MUNKIN HÄÄT.

Avarassa liedessä roihuavan takkavalkean ääreen oli asettunut nuorta

hoviväkeä mitä mukavimpiin asentoihin nuoren hallitsijan ja kahden

kukoistavan naisen ympärille. Lieden vasemmalla puolella istui

ruhtinaallinen ryhmä, johon muut liittyivät neljännesympyrässä, jättäen

hovitapaa noudattaen tyhjäksi lieden koko toisen puolen. Hovin valtias

oli Scala-sukuinen ruhtinas, jota kutsuttiin Cangrandeksi. Naisista,

joiden välissä hän istui, lienee puolihämärään, lähimmäksi liettä

vetäytynyt ollut hänen puolisonsa, tulen selvästi valaisema taas hänen

sukulaisensa tai ystävättärensä. Merkitsevin katsein ja puoliääneen

nauraen kerrottiin kertomuksia.

Tähän hilpeään ja vallattomaan seuraan astui arvokkaannäköinen mies,

jonka isot piirteet ja pitkä puku tuntuivat olevan toisesta maailmasta.

»Herra, tulen lämmittelemään lietesi ääreen», sanoi oudonnäköinen

tulija samalla kertaa juhlallisesti ja ylenkatseellisesti, välittämättä

mainita, että huolimattomat palvelijat olivat unhottaneet tai

laiminlyöneet lämmittää hänen korkealla olevaa huonettaan, vaikka

olikin kylmä marraskuunilta.

»Istuudu viereeni, hyvä Dante», vastasi Cangrande, »mutta jos tahdot

seuramme iloksi lämmitellä, niin älä tuijota ääneti liekkiin,

kuten tapasi on. Täällä kerrotaan juttuja, ja käsi, joka tänään on

tertsiinejä takonut — astuessani tänään tähtitieteelliseen huoneeseeni

kuulin kamaristasi kumeana lauluna runojen poljennollista lausuntaa

— tuo tukeva käsi ei saa tänään kieltäytyä kevyesti tarttumasta

leikkikaluun, pieneen hupaisaan juttuun. Anna loma jumalattarille»

— hän tarkoitti kaiketi runottaria — »ja tyydy näihin ihaniin

kuolevaisiin.» Scalalainen osoitti kevyin elein molempia vieressään

olevia naisia. Kookkaammalle heistä, joka istui varjossa näennäisesti

tunteettomana, ei väistyminen tullut mieleenkään, kun taas pienempi ja

vilkkaampi antoi avuliaasti firenzeläiselle tilaa vieressään. Mutta

tämä ei seurannut isäntänsä kehoitusta, vaan valitsi ylpeänä piirin

päässä äärimmäisen istumapaikan. Joko hänelle oli vastenmielistä

ruhtinaan kaksivaimoisuus — vaikkapa se saattoikin olla vain yhden

illan huvia — tai tympäisi häntä hovinarri, joka istui lattialla

Cangranden vieressä, hänen alasvaluneen vaippansa liepeellä.

Narri oli vanha, hampaaton ja mulkosilmä, suu lörpöttelystä ja

makeisista veltostunut. Lukuunottamatta Dantea oli hän seurassa ainoa

iäkäs. Hänen nimensä oli Gocciola, »Pisara», hänen tapansa kun oli

tyhjennetyistä laseista herutella kurkkuunsa viimeiset tahmeat pisarat.

Vierasta hän vihasi lapsekkaalla pahansuopeudella, sillä hän pelkäsi

Danten kilpailevan hänen herransa suosiosta, joka ei juuri ollut

valikoiva. Ilkkuvasti irvistellen julkeni hän nyt kiinnittää kauniin

vierustoverinsa huomion runoilijan profilin varjoon, joka näkyi korkean

huoneen valoisassa katossa. Danten varjo muistutti jättiläisnaista,

jolla on pitkä, käyrä nenä ja riippuva huuli, kohtalon jumalatarta

tai jotain senkaltaista. Vilkas tyttö ei voinut pidättää lapsellista

nauruaan. Hänen vieressään istuva viisaskatseinen Ascanio auttoi häntä

sitä peittämään kääntymällä Danten puoleen arvokkaan kunnioittavasti,

josta hän tiesi tämän pitävän.

»Sinä Italian Homeros ja Vergilius», pyysi hän, »älä ylenkatso viatonta

leikkiämme. Alennu seuraamme, mestari, ja kerro meille jotain, vaikka

oletkin laulaja.»

»Minkä aineen olette valinneet», kysyi Dante, ei enää niin äreänä kuin

alussa, mutta kuitenkin vielä tylynä.

»Täällä puhutaan viran äkillisestä vaihtamisesta, joka päättyy milloin

mitenkin: hyvin, huonosti tai hullunkurisesti», vastasi nuorukainen

ripeästi.

Dante näkyi miettivän. Hänen surumieliset silmänsä katselivat seuraa,

johon hän ei näkynyt olevan aivan tyytymätön; sillä hän näki muutamia

huomattavia päitä useiden typeräin rinnalla. »Onko kukaan teistä

kertonut kaapunsa hyljänneestä munkista», kysyi hän suopeampana.

»Tietysti, Dante», vastasi vilpittömän näköinen, pitkäviiksinen

panssaroitu soturi nimeltä Germano, ääntäen italiankieltä hieman

saksalaiseen tapaan. »Kerroin juuri itse nuoresta Manucciosta, joka

hyppäsi luostarinsa muurien yli päästäkseen sotilaaksi.»

»Hän teki oikein», selitti Dante, »hän oli erehtynyt taipumuksistaan.»

»Mestari», alkoi rohkea, jotakuinkin uhkea padualainen, Isotta-niminen

nainen laverrella, »minä olen kertonut Helena Manentesta, jolta pyhät

sakset olivat riistäneet jo muutamia kiharoita, kun hän äkkiä peitti

muut käsillään ja peruutti pyhän lupauksensa. Hän oli nimittäin nähnyt

kirkossa väkijoukossa lemmittynsä, joka oli raakalaisten orjuudesta

pelastunut mitä ihmeellisimmällä tavalla ja joka nyt juuri ripusti

irroitettuja kahleitaan» — hän aikoi lisätä: »muurille», mutta Dante

keskeytti hänen pakinansa.

»Hän menetteli oikein», sanoi Dante, »sillä hän oli rakkaudelleen

uskollinen. Mutta minä en tarkoita tällaisia tapauksia, vaan aivan

toista, nimittäin sitä, kun munkki uskottomampana itselleen kuin

kirkolle rikkoo pyhän, sisäisen lupauksensa ja hylkää kaapunsa, joka

ei ole häntä ahdistanut, eikä tee sitä omasta halustaan, ei äsken

heränneestä elämänilosta tai uudesta elinvoimasta, eikä myöskään

siksi, että olisi huomannut erehtyneensä kutsumuksestaan, vaan tekee

sen toisen mieliksi, vieraan tahdon johtamana, ehkäpä hartaasta

kunnioituksesta toista kohtaan. Onko siitä jo kerrottu? Eikö? No niin,

sitten minä kerron. Mutta sanohan, suosijani ja suojelijani, miten

päättyy tällainen tarina?» Hän oli kääntynyt kokonaan Cangranden

puoleen.

»Huonosti, ehdottomasti», vastasi tämä empimättä. »Ken vapaasti saa

ottaa vauhdin hyppyyn, hän hyppää hyvin, mutta jota sysätään, hyppää

huonosti.»

