Munkki seisoi vihdoin väkijoukon likistämättä puodin edessä. Joka

puolelta ahdistettu kauppias koetti monistaa itsensä voidakseen

palvella kaikkia. Hän hipaisi munkkia kokeneella syrjäkatseella

ja arvasi heti hänet tottumattomaksi. »Miten voin palvella teidän

jalosukuisuutenne kehittynyttä makua», kysyi hän. »Anna minulle

yksinkertainen kultasormus», vastasi munkki. Kultaseppä otti pikarin,

jota koristi firenzeläistyyliset, jotain hekumallista aihetta esittävät

korkokuvat. Hän helisti maljaa, jonka kuvussa väikkyi sadoittain

sormuksia, ja tarjosi sen Astorrelle.

Munkki joutui kiusallisesti hämilleen. Hän ei tiennyt sormen suuruutta,

jota sormus tulisi koristamaan, ja katseltuaan useampia sormuksia

hän jäi ilmeisesti epäröimään valitsisiko suuremman vai pienemmän.

Firenzeläinen ei voinut pidättyä pienestä ivasta, joka salaisena hymynä

aina pilkistää Arnon rantalaisten puheesta: »ettekö, jalo herra,

tunnekaan sormen omistajatarta, jonka kättä kuitenkin lienette joskus

puristanut», kysyi hän viattoman näköisenä. Mutta kotiseudullaan

vallitsevan katsantotavan mukaan arveli kauppias loukkaavaksi luulla

lähimmäistään liian viattomaksi, ja piti päinvastoin imartelevana

asianomaiselle, jos häntä voitiin epäillä jostain synnistä. Hän tahtoi

siksi viisaana miehenä parantaa sanojaan ja kuiskasi syvään kumartaen:

»Teidän jalosukuisuutenne kummallekin lemmitylle», siirtäen samalla

taitavasti sekä isomman että pienemmän sormuksen etusormiensa ja

peukalojensa välistä munkin etusormien ja peukalojen väliin.

Ennenkuin munkki vielä ehti suuttua tästä veitikkamaisesta lauseesta,

tunsi hän saaneensa kovan sysäyksen kylkeensä. Panssaroidun hevosen

lapa sattui häneen niin rajusti, että hän pudotti pienemmän sormuksen.

Samassa pärisi hänen korviinsa kahdeksan sotatorven lummeuttava ääni.

Voudin saksalaisen henkivartiaston soittokunta ratsasti sillan yli

kahdessa rivissä, kummassakin neljä ratsua, hajoittaen ihmiset ja

työntäen heidät kivisiä kaidepuita vasten.

Piiloittaen suuremman sormuksen vaatteisiinsa syöksyi munkki, heti kun

toitottajat olivat ratsastaneet ohi, etsimään pienempää sormusta, joka

oli vierinyt hevosten jalkoihin.

Vanha puusilta oli keskeltä kulunut ja sormus oli vierinyt siihen

uurtunutta vakoa pitkin sillan toista päätä kohti. Nuori kamarineitsyt

Isotta tai Sotte, kuten Paduassa lyhennetään, oli huomannut kiiltävän

esineen vierivän pitkin siltaa ja siepannut sen maasta, kun pelkäsi sen

joutuvan hevosten survottavaksi. »Onnensormus», huudahti hilpeä tyttö

riemuiten nuorelle ruhtinattarelle, jota hän seurasi, ja pisti sen

lapsellisesti iloiten emäntänsä hentoon sormeen, vasemman käden siroon

nimettömään, johon hänen mielestään tämä pieni sormus erikoisesti

soveltui. Paduassa, samoin kuin luullakseni täällä Veronassakin,

pidetään vihkimäsormusta vasemmassa kädessä.

Aatelisneito näkyi olevan tyytymätön palvelijattarensa kepposeen,

vaikka se häntä samalla hiukan huvittikin, ja koetti parastaan

saadakseen sormestaan sormuksen, joka oli kuin tehty hänelle. Silloin

huomasi hän äkkiä edessään munkin, joka ihmetellen mutta iloisen

näköisenä ojensi hänelle oikean kätensä, pitäen vasentaan sydämensä

kohdalla. Syvän mielenliikutuksen valtaamana oli munkki kaulan hennosta

siroudesta tuntenut lapsen, jonka herttaisen pään hän oli nähnyt

mestauslavalla, vaikka hänen edessään nyt olikin kehittynyt, kukoistava

nainen.

Tyttö katsoi häneen hämmästynein, kysyvin silmin yhä kiertäen

sormessaan uppiniskaista sormusta, ja Astorre epäröi vaatia sitä

takaisin. Mutta hänen täytyi se tehdä ja hän avasi jo huulensa.

»Nuori ruhtinatar», alkoi hän — samassa hän tunsi kahden panssaroidun

käsivarren kietoutuvan ympärilleen ja nostavan ilmaan ja huomasi

samassa istuvansa hajasäärin kavioillaan tömistelevän ratsun selässä.

»Näytäppäs», kajahti hyväntahtoinen nauru, »oletko unhottanut

ratsastustaidon». Hän näki vieressään Germanon, joka ratsasti

johtamansa saksalaisen joukon etunenässä. Vouti oli komentanut sen

tarkastettavaksi kaupungin ulkopuolella olevalle kentälle. Nähdessään

äkkiarvaamatta ystävänsä ja lankonsa ei Germano voinut olla tekemättä

viatonta kepposta vaan nosti hänet hevosen selkään nuoren schwaabin

sijalle, joka Germanon viittauksesta oli hypännyt alas. Tulinen eläin

vainusi toisen ratsastajan, otti pari hurjaa hyppäystä ja joutui

muiden hevosten tielle, joten ahtaalla sillalla syntyi tungos. Astorre

pysyi töin tuskin satulassa, hänen hilkkansa valui päästä ja kansa,

joka oli kauhuissaan väistynyt tieltä, tunsi hänet. »Munkki, munkki»,

kuului joka taholta, mutta sotaisa melske loittoni pian sillalta ja

katosi näkyvistä. Maksutta jäänyt firenzeläinen juoksi jälkeen, mutta

ei enempää kuin parikymmentä askelta, sillä hän tuli levottomaksi

tavaroistaan, jotka olivat jääneet nuoren pojan epäluotettaviin käsiin.

Sitäpaitsi hän kansan huudosta sai tietää olleensa tekemisissä tunnetun

ja helposti löydettävän henkilön kanssa. Hän tiedusteli Vicedominien

palatsia ja koetti saada tavata munkkia jo samana päivänä, sitten

toisena ja kolmantena päivänä. Ensimäisellä ja toisella kerralla

hän sai palata tyhjin toimin, koska munkin asunnossa kaikki oli

ylösalaisin. Kolmannella kerralla hän näki lukitussa portissa tyrannin

sinetin. Sitä hän pelkäsi ja katsoi parhaaksi karttaa, ja niin jäi hän

kokonaan maksua vaille.

Naiset taasen kulkivat päinvastaiseen suuntaan. Antiopeen ja

veitikkamaiseen kamarineitoon oli liittynyt kolmas henkilö, joka

mellakassa sillalla oli joutunut heistä erilleen. Tämä oli oudosti

tähyilevä, nähtävästi ennen aikojaan vanhettunut nainen, kasvoissa

syvät vaot, päässä harmaita hiustöyhtöjä. Kiihtyneen näköisenä kulki

hän keskellä katua, raahustaen pölyssä hienoa mutta laiminlyötyä

pukuaan.

Sotte kertoi ajattelemattomasti riemuiten vanhalle naiselle, joka

kaikesta päättäen oli aatelisneidon äiti, mitä sillalla oli tapahtunut:

munkki — niin oli kansa kutsunut miestä — munkki Astorre, jonka piti

viettää kihlajaisia, kuten yleisesti tiedettiin, oli salaa antanut

kultasormuksen vieriä Antiopelle, ja kun hän — Sotte — ymmärtäen

sallimuksen antaman viittauksen ja munkin kepposen, oli antanut sen

rakkaalle tyttöselle, astui munkki itse hänen luokseen. Antiope oli

kunniallisesti tahtonut antaa sen takaisin, mutta munkki — Sotte matki

hänen elettään — oli painanut hellästi vasemman kätensä sydämelleen

ja ojentanut oikean torjuvasti eteensä, mikä merkitsee kaikkialla

Italiassa: »pidä omanasi, rakkaani!»

Hämmästynyt Antiope sai vihdoin puheenvuoron ja rukoili, ettei äiti

kiinnittäisi mitään huomiota Isotan typeriin loruihin. Mutta turhaan.

Kreivitär Olympia nosti kätensä taivasta kohti, kiittäen kaikkien

nähden kadulla palavan-kiihkeästi pyhää Antoniusta siitä, että tämä oli

kuullut äitiraukan lakkaamattomat rukoukset ja suonut hänen kalliille

lapselleen ylhäistä sukua olevan, kelpo miehen. Tätä tehdessään hän

käyttäytyi niin omituisesti, että ohikulkijat nauraen osoittivat

otsaansa. Antiope oli hämillään ja koetti kaikin mahdollisin keinoin

saada äitinsä mielestä pois häikäisevän, mutta petollisen mielikuvan.

Kreivitär Olympia ei kuunnellut häntä, vaan rakenteli haltioituneena

tuulentupiaan.

Näin saapuivat naiset Canossan palatsiin ja kohtasivat portin

holvikäytävässä Vicedominin koristuksista aivan jäykän hovimestarin

kuuden tuhlailevan-loistokkaasti puetun palvelijan seuraamana.

Vetäytyen kunnioittavasti syrjään herra Burcardo antoi kreivitär

Olympian ensin astua ylös rappusia, ja kun he olivat saapuneet autioon

pylvässaliin, kumarsi hän kolmasti tarkkojen sääntöjen mukaan, joka

kerralla yhä syvemmäs ja aina jonkun verran läheten, ja lausui hitaasti

ja juhlallisesti: »Teidän jalosukuisuutenne! Astorre Vicedomini

on lähettänyt minut nöyrimmästi kutsumaan teidät, korkea-arvoiset

ruhtinattaret, hänen kihlajaisiinsa tänään» — hän nieli vaivoin:

»kymmenen päivän kuluttua» — »iltakellojen soidessa».

* * * * *

Dante pysähtyi. Hänellä oli tarjona mitä runsain ainehisto, mutta

hänen vakava luonteensa valikoi ja selvitti mielikuvituksen lankoja.

Cangrande ei voinut olla häntä puhuttelematta.

»Ystäväni Dante», alkoi hän, »ihmettelen, miten selvät ja varmat

ääriviivat olet etsannut firenzeläisen kultaseppäsi kuvaan. Ostettu

tuomio on karkoittanut Niccolo Lippo dei Lippin kotiseudultaan.

Hän on itse samalla kuitenkin mitä pahin nylkyri, silmänpalvelija,

valehtelija, pilkkakirves, pelkuri ja säädytön puheessaan, kaikki

'firenzeläiseen tapaan'. Ja tämä on kuitenkin ainoastaan mitättömän

pieni kipuna kirousten tulisateesta, jonka olet antanut tulla Firenzen

yli, vain tippuva tähde etikkaa ja sappea vuotavista tertsiineistä,

joita komediassasi tarjoat synnyinkaupunkisi maisteltavaksi. Ystäväni,

ei ole jaloa häväistä kehtoaan ja herjata äitiään. Se ei kaunista, vaan

tekee ikävän vaikutuksen.

»Kerron sinulle, Dante, nukkenäytännöstä, jota äskettäin olin katsomassa

arenallamme valepuvussa rahvaan joukossa. Rypistät nenääsi alhaiselle

maulleni, joka joutohetkinä tyytyy nukkeihin ja narreihin. Seuraa

minua siitä huolimatta mielikuvituksessasi pienen näyttämön eteen.

Mitä siellä nähdään? Mies ja vaimo tappelevat. Nainen saa selkäänsä ja

itkee. Naapuri pistää päänsä ovenraosta, toruu, nuhtelee, sekaantuu

asiaan. Mutta, mitenkäs käy. Urhoollinen nainen ei siedä tunkeilijaa,

vaan asettuu miehensä puolelle. 'Minä tahdon saada selkääni', parkuu

hän.

»Dante, ystäväni, ylevä henki, joka saa synnyinkaupungissaan huonoa

kohtelua, sanoo samoin: 'otan mielelläni vastaan kurituksen'.»

Moni nuori ja terävä katse suuntautui firenzeläiseen. Hän peitti

vaieten kasvonsa. Mitä hänen sielussaan liikkui ei tiedä kukaan. Kun

hän taas kohotti päänsä, oli hänen otsansa yrmeämpi, suunsa katkerampi

ja kaareva nenänsä terävämpi.

Dante kuunteli. Tuuli vinkui linnan nurkissa ja työnsi auki luukun,

joka sattui sen tielle. Monte Baldo oli lähettänyt ensimäisen

tuiskunsa. Takkavalkean valossa näkyi tupruavia ja hyöriviä

lumihiutaleita. Runoilija katseli pyryä. Hiutaleet ajelivat valjuina

toinen toistaan, ja niitten keskeymätön pako muistutti takkavalkean

väikkyvän ruson hohteessa hänen elämäänsä, joka hänestä tuntui kuin

käsistä luisuvalta. Hän värisi vilusta.

Danten herkät kuulijat alkoivat myös tuntea, ettei runoilijalla ollut

omaa kotia, vaan että ainoastaan vaihtuvien suosijain epävarma ystävyys

tarjosi hänelle katon pään päälle ja suojaa talvelta, joka peitti

lumeen sekä kujat että valtatiet. »Koditon raukka», tulivat kaikki

ajatelleeksi, ensimäisenä jalomielinen Cangrande.

Ruhtinas nousi pudistaen narrin kuin höyhenen viittansa liepeeltä,

astui maanpakolais-raukan luo, tarttui hänen käteensä ja vei hänet

omalle paikalleen tulen ääreen. »Tämä paikka on sinun», sanoi hän,

eikä Dante vastustanut. Cangrande käytti hyväkseen vapaaksi tullutta

jakkaraa. Siitä saattoi hän helposti tarkastaa kumpaakin naista, joiden

välissä »helvetin läpi kulkija» istui tulen valossa kertomustaan

jatkaen.

* * * * *

»Iltakellojen soidessa Paduassa kokoontui Vicedominin juhlasalin

seeteriorsien alle kahdentoista ylhäisimmän suvun eloon jääneet jäsenet

ja odottivat isännän astumista sisään.

