessa häipyvät tajunnasta maailman
ihanuus, sen ilot ja sen ihanat värit.
Ja siksi vaipuvat taas hänen kätensä helmaan kuin väsyneinä, kuin
onnesta hiljaa rauenneina, ja samaan helmaan vajonneesta kirjasta luki
hänen katseensa kohdan:
"Katso, neitsyt siittää ja synnyttää pojan, jonka hartioilla herraus
on, ja Hänen nimensä pitää oleman Immanuel, Väkevä Jumala, Ihmeellinen
neuvonantaja ja Rauhan päämies."
Niin, Herra! Minä aavistan, että minä olen se neitsyt, jonka Sinä Häntä
kantamaan valinnut olet. Minun poveni äänetön lämpö ja minun hiljainen
tajuni sanoo sen sanoilla minulle, ja siksi lakkaa minussa nyt taas
maailma kaikkinensa ja minä tahdon antautua siihen rauhaisaan onneen,
jonka Sinä, Herra, kuin kaukaisen, ihanan kajasteen, näin jo lähetät
minulle.
"Lea!" kuului häntä tiedustava ääni.
"Ah! Se on isäni ääni!"
Hän ikäänkuin havahtui. Helmaan rauenneet kädetkin kuin nukkuvat
linnunpoikaset liikahtivat, ja hän mietti isästänsä:
"Tulleeko hän taas puhumaan siitä..."
Sillä se oli oikeastaan vanha sukulupaus. Pitkät ajat oli hänen isänsä
Sakeus riidellyt Jooaksen, Stefaanin isän kanssa viinimaista, ja
katkera viha oli eroittanut heidät. Mutta sitten kerran he olivat
joutuneet Jerikon tiellä ryövärien käsiin. Yhdessä he olivat
taistelleet päiväkauden niitä vastaan. Uskollisesti he olivat pysyneet
rinnatusten, toinen toisensa apuna, ja pelastuttuaan he olivat
vannoneet Jumalan edessä keskinäisen sukusovinnon. Riemuiten he olivat
vetäneet uudet rajat viinimaille ja luvanneet, että heidän kummankin
ainoan lapsen, Lean ja Stefaanin kautta suvut ovat yhtyvät yhdeksi
veren siteillä. Miete vierähti taas siihen, ja tuntui, kuin olisi
poskeen noussut joku hellä lämpö.
"Ei niin, etten minä häntä rakastaisi... Stefaania..."
Sen minä tajuan ja hiljaa, tahtomattani tunnustan. Kun hän nuorilla,
kauniilla silmillänsä katsoo minuun ujoillen, joskus kuin surullisesti,
vaieten, ja kun hän kiharaisen päänsä silloin johonkin miettien nojaa,
niin...
Minä tahtoisin silloin aina hellästi tarjota olkapääni hänelle, että
hän siihen päänsä nojaisi. Kainalossani tahtoisin valmistaa hänelle
rauhan ja onnen ja kuiskata hänelle hellän sanan:
"Ah, Stefaan!"
Miten nyt vierähtikin taas mieli ja katsekin hieman kuin muuksi.
Helteisemmäksikö? Kaipaavaksiko?
Kenties... Syleileehän hento murattikin hellästi tukeansa, ja
hennoimmillaan kukkivassa luonnossa hiipii kaikkialla se _hellä_
aavistus... se...
"Ah minua!"
Hennot sormet liikahtelivat helmassa hiljaa, kuin hieman lämmenneinä,
hermostuneina. Jotain hypistellen ja...
"Mutta ei! Pois se ajatuskin minusta. Pois!"
Se mikä pienempi on minussa, väistyköön suuremman tieltä!
Hän raukesi taas ihanaan toivoonsa. Joku pieni vain oli sattunut veden
tyyneen pintaan ja rikkonut sitä nostaen vähäisen, orvon väreen. Mutta
nyt se väre kuoli pois. Pinta on tyyni taas, ja jäljellä on vain se
ihana, äänetön, etäinen kajaste.
Isä tulikin jo luo. Viimeisenä viitenä vuotena hän oli äidin kuoleman
aiheuttaman surun painamana vanhentunut vuosikymmenen. Harmaat olivat
jo hiukset ja parta. Tauti oli murtanut jalkojen voiman ja kuivuttanut
niveliäkin, niin että sauvalta täytyi ainaista apua hakea. Sen turvin
hän saapui nytkin.