»Se on totta, herra», vakuutti Dante, »ja jos oikein ymmärrän,

tarkoittaa apostolikin samaa kirjoittaessaan: mikä ei uskosta ole, on

syntiä; toisin sanoen se, mikä ei johdu vakaumuksestamme tai luonteemme

totuudesta.»

»Täytyykö munkkeja sitten niin välttämättömästi olla olemassa», nauraa

hihitti joku hiljaa puolihämärästä, ikäänkuin ilmaistakseen, että on

hyvä vapautua jokaisesta luonnottomasta tilasta.

Nämä rohkeat, harhauskoiset sanat eivät herättäneet mitään pahennusta,

sillä tässä hovissa oli uskaliainkin puhe kirkollisista asioista

sallittu, saatettiinpa sille nauraakin, jota vastoin peittelemätön tai

varomaton sana hallitsijasta, hänen personastaan tai politikastaan

saattoi olla tuhoisa.

Danten silmät etsivät puhujaa, joksi hän huomasi nuoren, ylhäisen

papin. Tämä hypisteli sormillaan kallisarvoista ristiä, joka riippui

hänen papinkaapunsa päällä.

»Minun puolestani ei munkkeja tarvita», vastasi firenzeläinen

miettivästi. »Kuolkoot vain sukupuuttoon, niin pian kuin on noussut

polvi, joka kykenee yhdistämään ihmissielun ylevimmät voimat,

oikeudentunnon ja armeliaisuuden, mitkä eivät vielä näy soveltuvan

yhteen. Hamaan tähän päivään saakka näkyy valtio pitävän huolta

edellisestä, kirkko jälkimäisestä. Mutta koska armeliaisuuden

harjoittaminen vaatii täysin epäitsekästä mieltä, osoittautuvat kaikki

kolme munkkilupausta oikeutetuiksi, sillä, kuten kokemus opettaa, on

helpompi kokonaan luopua maailman huvituksista kuin vain osaksi.»

»Eiköhän maailmassa ole enemmän huonoja kuin hyviä munkkeja», kysyi

hengellinen epäilijä edelleen.

»Jos otamme huomioon inhimilliset heikkoudet, niin ei ole», arveli

Dante. »Silloinhan täytyisi olla enemmän epäoikeudenmukaisia kuin

oikeudenmukaisia tuomareita, enemmän pelkurimaisia kuin urhoollisia

sotilaita, enemmän huonoja kuin hyviä ihmisiä.»

»Eikö sitten niin olekin», kuiskasi pappi puolihämärästä.

»Ei ole», ratkaisi Dante ja taivaallinen kirkkaus valaisi hänen ankarat

piirteensä. »Eikö meidän filosofiamme kysy ja tutkistele, kuinka paha

on tullut maailmaan. Jos suurin osa olisi pahoja, niin me kysyisimme,

miten hyvä on tullut maailmaan.»

Nämä ylpeät, hämärät lauseet tekivät seuraan voimakkaan vaikutuksen,

mutta herättivät samalla pelkoa, että firenzeläinen syventyisi

skolastikaansa unohtaen kertomuksen.

Cangrande huomasi, että hänen nuori ystävättärensä vaivoin sai

tukahutetuksi sievän haukotuksen. Hän puuttui siksi puheeseen ja kysyi:

»Dante, ystäväni, aiotko kertoa meille oikein asiakirjoihin perustuvan

tositapahtuman, vai kansansadun, vaiko oman seppelöidyn pääsi luoman

tarinan?»

»Olen saanut aiheen eräästä hautakirjoituksesta», vastasi Dante

hitaasti ja painavasti.

»Hautakirjoituksesta?»

»Niin! Näin sen vuosia sitten Paduan fransiskaaniluostarissa. Kivi,

jossa se on, oli luostarinpuutarhan nurkassa, villin ruusupensaikon

peitossa, ja sinne saattoi päästä vain jollei pelännyt nelinkontin

ryömimistä eikä okaiden raapimista. Käskin luostarinpäällikön,

tai oikeammin pyysin häntä, siirtämään kysymyksessä olevan kiven

luostarinkirjastoon ja jättämään sen jonkun vanhuksen huostaan.»

»Mitä on sitten kiveen kirjoitettu», suvaitsi ruhtinaan puoliso

välinpitämättömästi kysyä.

»Kirjoitus on latinankielinen», vastasi Dante, »ja näin kuuluva: '_Hic

jacet monachus Astorre cum uxore Antiope. Sepeliebat Azzolinus_'.»

»Mitä se merkitsee», kysyivät muut uteliaina.

Cangrande käänsi sujuvasti: »Tässä lepää munkki Astorre puolisonsa

Antiopen rinnalla. Heidät hautasi Ezzelino.»

»Kauhea tyranni», huudahti ruhtinatar tunteellisena. »Hän on varmaankin

antanut elävänä haudata molemmat, siksi että nämä rakastivat toisiaan,

ja on vielä ilkkunut maan povessa olevalle uhrilleen kutsumalla häntä

munkin puolisoksi. Julmuri!»

»Tuskin», vastasi Dante. »Minä puolestani en ole niin kuvitellut,

eikä se myöskään ole historiallisesti todennäköistä. Ezzelino vainosi

pikemmin kirkolle kuuliaisia kuin pyhän lupauksen rikkojia. Minä

käsitän sanan 'sepeliebat' lempeämmässä merkityksessä: hän toimitti

heille hautajaiset.»

»Juuri niin, firenzeläinen», huudahti Cangrande iloisena. »Käsityksesi

on sama kuin minunkin. Ezzelino oli hallitsijaluonne ja oli — kuten

nämä kerta kaikkiaan ovat — jonkun verran raaka ja väkivaltainen,

mutta yhdeksän kymmenettä osaa hänen ilkitöistään on kansan ja pappien

sepittämää.»

»Jospa niin olisi», huokasi Dante. »Tarinassani hän ei muuten esiinny

vielä sinä hirviönä, joksi kronikka hänet syystä tai syyttä kuvaa;

hänen julmuutensa alkaa nyt vasta ikäänkuin heikosti suupielissä

kuvastua.»

»Mahtava ilmiö hän on, musta pörhöinen tukka otsallaan, jommoiseksi

olet hänet helvetin asukkaana kuvannut kahdennessatoista laulussasi»,

lisäsi Cangrande innokkaasti. »Mistä olet saanut tuon mustatukkaisen

pään?»

»Sinusta», vastasi Dante rohkeasti, ja Cangrande oli mielissään.

»Kertomukseni muut henkilöt», uhkasi hän hymyillen, »aion myös ottaa

piiristänne ja nimittää teidän nimillänne, jos suvaitsette» — hän

kääntyi ympärillä olevien puoleen. — »Teidän sisimpäänne en kajoa,

sillä sitä en voi lukea.»

»Kasvonilmeeni ovat käytettävinäsi», lupasi suurenmoisesti ruhtinatar,

jonka välinpitämättömyys alkoi hävitä.

Kiihtyvää murinaa kuului seurasta ja joka puolelta kajahti:

»kertomuksesi, Dante, kertomuksesi!»

»Minä kerron», sanoi Dante ja alkoi.