»Diana pysyttelihe isänsä ja veljensä seurassa. Kuului hiljaista

puheensorinaa. Miehet pohtivat perusteellisesti ja vakavasti kysymystä,

mikä valtiollinen merkitys olisi kaupungin kahden huomatun suvun

liittymisellä toisiinsa avioliiton siteillä. Nuorukaiset naureskelivat

puoliääneen munkin naimisiin menoa. Rouvat olivat paavin kirjeestä

huolimatta kauhuissaan munkkilupausten rikkomisesta, ainoastaan

ne, joita vielä ummussaan olevat tyttäret ympäröivät, olivat

arvosteluissaan lempeämpiä ja syyttivät joko olosuhteiden pakkoa taikka

munkin hyväsydämisyyttä. Neitoset olivat pelkkänä odotuksena.

»Olympia Canossan läsnäolo herätti ihmettelyä ja tyytymättömyyttä, sillä

hän oli puettu silmiinpistävän, melkeinpä kuninkaallisen loistavasti

aivan kuin hänellä tulisi olemaan joku pääosa pian alkavassa juhlassa.

Sanomattoman liukaskielisesti hän vakuutti jotain Antiopelle, joka

pelosta sykkivin sydämin, kuiskaillen ja hartaasti pyytäen koetti saada

kiihtynyttä äitiään vaikenemaan. Madonna Olympia oli pahanpäiväisesti

suuttunut jo porraskäytävässä, missä Gocciola — herra Burcardo kun

paraikaa otti vastaan kahta muuta perhettä — oli kunnioittavasti

lausunut hänet tervetulleeksi levittäen kädellään hopeaisilla

kulkusilla koristettua tulipunaista vaippaansa. Seisoessaan nyt salissa

muiden joukossa kreivitär vaivasi seuraa liioitelluilla eleillään ja

piti kaikkia levottomuudessa. Köyhimpiin hän katsoi vilkuilemalla ja

nostaen leukaansa. Kaikki olivat yksimielisiä, ettei munkin olisi

pitänyt kutsua häntä ja jokainen oli varma siitä, että hourupäinen

tekisi munkille jonkin kepposen.

»Burcardo ilmoitti isäntänsä saapuneen. Astorre oli saksalaisista

erottuaan kiiruhtanut heti takaisin sillalle löytämättä kuitenkaan

enää sormusta tai naisia. Hän soimasi itseään siitä, mitä oli

tapahtunut, vaikka oikeastaan oli sattuma ollut kaikkeen syypää, ja

iltaa odottaessaan hän päätti vastedes toimia aina järkevästi. Tämä

päätös vielä mielessään hän astui keskelle salia kokoontuneitten

vieraitten piiriin. Yleinen huomio, joka oli häneen kiintynyt, ja

ikäänkuin tähän ilmaan tarttuneet seuraelämän muodot ja vaatimukset

estivät häntä esittämästä asiaa niin töykeänä ja osittain rumana, kuin

se todellisuudessa oli, ja pakoittivat antamaan sille lievemmän ja

miellyttävämmän muodon. Siten hän pysyi todellisuuden ja kaunistellun

kultaisella keskitiellä ja piti nuhteettoman puheen.

»'Jalosukuiset vieraat ja säätyveljet», alkoi hän, »kuoleman viikate on

meidän, Vicedominien, joukosta niittänyt runsaan sadon. Seisoessani

mustaan puettuna tässä edessänne suren isää, kolmea veljeä ja kolmea

veljenpoikaa. Että minä en vakavasti harkittuani — hänen äänensä

sumentui — ja tunnollisen tutkistelun jälkeen Jumalan kasvojen edessä,

ole kirkosta erottuani katsonut voivani kieltäytyä täyttämästä kuolevan

isäni viimeistä tahtoa saada jatkua lapsessa ja lapsenlapsessa,

arvostelette te joko hyväksyen tai moittien teissä vallitsevan

oikeudentunnon tai lempeyden mukaan. Siinä tulette kuitenkin olemaan

kanssani samaa mieltä, ettei minun sopinut menneisyyteni vuoksi

valikoida tai epäröidä, vaan että ainoastaan lähinnä oleva ja

luonnollisin olisi Jumalalle otollinen. Kuka olisi voinut olla minua

lähempänä kuin veljeni neitseellinen leski, johon lohduton suru oli

minut yhdistänyt. Kalliin kuolinvuoteen ääressä tartuin siis tähän

käteen, kuten nytkin siihen tartun» — hän astui Dianan luokse ja toi

hänet keskelle salia — »ja panen kihlasormuksen hänen sormeensa.» Diana

puolestaan antoi munkille kultasormuksen sanoen: »tätä on pitänyt

minun äitini, joka oli totuutta rakastava ja siveä nainen. Minä annan

sinulle sormuksen, joka on pysynyt uskollisena.' Läsnäolijat mumisivat

juhlallisen onnentoivotuksen, siten päättäen hartaan toimituksen, ja

vanha Pizzaguerra, arvokas vanhus — saituus on terveellinen pahe, eikä

estä elämästä vanhaksi — vuodatti tavanmukaiset kyyneleet.

»Kreivitär Olympia näki tuulentupansa leimahtavan liekkeihin ja

rutisevin hirsin ja pylväin luhistuvan maahan. Hän astui askeleen

eteenpäin, kuin olisi tahtonut tulla vakuutetuksi siitä, että oli

nähnyt väärin, astui toisen, yltyen raivossaan, ja seisoi kohta,

harmaat hiukset pörhöisinä, aivan Astorren ja Dianan edessä antaen

hurjan sanatulvan syöksyä huuliltaan.

»'Katala munkki', huusi hän. 'Sormusta vastaan tuossa sormessa todistaa

toinen, aikaisemmin annettu'. Hän riuhtasi mukaansa Antiopen, joka

seurasi häntä ahdistavassa pelossa liikuttavin, rukoilevin ilmein.

Olympia-kreivitär kohotti tyttärensä kättä. 'Tämän sormuksen sinä olet

pannut lapseni sormeen firenzeläisen kauppiaan luona sillalla tuskin

tunti sitten.' Tällaisena esitti tapahtuman hänen mielikuvituksensa

vino peili. 'Jumalaton munkki! Sinä avioliitonrikkoja, eikö maa avaudu

ja niele sinua. Hirtettäköön luostarin porttivahti, joka kuorsasi

pohmelossaan ja antoi sinun juosta tiehesi. Himojasi sinä tahdoit

palvella, mutta sinun olisi pitänyt valita uhriksesi joku muu kuin

syyttömästi vainotun, avuttoman lesken turvaton lapsi.'

»Marmorilattia ei kuitenkaan avautunut ja onneton nainen, joka luuli

ilmaisseensa oikeutetun äidinvihansa liian lievässä muodossa, näki

ympärillä olevien ilmeissä vain pilkallista hymyä tai kokonaan

toisenlaista sääliä kuin mitä hän oli odottanut. Hän kuuli takanaan

selvästi kuiskattavan: 'houkkio', ja hänen vihansa vaihtui äkkiä

mielettömään nauruun. 'Siinä vasta houkkion näette', ivasi hän, 'joka

saattoi niin typerästi valita näistä kahdesta. Saatte ratkaista,

arvoisat vieraat, ja päättäköön jokainen, jolla on silmät. Katsokaa

noita suloisia kasvoja, kukoistavaa nuoruutta', loppua en enää muista,

sen vaan tiedän, että kaikki nuorukaiset Vicedominien salissa — ja

useampi kuin yksi heistä lienee viettänyt kevytmielistä elämää —

kaikki nuorukaiset, sekä pidättyneet että langenneet kääntyivät pois

kuulemasta ja näkemästä Olympiaa, joka unhottaen kokonaan siveyden ja

häveliäisyyden tunteen parittajan tavoin kaupitteli lastaan.

»Jokaisen salissa olevan kävi Antiopea sääli. Ainoastaan Diana, niin

vähän kuin hän epäilikin munkin uskollisuutta, tunsi jonkinlaista

hämärää suuttumusta kaunotarta kohtaan, jota niin julkeasti näytettiin

hänen sulhaselleen.

»Antiope ehkä herätti Dianassa tyytymättömyyttä siksikin, että hän

yhä vielä piti onnetonta sormusta sormessaan. Kenties hän teki sen

ollakseen kiihoittamatta jo muutenkin riehuvaa äitiään ja toivoen että

todellisuus särkisi tämän haaveet ja muuttaisi hänet ylpeästä nöyräksi,

jolloin hän antaisi kaiken tapahtua ainoastaan silmiään pyörittäen ja

jotain epäselvää mumisten. Tai kenties oli nuori Antiope itse pistänyt

sormenpäänsä kumpuavaan satulähteeseen. Olihan kohtaus sillalla ollut

ihmeellinen, ja jos munkki olisi valinnut hänet, olisiko se ollut

kummempaa kuin ne vaiheet, jotka riistivät hänet luostarista.

»Nyt oli hän saanut julman rangaistuksen. Mikäli hillittömillä sanoilla

voi häväistä, häpäisi häntä nyt hänen oma äitinsä.

»Tumma puna nousi hänen otsalleen ja niskaansa. Sitä seurasi toinen

vielä tummempi, ja hän alkoi salin syvässä hiljaisuudessa katkerasti

ääneensä itkeä.

»Harmaa raivotarkin kuunteli hämmästyneenä. Hänen kasvonsa vääntyivät

hirvittävästi tuskasta, ja hänen vimmansa tuli kaksinkertaiseksi. 'Entä

tuo', sähisi hän osoittaen Dianaa, 'kalliosta lohkaistu muovaamaton

marmorimöhkäle! Tuo onnistumaton jättiläisnainen, Luojan hutilustyö!

Hyi tuollaista pölkkymäistä elotonta ja sielutonta ruumista! Mutta

kukapa olisi antanutkaan hänelle sielun? Äpärä äitinsäkö, typerä

Orsola, vaiko tuo näivettynyt penninpyörittelijä tuossa? Vaivaisena

almuna on hän senkin vähäisen osan sielua antanut, minkä on antanut.'

»Vanha Pizzaguerra pysyi tyynenä. Saiturin valpas ymmärrys esti häntä

unhottamasta kenen kanssa hän oli tekemisissä. Mutta hänen tyttärensä

Diana unhotti sen. Hänen ruumiinsa ja sielunsa raaka ivaaminen loukkasi

häntä ja saattoi hänet vihan vimmaan. Kuullessaan hullun kreivittären

vielä kajoovan hänen vanhempiinsa, häpäisevän hänen haudassa lepäävää

äitiänsä ja julkisesti herjaavan isää, joutui hän suunniltaan, veti

yhteen kulmakarvansa ja puristi nyrkkiään. Kiivas viha teki hänet

kalpeaksi, se valtasi hänet kokonaan.

»'Narttu', huusi hän ja löi Antiopea kasvoihin; sillä rohkea tyttö

oli epätoivossaan syöksynyt äitinsä eteen. Antiope kirkaisi sydäntä

särkevästi.

»Mielipuolen päässä ratas teki täysikierroksen. Rajaton viha muuttui

surkeaksi valitukseksi. 'Minun lastani on lyöty', vaikeroi hän, vaipui

polvilleen ja nyyhkytti: 'eikö taivaassa enää olekaan Jumalaa'.

»Mitta tuli täyteen. Se olisi vuotanut jo ennemminkin äyräittensä

yli, ja asiaan olisi jo aikaisemmin sekaannuttu, jollei kaikki olisi

tapahtunut nopeammin kuin mitä ennätin kertoa, niin nopeasti, ettei

munkki eikä lähellä oleva Germanokaan ehtineet tarttua Dianan käteen

ja estää häntä lyömästä. Ascanio otti kreivittären syliinsä, eräs

toinen nuorukaisista tarttui hänen jalkoihinsa ja niin he kantoivat

hourupäisen kantotuoliin ja veivät kotiin, kreivittären juuri ollenkaan

vastustamatta.

»Diana ja Antiope seisoivat yhä vastakkain, toinen toistaan kalpeampana,

Diana katuvana ja masentuneena, Antiope mielenkuohusta mykistyneenä,

huuliaan äänettömästi liikuttaen, kykenemättä edes sammaltamaan.

»Munkki täytti ainoastaan ritarillisuuden ja vieraanvaraisuuden

vaatimukset tarttuessaan nyt Antiopen käteen ja lähtiessään saattamaan

kotiin naista, jota hänen morsiamensa oli kohdellut pahoin. Jokaisen

mielestä se oli luonnollista. Varsinkin lienee Diana itse toivonut

sitä, että hänen väkivaltaisuutensa uhri joutuisi pois näkyvistä.

Hänkin poistui isänsä ja veljensä mukana. Koolla olevien vieraitten

mielestä oli hienotunteisinta nyt samalla hävitä viimeiseen mieheen.

»Tarjoilupöydän alta, johon oli katettu amarelleja ja kypronviiniä,

kuului kulkusten kilinää. Narrikaapu tuli näkyviin, Gocciola ryömi

nelinkontin esiin herkkuja väijymästä. Hänen mielestään kaikki oli

päättynyt verrattomasti, sillä hänellä oli nyt täysi vapaus ahmia

amarelleja ja tyhjentää lasi toisensa jälkeen. Niin hän nautti täysin

siemauksin herkkupöydästä, kunnes kuuli askeleiden lähestyvän. Hän

oli livahtamaisillaan tiehensä, mutta vilkaistuaan närkästyneenä

häiritsijään huomasi hän paon tarpeettomaksi. Munkki oli palannut

kotiin ja näkyi olevan yhtä riemastunut ja juopunut kuin Gocciola,

sillä munkki» —

— »rakasti Antiopea», keskeytti Cangranden ystävätär nauraen

kouristuksentapaisesti.

»Ruhtinatar, sinäpä sen sanot, hän rakasti Antiopea», toisti Dante

surumielisesti.

»Tietysti! Kuinkas muuten! Mahdotonta estää! Niinhän tavallisesti käy!»

kaikui koko kuulijapiiristä.

»Hiljaa, nuorukaiset», mumisi Dante. »Se ei ole tavallista. Vai

arveletteko, että koko ruumiillaan ja sielullaan antautuva rakkaus

on jokapäiväistä, kenties luulette vielä itsekin niin rakastaneenne

tai rakastavanne. Erehdytte! Jokainen puhuu kummituksista, mutta

harva on niitä nähnyt. Saatte kuulla kumoamattoman todistuksen.

Tässä talossa kiertelee muodinmukainen satukirja. Selaillessani sitä

varovasti olen kaikenlaisen lorun seasta löytänyt hiukan tottakin.

Eräässä kohdassa sanotaan, että rakkaus on harvinaista ja useimmiten

päättyy onnettomasti.» Tämän Dante sanoi vakavasti. Sitten hän alkoi

laskea leikkiä: »Koska te kaikki olette rakkauteen niin perehtyneitä

ja siinä täysinoppineita, eikä minun sitäpaitsi sovi antaa intohimon

valtaaman nuorukaisen puhua hampaattomasta suustani, jätän kokonaan

kotiinpalanneen Astorren yksinpuhelun ja sanon vain lyhyesti: kun

järkevä Ascanio kuunteli hänen puhettaan, niin hän pelästyi ja rupesi

saarnaamaan munkille järkeä.»