"Jehovamme rauhaa sinulle, tyttäreni Lea!" tervehti hän istahtaen.
"Ja sinullekin, isäni rakas!"
Vaiettiin lyhyt hetki. Vanhus näytti syventyvän johonkin. Katse maassa
alkoi hän vihdoin äskeisen johdosta mietiksien puhua:
"Niin, lapseni..."
Sitten hän taas mietti. Hiushopeiden valkaisema vanha pää ikäänkuin
painui alas.
"Hän yksin pysyy ja jää. Häneen kaikki ajatukset viimein kokoontuvat",
jatkoi hän hiljaa, mietiskellen, kuin itsekseen puhuen.
"Hän yksin se kaiken alku ja loppu on."
Vaiettiin hetki.
"Niin, isä", äänsi lopulta tytär hiljaa. Kädet herpautuivat helmaan
entistä avuttomampina, ja...
Ei mitään. Lammas-emo kalliotöyryllä vain laskeutuu levolle
rauhallisina nukkuvien karitsoittensa viereen. Vuohipaimenen vaimo
siellä toisaalla on istahtanut ja istuu nyt öljypuun alla kuin
mietiskellen, poski käteen nojattuna, ja äskeinen vuohi nukkuu
rauhallisena hänen jalkojensa edessä.
Oikein hän oli arvannut. Siitä sydämensä asiasta se isä alkoi haastella
nytkin. Vanhuus ja moni muu vei aina ajatukset siihen.
"Mitä minun pitikään sinulle puhua", muisteli hän, kainaloin sauvaansa
nojautuen ja miettivä katse maassa. Muutamia miettiviä sanoja hän puhui
jostakin muusta, puhui kuin asiaansa johtuakseen:
"Me-e... me vanhenemme kaikki, niin sinun isäsi kuin muutkin", puhui
hän kuin puoli-yksikseen mietiskellen. "Vuoteni vierivät hiljaa
alamäkeä, ja voimani ja toiveeni haihtuvat."
Miten vanhalta ja avuttomalta hän näyttikin nyt! Lea katsahti
salavihkaa häneen, ja hiljainen säälintunne alkoi nostaa entistä
enemmän lämpöä poskeen.
"Ah, isä!"
Katse painui helmaan, ja silmäluomikin laski kuin väsyneenä peittämään
silmää, joka sumeni. Isä jatkoi:
"Sinä, lapseni, tiedät..."
Stefaanin isän rikkaudesta hän aikoi puhua jonkun selittävän sanan.
Miettivänä, katse yhä maassa ja mielessä hellän isän huoli, jatkoi hän
kuin yksin, hiljaa:
"Rikkaus, lapseni, on turva, ja ystävä on tuki elämässä, sillä molemmat
ne ovat Jehovamme lahja meille." Niin hän puhui hiljakseen ja sitten
ikäänkuin huolehtien jatkoi:
"Rikkauteen, lapseni..."
Siihen kilpistyvät monet uhkaavat nuolet, monet turmioksemme nousseet
aallot sitä vastaan viskautuessaan vaahdoksi pirstoutuvat, ja niinpä
siitäkin:
"Rikkaudestakin, kuten kaikesta", jatkoi hän kuin heikosti huohottaen,
pää nuokuksissa, "siitäkin kajastuu meille Hän, Jehovamme, suurena
kuten vuoren hahmo paljastuu sitä verhoavista maisista, aikanansa
hälvenevistä sumuista".
"Niin", tapaili Lea jotain. Isän puheessa oli kuin muinaisuuden ääntä,
vanhaa kaikua, jonka vain kuulee, mutta jonka ajatusta ei täysin tajua,
ei tutki. Teki mieli lausua hänelle jotakin hellää, mutta ei tahtonut
löytää sanoja.
"Niin... isä", tapaili hän hiljaa ja näytti helteiseltä, neuvottomalta.
Isäkin vaikeni taas ja mietti. Ei yhtään ääntä, ei tuulenhengähdystä.
Ilta-aurinko vain kultasi viinimaita, ja yksinäinen toukomettinen
aherti pehmeänä kukassansa.
Siinä kaivolla oli vesiruukku. Tullevatko vaimot jo pian noutamaan
iltavettä?