* * * * *

Taivaallisen ihanana kesäpäivänä huilujen vienosti soidessa liukui

seppelöity alus täynnä juhlapukuista väkeä Brentan nopeilla mutta

rauhallisilla aalloilla, missä joki hennossa kaaressa lähenee Paduan

kaupunkia, siihen vielä koskematta. Umberto Vicedomini ja Diana

Pizzaguerra olivat häämatkallaan. Padualainen toi morsiantaan virran

yläjuoksun varrella olevasta luostarista, jonne kaupungin vanhan tavan

mukaan ylhäistä sukua olevat tytöt vetäytyivät ennen häitään hartautta

harjoittamaan. Morsian istui keskellä alusta purppuranpunaisilla

patjoilla sulhasen ja tämän edellisestä avioliitosta olevain kolmen

kukoistavan pojan välissä. Umberto Vicedomini oli kätkenyt maan poveen

nuoruutensa rakastetun, ruton raivotessa Paduassa viisi vuotta sitten,

ja oli vanhan ja kivulloisen isänsä alituisista kehoituksista hyvin

vastahakoisesti päättänyt mennä toisiin naimisiin, vaikka olikin vasta

parhaassa miehuuden iässä.

Airot oli nostettu veneeseen ja alus sai liukua virran mukana.

Venemiehet säestivät vienoa soittoa hiljaa hyräillen. Yhtäkkiä vaikeni

sekä laulu että soitto. Kaikkien katseet suuntautuivat oikeanpuoliselle

rannalle, jossa uljas ratsastaja orittaan hilliten tervehti suurin

kädenliikkein aluksessa olevia. Arkaa hyminää kuului veneessä istuvien

joukosta. Soutajat tempasivat päästään punaisen lakkinsa, koko hääväki

nousi seisomaan pelokkain kunnioituksen ilmein, myöskin sulhanen,

Diana ja pojat. Alamaisesti tervehtivin elein, puoleksi taivutetuin

polvin, käännyttiin rantaa kohti niin äkkiä ja varomattomasti, että

alus menetti tasapainonsa, kallistui oikeaan ja kaatui. Kuului kauhun

huuto, veteen syntyi voimakas pyörre ja joen autiossa keskustassa näkyi

veden pinnalle nousevia ja vajoavia ihmisiä sekä haaksirikkoutuneesta

aluksesta irtaantuneita seppeleitä. Apua ei kuitenkaan tarvinnut

hakea kaukaa, sillä hiukan alempana oli pieni valkama, jossa asui

kalastaja ja lauttamiehiä. Tänä päivänä odotti siinä myöskin hevosia ja

kantotuoleja, joiden oli määrä kuljettaa hääväki Paduaan.

Kummaltakin rannalta pyrki pelastusvene onnettomuuspaikalle. Toisessa

seisoi vanhan takkupartaisen lautturin vieressä Ezzelino, Paduan

tyranni, joka vasten tahtoaan oli ollut syypäänä haaksirikkoon,

toisessa, vasemmalta rannalta tulevassa, oli nuori munkki soutajineen,

joka juuri samana hetkenä kuin onnettomuus tapahtui oli lähtenyt

viemään pölyistä pyhiinvaeltajaa virran yli. Veneet kohtasivat

toisensa keskellä virtaa ja niiden välissä näkyi vedessä uiskentelevan

jotain, joka näytti vaalealta hiuskimpulta. Munkki tarttui siihen

päättäväisenä, ollen polvillaan veneessä ja kurottaen kauas kätensä,

kun taas lautturi kaikin voimin nojasi veneen toista laitaa vasten.

Vetäen paksusta hiustukosta sai munkki näkyviin pään, jonka silmät

olivat ummessa. Ezzelinon tultua avuksi saatiin virrasta nostetuksi

nainen, joka märkine vaatteineen painoi sangen paljon. Tyranni hyppäsi

omasta veneestään toiseen ja katseli jonkinlaisella mielihyvällä

elottomia kasvoja, joiden ilme oli uhmaava ja onneton; lienevätkö

häntä sitten miellyttäneet voimakkaat piirteet vaiko niissä ilmenevä

kuolemanrauha.

»Tunnetko hänet, Astorre», kysyi hän munkilta. Munkki pudisti päätään,

ja Ezzelino lisäsi: »se on veljesi vaimo.»

Munkin katsellessa arasti ja säälivästi kalpeita kasvoja avautuivat

uinuvat silmät.

»Vie hänet rantaan», käski Ezzelino, mutta munkki jätti naisen

soutajansa huostaan. »Etsin veljeäni», huudahti hän, »kunnes löydän.»

»Autan sinua», sanoi tyranni, »epäilen kuitenkin, voimmeko hänet

pelastaa, sillä näin miten hän poikiaan syleillen vajosi.»

Sillaikaa oli Brenta jo tullut täyteen veneitä. Etsittiin ruumiita

koukuilla, seipäillä ja verkoilla, ja hallitsijan nähtiin myös

innokkaasti ottavan osaa sekä etsimiseen että ruumiiden nostamiseen.

»Tule munkki», sanoi hän lopuksi. »Täällä sinulla ei enää ole mitään

tekemistä. Umberto on poikineen ollut syvyydessä jo siksi kauan,

että heitä on mahdoton enää saada henkiin. Virta on kuljettanut

heidät mukanaan ja laskee heidät rantaan, kun on heihin kyllästynyt.

Mutta katsohan telttoja tuossa!» Brentan rannalle oli hääaluksella

tulevien vastaanottamiseksi pystytetty joukko telttoja ja niihin oli

nyt kannettu sekä kuolleita että valekuolleita, joiden ympärille oli

kokoontunut Paduasta kiireimmiten saapuneita vaikeroivia sukulaisia ja

palvelijoita. »Tuolla, munkki, on sinulle armeliaisuuden työtä. Tee

mitä virkaasi kuuluu! Lohduta eläviä, hautaa kuolleita!»

Kun munkki oli astunut rannalle ja maan vouti kadonnut näkyvistä,

tuli ihmistungoksessa häntä vastaan Diana, hänen veljensä morsian ja

leski, lohduttomana mutta koettaen itseään hillitä. Raskaasta tukasta

valui vielä vettä, mutta puku ei ollut sama kuin vedestä nostettaessa.

Joku talonpoikaisvaimo oli nähtävästi säälistä antanut hänelle kuivan

hameensa ja korvaukseksi ottanut kallisarvoisen hääpuvun.

»Hurskas veli», sanoi Diana kääntyen Astorren puoleen, »kantotuolissani

on hämmingissä viety kaupunkiin joku toinen, joko elävä tai kuollut, ja

minut on jätetty tänne. Saata minut appeni, sinun isäsi luo.»

Nuori leski oli erehtynyt. Vanhan Vicedominin palvelijat olivat

taikauskosta ja arkuudesta jättäneet hänet oman onnensa nojaan, eikä

siis hämminki ollut saattanut heitä ymmälle. He eivät uskaltaneet tuoda

Dianaa leskenä äkkipikaisen vanhuksen luokse, eikä myöskään viedä

sanomaa ukon omaisten kuolemasta.

Nähdessään useiden munkkitoveriensa tekevän laupeudentöitä

sekä teltoissa että taivasalla suostui munkki Dianan pyyntöön.