* * * * *

»Niin armottomastiko sinä aiot supistaa liikuttavaa tarinaasi, Dante»,

kysyi ruhtinaan helposti syttyvä ystävätär ojentaen rukoilevasti

kätensä firenzeläistä kohti. »Anna munkin puhua, että saamme

ihastuneina seurata, miten hän siirtyi karheasta naisesta hellään,

kylmästä tunteelliseen, kivettyneestä sydämestä sykkivään —»

»Niin firenzeläinen», keskeytti Cangranden puoliso syvässä

mielenliikutuksessa ja posket tummassa hehkussa, »anna munkkisi puhua,

että saamme ihmetellä, miten hän kokemattomana ja erehtyvänä petti

jalon naisen kavalan tähden. Sinä et tunne naisia. Usko minua», hän

kohotti voimakkaan kätensä ja puristi sen nyrkkiin, »minä olisin

myöskin lyönyt, mutta en järjetöntä raukkaa, vaan luonnollisesti

juonittelijaa, joka tahtoi mistä hinnasta tahansa päästä munkin

nähtäväksi.» Hän löi nyrkillään ilmaa. Hänen toverinsa vavahti.

Cangrande ei herennyt katselemasta molempia naisia, joiden vastapäätä

hän istui. Hän ihaili puolisoansa ja iloitsi hänen voimakkaasta

intohimostaan. Sinä hetkenä oli ruhtinatar hänen mielestänsä

ehdottomasti kauniimpi kuin hänen pieni, hento kilpailijattarensa,

sillä ainoastaan voimakas ruumis ja voimakas sielu voi olla ylevimpäin

ja syvimpäin tuntemusten ilmaisijana.

Dante puolestaan hymyili ensimäisen ja ainoan kerran tänä iltana,

nähdessään molempien naisten niin vinhasti kiikkuvan hänen satunsa

keinussa. Hän ei voinut olla tekemättä hiukan kiusaa. »Jalot naiset»,

sanoi, hän, »mitä toivotte minulta? Itsekseen puheleminen on

järjetöntä. Onko kukaan viisas mies koskaan puhunut itsekseen?»

Hämärästä kohosi vallaton kiharapää, nuori aatelispoika, joka lienee

ollut kyyryssä tuttavallisessa piilopaikassa jonkun istuimen tai

laahoksen takana, ja huudahti miehekkäästi: »suuri mestari, miten vähän

tunnet itseäsi, tai olet tuntevinasi. Ole varma, Dante, ettei kukaan

juttele sujuvammin itsekseen kuin sinä, joka menet niin pitkälle, ettet

ainoastaan jätä meitä tyhmiä poikia huomaamatta, mutta annat vielä

kaunottarenkin kulkea ihan vierestäsi häntä tervehtimättä.

»Todellako», kysyi Dante. »Missä ja milloin?»

»Eilen Adigen sillalla», nauroi poika. »Nojasit kaidepuihin, kun

hurmaava Lucrezia Nani kulki ohitsesi, hipaisten toogaasi. Me pojat

seurasimme ihastuneina häntä ja kaksi tulista soturia tuli häntä

vastaan tavoittaen hänen vienojen silmiensä katsetta, mutta hänen

silmänsä etsivät sinua, sillä kuka hyvänsä ei ole ehjin nahoin kulkenut

läpi helvetin. Sinä, mestari, katselit Adigen keskellä vierivää aaltoa

ja mumisit jotain.»

»Lausuin tervehdykseni merelle. Laine oli kauniimpi neitosta. Mutta

palatkaamme molempiin narreihin. Kuunnelkaa, he puhuvat keskenään! Ja

kaikkien runottarien nimessä, tästälähtien ei enää kukaan saa minua

häiritä, muuten saavuttaa meidät keskiyö vielä satulieden ääressä.

»Kun munkki oli saattanut Antiopen kotiin ja astui taas saliinsa —

unhotin kuitenkin mainita, ettei hän kohdannut Ascaniota, vaikka tämä

oli vienyt samaa tietä kreivitär Olympian kotiin kantotuolissa. Ascanio

oli nimittäin jättänyt masentuneen kreivittären palvelijoiden huostaan

ja lähtenyt itse kiireimmän kautta setänsä, Ezzelino-tyrannin luo,

tarjotakseen hänelle hullunkurisen tapahtuman aivan tuoreena. Hän toi

Ezzelinolle mieluummin skandalijutun kuin ilmiannon salaliitosta.

»En tiedä, oliko munkki niin kaunis kuin Ascanio-veitikka oli sanonut

hänen olevan. Mutta näen hänet nuoruuden parhaimmassa kukoistuksessa

kiitävän kuin siivillä edestakaisin läpi salin, kuin Zefyrien kantamana

tai Iriksen kuljettamana. Hänen silmänsä ovat pelkkää auringonpaistetta

ja hän supisee itsekseen autuaitten kieltä. Gocciola, joka oli

kulauttanut kurkkuunsa suuren määrän kypronviiniä, tunsi itsensä yhtä

uljaaksi ja nuorekkaaksi. Marmorilattia haihtui hänenkin jalkainsa alla

valkeaksi pilvenhattaraksi. Hän tunsi vastustamatonta janoa kuunnella

Astorren raikkaiden huulten supinaa, niinkuin lähteen yli kumarrutaan

sen lorinaa kuulemaan, ja alkoi munkin vieressä mittailla salin lattiaa

milloin hajasäärin, milloin hyppivin askelin narrinvaltikka kainalossa.

»'Herttainen pää, joka oli valmis uhrautumaan isänsä puolesta, uhrautui

myös äitinsä puolesta', kuiskasi Astorre. 'Miten hänen kasvonsa

häpeästä hehkuivat, miten ne kärsivät lyönnistä! Ja miten hän kirkaisi!

Onko tuo pää koskaan jättänyt minua rauhaan, senjälkeen kun näin sen

mestauslavalla? Se eli minun sielussani ja seurasi minua kaikkialle,

se väikkyi rukouksissani, säteili luostarikammiossani ja painautui

tyynylleni. Enkö nähnyt tuota suloista päätä ja valkeaa, hentoa kaulaa

pyhän Paavalin vieressä' —

»'Pyhän Paavalinko', hihitti 'Pisara'.

»'Pyhän Paavalin vieressä alttaritaulussamme' —

»'Siinäkö, jossa Paavalilla on musta, kihara tukka ja punainen kaula

paksulla mestauspölkyllä, ja pyöveli kohottaa asettaan?' Gocciola kävi

joskus fransiskaanilaisluostarin kirkossa.

»Munkki nyökkäsi päätään. 'Kun katselin taulua kauan, värähti

ase ja sydäntäni kouristi. Olenhan tunnustanut sen ripissä

luostarinpäällikölle'.

»'Mitä luostarinpäällikkö sanoi', uteli Gocciola.

»'Poikani', sanoi hän, 'älä pelkää, sinä olet nähnyt vain taivaallisesta

riemukulkueesta toisten edelle rientäneen lapsen. Jumalaiselle pienelle

kaulalle ei tapahdu mitään pahaa'.

»'Mutta', ilkeä narri teki hänelle kiusaa, 'lapsi on kasvanut näin

suureksi'. Hän näytti kädellään. 'Ja teidän ylhäisyytenne munkkikaapu

on painunut näin alas', virnuili hän pitäen kättään hiukan lattian

yläpuolella.

»Halpamainen narri ei voinut vaikuttaa munkkiin. Kohtalokas tuli

oli Antiopen kädestä syttynyt Astorren käteen ja se alkoi polttaa

hänen suonissaan, ensin vienosti hivellen, sitten yhä kuumemmin ja

kirmeämmin. 'Siunattu olkoon Isä Jumala, joka loi miehen ja vaimon',

riemuitsi hän.

»'Evanko', kysyi narri.

»'Antiopen', vastasi munkki.

»'Entä se toinen, se suuri? Mihin sinä hänet laitat? Lähetätkö

kerjuulle?' Gocciola pyyhki silmiään.

»'Kenen toisen', kysyi munkki. 'Onko olemassa ketään muuta kuin Antiope?'

»Tämä oli jo narrillekin liikaa. Hän alkoi tuijottaa pelästyksissään

Astorreen, mutta samassa luja koura tarttui hänen kaulukseensa, laahasi

hänet ovelle ja heitti menemään. Sama käsi otti sitten Astorrea

olkapäästä.

»'Herää, unessakulkija', huudahti Ascanio, joka oli tullut takaisin ja

kuullut munkin haaveellisen puheen. Hän veti huumaantuneen ystävänsä

ikkunapenkille istumaan, katsoi häntä tuikeasti silmiin ja sanoi:

'Astorre, sinä olet järjiltäsi!'

»Munkki väisti ensin hänen tutkivaa katsettaan, kuin olisi se häntä

häikäissyt, mutta käänsi sitten häneen juovuttavaa riemua loistavat

silmänsä ja loi ne lopuksi arasti maahan. 'Ihmetteletkö', kysyi hän.

»'Yhtä vähän kuin liekin leimuntaa', vastasi Ascanio. 'Mutta koska et

ole mikään sokea luonnonvoima, vaan sinulla myöskin on järki ja tahto,

täytyy sinun tukahduttaa liekki, muuten se polttaa poroksi sekä sinut

että koko Paduan. Pitääkö maailmanlapsen saarnata sinulle jumalallista

ja inhimillistä lakia. Olet kihloissa, sitä todistaa sormus sormessasi.

Jos nyt purat kihlauksesi, kuten jo teit munkkilupauksillesi, loukkaat

sinä samalla kaikkia tapoja, velvollisuutta, kunniantuntoa ja

kaupunginrauhaa. Ellet arvelematta paikalla tempaa sydämestäsi sokean

jumalan nuolta, surmaa se sinut, Antiopen ja vielä muitakin, jotka

tielle sattuvat. Astorre, Astorre!'

»Ascanion veitikka-huulista tuntuivat kummallisilta ne suuret ja vakavat

sanat, joita hän hädissään antoi niiden lausua. 'Nimesi, Astorre',

sanoi Ascanio puoleksi leikillä, 'kajahtaa sotatorvelta ja kehoittaa

sinua taisteluun itseäsi vastaan'.

»'Minulle on annettu lemmenjuomaa', huudahti hän. 'Minä raivoan, olen

ihan hullu. Ascanio, minä annan sinulle vallan ylitseni, pane minut

kahleisiin!'

»'Minä kahlehdin sinut Dianaan», sanoi Ascanio. Tule, mennään yhdessä

hänen luoksensa!'

»'Eikö Diana lyönyt Antiopea', kysyi munkki.

»'Olet nähnyt unta, kaikki on ollut unta. Sinä et ollut tajuissasi.

Tule! Minä vannotan sinua, minä vaadin! Minä vien sinut vaikka väkisin'.

»Ascanio tahtoi karkoittaa todellisuuden, mutta Germanon portaissa

kaikuvat askeleet toivat sen takaisin. Dianan veli astui päättävin

ilmein munkin eteen, tarttui hänen käteensä ja sanoi: 'häiritty

juhla, lanko. Sisareni lähettää minut — valehtelen, hän ei ole minua

lähettänyt, sillä hän on sulkeutunut huoneeseensa, jossa itkee ja

soimaa äkkipikaisuuttaan. Olemme ihan hukkua naiskyyneliin. Hän

rakastaa sinua, mutta ei saa sitä millään tavoin sanotuksi — meidän

sukuvikamme, olen samanlainen. Hän ei ole hetkeäkään epäillyt sinua.

Sinä olet yksinkertaisesti kadottanut sormuksen, jos se oli sinun, mikä

pikku Canossalla — mikä hänen nimensä onkaan, juuri niin, Antiopella

— oli sormessaan. Heikkopäinen äiti on sen löytänyt ja punonut siitä

sadun. Antiope on luonnollisesti tähän kaikkeen yhtä viaton kuin

vastasyntynyt lapsi. Kuka uskaltaa ajatella toisin, saa minun kanssani

tekemistä.'

»'Minä en ainakaan tee sitä', huudahti Astorre. 'Antiope on puhdas

kuin taivas. Sormus vieri sattumalta', ja tuossa tuokiossa oli munkki

kertonut kaikki.

»'Koeta antaa anteeksi myöskin sisarelleni hänen kiivautensa, Astorre»,

pyysi Germano. »Veri syöksyi niin hänen päähänsä, ettei hän nähnyt,

kuka missäkin oli. Hän suuntasi lyöntinsä hourupäiseen, mutta se

sattuikin viattomaan raukkaan. Antiope on kuitenkin Jumalan ja ihmisten

edessä saatettava arvoonsa ja kunniaansa. Anna se minun huolekseni,

lanko. Minä olen Dianan veli, asia on siis selvä'.

»'Sinä puhut ja puhut, mutta aikeesi on meille sittenkin hämärä,

Germano. Mitä on mielessäsi? Miten voit antaa tyttöraukalle hyvitystä',

kysyi Ascanio.

»'Hyvin helposti', vastasi Germano. 'Tarjoan Antiope Canossalle käteni

ja otan hänet vaimokseni'.

»Ascanio tarttui otsaansa. Germanon päähänpisto teki hänet miltei

hervottomaksi. Mutta kun hän oli tointunut ensi hämmästyksestään ja

ajatteli lähemmin asiaa, ei hänestä tuo sankarillinen keino tuntunut

niinkään huonolta. Hän katsahti kuitenkin levottomasti munkkiin.

Astorre hillitsi itsensä ja pysyttelihe aivan hiljaa, tarkasti

kuunnellen. Nuoren soturin kunniantunto soi heleänä äänenä hänen

sielunsa erämaassa.

»'Siten saan kaksi kärpästä yhdellä iskulla, lanko', arveli Germano.

'Tytön arvo ja kunnia palautetaan — tahtoisinpa tietää, kuka uskaltaisi

supattaa vaimostani jotain. Toiseksi sovitan minä teidät, kihlatut.

Dianan ei tarvitse enää hävetä sinua eikä itseään ja hän on nyt

perinpohjin parantunut kiivaudestaan, uskallanpa sanoa elinkaudekseen'.

»Astorre puristi hänen kättään: 'Olet kunnon mies'. Hänessä lujittui

yhä tahto saada vielä uljaampi voitto taivaallisesta tai maallisesta

himostaan. Mutta tämä tahto ei ollut vapaa, eikä hänen hyveensä

epäitsekäs, koska se turvautui vaaralliseen viisasteluun. 'Samoin

kuin minä tulen pitämään sylissäni naista, jota en rakasta, tulee

Antiopeakin syleilemään mies, joka muitta mutkitta kosii häntä,

ainoastaan hyvittääkseen toisen tekemän vääryyden», lohdutti Astorre

itseään. »Meidän täytyy kaikkien kieltäytyä. Kieltäymystä ja

itsekidutusta niin luostarin ulkopuolella kuin luostarissakin'.