Salavihkaa oli Lea kääntänyt katseensa isään ja tarkkaili hänen
kasvojaan. Nyt hän huomasi taas pikku piirteitä niissä. Uloimmat
valkeat partakarvat harvenivat ja haihtuivat yhä. Jotkut rypyt olivat
vetäytyneet entistä kuivemmiksi. Sanomaton, hiljainen sääli täytti
hänet. Hän herkkeni, hermot tulivat aremmiksi. Pienenkin, mitä isässä
tapahtui, hän nyt huomasi ja tajusi. Isä hengitti syvään. Siitä ja
kasvolihaksien heikosta vavahtelusta hän arvasi, että isä varustautuu
jatkamaan äskeistä puhetta. Hän vain miettii nyt sanoja.
Jo silloin hän päätti ehtiä ennen, estää puhelullansa isän puheen
alkuunpääsyn. Nopeasti hän nousi, istahti aivan isänsä viereen, tarttui
hennolla kädellänsä hänen vanhaan käteensä ja virkkoi:
"Isä!"
Se tuli niin hellästi ja tuottavasti. Hän silitteli isänsä laihaa
kämmenselkää hyväillen ja jatkoi kuin luottava lapsi:
"Sinun luonasi, isä..."
Ei tahtonut kyllin hyviä sanoja löytää. Ääni oli niin altis, lämmin.
Hän korjasi ajatusta jatkaen:
"Ainoastaan sinun luonasi, isä, minun on hyvä olla..."
Isä kuunteli hiljaa, kuin alistuen. Lean ääni aleni hyvittäväksi, sanat
tulivat hitaasti, lämpimästi...
"Minun päiväni täällä", puhui hän ihanasti venytellen, "ne ovat
niinkuin mettiäiset, jotka yöksi akkunalle..."
Niinkuin mettiäinen päivänsä rauhallisena ahertaa ja iltasella
onnellisena yöksi akkunalle nukahtaa, niin kuluvat minunkin päiväni
täällä sinun suojassasi, isä. Sitä hän siinä selitellä tapaili, ja
kaiken sen ymmärsi isä eikä voinut enää mitään puhua. Huolestunut pää
vain nuokahti alemmaksi, ja katseessa syventyi hellä huoli.
"Niin, isä", toisti Lea hetkisen vaiettuaan iloisemmin. "Meidän on
täällä hyvä olla. Eikö totta, isäni?"
"Lapseni..."
Mutta olkoon! En minä sinun mieltäsi, tyttäreni, rikkoa henno.
Painukoon huoli syvemmä vanhaan poveeni, ja minä odotan, kunnes Herra
itse valmistaa mielesi, Lea!
Ja niin edelleen.
En, en voi.
Enkä minäkään voi toivostani luopua enkä ihaninta unelmaani pettää. --
Sitä mukaa kuin Lealle nyt puhuttiin, kun häntä hiljaa koetettiin
johtaa ja taivuttaa valitsemaan lempi, kiihtyi hänessä Israelin
kaikkien parhaitten, puhtaimpien tyttärien salainen toivo ja halu, halu
neitsytäidiksi tulla, ja niin alkoivat hänessä taistelun tämä haave ja
etelän kuuma, altis ja herkkä luonnontunne.
Mutta painui jo yhä illemmaksi. Surullisena vaikeni taas isä... Ei
ääntä. Toukomettinenkin oli poissa. Hoikka sypressi pujotti suippoa
latvaansa mykkänä ilmaan. Lammas-emo nukkui karitsoineen rauhallisena,
ja vuorenrinteen pienet, äänettömät viinimaapälvet hymyilivät kirkkaina
yhä ihanoituvassa iltavalossa. Vastapäätä vuohipaimenen vaimoa nousi
Ahaksen huoneen vanhalta esi-isien uhrialttarilta rauhallinen,
hiljainen ja hoikka pystysuora savu, jonka taustaksi ilmestyi kohta
taivaalle heräävä, aluksi hiljainen ja raukea, sittemmin yhä
punaisemmaksi syvenevä ja seestyvä rusko. Kului hetki, toinen. Jo soi
iltatorvi. Ja taivas leimusi ja paloi jo loistavana iltapunamerenä,
joka himmensi kaikki muut värit ja johon punavärit upposivat ja
hukkuivat kuten punainen punaviiniin kuvastuessansa.