»Lähtekäämme», sanoi hän ja alkoi nuoren naisen kanssa astua kaupunkiin

vievää tietä, josta jo saattoi nähdä taivasta kohti kohoavat tornit ja

kimmeltävät kuvut. Tiellä kulki sadoittain ihmisiä, rantaan kiiruhtavia

ja sieltä palaavia. Munkki ja Diana kävivät keskellä tietä puhumatta

sanaakaan keskenään ja joutuen usein erilleen ihmisjoukossa, mutta

löytäen aina taas toisensa. Kun he olivat tulleet esikaupunkiin,

teollisuuden tyyssijaan, näkivät he kaikkialla ääneensä keskustelevia

tai kuiskailevia ryhmiä — tapaturma Brentalla oli saanut koko väestön

jalkeille. Osaaottaen ja uteliaina katseltiin nuorta paria — olihan

toinen menettänyt veljensä, toinen sulhasensa.

Munkin ja Dianan tunsi jokainen lapsikin Paduassa. Vaikkei Astorrea

pidettykään pyhimyksenä, oli hän kuitenkin tunnettu mallikelpoiseksi

munkiksi. Häntä olisi voinut syystä kutsua Paduan kaupunginmunkiksi,

siihen määrin kansa häntä kunnioitti ja oli hänestä ylpeäkin, kun hän

miehekkäästi, vieläpä ilomielin, oli luopunut ylhäisen aatelissukunsa

etuoikeuksista ja suunnattomasta omaisuudesta ja antautunut tinkimättä,

henkensä uhalla, palvelemaan halvimpia ja köyhimpiä ihmisraukkoja ruton

tai jonkin muun yleisen kulkutaudin raivotessa. Hänen ruskea kihara

tukkansa, lempeä katseensa ja hieno, ylevä käytöksensä olivat sitä

paitsi juuri niitä ominaisuuksia, joita kansa toivoo pyhimyksiltään ja

jotka siis olivat sen mieleen.

Diana oli tavallaan yhtä kuuluisa jo kookkaan vartalonsakin vuoksi,

jommoista kansa ihailee enemmän kuin hentoa kauneutta. Hänen äitinsä

oli ollut saksalainen, muutamien arvelun mukaan vielä Staufien sukua,

vaikkakaan ei suvun laillinen jäsen. Saksa ja Italia olivat siis

yhteisvoimin luoneet hänen komean vartalonsa.

Vertaistensa seurassa Diana oli jäykkä ja ankara, mutta alempiaan

hän kohteli ystävällisesti, kuunteli heidän huoliaan, antoi lyhyitä

ja selviä neuvoja ja suuteli ryysyisintäkin lasta. Hän antoi lahjoja

runsaasti ja empimättä, varmaankin siksi, että hän häpesi isänsä,

vanhan Pizzaguerran puolesta, joka Vicedominin jälkeen oli Paduan

rikkain mies ja viheliäisin saituri.

Niinpä Dianaan mieltynyt kansa naitti hänet kapakoissaan ja

juttutuvissaan joka kuukausi jollekin ylhäiselle padualaiselle. Mutta

todellisuus ei välittänyt näistä hurskaista toiveista. Kolme seikkaa

oli kihlausta vaikeuttamassa: Dianan korkealle kaartuvat, usein synkät

kulmakarvat, hänen isänsä itaruus ja veljensä Germanon uskollisuus

tyrannia kohtaan, joka milloin tahansa saattoi kukistua ja viedä

samalla uskollisen palvelijansa sukuineen perikatoon.

Hänet kihlasi vihdoin ilman rakkautta, kuten yleisesti tiedettiin,

Umberto Vicedomini, joka nyt oli Brentan pohjassa.

Kumpikin kulkija oli niin vaipunut omaan suruunsa, ettei huomannut

vilkasta supatusta, joka seurasi heidän kintereillään, tai ei

välittänyt siitä. Väkijoukkoa ei kummastuttanut, että munkki kulki

nuoren naisen kanssa, sillä siinä ei huomattu mitään merkillistä.

Munkin velvollisuushan oli lohduttaa häntä ja olivathan he molemmat

matkalla vanhan Vicedominin luokse lähimpinä ja luonnollisina

sanantuojina tapahtumasta.

Naiset surkuttelivat, että Diana oli ollut ottamaisillaan miehen,

joka olisi nainut hänet vain korvatakseen kalliin vaimovainajansa, ja

valittivat samassa hengenvedossa, että hän jo ennen avioliittoa oli

kadottanut tuon miehen.

Miehet sitävastoin pohtivat viisaan- ja tärkeännäköisinä kysymystä,

jonka Paduan ensimäisen suvun neljän jäsenen hukkuminen Brentaan

luonnollisesti oli herättänyt. Vicedominien rikkaudet olivat tulleet

puheenparreksi. Perheen pään, yhtä tarmokkaan kuin viekkaan miehen,

oli onnistunut päästä hyviin väleihin sekä Paduan moninkerroin

kirotun tyrannin että kirkon kanssa, joka taas puolestaan oli

tuominnut tyrannin kadotukseen. Koko elämänsä aikana hän ei ollut

ottanut osaa minkäänlaiseen julkiseen toimintaan, vaan oli suunnannut

koko sitkeytensä ja mallikelpoisen tahdonlujuutensa yhteen ainoaan

päämäärään: sukunsa rikastuttamiseen ja sen menestymiseen. Nyt hänen

työnsä oli hukkaan mennyttä. Hänen vanhin poikansa ja molemmat

pojanpoikansa olivat Brentassa, hänen toinen ja kolmas poikansa olivat

myös tänä onnettomana vuonna saaneet surmansa, toinen kaksi, toinen

kolme kuukautta sitten. Vanhemman heistä oli tyranni ottanut mukaansa

tuimalle sotaretkelle ja jättänyt taistelukentälle, ja nuorimman, josta

ennakkoluuloton isä oli tehnyt venezialaismallisen suurkauppiaan,

olivat merirosvot jossain Itämaiden rannikolla ristiinnaulinneet

lunnaitten myöhästymisen takia. Neljännestä, Astorresta, oli tullut

munkki. Padualaiset, jotka olivat kärkkäitä johtopäätösten tekoon,

eivät hetkeäkään epäilleet, ettei isä tekisi mitä hyvänsä saadakseen

poikansa peruuttamaan munkkilupauksensa. Kadulla kiisteltiin nyt

kiihkeästi onnistuisiko hän ja suostuisiko poika.

Jouduttiin lopulta niin äänekkääseen ja kiivaaseen sanasotaan, ettei

sureva munkkikaan enää voinut epäillä, ketä sanat »egli» ja »ella»

[egli = hän (miespuolinen), ruotsin han, ella = hän (naispuolinen),

ruotsin hon. Suom. huomautus] tarkoittivat, joita kuului väkijoukosta.

Enemmän Dianan kuin itsensä vuoksi kääntyi hän siksi varjoisalle,

ruohoakasvavalle pienelle kadulle, jonka hänen sandaalinsa hyvin

tunsivat, se kun kulki hänen luostarinsa muurin vartta. Täällä oli

niin viileätä, että melkein värisytti, mutta tännekin siimekseen oli

jo ehtinyt tieto kauheasta tapahtumasta, joka oli vallannut kaikkien

padualaisten mielet.