»'En tahdo lykätä sitä, minkä kerran pitää tapahtua', ehätti Germano.

Muuten hän vääntelehtii unettomana. En tiedä, kumpaako hän tarkoitti,

Dianaa vaiko Antiopea. 'Sinä lanko, tulet todistajaksi; kosin kaikkien

sääntöjen mukaan'.

»'Eihän toki', huudahti Ascanio kauhuissaan. 'Ei Astorrea mitenkään, ota

minut!'

»Germano pudisti päätään. 'Ystäväni', sanoi hän, 'sinä et ole siihen

sopiva. Sinusta ei ole vakavaksi todistajaksi avioliittoasioissa.

Veli Astorrelle kuuluu oikeus saada kosia puolestani, enkä usko

hänen luovuttavan sitä oikeuttaan muille. Asiahan koskee suureksi

osaksi juuri häntä. Eikö niin, Astorre?' Munkki nyökäytti päätään.

'Valmistaudu matkalle, lanko. Laita itsesi koreaksi, ota vitjat

kaulaasi'.

»'Ja kun kuljet pihan läpi, niin kasta pääsi kaivossa', laski Ascanio

väkinäistä leikkiä. 'Entä sinä itse, Germano, panssari päälläkö? Noin

sotaisassa asussa? Sopiiko noin lähteä kosiomatkalle?'

»'En ole pitkään aikaan ollut muussa puvussa, ja tämä sopii minulle

hyvin. Miksi tarkastat minua noin kiireestä kantapäähän, Ascanio?'

»'Ihmettelen vain, miten tämä panssaroitu mies voi olla niin varma

siitä, ettei häntä heitetä rynnäkköportaineen vallihautaan.'

»'Se ei voi tulla kysymykseenkään', arveli Germano tyynesti. 'Häväisty

ja lyötykö ei huolisi ritarista? Silloinhan hän olisi vielä hullumpi

kuin äitinsä. Onhan asia päivänselvä. Tule Astorre!'

»Ascanio jäi kädet ristissä rinnalla miettimään tapahtumien uutta

käännettä, tietämättä veisikö se nämä kukoistavat lapset kisakentälle

vai kalmistoon. Sillaikaa astuivat hänen lapsuudentoverinsa Canossan

palatsiin, jonne ei ollut pitkä matka.

»Pilvetön päivä sammui heleänä hehkuvaan rusoon kellojen soidessa

Avea. Munkki yhtyi hiljaa tavanmukaiseen rukoukseen. Kun kaikki muu

kellon soitto oli jo ilmassa vaiennut, kajahti sattumalta vielä pari

kertaa hänen verrattain korkealla sijaitsevan luostarinsa kellojen

rauhallinen, surunvoittoinen ääni. Kaikkialla vallitseva rauha täytti

myös munkin mielen.

»Hänen katseensa sattui nuoren soturin kasvoihin, ja hän alkoi tarkastaa

tämän karaistuneita piirteitä. Niiden ilme oli valoisa ja iloinen ja

se johtui epäilemättä velvollisuudentunnon tyydytyksestä mutta varmaan

myöskin ilman harkintaa ja laskelmia sattuneesta onnesta, joka kuljetti

häntä autuaitten saaren satamaan, kunnian paisuttaessa ritarillisuuden

purjetta: 'Suloinen viattomuus', huokaili soturi.

»Munkki ymmärsi tuossa tuokiossa, että Dianan veli petti itseään

kuvitellessaan olevansa epäitsekäs, hän huomasi, että Germano alkoi

rakastaa Antiopea, ja että he siis olivat kilpailijoita. Hän tunsi

terävän pistoksen sydämessään, sitten toisen niin repivän, että hän

oli huutaa. Oli kuin kokonainen pesä kiukkuisia käärmeitä olisi

piehtaroinut hänen rinnassaan. Arvoisat ystäväni, varjelkoon Jumala

meitä kaikkia, sekä miehiä että naisia, mustasukkaisuudesta! Se

on tuskallisin kaikista kärsimyksistä ja ketä se kalvaa, hän on

onnettomampi kuin ne, jotka komediassani ovat joutuneet kadotukseen.

»Tuska väänsi munkin kasvoja ja hänen sydäntään kouristi, kun hän

itsetietoisen kosijan perässä astui palatsin rappusia. Talo oli autio

ja oman onnensa nojaan jätetty. Kreivitär Olympia oli kaikesta päättäen

sulkeutunut huoneeseensa. Palvelijoita ei näkynyt, ja ovet olivat auki.

Munkki ja Germano kulkivat useampien jo hämärtyvien huoneiden läpi

kenenkään ilmoittamatta heidän tulostaan. Viimeisen huoneen kynnykselle

he pysähtyivät, sillä he näkivät nuoren Antiopen istuvan ikkunalla.

»Apilaanlehden muotoon kaartuvasta ikkunasta heloitti voimakas iltarusko

verhoten puoliympyräisenä valovyönä viehättävän olennon rintaa ja

niskaa. Päälaelle koottu hiussykkyrä muistutti orjantappurakruunua, ja

riutuvat huulet joivat taivaan kirkkautta. Lyöty tyttönen istui häpeän

taakasta väsyneenä, silmät ummessa ja kädet hervottomina, mutta syvällä

sisimmässään hän riemuitsi ja kiitti kärsimäänsä solvausta, sillä se

oli iäksi yhdistänyt hänet Astorreen.

»Eikö vielä tänäkin päivänä, kuten maailmanloppuun asti, korkein rakkaus

syty syvimmästä säälistä? Kuka voi kylmänä nähdä kauniin syyttömästi

kärsivän. En ole mikään pilkkaaja, osaan kyllä eroittaa asiat

toisistaan, mutta häväistiinhän Vapahtajaakin, ja me suutelemme hänen

naarmujaan ja haavojaan.

»Antiope ei vaivannut päätään sillä, rakastiko Astorre häntä vai

eikö. Hän tiesi sen, hänen ei tarvinnut epäillä. Hän oli siitä vielä

varmempi kuin rintansa hengityksestä tai sydämensä sykinnästä. Astorre

ja hän eivät olleet vaihtaneet ainoatakaan sanaa koko matkalla,

jonka he olivat kulkeneet yhdessä. Kädet eivät puristaneet toisiaan

lujemmin erotessa kuin matkalle lähtiessäkään; pusertamatta toisiaan

ne kasvoivat yhteen. Ne yhtyivät kuin kaksi kevyttä henkistä liekkiä,

mutta erotessa oli niitä yhtä vaikea riistää toisistaan kuin juuria

maasta.

»Antiope oli kajonnut luvattomasti toisen omaisuuteen ja ryöstänyt

Dianalta, mikä tälle kuului milteipä viattomuudessaan, sillä rakkaus

oli vienyt häneltä sekä omantunnon että arvostelukyvyn. Padua, joka

torneineen avautui hänen eteensä, äiti, Astorren munkkilupauksen

hylkääminen, Diana, koko maailma oli häipynyt hänen näkyvistään. Oli

olemassa vain pohjaton taivas täynnä valoa ja rakkautta.

»Astorre oli vielä viimeisellä portaalla käynyt sisäistä taistelua,

jonka hän nyt luuli voittaneensa. 'Minä uhraan kaikki', kerskaili

hän itselleen, 'ja olen Germanolle kosinnassa apuna'. Viime hetkellä

huusi hän vielä avukseen kaikki pyhimyksensä, ennen kaikkea pyhän

Fransiskuksen, itsekieltämyksen sankarin. Astorre painoi käsiään

rintaansa vasten ja uskoi taivaan avulla surmanneensa käärmeet ja

olevansa vahva kuin Herkules. Mutta neliarpinen pyhimys oli hyljännyt

uskottoman opetuslapsensa, joka ei ollut pitänyt kaapuaan eikä

munkkiköyttään kunniassa.

»Germano suunnitteli puhettaan, mutta ei päässyt niitä kahta perustetta

pitemmälle, joista hän jo alussa oli ollut selvillä. Hän ei muuten

vähääkään arkaillut — olihan hän jo usein sodassa saanut puhua

saksalaisilleen — eikä tyttö häntä peloittanut. Odottamista hän vain

ei voinut sietää enemmän nyt kuin taistelun edelläkään. Hän kilisytti

miekkaa hiljaa panssaria vasten.

»Antiope lyyhistyi pelosta, katsahti ovelle ja nousi äkkiä seisomaan

selkä ikkunaa vasten ja hämärään peittyvät kasvot kääntyneinä pimeässä

tervehtiviä miehiä kohti.

»'Tuon lohdutusta Antiope Canossalle', alkoi Germano. 'Astorre

Vicedomini, jota munkiksi kutsutaan, sisareni Dianan puoliso, on

tullut mukaani päteväksi todistajaksi. Tulen nimittäin pyytämään sinua

vaimokseni sinulta itseltäsi, koska isäsi ei ole elossa ja äitisi on

siinä tilassa, missä hän on. Sisareni on loukannut sinua' — Germano ei

saanut sanotuksi voimakkaampaa, Dianalle epäedullisempaa sanaa, sillä

hän kunnioitti sisartaan — 'ja minä olen tullut veljenä sisareni tekoa

sovittamaan. Kun lähestytte toisianne, Diana Astorren omana ja sinä

minun vaimonani, voitte helpommin ojentaa toisillenne sovinnon käden'.

»Munkin herkkää mieltä loukkasi, että solvaus ja kärsimys, lyöjä ja

lyöty näin häikäilemättä asetettiin samalle tasolle — vai kiemurteliko

käärme? 'Germano, niin ei kosita', kuiskasi hän panssaroidulle

toverilleen.

»Germano kuuli sen, ja kun Antiope varjossa pysyi vaiti, yrmistyi hän.

Nuori soturi tunsi, että olisi pitänyt puhua hellemmin, mutta siitä

huolimatta hän jatkoi vieläkin tylymmin. 'Koska isänne on kuollut ja

äitinne on siinä tilassa', toisti hän, 'tarvitsette te miehen turvaa.

Sen saitte nähdä tänään, nuori ruhtinatar. Ette kaiketi halua toista

kertaa tulla häväistyksi ja lyödyksi koko Paduan nähden. Tulkaa

omakseni heti empimättä ja minä suojelen teitä kiireestä kantapäähän'.

Germano ajatteli panssariaan.

»Astorren mielestä oli kosinta pöyristyttävän karkea. Hänestä Germano

kohteli Antiopea kuin sotavankia — vai sihisikö käärme? 'Niin ei

kosita, Germano', läähätti hän. Soturi kääntyi häneen puoleksi. 'Jos

osaat paremmin, niin kosi minun puolestani', sanoi hän nyrpeänä ja

astui syrjään antaen tilaa Astorrelle.

»Silloin munkki lähestyi Antiopea, laskeutui toiselle polvelleen,

nosti rukoilevasti kätensä ja katseli arasti kysyen herttaista päätä

kuulakkaa kultataustaa vasten. 'Löytääkö rakkaus sanoja', mumisi hän.

Hämärää ja äänettömyyttä.

»Vihdoin kuiskasi Antiope: 'kenelle kosit, Astorre?'

»'Veljelleni, Germanolle', sanoi munkki tukahdetusti. Tyttönen peitti

käsillään kasvonsa.

»Germanon kärsivällisyys loppui. 'Puhun teille saksaa. Suoraan asiaan,

Antiope Canossa', tokaisi hän kömpelösti, 'tuletko vaimokseni vai etkö?'

»Antiope huojutti pientä päätään vienosti ja hiljaa mutta kuitenkin»

selvästi, vaikka huone yhä pimeni.

»'Sain kauniisti rukkaset', sanoi Germano kuivasti, 'tule lanko!' Ja hän

läksi salista yhtä varmoin askelin, kuin oli tullutkin. Mutta munkki ei

seurannut häntä.

»Astorre pysyi yhä hartaasti rukoilevassa asennossaan. Vihdoin hän

tarttui vavisten Antiopen käsiin, jotka myös vapisivat, ja irroitti ne

hänen kasvoiltaan. En tiedä kummanko huulet ensiksi lähenivät, sillä

huoneessa oli aivan pimeä.

»Hiljaisuus oli myös niin syvä, että rakastavat olisivat helposti

voineet eroittaa rukousten supatuksen seinän takana, jollei heidän

korviinsa olisi vyörynyt vain rajattoman riemun ja taivaallisen onnen

paisuttamia säveleitä. Antiopen huoneen vieressä oli pari porrasta

alempana kotikappeli, ja seuraava päivä oli kolmas vuosipäivä Canossan

kreivin kuolemasta. Heti sydänyön kuluttua oli pidettävä sielumessu

lesken ja orvon läsnäollessa. Pappi oli jo saapunut ja odotti

apulaistaan.

»He eivät kuulleet maanalaista muminaa eikä myöskään kreivitär Olympian

tohvelien sipsutusta. Kreivitär haki tytärtään ja katseli nyt lamppunsa

niukassa valossa rakastuneita ääneti ja tarkkaavasti. Nähdessään heidän

syleilevän toisiaan kreivitär ei ollut ollenkaan ihmeissään siitä,

että hänen hillittömän mielikuvituksensa rohkein valloitus oli nyt

todellisuutena hänen silmäinsä edessä, eikä hän myöskään — olkoon se

hänelle kiitokseksi sanottu — tuntenut minkäänlaista vahingoniloa.

Hän ei iloinnut katkerasta kärsimyksestä, joka tästä koituisi

rajulle Dianalle, sillä kaikista tunteista oli vienyt voiton äidin

vilpitön ilo, kun hän sai nähdä lapsensa oikeaan arvoonsa asetettuna,

rakastettuna ja haluttuna.

»Astorre ja Antiope jäivät ihmeissään katsomaan valoa, joka kirkkaana

säteenä sattui lyhdystä suoraan heihin. Silloin mielipuoli kreivitär

kysyi, äänessä herkkä, koruton sävy: 'Astorre Vicedomini, rakastatko

sinä Antiope Canossaa?'

»'Yli kaiken', vastasi munkki.

»'Oletko valmis häntä puolustamaan?'

»'Koko maailmaa vastaan', huudahti Astorre uljaana.

»'Niin pitääkin, mutta tarkoitathan täyttä totta? Ethän hylkää häntä

niinkuin Dianaa? Et kai petä minua? Ethän tahdo tehdä onnettomaksi

heikkopäistä raukkaa, joksi minua kutsutaan? Etkä salli kenenkään

enää häväistä lastani? Ethän hae verukkeita tai koeta siirtää asiaa

tuonnemmaksi? Sinä olet valmis näyttämään minulle, miten hurskas

kristitty ja kelpo aatelismies heti vie Antiopen alttarin eteen?

Pappeja ei tarvitse hakea kaukaa. Kuuletko supatusta? Tuossa alhaalla

on pappi polvillaan rukoilemassa'.

»Hän avasi matalan oven, josta pari jyrkkää porrasta vei alas kodin

pyhäkköön. Astorre näki kömpelön holvikaton alla paljasjalkaisen munkin

rukoilevan alttarin edessä, kynttilän lepattavassa valossa. Polvillaan

olevan munkin vartalo ja ikä muistuttivat häntä itseään. Hänellä oli

yllään pyhän Fransiskuksen kaapu ja vyötäisillä köysi, samoin kuin

Astorrellakin oli ollut.

»Tuo paljasjalkainen munkki oli siinä polvillaan kuin Jumalan

lähettämänä juuri tänä hetkenä viimeisen kerran varoittamassa

Astorrea. Lääke muuttui kuitenkin myrkyksi Astorren polttavissa

suonissa. Nähdessään entisen luostarielämänsä kuin ruumiillistuneena

edessään valtasi hänet raivoisan uhman henki. Tallasin jalkoihini

ensimäisen pyhän lupaukseni, miksi en tallaisi toista? Pyhät antoivat

minun sortua. Ehkäpä he nyt auttavat ja suojelevat minua syntisenä.

Hurjistuneena hän tarttui Antiopeen ja pikemmin kantoi kuin talutti

hänet portaita alas; mutta kreivitär Olympia, jonka järki lyhyen

selkeyden jälkeen taas oli sekaantunut, läimähytti oven kiinni,

ikäänkuin ottaen vangikseen kauan pyydystetyn ja vihdoin tavoitetun

otuksen, ja jäi kuuntelemaan avaimenreiästä.

»Mitä hän näki, ei tiedä kukaan. Tarinan mukaan olisi Astorre

paljastanut miekkansa, uhannut paljasjalkaista ja vihdoin hänet

surmannut, mutta se on mahdotonta, koska hänellä ei milloinkaan ollut

miekkaa kupeellaan. Luultavampaa on, että paljasjalkainen — surullista

kyllä — turmeltuneena munkkina pisti poveensa rahapussin, jonka Astorre

oli ottanut mukaansa mennessään ostamaan Dianalle kihlasormusta.

»Ovella kuuntelevan kreivittären kasvoista huomaan kuitenkin, että pappi

vastusteli, että munkit joutuivat käsikähmään, ja raskaassa holvissa

tapahtui iljettävä kohtaus. Kreivitär ymmärsi, että kysymyksessä

oli rikos, ja että lain koura ja petetyn morsiamen kosto tulisivat

uhkaamaan häntä, koska hän oli tämän rikoksen alkuunpanija ja siis

osallinen siihen. Sitä paitsi oli hänen miesvainajansa mestauksen

vuosipäivä tulossa, ja hän arveli siksi, että hänen oma mieletön päänsä

voisi joutua mestauslavalle. Hän oli jo kuulevinaan Ezzelinon askelten

lähenevän ja karkasi pakoon huutaen 'auttakaa! Murhaaja!'

»Tuskissaan hän syöksyi käytävän ikkunaan, josta näkyi palatsin

ahdas piha. 'Muulini, kantotuolini', huusi hän pihalle. Palvelijat

nauroivat ristiriitaiselle käskylle — sillä muulia käytettiin maalle

ja kantotuolia kaupunkiin lähdettäessä — ja alkoivat nousta veltosti

nurkastaan, jossa he olivat kurpitsalyhdyn valossa juoneet ja pelanneet

arpapeliä. Vanha tallimestari, ainoa palvelijoista, joka oli pysynyt

emännälleen uskollisena, satuloitsi huolestuneena pari muulia ja

talutti ne portista kadunpuoleiselle pihalle; hän oli seurannut

kreivitär Olympiaa jo monelle turhanpäiväiselle retkelle. Muut

palvelijat kuljettivat hänen takanaan pilaa tehden kantotuolia.

»Palatsin komeissa portaissa törmäsivät vastakkain kreivitär, joka

heikkopäisillekin ominaisesta, voimakkaasta itsesäilytysvaistosta oli

unohtanut rakkaan lapsensa, ja levoton Ascanio, joka ei ollut kuullut

mitään asiain menosta ja rauhattomaksi tulleena oli siksi lähtenyt

saamaan tietoja.

»'Signora, mitä on tapahtunut', kysyi hän kiireesti.

»'Onnettomuus', vaakkui kreivitär kuin lentoon pyrähtävä korppi, juoksi

alas portaita, istuutui muulinsa selkään, kannusti sitä vimmatusti

kantapäillään ja katosi pimeään.

»Ascanio kulki pimeiden salien läpi etsien ihmisiä ja tuli lopuksi

Antiopen huoneeseen, jota valaisi kreivitär Olympian jättämä lyhty.

Hänen siinä silmäillessään ympärilleen avautui kappelin ovi, ja kaksi

ihanaa, aavemaista olentoa astui esiin ikäänkuin maan alta. Rohkea

nuorukainen alkoi vavista. 'Astorre, teidät on vihitty!' Munkin

sointuisa nimi kajahti holveissa kuin sotatorvi samana päivänä oli

kajahtanut. 'Ja sormessasi on vielä Dianan sormus!'

»Astorre tempasi sen sormestaan ja viskasi menemään.

»Ascanio riensi avonaiseen ikkunaan, josta sormus oli hävinnyt. 'Se

on vierähtänyt kahden katukiven väliin', kuuli hän kadulta ja näki

turbaneja ja rautahaarniskoja välähtävän. Voudin yövartiasto oli

alkanut yöllisen kierroksensa.

»'Pari sanaa, Abu Muhamed', huusi Ascanio päättävästi valkopartaiselle,

joka avuliaasti vastasi: 'toivomuksesi on minulle käsky' ja samalla

katosi palatsin porttikäytävään kahden saraseenin ja saksalaisen

seuraamana.

»Abu Muhamed-al-Tabib ei ainoastaan valvonut katujen turvallisuutta,

vaan hän tuli talojen salaisimpiinkin huoneisiin vangitsemaan

maankavaltajia — tai niitä, joille vouti suvaitsi antaa tämän nimen.

Keisari Fredrik oli lahjoittanut hänet vävylleen tyrannille, jolle

Abu Muhamedin oli pitänyt hankkia saraseenilainen henkivartiasto.

Itse oli Abu Muhamed jäänyt Paduaan sen johtajaksi. Hän oli arvokkaan

näköinen ja hänellä oli sulava käytös. Abu Muhamed otti osaa niiden

perheiden suruun, joiden jäseniä hän vei vankilaan tai mestauslavalle,

ja lohdutti onnettomia lausuen huonolla italiankielellään arabialaisten

runoilijain lauseita. Liikanimen 'al Tabib', joka merkitsee lääkäriä,

oli hän luullakseni saanut pikemmin muutamain hänelle ominaisten

lääkärimäisten, rohkaisevien kädenliikkeiden ja rauhoittavain lauseiden

takia kuin kirurgisesta taidostaan. Sanalla sanoen Abu Muhamed koetti

lempeydellään lieventää elämän traagillisuutta, eikä hän kovasta ja

säälimättömästä virastaan huolimatta ollut Paduassa mikään vihattu

henkilö. Myöhemmin, kun tyranni alkoi huvikseen kiduttaa ihmisiä, jota

sinun, Cangrande, on mahdoton uskoa, erosi Abu Muhamed hänestä ja

palasi lempeän keisarinsa luokse.

»Tultuaan salin kynnykselle antoi Abu Muhamed kolmelle seuralaiselleen

merkin jäädä siihen odottamaan. Saksalainen, uljas mies, jolla oli

kädessään soihtu, ei siinä kauan pysynyt. Hän oli saattanut Germanoa

iltakellojen soidessa Vicedominien palatsiin ja tämä oli hänelle

nauraen sanonut: 'nyt saat mennä! Minä kihlaan täällä siskoni Dianan

munkille.' Saksalainen tunsi päällikkönsä sisaren ja oli jollain

lailla salaisesti kiintynyt häneen, hänen kookkaaseen vartaloonsa ja

rehellisiin silmiinsä. Nähdessään nyt munkin seisovan käsi kädessä

pienen, siron naisen kanssa, joka hänen mielestään muistutti nukkea

Dianan komean kuvan rinnalla, aavisti saksalainen uskottomuuden

tapahtuneen, heitti vihoissaan loimuavan soihdun kivilattialle, mistä

toinen saraseeneistä sen varovasti nosti, ja riensi ilmoittamaan

Germanolle munkin petosta.

»Ascanio aavisti, mitä saksalaisella oli mielessä, ja pyysi Abu

Muhamedin kutsumaan hänet takaisin. Mutta saraseenipäällikkö

kieltäytyi. 'Hän ei kuitenkaan tottelisi, vaan surmaisi minut tai

jonkun muun seurastamme, sanoi saraseeni rauhallisesti. Voinko

mitenkään muuten palvella sinua? Pitääkö minun vangita tämä kukoistava

nuori pari?'

»'Astorre, meidät tahdotaan eroittaa', valitti Antiope etsien turvaa

munkin syleilyssä. Yhtä helposti kuin Antiope alttarin ääressä oli

langennut rikokseen, oli hän myös menettänyt luontaisen rohkeutensa.

Munkki, jota rikos päinvastoin oli rohkaissut ja kiihoittanut, astui

askeleen saraseenipäällikköä kohti ja tempasi huomaamatta miekan

hänen kupeeltaan. 'Varovasti, poika, muuten voit haavoittaa itseäsi',

varoitti vanhus häntä hyväntahtoisesti.

»'Kuulehan, Abu Muhamed', alkoi Ascanio selittää, 'tämä raju nuorukainen

on lapsuuteni leikkitoveri, sittemmin tunnettu munkki Astorrena: hänet

olet varmaan nähnyt Paduan kaduilla. Hänen oma isänsä on petoksella

toimittanut hänelle vapautuksen munkkilupauksesta ja kihlannut hänelle

naisen, jota hän ei rakasta. Muutama tunti sitten vaihtoi hän sormusta

morsiamensa kanssa ja nyt on hän tässä edessäsi toisen aviopuolisona'.

»'Sallimus', arvosteli saraseeni leppeästi.

»'Petetty morsian', jatkoi Ascanio, 'on Germanon sisar, Diana

Pizzaguerra. Sinä tunnet Germanon ja tiedät, ettei hän suinkaan ole

luulevainen. Hän päinvastoin luottaa mahdollisimman kauan, mutta jos

hän kerran selvästi huomaa olevansa petetty, veristyvät hänen silmänsä,

ja silloin hän surmaa'.

»'Niin on', vahvisti Abu Muhamed, 'hän polveutuu äitinsä puolelta

Saksasta, joka on uskollisuuden koti'.

»'Neuvo minua, saraseeni. Tiedän yhden ainoan keinon, se ehkä pelastaa.

Annetaan asia voudin ratkaistavaksi. Tuomitkoon Ezzelino. Väkesi

vartioi sillaikaa munkkia hänen omassa palatsissaan ja minä kiirehdin

setäni luokse. Tämän nuoren naisen viet sinä, Abu Muhamed voudin

sisaren, kreivitär Cunizzan, hurskaan ja hyväntahtoisen valtiattaren

luo, joka on hovineen ollut täällä jo muutamia viikkoja. Ota huostaasi

tuo pieni, syntinen kaunotar. Uskon hänet sinun valkean partasi

turviin'.

»'Voit sen tehdä', vakuutti Muhamed.

»Antiope kietoi kätensä munkin ympärille ja valitti vielä

epätoivoisemmin kuin äsken: 'meidät tahdotaan eroittaa. Astorre, älä

jätä minua! Älä edes hetkeksikään, älä silmänräpäykseksikään, muuten

kuolen!' Munkki kohotti miekkaa.

»Ascanio, jolle väkivalta yleensä oli vastenmielistä, katsoi kysyvästi

saraseeniin. Abu Muhamed silmäili isällisesti nuorta paria: 'syleilköön

varjot toisiaan', sanoi hän sitten suopeasti, siksikö ehkä että oli

filosofi ja elämä hänestä oli vain harhanäky, vai ajatteliko hän

kenties näin: huomenna Ezzelino voi tuomita heidät kuolemaan, suotakoon

rakastuneille perhosille heidän lyhyt hetkensä.

»Ascanio ei epäillyt elämän todellisuutta ja oli siksi sitä

taipuvaisempi ymmärtämään saraseenin sanat jälkimäisessä merkityksessä.

Ei ainoastaan kevytmielisyytensä — jos kohta hän olikin kevytmielinen

— vaan myös hyvän sydämensä ja inhimillisyytensä vuoksi hänen oli

mahdoton eroittaa rakastuneita toisistaan.

»'Astorre, tunnetko minut', kysyi hän.

»'Olit ystäväni', vastasi munkki.

»'Ja olen vieläkin. Uskollisempaa sinulla tuskin on'.

»'Älä eroita minua Antiopesta', rukoili munkki niin liikuttavalla

äänellä, ettei Ascanio voinut vastustaa. 'Olkaa sitten yhdessä, kunnes

joudutte oikeuden eteen'. Ascanio ja Abu Muhamed kuiskailivat keskenään.

»Saraseeni lähestyi munkkia, irroitti hänen kätensä sormi sormelta

miekankahvasta ja antoi miekan liukua tuppeen. Sitten hän meni ikkunan

luo, antoi väelleen merkin, ja saraseenit tarttuivat kreivitär Olympian

kadulle jääneeseen kantotuoliin.

»Paettiin kiireesti pitkin pimeää katua, ensimäisenä Antiope neljän

saraseenin kantamana, hänen vieressään munkki ja Ascanio, heidän

jälessään turbanipäiset miehet ja viimeisenä Abu Muhamed.

»Riennettiin pienen torin yli, sitten valaistun kirkon ohi. Kun

pakolaiset olivat tulleet pimeän kadun päähän, törmäsivät he yhteen

toisen kulkueen kanssa, joka tuli heitä vastaan. Syntyi kiivas kina.

'Tilaa Sposinalle', huusi vastaantuleva joukko. Lähellä olevasta

kirkosta saapui paikalle kuoropoikia, kädessä pitkät kynttilät,

joiden lepattavaa liekkiä he koettivat toisella kädellään suojata.

Kynttilöiden kellertävässä valossa näkyi kallellaan oleva kantotuoli

ja kumoon menneet paarit. Sposina oli nuori, kuollut morsian, kansan

lapsi, jota vietiin hautaan. Kuollut ei liikahtanut vaan antoi

tyynesti jälleen nostaa itsensä paareille. Koolla oleva kansanjoukko

näki munkin kiertävän kätensä Antiopen ympärille, joka oli hypännyt

kantotuolista, ja tiesi samalla, että munkki sinä päivänä oli kihlannut

Diana Pizzaguerran. Abu Muhamed palautti järjestyksen. Muitta

onnettomuuksitta saavuttiin Vicedominien palatsiin.