Paksusta muurista ulkonevan ruokasalin avoimista ikkunoista kuului

luostariveljien keskustelua myöhästyneestä päivällispöydästä —

onnettomuus Brentalla oli hävittänyt kaupungista kaikki aikakäsitteet

— niin eripuraisena ja kimeänä, niin täynnä »-inibus» ja »-atibus»

päätteitä — puhuttiin latinaa tai kiisteltiin dekretaleista lainatuilla

lausetavoilla — ettei munkin ollut vaikea arvata saman pulmallisen

kysymyksen olevan täälläkin ratkaistavana kuin kadulla. Vaikkei hän

ehkä tiennytkään mistä, tiesi hän kuitenkin kenestä oli puhe. Mutta

häneltä jäi huomaamatta —

Kesken kertomusta Danten silmät etsivät kuulijoiden joukosta ylhäistä

pappia, joka oli piilossa vierustoverinsa takana.

— häneltä jäi huomaamatta kaksi kuopalla olevaa, palavaa silmää,

jotka muurinaukosta tuijottivat häneen ja naiseen hänen rinnallaan.

Ne silmät olivat kovaonnisen, kadotetun munkki Serapionin, joka

kitui luostarissa sekä henkisesti että ruumiillisesti. Hänen liiaksi

vilkas mielikuvituksensa oli heti päättänyt, että veli Astorre oli jo

saanut tarpeekseen paastoista ja itsekidutuksesta pyhän Fransiskuksen

sääntöjen mukaan, ja hän kadehti Astorrea vimmatusti niiden maallisten

rikkauksien ja ilojen tähden, jotka kohtalon oikusta olivat tulleet

hänen osakseen. Hän väijyskeli kotiinpalaavaa Astorrea voidakseen lukea

hänen ilmeestään, mitä tämä oli tulevaisuuteensa nähden päättänyt, ja

hänen katseensa ahmivat nuorta naista, josta hän ei voinut irroittaa

silmiään.

Astorre ja hänen kälynsä suuntasivat kulkunsa neljän palatsin

ympäröimälle pienelle torille ja astuivat komeimpaan palatsiin vievästä

syvästä portista sisään. Pihalla he näkivät kahden miehen lepäävän

kivipenkillä: kiireestä kantapäähän panssaroidun nuoren saksalaisen ja

saraseeni-vanhuksen. Pitkällään oleva saksalainen oli pannut vaalean,

hieman punertavatukkaisen nukkuvan päänsä istuallaan torkkuvan pakanan

syliin. Vanhuksen lumivalkea parta nyökkäsi hänelle isällisesti. He

kuuluivat molemmat Ezzelinon henkivartiastoon, jossa oli saksalaisia ja

saraseeneja yhtä paljon. Ezzelino jäljitteli tässä suhteessa appeansa,

keisari Fredrikiä. Tyranni oli siis täällä. Hän oli varmaankin katsonut

velvollisuudekseen käydä vanhan Vicedominin luona. Astorre ja Diana

kuulivatkin jo kierreportaisiin saakka Ezzelinon keskustelevan lyhyesti

ja tyynesti, jota vastoin vanhus tuntui olevan aivan suunniltaan,

puhui äreästi ja huusi. Munkki ja nainen seisahtuivat salin oven

suuhun kalpeiden, pelosta vapisevien palvelijoiden joukkoon. Vanhus

oli puristetuin nyrkein ja tuimasti kiroten ajanut nämä luotaan, kun

he liian myöhään ja tuskin uskaltaen änkyttää olivat tuoneet hänelle

sanoman rannalta. Vihdoin olivat he kuullessaan tyrannin pelottavat

askeleet kokonaan jähmettyneet. Kuoleman uhalla oli kielletty

ilmoittamasta tyrannin tulosta. Esteettömästi kuin aave astui hän

koteihin ja taloihin.

»Ja sitä sinä, julmuri, kerrot niin tyynesti, kuin puhuisit hevosen

tai viljan häviöstä», raivosi vanhus epätoivossaan. »Sinä olet vienyt

minulta kaikki neljä, juuri sinä! Miksi piti sinun juuri sillä hetkellä

ratsastaa rannalla, miksi piti sinun tervehtiä Brentalla soutavia? Sen

teit sinä syöstäksesi minut turmioon. Kuuletko?»

»Kohtalo!» vastasi Ezzelino.

»Kohtaloko», huusi vanha Vicedomini. »Tähdistä lukemista, loihtimista,

salaliittoja ja mestauksia, naisten heittäytymistä torneista katukiviin

ja tuhanten nuolten lävistämien, sotaratsujen selästä kaatuneiden

nuorukaisten surmaa mielettömissä, uhkarohkeissa taisteluissasi, sitä

on hallituksesi ja toimintasi ollut, sinä kirottu Ezzelino. Veriselle

tiellesi johdat meidät kaikki, sinun läheisyydessäsi muuttuu elämä

ja kuolema väkivaltaiseksi ja luonnottomaksi, eikä kukaan enää heitä

henkeään katuvaisena kristittynä kuolinvuoteellaan.»

»Teet minulle väärin», sanoi Ezzelino. »Minulla ei tosin ole kirkon

kanssa mitään tekemistä, olen sen suhteen välinpitämätön, mutta en

ole milloinkaan estänyt sinua tai vertaisiasi yhteydestä sen kanssa.

Sen kyllä tiedät, muuten et uskaltaisi lähettää kirjeitä pyhälle

paavinistuimelle. Mitä siinä paraikaa hypistelet käsissäsi, piiloitatko

paavin sinettiä? Onko siinä sinun synninpäästösi, vai kirjekö se

on? Anna tänne! Kirje, tosiaankin! Saanko sen lukea? Sinä sallit.

Suosijasi, pyhä isä, kirjoittaa sinulle, että jos sukusi neljänteen

ja viimeiseen poikaasi, munkkiin, saakka sammuisi, vapautetaan tämä

_ipse facto_ munkkilupauksistaan siinä tapauksessa, että hän palaa

maailmaan omasta vapaasta tahdostaan. Viekas kettu, paljonko kultaa

tämä pergamentti on sinulle maksanut?»

»Ilkutko minulle», valitti vanhus itkien. »Saatoinko muuta tehdä toisen

ja kolmannen poikani kuoltua? Ketä varten minä olisin koonnut ja

säästänyt? Madoilleko, vai ehkä sinulle? Tahdotko ryöstää omaisuuteni?

Jollet, niin auta sitten minua, kummi», — ollessaan vielä pannaan

julistamaton, oli Ezzelino nostanut kasteesta Vicedominin kolmannen

pojan, joka sittemmin taistelukentällä uhrasi henkensä hänen puolestaan

— »auta minua tekemään munkki taas maallikoksi ja saamaan hänet

naimisiin, käske hänen niin tehdä, sinä kaikkivaltias, anna minulle

siten korvaus pojastani, jonka surmasit. Auta minua, jos välität

minusta.»

»Se ei ole minun asiani», vastasi tyranni tuntematta pienintäkään

mielenliikutusta. »Hän ratkaiskoon asian itse. ’Vapaaehtoisesti’

sanotaan kirjeessä. Miksi pitäisi hänen jättää alansa, jos hän on hyvä

munkki, kuten uskon. Senkö vuoksi, ettei Vicedominien suku sammuisi?

»Sinä lasteni murhaaja, kyllä huomaan, mitä tahdot. Toivot periväsi

minut, voidaksesi minun rahoillani käydä järjetöntä sotaasi», sähisi

vanhus, raivoten vihassaan. Samassa hän huomasi miniänsä, joka

epäröivän munkin edellä kulkien oli tullut näkyviin palvelijoiden

joukosta ja astunut kynnyksen yli. Huolimatta ruumiillisesta

heikkoudestaan riensi vanhus häntä vastaan horjuvin askelin, tarttui

hänen käsiinsä ja tempoi niitä kuin vaatien Dianaa edesvastuuseen

onnettomuudesta, joka oli kohdannut heitä molempia. »Minne olet

jättänyt poikani, Diana», läähätti hän.

»Hän makaa Brentan pohjassa», vastasi nuori nainen surullisena ja hänen

siniset silmänsä tummenivat.

»Missä ovat kolme pojanpoikaani?»

»Brentassa», toisti Diana.

»Sinustako saan korvausta. Sinut kai saan pitää», nauroi vanhus

kaameasti.

»Jos Kaikkivaltiaan tahto olisi niin ollut», vastasi Diana hitaasti,

»kuljettaisivat joen aallot nyt minua ja omaisesi seisoisivat edessäsi

minun sijastani.»

Diana vaikeni. Sitten valtasi hänet äkkiä kiivas viha. »Jos läsnäoloni

sinua vaivaa, niin kysele Astorrelta. Olin jo kuollut, mutta hän nosti

minut hiuksista haudan syvyydestä takaisin elämään.»

Vanhus huomasi nyt vasta poikansa, munkin, ja hänen ajatuskykynsä

palasi niin nopeasti ja varmasti, että katkera vaikeroiminen näkyi sitä

vaan terästäneen eikä lamauttaneen.

»Todellako. Hänkö pelasti sinut Brentasta. Hm, merkillistä! Herran tiet

ovat sittenkin ihmeelliset.»

Hän tarttui munkin käsivarteen ja olkapäähän, kuin olisi hän tahtonut

saada valtaansa sekä hänen ruumiinsa että sielunsa ja laahasi hänet

mukanaan nojatuolinsa luo, johon hän vaipui puristaen yhä poikansa

käsivartta. Diana seurasi heitä, lankesi polvilleen istuimen toiselle

puolelle käsivarret riipuksissa, mutta kädet ristissä, ja painoi päänsä

tuolin käsinojaan, niin että ainoastaan elottomalta esineeltä näyttävä

vaalea hiussykkyrä jäi näkyviin. Tätä ryhmää vastapäätä istui Ezzelino

nojaten oikealla kädellään kääröllä olevaan paavin kirjeeseen kuin

valtikkaansa ikään.

»Poikani, poikani», marisi vanhus tulvillaan yhtaikaa todellista ja

teennäistä hellyyttä, »ainoa ja viimeinen toivoni, vanhuuteni tuki ja

sauva, ethän toki sinä murtune näihin vapiseviin käsiini. Ymmärräthän»,

jatkoi hän jo kuivemmalla ja asiallisemmalla äänensävyllä, »ett’et

voi enää jäädä luostariin, kun asian laita kerta kaikkiaan on näin.

Poikaseni, onhan toki kirkonsääntöjen mukaista, eikö niin, että

luostarin päällikkö sallii munkin erota, jonka isä on köyhtynyt tai

taudin näännyttämä, että poika voisi viljellä perintötilaansa ja

elättää isäänsä. Minulle sinä olet vielä paljon välttämättömämpi.

Kun eivät veljesi eivätkä veljenpoikasi enää ole elossa, olet sinä

tästälähtien kantava sukumme elämänsoihtua. Sinä olet liekki, jonka

minä olen sytyttänyt, ja mitä hyötyä on minulla siitä, että se

luostarikammiossa sammuu ja häviää. Minä voin sinulle sanoa», — hän

oli huomannut lempeissä, ruskeissa silmissä vilpitöntä myötätuntoa ja

munkin kunnioittava käytös näytti lupaavan nöyrää kuuliaisuutta — »olen

sairaampi kuin luuletkaan. Eikö niin, Isaskar?» Hän kääntyi taakseen

laihan olennon puoleen, joka pieni pullo ja lusikka kädessä oli hiljaa

tullut eräästä sivuovesta ja asettunut vanhuksen tuolin taakse ja nyt

nyökäytti myöntävästi kalpeata päätään. »Aikani on pian lähteä, mutta

sanon sinulle, Astorre, että ell’et täytä toivomustani, kieltäytyy

isä-raukkasi astumasta tuonen purteen ja jää kyyryssä istumaan hämärän

tuville.»

Munkki silitti hellästi vanhuksen kuumeista kättä, mutta sanoi

kuitenkin lujana: »muista munkkilupaustani.»

Ezzelino kääri auki kirjeen.

»Munkkilupaustasi», alkoi vanha Vicedomini mairitella. »Höllä solmu!

Katkaistu kahle! Kun vain liikahdat, niin se putoaa. Pyhä kirkko,

jota sinun tulee kuulla ja kunnioittaa, julistaa ne mitättömiksi ja

olemattomiksi. Tuosta voit lukea.» Hänen kuihtunut sormensa osoitti

paavin sinetillä vahvistettua pergamenttia.

Munkki lähestyi kunnioittavana hallitsijaa, sai häneltä kirjoituksen ja

luki sen kahden silmäparin tarkkaamana. Hänen päätään pyörrytti ja hän

astui askeleen taaksepäin, kuin olisi hän seisonut tornin huipulla ja

tuntenut kaidepuiden äkkiä siirtyvän.

Ezzelino tuli horjuvan avuksi lyhyesti kysymällä: »Munkki, kenelle olet

lupauksesi tehnyt, itsellesikö vai kirkolle?»

»Molemmille tietysti», huusi vanhus suuttuneena. »Tuo on vain kirottua

viisastelua. Poikaseni, ole varuillasi hänen suhteensa, hän tahtoo

tehdä meidät keppikerjäläisiksi.»

Tuntematta mitään vihaa vannoi Ezzelino tarttuen partaansa: »kun

Vicedomini kuolee, perii hänen poikansa munkki hänet ja perustaa,

siinä tapauksessa että suku sammuu häneen ja hän rakastaa minua ja

synnyinkaupunkiaan, laajan ja suurenmoisen vaivaistalon, josta kaikki

sata kaupunkia» — hän tarkoitti Italian kaupunkeja — »tulevat meitä

kadehtimaan. No, kummi, kun et minua enää voi syyttää saaliinhimosta,

sallinet minun tehdä munkille vielä pari kysymystä. Suostutko?»

Vanhuksen valtasi nyt sellainen kiukku, että hän sai kouristuksia,

mutta hän ei kuitenkaan päästänyt munkin kättä, johon hän taas oli

tarttunut.

Isaskar kohotti varovasti hänen kalpeille huulilleen väkevänhajuisella

nesteellä täytetyn lusikan. Kituva vanhus jaksoi tuskin kääntää pois

päätään. »Jätä minut rauhaan, sinä olet voudinkin lääkäri», voihki hän

sulkien silmänsä.

Juutalainen katsoi tyranniin kiiltävän mustine, viisaine silmineen,

ikäänkuin pyytäen vanhuksen epäluuloa anteeksi.

»Tuleeko hän tajuihinsa», kysyi Ezzelino.

»Luultavasti», vastasi juutalainen. »Hän elää vielä ja herää

kaiketi vähäksi aikaa. Pelkään kuitenkin ettei hän enää saa nähdä

auringonlaskua.»

Tyranni käytti hyväkseen tilaisuutta puhuakseen Astorren kanssa, joka

hoiti tainnuksissa olevaa isäänsä.