»Astorren ja Antiopen tulo herätti palvelijoissa ihmettelyä ja

säikähdystä. Sanomatta jäähyväisiä Abu Muhamedille ja Ascaniolle

katosivat puolisot porttiholviin. Ascanio kääriytyi tiukemmin

vaippaansa ja seurasi vielä vähän matkaa saraseenia, joka kiersi

valvottavanaan olevaa linnaa, lukien sen torneja ja mitaten silmillään

sen muureja.

»'Tehty päivätyö', sanoi Ascanio.

»'Autuas yö', vastasi saraseeni katsellen kimmeltävää tähtitaivasta.

Tähdet kulkivat äänettöminä ratojaan, ihmiskohtaloita ohjaten tai

ohjaamatta,— kunnes uusi päivä, Astorren ja Antiopen viimeinen, sytytti

jumalaisen soihtunsa.

»Päivän sarastaessa oli tyranni veljenpoikansa kanssa noussut

linnantorninsa pienen pyöreän ikkunan ääreen kuuntelemaan torille

kerääntyneen ihmisjoukon kiihtynyttä sorinaa, joka kuohui ja kohisi

kuin aaltoileva meri.

»Huhu kantotuolin ja paarien yhteentörmäyksestä edellisenä päivänä ja

siitä syntyneestä mellakasta oli nuolen nopeudella levinnyt yli koko

kaupungin. Sekä valveilla että unessa ajateltiin vain munkkia ja hänen

häitään, miten tuo jumalaton ei ollut tyytynyt taivaallisen lupauksensa

rikkomiseen, vaan oli rikkonut maallisenkin, pettänyt morsiamensa,

heittänyt pois kihlasormuksensa ja suoraa päätä syttynyt toiseen

naiseen ja kosinut häntä, viisitoista-vuotiasta tyttöstä, elämän

keväimessä olevaa kukkaa. Revitystä kaavusta oli lentänyt ilmoille ahne

petolintu.

»Arveltiin oikeudenmukaisen tyrannin jättävän huomioon ottamatta

syyllisten korkean aseman ja panevan saraseeninsa vartioimaan taloa,

johon puolisot olivat piiloutuneet. Luultiin hänen jo tänään ottavan

käsiteltäväkseen näiden kahden ylhäisen rikoksen — nuori, rikollinen

Antiope oli Canossan sukua, — saattavan siveän Dianan oikeuksiinsa

ja heittävän syyllisten veriset päät ikkunasta kunnon kansalle, jota

aateliston huono esimerkki oli loukannut.

»Silmäillen kiihtynyttä ihmisjoukkoa, antoi tyranni Ascanion kertoa

edellisen päivän tapahtumat. Munkin rakastuminen ei näyttänyt

ollenkaan liikuttavan Ezzelinoa; vain sormuksen vierähtäminen sillalle

kiinnitti hetkeksi hänen huomiotaan uutena kohtalon ilmenemismuotona.

'Lausun paheksumiseni siitä, ettet eilen erottanut heitä toisistaan,

kiitokseni taas, että vartioit heitä. Dianan kihlaaminen pysyy

voimassa. Väkivallalla tai rahapussilla hankittu vihkiminen on

kaikkea muuta kuin pätevä. Pappi, joka antoi säikäyttää itseänsä tai

ei kestänyt rahan houkutusta, ansaitsee hirsipuun; roikkukoon siinä

heti kun on saatu kiinni. Kysyn vielä kerran, minkätähden sinä et

asettunut syyntakeettoman ja lapsen väliin, minkätähden et temmannut

hoipertelevaa miestä huumaantuneen naisen sylistä? Annoit heidät

toisillensa. Nyt he ovat aviopuolisoja'.

»Ascanio, jonka mieli yön levon jälkeen taas oli kevyt ja valoisa,

koetti pidättyä hymähtämästä. 'Sinä, epikurolainen», soimasi Ezzelino

häntä. Mutta nuorukainen alkoi imarrella tyrannia: 'siinä nyt ollaan,

ankara setäni! Kunpa vaan ottaisit jutun ratkaistaksesi, olisi

kaikki pelastettu. Olen kutsunut asianomaiset tuomioistuimesi eteen

nyt yhdeksän aikaan.' Vastapäätä olevassa kirkontornissa löi kello

yhdeksän. 'Jos vain tahdot, Ezzelino, niin luja ja taitava kätesi avaa

solmut; sinullehan se on leikkiä. Rakkaus on valmis tuhlaamaan, ja

itaruudelle on kunnia vierasta. Rakastuneelta munkilta saa tuo vanha

saituri, joksi me kaikki tunnemme arvoisan Pizzaguerran, mitä ikänä hän

pyytää. Germano tosin kyllä vetää esiin miekkansa, mutta käsket hänen

pistämään sen takaisin tuppeen. Hänhän on sinun väkeäsi ja tottelee,

vaikkakin kiristelee hampaitaan'.

»En tiedä, onko minulla oikeus suojella munkkia Germanon miekalta.

Astorre viskasi ensin sandaalinsa menemään, sitten hän tallasi

ritarikengät länttään ja antoi munkin _cantus firmuksen_ vaihtua

pahanpäiväiseen katurenkutukseen. Saako hän enää elää? Voiko hän? Minä

kyllä puolestani suon tuon häilyvän miesparan säilyttää henkensä.

Mutta hänen kohtaloonsa en voi vaikuttaa mitään. Jos Germanon miekka

on tuleva hänen osakseen, voin ainoastaan lykätä onnettoman hetken

tuonnemmaksi. Joskus se kuitenkin on tuleva. Olen siitä varma.

Senkaltaista olen kokenut.» Ja tyranni vaipui syviin mietteisiin.

»Ascanio katsoi arasti syrjään. Hän muisti kaamean jutun.

»Ezzelino oli kerran valloittanut linnoituksen ja tuominnut

mestattaviksi linnaa puolustaneet kapinoitsijat. Lähinnä saapuvilla

ollut sotilas sai käskyn heiluttaa mestauskirvestä. Kun erään nuoren,

kauniin pojan vuoro tuli polvistua kuoloniskua saamaan, herättivät

hänen kasvonpiirteensä tyrannin huomiota. Ezzelinosta hän näytti

tutulta, ja hän kysyi nuorukaiselta, ketkä hänen vanhempansa olivat.

Pojan äiti oli nainen, jota Ezzelino nuoruudessaan oli luvattomasti

rakastanut. Tuomittu nuorukainen sai armahduksen. Mutta sekä oma

uteliaisuus että mestattujen omaisten alituiset pistosanat yllyttivät

poikaa ottamaan selon, miksi juuri hänet oli armahdettu, eikä

hän saanut rauhaa ennenkuin pääsi arvoituksen perille. Kerrotaan

hänen uhanneen äitiään tikarilla ja niin vihdoinkin saaneen tietää

kammottavan salaisuuden. Häpeällinen syntyperä myrkytti hänen nuoren

mielensä. Hän yhtyi uudelleen salaliittoon tyrannia vastaan, hyökkäsi

kadulla hänen kimppuunsa ja sai surmansa saman sotilaan kädestä, joka

oli surmannut kapinoitsijat ja saapui nyt ensimäisenä Ezzelinon avuksi.

Hän siis kuoli kuitenkin tuon miekan lävistämänä.

»Ezzelino peitti hetkeksi kasvonsa kädellään, sillä hän näki jälleen

poikansa kuoleman. Sitten hän nosti hitaasti päätään ja kysyi: 'mikä

tulee Dianan kohtaloksi?'

»Ascanio kohotti olkapäitään. 'Dianaa seuraa onneton tähti. Hän on

menettänyt jo kaksi miestä, toisen on vienyt Brenta, toisen häntä

viehättävämpi nainen. Sitäpaitsi on hänellä kitsas isä. Hän menee

luostariin. Mikäpä muu tulisi hänen osakseen'.

»Torilta alkoi samassa kuulua huutoja, kirouksia ja uhkauksia. 'Tappakaa

munkki', yllyttivät muutamat, ja kun oltiin jo joka suunnalta

yhtymäisillään tähän huutoon, muuttuikin kansan viha äkkiä kuin ihmeen

kautta hämmästykseksi ja ihailuksi. Kuului vain: 'ah' ja 'miten

kaunis'. Tyrannin ja Ascanion oli helppo ikkunasta seurata mitä torilla

tapahtui. He näkivät Astorren ja hänen nuoren puolisonsa lähestyvän

muulien selässä, siroilla berberihevosilla ratsastavien saraseenien

ympäröiminä. Nuori ruhtinatar Vicedomini ratsasti hunnutettuna. Mutta

kun tuhansia nyrkkejä väkijoukosta kohosi munkkia kohti, heittäytyi

hän kiihkeästi miehensä eteen kuullen vain rakastavan sydämensä ääntä.

Silloin repeytyi hänen huntunsa. Ei ainoastaan Antiopen kasvojen

sulo ja hänen vartalonsa kukkeus, vaan ennen kaikkea sielun välitön

kuvastuminen, tunteen täysi ilmehikkyys ja elämän palava sykintä

saivat väkijoukon kokonaan lauhtumaan ja hurmaantumaan, kuten munkin

edellisenä päivänä. Kukoistavana voittajana ratsasti nyt munkki

lämpimän saaliinsa kanssa, varmana ja ikäänkuin lumottuna.

»Ezzelino seurasi miltei halveksien tätä kauneuden riemukulkua. Sen

sijaan hän kääntyi myötätuntoisesti katsomaan seuruetta, joka saapui

torille toiselta kadulta. Kolme ylhäistä henkilöä, kuten Astorre ja

Antiopekin, koetti lukuisan saattojoukon seuraamana raivata tietä

väkijoukon läpi. Keskellä nähtiin vanhan Pizzaguerran arvokas,

lumivalkea pää, hänen vasemmalla puolellaan ratsasti Germano. Nuori

soturi oli edellisenä päivänä joutunut vihan vimmaan, kun hän

yövartiastoon kuuluvalta saksalaiselta oli kuullut munkin petoksesta.

Suin päin oli hän syössyt kostamaan munkille, mutta saraseeni oli

saavuttanut hänet ja kutsunut kaikki kolme Pizzaguerraa Ezzelinon

tuomioistuimen eteen seuraavaksi aamuksi. Germanon oli täytynyt

ilmoittaa Dianalle munkin uskottomuudesta, vaikka hän olisi sen tehnyt

mieluummin vasta kostettuaan häpeän, ja hän oli ihmetellyt sisarensa

mielenmalttia. Diana ratsasti isänsä oikealla puolella samanlaisena

kuin ennenkin, jokin raskas ajatus vain näytti painaneen leveän niskan

entistä syvemmäs.

»Kansa, joka hetki sitten olisi tervehtinyt petettyä naista myrskyisin

suosionosoituksin ja vaatinut hänelle oikeutta, oli nyt niin kokonaan

Antiopen silmien häikäisemä ja ymmärsi niin hyvin munkin menettelyn,

että tyytyi ainoastaan säälien mumisemaan sorretulle: 'voi poloinen!

Raukka! Ainainen uhri!'

»Kaikki viisi asianomaista ilmestyivät nyt tyrannin eteen, joka istui

autiossa salissa, kaksi porrasta lattiaa ylempänä olevalla tuolilla.

Kunnioittavan näköisinä seisoivat kantajat ja vastaajat Ezzelinon

edessä: Pizzaguerrat, isä ja poika vierekkäin, vähän syrjempänä kookas

Diana, ja munkki ja Antiope käsi kädessä. Ascanio nojasi tyrannin

korkeaan istuimeen kuin tahtoen näyttää ottaneensa puolueettoman kannan

kumpaankin lapsuudenystäväänsä nähden.

»'Jalosukuiset läsnäolijat', alkoi Ezzelino, 'en aio käsitellä teitä

koskevaa juttua valtiollisena, jolloin rikottu lupaus olisi petosta

ja petos merkitsisi majesteettirikosta, vaan anteeksiannettavana

perheasiana. Oikeastaan on Pizzaguerrain, Vicedominien ja Canossain

veri yhtä jaloa kuin minunkin; minun on ainoastaan kiittäminen ylevää

keisaria siitä, että olen täällä voutinanne.' Ezzelino taivutti päätään

mainitessaan hallitsijan nimen, hän ei voinut sitä paljastaa, koska oli

muinaiseen tapaan aina ilman päähinettä — paitsi sotavarustuksissaan,

— olipa sää millainen tahansa. 'Kaikki kaksitoista sukua muodostavat

suuren perheen, johon minäkin erään kantaäitini kautta kuulun. Mutta

miten onkaan tämän perheen jäseniä vähentynyt, muutamien joukkoomme

kuuluneiden sokeuden ja rikollisen kapinoitsemisen tähden korkeinta

maallista valtaa vastaan. Jos seuraatte neuvoani, niin koetamme me

parastamme säilyttääksemme, mitä vielä on jäljellä. Tätä silmällä

pitäen tahdon estää Pizzaguerroja kostamasta Astorre Vicedominille,

vaikkakin periaatteellisesti pidän sitä oikeutettuna. Jos teidän on

vaikea arvostella asiaa yhtä lempeästi», hän kääntyi Pizzaguerrain

puoleen, 'niin ottakaa huomioon eräs seikka: minä, Ezzelino

roomalainen, olen ensimäinen ja siis suurin syyllinen. Ellen sinä

päivänä ja sillä hetkellä olisi ratsullani kiitänyt pitkin Brentan

rantaa, olisi Diana nyt säätynsä mukaisessa avioliitossa ja munkki

supattaisi rukouksia messukirjastaan. Ellen minä olisi komentanut

saksalaisiani tarkastukseen eräänä määrättynä päivänä ja määrätyllä

hetkellä, Germanoni ei olisi nostanut munkkia niin onnettomaan aikaan

hevosen selkään, ja munkki olisi saanut ottaa Antiopelta sormuksen,

jonka hänen paha henkensä saattoi vierimään juuri Antiopen eteen'.

»'Hyvä henkeni', riemuitsi munkki.

»'Jalosukuiset läsnäolijat, pyydän senvuoksi teidän apuanne tämän

monimutkaisen kysymyksen selvittämiseen, sillä jos vaaditte ankaruutta,

täytyy minun tuomita myös itseäni — ja ensi sijassa juuri itseäni'.

»Tästä harvinaisesta puheesta ei vanha Pizzaguerra joutunut ollenkaan

hämilleen, ja kun tyranni kääntyi hänen puoleensa sanoen: 'jalosukuinen

herra, teillä on oikeus syyttää', vastasi vanhus jurosti ja lyhyesti:

'hänen ylhäisyytensä Astorre Vicedomini kihlasi julkisesti ja

säännönmukaisesti lapseni, Dianan, ja vaikkei Diana millään tavoin

rikkonut häntä vastaan, purki hän kihlauksensa perusteettomasti,

laittomasti ja häväisten kirkkoamme. Tämä ei ole niinkään vähäpätöinen

asia ja se vaatii — ellei verta, jota teidän ylhäisyytenne ei toivo

vuodatettavan — ainakin kallista hyvitystä', ja hänen kädenliikkeensä

muistuttivat kauppiasta, kun tämä laskee vaakaansa punnuksen toisensa

jälkeen.

»'Vaikkei Diana rikkonut?» toisti tyranni. »Minun mielestäni hän

menetteli väärin. Hänhän oli tekemisissä heikkopäisen kanssa ja

siitä huolimatta hän soimasi ja löi. Diana on äkkipikainen ja joutuu

suunniltaan, kun luulee oikeuksiansa loukattavan'.

»Diana nyökkäsi päätään: 'se on totta, Ezzelino'.

»'Siksipä Astorre ei voinut häntä rakastaa, hän näki Dianassa

raakalaisen'.

»'Jalosukuinen herra', vastusti munkki loukaten taaskin petettyä

morsiantaan, 'en nähnyt ollenkaan Dianaa, näin vain nämä suloiset

kasvot, joihin lyönti sattui, ja tunsin syvintä sääliä'.

»Tyranni kohotti olkapäitään: 'siinäpä näet, Pizzaguerra, munkki

on kuin nuori, siveä tyttö, joka ensi kerran on maistanut väkevää

viiniä ja käyttäytyy sen mukaan. Mutta me olemme vanhoja ja järkeviä.

Miettikäämme, miten asia saisi parhaan ratkaisunsa'.

»Pizzaguerra vastasi: 'Ezzelino, olisin valmis tekemään hyvinkin

paljon mieliksesi, mutta voiko kunnianloukkausta sovittaa muu kuin

paljas miekka?' Dianan isä teki kädellään juhlallisen liikkeen, mutta

lopulta näytti kuitenkin siltä kuin se olisi avoimena ojentunut rahaa

vaihtamaan.

»'Astorre, tarjoa', sanoi vouti tahallaan kaksimielisesti, tarkoittaen

joko 'tarjoa kätesi' taikka 'tarjoa rahaa ja tavaraa!'

»Munkki kääntyi tyrannin puoleen ja sanoi vilpittömästi ja uljaasti:

'jalosukuinen herra, jos tuomitset minut häilyväksi ja järjettömäksi,

en siitä pahastu. Voimakas jumala, jonka olen tähän saakka kieltänyt,

siksi etten aavistanut Hänen olemassaoloansa, on kostanut minulle

ja voittanut minut. Myrskyn tavoin ajaa hän minua nytkin ja nostaa

vaippani silmilleni. Jos vaaditte minun hengelläni maksamaan onneni

— miten köyhä tämä sana onkaan, miten vaivainen! — maksamaan mitä

elämässä on korkeinta, ymmärrän sen ja hinta on mielestäni mitätön.

Mutta jos saan elää ja saan elää Antiopen kanssa, niin en tingi'. Hän

hymyili autuaana. 'Ota kaikki, mitä minulla on, Pizzaguerra!'

»'Jalosukuiset läsnäolijat', puuttui tyranni puheeseen, 'minä otan tämän

tuhlaajanuorukaisen holhoukseni alaiseksi. Hierokaamme kauppaa, me

kaksi, Pizzaguerra. Kuulithan, että olen valtuutettu. Mitä arvelet sinä

Vicedominien vuorikaivoksista?'

»Kunnianarvoisa vanhus vaikeni, mutta hänen toisiaan lähellä olevat

silmänsä kiiluivat kuin kaksi timanttia.

»'Saat helmikalastamonikin', huudahti Astorre, mutta Ascanio, joka oli

astunut kaksi porrasta alemmas, ei antanut hänen jatkaa.

»'Arvoisa Pizzaguerra, saat vuorikaivokset', houkutteli Ezzelino

vanhusta. 'Tiedän kyllä, että sukusi kunnia merkitsee sinulle enemmän

kuin mikään muu eikä ole mistään hinnasta ostettavissa, mutta tiedän

samalla, että olet kelpo padualainen ja valmis uhraamaan jotain

kaupungin rauhan hyväksi'.

»Vanhus vaikeni itsepintaisesti.

»'Ota kaivokset', toisti Ezzelino, 'ja myy rakkaus!'

»'Vuorikaivokset ja helmikalastamotko?' kysyi vanhus teeskennellen

huonokuuloisuutta.

»'Vuorikaivokset, sanoin minä ja sillä hyvä. Ne tuottavat monta tuhatta

puntaa. Jos vaadit enemmän, huomaan erehtyneeni aikomuksiisi nähden ja

epäilen sinun tahtovan hieroa kauppaa kunniastasi'.

»Kun saituri, joka pelkäsi tyrannia, näki, ettei käynyt pyytäminen

enempää, nieli hän vihansa ja ojensi munkille kuivan kätensä. 'Antakaa

kirjallinen vakuutus, kaikkien mahdollisuuksien varalta», sanoi vanha

Pizzaguerra ja veti esiin vyöstä riippuvasta pussistaan muistikirjan ja

kynän, kirjoitti vapisevin sormin sopimuksen »coram domino Azzolino'

ja antoi munkille allekirjoitettavaksi. Hän kumarsi voudille ja pyysi

tämän suomaan anteeksi, ellei hän — vaikkakin kuului kahteentoista

ylhäisimpään — vanhuudenheikkouden tähden saapuisi munkin häihin.

»Germano, joka seisoi isänsä vieressä, oli koko ajan koettanut

hillitä raivoisaa vihaansa. Nyt hän oli riisumaisillaan toisen

rautahansikkaansa ja olisi heittänyt sen munkin kasvoille, ellei

tyranni käskevällä valtiaanliikkeellä olisi häntä estänyt.

»'Poika, tahdotko rikkoa yleistä rauhaa', varoitti myös vanha

Pizzaguerra. 'Minun antamani sana on takeena myös sinusta. Tottele,

muuten kiroon sinut ja jätän perinnöttömäksi', uhkasi vanhus.

»Germano nauroi. 'Tehkää te vain iljettäviä kauppojanne, isä',

huudahti hän halveksien. 'Mutta sinä, Ezzelino, Paduan valtias, et

saa kieltää minulta miehen oikeutta. Tämä on yksityinen asia. Ellen

tottele keisaria taikka hänen voutiansa, saat ottaa pääni, mutta minun

velvollisuuteni on surmata munkki, joka on loukannut sisartani ja ollut

minulle petollinen. Oikeuttarakastavana et tahtone estää minua siitä.

Jos uskottomuus jäisi rankaisematta, kuka voisi enää elää? Maailmassa

ei ole tilaa meille molemmille, munkille ja minulle. Sen hän kyllä

itsekin ymmärtää, kunhan taas tulee järkiinsä'.

»'Germano', huomautti Ezzelino, 'olen sotapäällikkösi. Huomenna saattaa

sotatorvi jo kajahtaa. Sinä kuulut valtiolle etkä itsellesi'.

»Germano ei vastannut. Hän veti rautahansikkaan jälleen käteensä.

'Muinoin oli pimeydessä vaeltavilla jumala, joka ei jättänyt

uskottomuutta rankaisematta', sanoi hän vihdoin. 'Eikä se kellojen

soitosta liene muuttunut. Jätän asiani ratkaistavaksesi!' Hän kohotti

nopeasti kätensä.

»'Hyvä on', hymyili Ezzelino. 'Tänä iltana vietetään Vicedominin

palatsissa naamiohäät, kuten tapa vaatii. Minä panen ne toimeen ja

pyydän teitä, Germano ja Diana, saapumaan juhlaan. Ilman panssaria,

Germano! Ja kupeella lyhyt miekka!'

»'Julmuri!' vaikeroi sotilas. 'Tulkaa isä! Kuinka voitte enää jatkaa

tätä häpeällistä näytelmää?' Hän riisti vanhuksen mukaansa.

»Entä sinä, Diana?» kysyi Ezzelino nähdessään enää edessään vain hänet

ja äsken kihlautuneet. 'Etkö seuraa isääsi ja veljeäsi?'

»'Sinun suostumuksellasi, herra', sanoi Diana, 'on minun puhuttava pari

sanaa Vicedominin puolison kanssa'. Hän katsoi munkin ohi tarkasti

Antiopeen.

»Tyrannin tuomio oli kipeästi ja syvästi vaikuttanut Antiopeen, jonka

kättä Astorre ei päästänyt. Milloin punehtui hänessä rakastava

aviovaimo, milloin kalpeni syyllinen, joka näki Ezzelinon hymyilyssä

ja suosiossa oikean, häntä moittivan tuomion. Milloin riemuitsi

rangaistuksen välttänyt lapsi. Milloin heräsi nuoren aviovaimon, uuden

Vicedomini-valtijattaren ensi itsetunto. Nyt Dianan puhutellessa häntä

kasvoista kasvoihin, loi hän Dianaan arkoja ja vihamielisiä silmäyksiä.

»Diana ei siitä hämmentynyt. 'Katso tätä, Antiope!» sanoi hän. »Tässä

sormessani' — hän ojensi sormensa — 'on sinun miehesi sormus. Sitä et

saa unohtaa. Minä en ole taikauskoisempi kuin muutkaan, mutta sinun

asemassasi olisi minun paha olla! Sinä olet rikkonut pahasti minua

vastaan, mutta minä olen oleva lempeä ja hyvä. Tänä iltana vietät

naamiohäät, niinkuin tapa vaatii. Minä tulen luoksesi. Saat katuvana ja

nöyränä vetää sormuksen sormestani!'

»Antiope päästi tuskan huudon ja vetäytyi puolisonsa turviin. Astorren

käsivarsien suojassa sanoi hän kiihkeästi: 'Minunko pitäisi alentua?

Mitä käsket, Astorre? Minun kunniani on sama kuin sinun! Olen vain

sinun omaisuuttasi, sinun sydämesi sykintä, hengityksesi ja sielusi.

Jos sinä tahdot ja käsket —'

»Astorre kääntyi Dianan puoleen ja sanoi rauhoittaen hellästi vaimoansa:

'hän kyllä tekee sen. Lepyttäköön sekä hänen että minun nöyryyteni

sinua. Ole vieraani tänä iltana, ja pysyköön kotini suosiossasi!'

Hän kiitti Ezzelinoa armollisesta tuomiosta, kumarsi ja läksi

puolisoineen. Kynnyksellä hän kääntyi Dianan puoleen kysyen: 'ja missä

puvussa olet saapuva, että tunnemme sinut ja voimme osoittaa sinulle

kunnioitustamme?'

»Diana hymähti halveksien. Hän katsoi jälleen Antiopeen ja sanoi

ylpeästi: 'tulen koskemattomana ja neitseellisenä kuin jumalatar,

jonka nimeä kannan.» Sitten hän toisti: »muista, Antiope, katuvana ja

nöyränä!'

»'Oletko vilpitön, Diana? Etkö haudo mitään mielessäsi', kysyi tyranni

epäillen, nähdessään vain petetyn morsiamen enää edessään.

»'En mitään', vastasi nuori nainen yksinkertaisesti.

»'Mitä tulee sinusta, Diana', kysyi vouti.

»'Ezzelino', puhkesi hän katkerasti puhumaan, 'tässä sinun

tuomarinistuimesi edessä on isäni myynyt lapsensa kunnian ja sen

hyvityksen parista lyijymöhkäleestä. Minä en ansaitse auringonvaloa.

Minun kaltaiselleni soveltuu vain luostarikammio'.

»'Kaikkein erinomaisin setä', riemuitsi Ascanio. 'Naitat autuaimman

parin koko Paduassa ja teet vaarallisesta jutusta viehättävän sadun,

jolla minä vielä kunnianarvoisena vanhuksena huvitan takkavalkean

ääressä lapsiani ja lastenlapsiani'.

»'Onpa minulla runollinen veljenpoika', ivasi tyranni. Hän astui

ikkunan ääreen ja katsoi alas torille, jossa kansanjoukko vielä odotti

kuumeentapaisessa jännityksessä. Asianomaiset oli Ezzelinon käskystä

laskettu takaportista.

»'Padualaiset', alkoi Ezzelino voimakkaalla äänellä, ja tuhansiin

nousevassa joukossa vallitsi haudan hiljaisuus. 'Olen tutkinut asiaa.

Se oli monimutkainen, ja syyllisyyttä oli molemmin puolin. Jätin

rankaisematta, sillä olen lempeä, kun hallitsijasta ei ole kysymys.

Tänä iltana on Astorre Vicedominin ja Antiope Canossan naamiohäät.

Minä, Ezzelino, panen ne toimeen ja kutsun teidät kaikki. Pitäkää

puolenne, minä olen isäntä! Teidän vallassanne olkoot tänä iltana

ravintolat ja kadut. Mutta Vicedominin palatsia älköön kukaan

vahingoittako tai siihen astuko, muuten kautta käteni — ja palatkoon

nyt askareihinsa jokainen, joka on ystäväni'.

»Torilta kuului epäselvää sorinaa, joka loittoni ja hiljeni.

»'Miten sinulla on paljon ystäviä', teki Ascanio pilaa.»

* * * * *

Dante hengitti syvään. Sitten hän lopetti nopeasti.

»Julistettuaan tuomionsa tyranni ratsasti keskipäivällä linnoitukseen,

jota hänen toimestaan paraikaa rakennettiin. Hän toivoi ehtivänsä

ajoissa Paduaan näkemään Antiopen nöyrtymistä Dianan edessä.

»Mutta vasten tahtoansa ja kaikkia laskelmiaan oli hänen pakko viipyä

muutaman peninkulman päässä kaupungista olevassa linnoituksessa.

Saraseeni ratsasti sinne hänen jälkeensä ja toi keisarilta

omakätisen kirjoituksen, johon oli heti vastattava. Asia oli tärkeä.

Ezzelino oli joku aika sitten yöllä hyökännyt Ferraran alueella

olevaan linnoitukseen, jonka päällikköä, erästä sicilialaista, hän

tarkkanäköisyydessään epäili petturiksi. Hän oli valloittanut sen ja

pannut epäilyksen alaisen keisarillisen voudin kahleisiin. Staufilainen

vaati nyt tiliä tästä viisaasta mutta varomattomasta teosta. Ezzelino

nojasi otsaansa, joka oli ankarassa työssä, vasenta kättään vasten

ja antoi oikean kätensä kiitää pergamenttia pitkin. Kynä viekoitteli

ensimäisestä pergamentista toiseen ja toisesta kolmanteen. Hän esitti

ylhäiselle apellensa perinpohjin suunnitellun sotaretken tarkoituksen

ja onnistumismahdollisuudet. Näin vierähti häneltä hetket ja tunnit.