»Vastaa minulle, munkki», sanoi Ezzelino haroen mielitapaansa

sormillaan tuuheata partaansa, »onko kolme munkkilupaustasi, jotka

vähän yli kymmenen vuotta sitten annoit, — otaksun sinut nyt

kolmenkymmenen ikäiseksi — ollut sinulle suurikin uhraus?»

Astorre loi hallitsijaan puhtaan katseensa ja vastasi empimättä:

»köyhyys ja kuuliaisuus eivät ole olleet mitään uhrauksia. En välitä

omaisuudesta ja minun on helppo totella.» Hän pysähtyi ja punastui.

Tyrannia miellytti tämä miehekäs siveys. »Onko isäsi tyrkytellyt tai

houkutellut sinua rupeamaan munkiksi», kysyi hän johtaen keskustelun

toisaanne.

»Ei ole», sanoi Astorre. »Kuten sukupuustamme näkee, on meidän

suvussamme jo kauan kolmesta tai neljästä pojasta nuorin aina ruvennut

munkiksi, siksikö ehkä, että Vicedomineilla olisi esirukoilija vaiko

perheen omaisuuden ja vallan säilyttämiseksi; olipa miten hyvänsä, tämä

tapa on vanha ja arvossapidetty. Jo nuorena tiesin kohtaloni, joka ei

ollut minulle vastenmielinen. Minua ei ole pakoitettu munkiksi.»

»Entä kolmas», lisäsi Ezzelino, tarkoittaen kolmatta munkkilupausta.

Astorre ymmärsi hänet ja vastasi punastuen uudelleen, joskin lievemmin

kuin äsken: »se ei ole ollut minulle helppo, mutta olen senkin voinut

täyttää samoin kuin muutkin munkit, jotka ovat saaneet hyviä neuvoja.

Minua opetti pyhä Antonius», lisäsi hän kunnioittavasti.

* * * * *

»Tämä ansiorikas pyhimys eli muutamia vuosia Paduassa fransiskaanien

parissa kuten, arvoisat ystäväni, tiedätte», selitti Dante.

»Sitäkö emme tietäisi», sanoi eräs kuulijoista leikillisesti.

»Olemmehan toki osoittaneet kunnioitustamme siellä luostarinlammikossa

uiskentelevalle pyhänjäännökselle, tarkoitan hänelle, joka muinoin

tämän pyhimyksen saarnasta kääntyi, kieltäytyi liharavinnosta, pysyi

lujana päätöksessään ja nyt vielä vanhana, ankarana vegetarina» — hän

nieli lopun pilapuheestaan, Dante kun rypisti hänelle otsaansa.

* * * * *

»Mitä hän sinulle neuvoi», kysyi Ezzelino.

»Käsittämään munkin tehtävän aivan yksinkertaisesti täsmälliseksi

viraksi, jokseenkin samantapaiseksi kuin on sotapalvelus, jossa myös

vaaditaan kuuliaisia lihaksia ja kieltäymystä, vaikkei kunnon soturi

saa siinä kieltäymystä huomata. Otsani hiessä viljelemään maata,

syömään ja paastoamaan kohtuullisesti, olemaan ripittämättä nuoria

naisia, sekä tyttöjä että aviovaimoja, vaeltamaan Jumalan kasvojen

edessä ja palvelemaan Neitsyt Maariaa yhtä puhtaasti kuin messukirjassa

säädetään.»

Tyranni hymyili. Sitten ojensi hän siunaten tai varoittaen oikean

kätensä munkkia kohti ja sanoi: »sinua onnellista johtaa tähti.

Nykyinen päiväsi syntyy helposti eilisestä ja vaihtuu huomaamattasi

huomeneksi. Sinun osasi ei ole niinkään vähäinen, harjoitat laupeuden

töitä, joita kunnioitan, vaikka oma tehtäväni onkin toinen. Jos

palaisit maailmaan, jonka lakeja oppisit tuntemaan liian myöhään,

muuttuisi kirkas tähtesi vaivaiseksi virvatuleksi ja sammuisi sihisten

muutaman kerran surkeasti liekehdittyään, taivaan ilkkuessa sille.

»Paduan hallitsijana puhun sinulle vielä eräästä asiasta. Elämäsi on

ollut kansalleni kohottavaa ja kieltäymystä opettavaa. Köyhimmällekin

olet tuottanut lohdutusta, kun hän on huomannut ravintosi yhtä

niukaksi ja päivätyösi yhtä raskaaksi kuin omansa. Jos hylkäät

kaapusi, ylhäisenä kosit ylhäistä ja nautit täysin siemauksin sukusi

rikkauksista, niin on kuin riistäisit kansalta sen omaisuutta,

se kun on tottunut pitämään sinua vertaisenaan. Se saisi aikaan

tyytymättömyyttä, enkä ihmettelisi, vaikka siten nostaisit vihaa,

tottelemattomuutta ja kapinaakin. Punoutuvathan asiat aina toisiinsa.

»Minä ja Padua emme tule toimeen ilman sinua. Kauneutesi ja

ritarillisuutesi pistää kansan silmään, samoin rohkeutesi, joka on

suurempi tai ainakin jalompi kuin talonpoikaisten veljiesi. Jos kansa

vimmoissaan tahtoo surmata hänet» — hän osoitti Isaskaria — »siksi

että hän koettaa parantaa isääsi, niinkuin oli käydä hänelle viimeisen

ruton aikana, kuka silloin puolustaa häntä, niinkuin sinä puolustit

mieletöntä joukkoa vastaan, kunnes minä ehdin sitä hillitsemään?»

»Isaskar, koeta sinäkin puolestasi saada munkki vakuutetuksi», sanoi

Ezzelino ja kääntyi lääkärin puoleen hymyillen julmasti. »Hän ei saa

jättää kaapuaan jo sinunkaan tähtesi.»

»Herra», puhui juutalainen supattaen, »tuo järjetön kohtaus, jonka

rankaisit yhtä oikeudenmukaisesti kuin verisesti, tuskin uudistuu sinun

valtikkasi suojassa, ja mitä minuun tulee, ei hänen ylhäisyytensä

saa minun tähteni jäädä naimattomaksi, sillä minä uskon suvun

jatkuvaisuuden Jumalan korkeimmaksi siunaukseksi.»

Ezzelinoa huvitti juutalaisen harkittu vastaus. »Mihin suuntaan käyvät

sinun omat ajatuksesi, munkki», kysyi hän.

»Ne pysyvät vielä paikoillaan. En toivoisi kuitenkaan isäni enää

heräävän — Jumala antakoon anteeksi syntisen toivomukseni — ettei

minun tarvitsisi olla kova häntä kohtaan. Jospa hän vain jo olisi

saanut pyhän ehtoollisen!» Astorre suuteli kiihkeästi tajuttoman isänsä

kasvoja ja vanhus tuli siitä taas tajuihinsa.

Tointunut vanhus oli huokailevinaan raskaasti, nosti väsyneesti

silmänluomensa ja katseli tuuheiden kulmakarvojensa alta rukoilevasti

munkkia. »Kuinka olet päättänyt, mitä määräät minulle, rakkaani?

Taivaanko vai helvetin?»

»Isä», pyysi Astorre liikutettuna, »päiväsi ovat lopussa ja hetkesi on

lyönyt. Unhota maalliset huolesi ja surusi, ajattele sieluasi. Katso,

pappisi ovat jo koolla täällä — hän tarkoitti kaupungin kirkon pappeja

— ja odottavat saavansa antaa sinulle ehtoollista.»