Vasta noustessaan jälleen hevosensa selkään huomasi hän tähtien

tutusta asennosta — ne loistivat ihmeen kirkkaina — tuskin saapuvansa

Paduaan ennen keskiyötä. Ezzelino jätti seurueensa kauas jälkeensä

ja kiiti vinhasti, kuin aave, yli öisen tasangon. Hän piti kuitenkin

tarkasti silmällä tietä ja kiersi matalatkin kuopat, joiden yli hän

olisi muulloin rohkeasti ratsastanut; hän ei tahtonut suoda kohtalolle

tilaisuutta estää hänen matkaansa. Sitten syöksyi hän taas nuolena

eteenpäin, mutta Paduan tulia ei vieläkään näkynyt.

»Vicedominin muurien peittyessä nopeasti yltyvään hämärään kokoontui

juopunutta kansaa palatsin edessä olevalle pienelle torille. Nähtiin

vallattomia, rajuja ja hullunkurisia kohtauksia. Väentungoksessa kiiri

hillitön, miltei vihamielinen ilo, humaltunut huuma, johon yläkoulusta

päässeet nuorukaiset sekoittivat iva- ja kokkapuheitaan.

»Alkoi kuulua venytettyä laulua, samantapaista kuin maalaisten

virrenveisuu. Eräästä Vicedominin omistamista lukuisista kylistä

oli saapunut talonpoikaiskulkue, vanhaa ja nuorta väkeä, munkkia

onnittelemaan. Nämä ihmisraukat eivät olleet syrjäisessä kylässään

kuulleet mitään siitä, että munkki oli jättänyt entisen säätynsä,

tiesivät vain hämärästi nuoren perillisen naimisiin menosta ja olivat

jo ennen päivänkoittoa lähteneet matkalle tavanmukaisin häälahjoin. Nyt

he tulivat perille pitkän vaelluksen jälkeen maantienpölyssä. Kumarassa

ja toisiinsa painautuen astuivat he hitaasti yli aaltoilevan torin;

milloin vilahti kulkueesta nuori poika, miltei vielä lapsi kantaen

hunajakakkua, milloin arka, ylpeä neitonen käsissään surkeasti määkivä

lammas, jonka jalat oli sidottu yhteen. Jokainen toivoi hartaasti pian

saavansa nähdä uuden isäntänsä.

»He katosivat vähitellen porttiholviin, jossa aina muulloin niin

ystävällinen Ascanio ylläpiti järjestystä kimein, ärtynein äänin.

Portin molemmin puolin loimusi tulisoihtuja, anastaen kokonaan vallan

sammuvalta päivänvalolta.

»Kuta kauemmas ilta kului sitä rohkeammaksi ja hurjemmaksi tuli

väkijoukko. Kun naamioidut, ylhäiset vieraat alkoivat saapua,

tyrkittiin heitä, palvelijat työnnettiin syrjään ja heidän käsistään

temmattiin soihdut, jotka tallattiin sammuksiin kivikatuun. Tungoksessa

eroitettiin naiset miehistä, joiden seurassa he olivat, ja nyt

voitiin mielin määrin tehdä heille kiusaa saamatta rangaistukseksi

miekanpistoa, joka koska tahansa muulloin olisi seurannut tällaista

hyökkäystä.

»Diana-jumalattareksi pukeutunut kookas nainen koetti lähellä palatsin

porttia päästä erilleen muutamista papeista ja alakoulun oppilaista,

jotka piirissä häntä ympäröivät. Eräs laihanpuoleinen mies tahtoi

loistaa mytologian tiedoillaan. 'Et ole Diana', kehitteli hän puhuen

nenäänsä, 'kyllä minä tiedän, kuka olet. Tässä on kyyhkysesi', ja hän

osoitti hopeaista puolikuuta jumalattaren otsalla. Mutta naamioitu

nainen ei ruvennut Afroditen tavoin mielistelemään, vaan suuttui kuin

ankara Artemis. 'Menkää tiehenne, siat', komensi hän. 'Minä olen siveä

jumalatar ja inhoan pappeja!' 'Kur, kur', kuhersi hongankolistaja

tavoittaen häntä luisevalla kädellään. Mutta samassa hän parahti

kimeästi ja nosti vaikeroiden kättään. Siinä oli lukemattomia haavoja,

joista veri tulvana virtasi. Raivostuneen tytön oli onnistunut pistää

kätensä viineen — hän oli salaa ottanut veljensä viinen — ja oli

terävällä nuolella rangaissut inhoittavaa kättä.

»Tätä kohtausta seurasi toinen yhtä törkeä, vaikkakaan ei verinen.

Hurjan ja huumaantuneen väkijoukon läpi raivasi itselleen tietä

omituinen soittokunta törähytellen mitä sekamelskaisinta ja

hirvittävintä, rämisevää, vinkuvaa ja korviaviiltävää soittoa, joka

lähinnä muistutti raivoisaa, helvetillistä toraa. Siihen kuului

kaikkein alhaisinta ja huonointa väkeä: taskuvarkaita, parittajia,

ilotyttöjä ja katupoikia. Toiset puhalsivat pillejä, toiset

paukuttelivat rumpuja, toiset vihelsivät, piipittivät, määkyivät

ja röhkivät. Kuljettiin eriskummallisen parin edellä ja jäljessä.

Isokasvuinen, rappiolle joutunut entinen kaunotar kävi käsi kädessä

munkin kanssa, jolla oli yllään repaleinen kaapu. Munkki oli

luostariveli Serapion, joka Astorren esimerkin kiihoittamana oli eräänä

yönä karannut luostarista ja jo viikon ajan ryöminyt katuloassa.

Palatsin pimeästä muurista ulkonevan valaistun komeron eteen pysähtyi

joukko ja nainen huusi, matkien julkista kuuluuttajaa: 'kuuluutetaan ja

tehdään tiettäväksi: kohta nukkuu munkki Astorre puolisonsa Antiopen

vieressä!' Seurasi hillitön naurunremahdus.

»Kapeasta kaari-ikkunasta liehui Gocciolan kilisevä narrikaapu ja hänen

surumieliset kasvonsa tulivat näkyviin.

»'Ole vaiti, hyvä ihminen', ruikutti narri itkussa suin. 'Häpäiset

kasvatustani ja loukkaat häveliäisyyttäni'.

»'Älä veikkonen, siitä pahastu. Mehän vaan puhumme, mitä ylhäiset

tekevät. Liimaamme nimiliput lääkepurkkeihin'.

»'Kuolemansyntini nimessä', riemuitsi Serapion, 'sen juuri teemmekin.

Veli Astorren häät ovat ennen keskiyötä Paduan joka torilla

kuuluutettavat. Eteenpäin, mars! Hei vaan', ja hän työnsi paljaan

säärensä — jalassa oli vain sandaalit — esiin tahratun kaapunsa

roikkuvista riekaleista.

»Pila, jota kansanjoukko kuunteli meluavalla riemulla, kaikui öisen

linnan jyrkissä muureissa — palatsin ikkunoista olivat useimmat pihalle

päin.

»Hiljaisessa, suojatussa huoneessa puki ja koristeli Sotte toisen

kamarineidon avustamana Antiopea, Astorren ottaessa portaissa vastaan

vieraita, joiden tulva ei näkynyt ollenkaan loppuvan. Antiopea

tähyili hänen oma pelästynyt katseensa hopeapeilistä, jota toinen

kamarineidoista kateellisen näköisenä piti hänen edessään paljain,

julkein käsivarsin.

»'Sotte', kuiskasi nuori aviovaimo palvelijalle, joka palmikoi hänen

hiuksiansa, 'olet minun näköiseni ja me olemme samankokoisia; vaihda

minun kanssani vaatteita, jos vähääkään pidät minusta! Mene vetämään

sormus hänen sormestaan! Katuvana ja nöyränä! Kumarru hänen eteensä

kädet ristissä rinnalla, kuin olisit hänen halvin orjattarensa.

Laskeudu polvillesi, ryömi maassa, alennu niin syvään kuin voit.

Kun vaan saat häneltä sormuksen! Minä palkitsen ruhtinaallisesti.»

Nähdessään Soten epäröivän, rukoili Antiope hartaasti: »ota häneltä

sormus, saat kaikki kalleudet, jotka nyt ovat ylläni'. Turhamainen

Sotte ei voinut enää vastustaa.

»Astorre oli hetkeksi riistäytynyt isännän velvollisuuksista ja

pistäytyi katsomaan armastaan. Hän näki Antiopen ja Soten vaihtavan

vaatteita ja arvasi. 'Ei, Antiope! Niin vähällä et pääse! Sanassa

täytyy pysyä. Minä pyydän rakkaudeltasi tätä uhria. Minä vaadin!' Hän

kumartui suutelemaan rakasta niskaa. Ankarien sanojen näin muuttuessa

hyväilyksi tuli Ascanio kiireesti ilmoittamaan munkille, että

Vicedominin alustalaisia oli saapunut ja että he tahtoivat viipymättä

antaa lahjansa saadakseen yön viileydessä palata kotiansa. Kun Antiope

kääntyi suutelemaan miestään, suuteli hän tyhjää.

»Hän antoi nyt nopeasti pukea päälleen. Pintapuolinen Sottekin pelästyi

peilissä näkyvien kasvojen kalpeutta. Ainoastaan silmissä kuvastuva

hätä ja yhteenpuristettujen hampaiden välke todisti elämää. Punainen

juova, jälki Dianan iskusta, ilmaantui valkealle otsalle.

»Kun Astorren puoliso oli valmiiksi koristeltu, lähti hän sykkivin

suonin ja takovin ohimoin turvallisesta huoneesta ja kiiti salien

läpi etsimään Dianaa. Pelon synnyttämä rohkeus ajoi häntä eteenpäin.

Riemuiten, valloitettu sormus kädessä tahtoi hän rientää puolisoansa

vastaan, jolta hän aikoi säästää nöyryytyksen näkemisen.

»Naamioitujen joukosta hän pian löysi kookkaan metsästyksen

jumalattaren, tunsi hänet vihollisekseen ja alkoi seurata häntä

vavisten ja mumisten vihamielisiä sanoja. Diana kulki hitaasti

juhlasalin läpi pieneen, himmeästi valaistuun, puolta matalampaan

huoneeseen. Jumalatar näkyi olevan armollinen; hän ei vaatinut julkista

nöyrtymistä, vaan tyytyi katuvaan mieleen.

»Antiope kumartui puolihämärässä Dianan eteen. 'Anna minulle sormus',

sai hän vaivoin sanotuksi ja tavoitteli voimakasta sormea.

»'Oletko nöyrä ja katuva?' kysyi Diana.

»'Voisinko muuta olla, ruhtinatar', tuskitteli onneton kuin kuumeessa.

'Mutta sinä teet minusta pilaa, sydämetön! Miksi taivutat sormeasi ja

koukistat sitä...'»

* * * * *

»Kuvitteliko Antiope vai tekikö Diana todellakin hänestä pilaa?

Saattaako sormen koukistaminen mitään merkitä? Cangrande, olet

syyttänyt minua epäoikeudenmukaisuudesta. En tahdo ratkaista.»

* * * * *

»Nuori ruhtinatar Vicedomini ojensi suoraksi notkean vartalonsa,

katsoi säihkyvin silmin ankaraa Dianaa ja huusi: 'tyttö, ärsytätkö

aviovaimoa?' Hän kumartui jälleen ja koetti molemmin käsin saada

sormusta — silloin hänelle salamannopeudella selveni. Diana oli antanut

hänelle vasemman kätensä, oikealla hän veti kostonhaluisena esiin

viinestään nuolen ja surmasi Antiopen. Nuori nainen vaipui maahan,

nojasi ensin vasempaan, sitten oikeaan käteensä, kääntyi kyljelleen ja

jäi makaamaan nuoli kaulassa.

»Kun munkki oli sanonut jäähyväiset maalaisvierailleen ja ikävöiden

vaimoansa lähtenyt häntä etsimään, löysi hän Antiopen hengettömänä. Hän

päästi tukahtuneen huudon, heittäytyi polvilleen vaimonsa viereen ja

veti nuolen hänen kaulastaan. Haavasta suihkusi verta ja Astorre meni

tainnoksiin.

»Tultuaan taas tajuihinsa hän näki vieressään Germanon, kädet ristissä

rinnalla. 'Sinäkö olet murhaaja?' kysyi munkki.

»'En surmaa naisia', vastasi Germano surullisena. 'Sen on sisareni

tehnyt saadakseen oikeutta'.

»Astorren käsi tavoitteli nuolta ja löysi sen. Yhdellä hyppäyksellä oli

hän pystyssä ja hyökkäsi raivon sokaisemana lapsuudentoveriaan vastaan

käsitellen pitkää, veristä nuolta miekkanaan. Soturia hieman värisytti,

kun hän näki mustaan puetun, kalpean kummituksen nuoli kädessä ja tukka

epäjärjestyksessä.

»Hän väistyi askeleen, veti tupesta lyhyen miekkansa, jota hän sinä

päivänä, ilman panssaria kun oli, piti kupeellaan, torjui sillä nuolen

ja sanoi säälien: 'palaa luostariisi, Astorre. Sitä sinun ei olisi

pitänyt koskaan jättää!'

»Silloin hän äkkiä huomasi tyrannin, joka astui ovesta sisään hääjoukon

seuraamana.

»Ezzelino ojensi kätensä rauhaa rakentaen, ja kunnioittaen

sotapäällikkönsä käskyä antoi Germano aseensa vaipua. Raivostunut

munkki käytti tilaisuutta hyväkseen. Hän työnsi nuolen entisen

ystävänsä rintaan, tämän katsellessa vastaantulevaa Ezzelinoa. Mutta

hän sai samalla itse kuolettavan haavan, sillä nuori soturi oli samassa

silmänräpäyksessä taas kohottanut miekkansa.

»Germano lyyhistyi ääneti maahan. Munkki otti Ascanion avulla vielä pari

horjuvaa askelta, laskeutui makaamaan vaimonsa viereen, ja he nukkuivat

huulet huulia vasten.

»Hääjoukko oli piirissä aviopuolisojen ympärillä. Ezzelino katseli

kuolemaa. Hän laskeutui toiselle polvelleen ja painoi ensiksi Antiopen,

sitten Astorren silmäluomet umpeen. Hiljaisuudessa kaikui jotain

surumielistä avoimesta ikkunasta. Pimeästä eroittui sanat: 'nyt nukkuu

munkki Astorre puolisonsa Antiopen rinnalla' ja kuului kaukaista naurua.»

* * * * *

Dante nousi. »Olen maksanut veroni takkavalkeasta ja lähden etsimään

unen onnea. Rauhan Jumala suojelkoon meitä kaikkia!» Hän kääntyi ja

meni ulos ovesta, jonka nuori aatelispoika hänelle avasi. Kaikkien

katseet seurasivat häntä, kun hän läksi hitaasti astumaan soihtujen

valaisemia portaita.