Niin olikin. Ovi oli hitaasti avautunut viereiseen huoneeseen, josta

loisti heikko, päivällä tuskin huomattava kynttilänvalo. Sieltä kuului

vienoa kuorolaulua ja hiljaista, väräjöivää kellonsoittoa.

Vanhus tunsi jo vajoavansa Lethen kylmään virtaan ja tarttui munkkiin

kuten pyhä Pietari muinoin Vapahtajaan Genetsaretin merellä. »Teethän

sen minun tähteni», sopersi hän.

»Kun vaan voisin, jospa saisin», huokaili munkki. »Kaikkien pyhien

nimessä, ajattele ijäisyyttä, isä, jätä kaikki maallinen. Hetkesi on

tullut.»

Tämä peitetysti lausuttu kielto sytytti Vicedominin viimeisen

elonkipinän liekkeihin. »Tottelematon, kiittämätön poika», huusi hän

vimmoissaan.

Astorre viittoi papit luoksensa.

»Hitto vieköön», raivosi vanhus, »pysykää minusta kaukana voiteinenne

ja kakkuinanne! Minulla ei ole enää mitään menettämistä, olen jo

tuomittu ja jään siksi taivaan ilojenkin keskellä, jos vain poikani

kevytmielisesti hylkää pyyntöni ja hävittää sukumme viimeisen idun.»

Kauhistunut munkki, jota moinen julkea kirkon häpäiseminen syvästi

järkytti, näki isänsä olevan auttamattomasti ikuisen kadotuksen

partaalla. Hän oli siitä varmasti vakuutettu — kuten minäkin hänen

sijassaan olisin ollut ja heittäytyi polvilleen kuolevan isänsä eteen

rukoillen kyynelten vieriessä, synkän epätoivon vallassa: »isä,

rukoilen sinua, armahda itseäsi ja minua.»

»Lähteköön vanha kettu omille mailleen», mumisi tyranni, mutta munkki

ei häntä kuullut.

Hän antoi hämmästyneille papeille taas merkin sielumessun aloittamiseen.

Silloin kyyristyi vanhus kokoon kuin uppiniskainen lapsi ja pudisteli

harmaahapsista päätään.

»Menköön juonittelija matkoihinsa», sanoi Ezzelino kuuluvammin.

»Isä, isä», nyyhkytti munkki sydän pakahtumaisillaan säälistä.

»Teidän ylhäisyytenne, kristitty veljeni, oletteko valmis

vastaanottamaan Luojanne ja Vapahtajanne», kysyi eräs papeista

epäröiden. Vanhus vaikeni.

»Vastatkaa minulle, pysyttekö lujana uskossa pyhään Kolminaisuuteen»,

kysyi pappi jälleen ja tuli kalmankalpeaksi kuullessaan kuolevan

Vicedominin huutavan voimakkaalla äänellä: »en pysy, enkä usko,

kielletty olkoon ja häväisty ja —»

»Vaikene», huusi munkki ja hypähti seisaalleen. »Täytän tahtosi. Olen

valmis mihin tahansa, kunhan et syöksy helvetin tuleen».

Vanhus huokasi, kuin olisi hän suorittanut raskaan työn ja katseli

keventynein mielin, melkeinpä tyytyväisenä ympärilleen. Hän haparoi

Dianan vaaleaa tukkaa, koetti auttaa häntä nousemaan, otti hänen

kätensä, joka ei estellyt, avasi munkin kouristuneen käden ja liitti ne

yhteen.

»Pyhään sakramenttiin kelvolliset», riemuitsi hän ja siunasi parin.

Munkki ei vastustanut ja Diana sulki silmänsä.

»Nyt joutukaa, kunnianarvoisat isät, on luullakseni kiire, ja minä olen

kristillisessä mielentilassa.»

Munkki ja hänen morsiamensa aikoivat vetäytyä pappisjoukon taakse

mutta ehtivät ottaa ainoastaan pari askelta, kun kuoleva vanhus

mumisi: »jääkää, että lohdutusta saaneet silmäni voivat nähdä teidät

yhdistettyinä, kunnes sammuvat.» Astorren ja Dianan täytyi käsi kädessä

jäädä odottamaan itsepintaisen vanhuksen katseen sammumista.

Hän supatti lyhyen synnintunnustuksen, sai pyhän ehtoollisen ja

erosi elämästä pappien voidellessa hänen jalkopohjiaan ja huutaessa

valtavasti hänen jo kuuroille korvilleen: »erkane, kristitty sielu».

Kuolleilla kasvoilla kuvastui selvästi petoksen onnistumisen ilo.

Muiden polvistuessa tyranni seurasi istualtaan tyynellä

tarkkaavaisuudella pyhää toimitusta, melkein kuin outoja tapoja

katsellen tai samoin kuin tiedemies tarkastelee kivihautaan kuvattua

muinaisajan kansan uhritoimitusta. Sitten hän nousi paikaltaan, meni

kuolleen luo ja painoi kiinni hänen silmänsä.

Tämän tehtyään tyranni kääntyi Dianan puoleen ja sanoi: »jalosukuinen

neiti, arvelen, että meidän on lähdettävä kotiin. Luulen vanhempienne

jo kaipaavan teitä, vaikka tietävätkin teidän pelastumisestanne.

Sitäpaitsi on yllänne oleva puku liian halpa sopiakseen teille».

»Olen teille kiitollinen, ruhtinas, ja seuraan teitä,» vastasi Diana

pitäen kättään yhä vielä munkin kädessä. Diana oli tähän saakka

välttänyt tulevan puolisonsa katsetta, mutta nyt hän katsoi munkkia

suoraan silmiin, samalla kuin hänen poskillensa nousi hehkuva puna, ja

sanoi matalalla mutta sointuvalla äänellä: »Herrani ja valtiaani, emme

voineet antaa isämme sielun joutua kadotukseen, siksi tulin omaksenne.

Osoittakaa minulle suurempaa uskollisuutta kuin luostarille. Veljenne

ei rakastanut minua. Suokaa minulle anteeksi, että puhun näin; sanon

yksinkertaisesti totuuden. Olen teille hyvä ja kuuliainen vaimo, mutta

minussa on kaksi ominaisuutta, joita pyydän kohtelemaan varovasti. Olen

kiivas, kun kajotaan oikeuksiini ja kunniaani ja kiusallisen tarkka

siinä, ettei minulle saa luvata mitään, jota ei täytetä. Lapsenakaan

en voinut sellaista kestää, ainakin kärsin siitä syvästi. En pyydä

paljoa, enkä mitään mahdotonta, mutta mitä minulle kerran luvataan, on

täytettävä. Menetän muuten kaiken luottamukseni, sillä minua loukkaa

vääryys syvemmin kuin naisia tavallisesti. Mutta näin en saa puhua

teille, herrani ja valtiaani, jota tuskin vielä tunnen. Minun tulee

vaieta. Jääkää hyvästi, puolisoni, ja antakaa minun surra veljeänne

yhdeksän päivää». Hän irroitti hitaasti kätensä munkin kädestä ja

katosi tyrannin seurassa.

Papit olivat sillaikaa kantaneet ruumiin palatsin kappeliin, jossa he

asettivat sen paareille ja siunasivat.

Astorre oli jäänyt yksin huoneeseen yllään menetetty munkkikaapu, jonka

alla sykki katuva sydän. Palvelijat, jotka olivat tarpeeksi kuulleet ja

päässeet perille omituisesta tapahtumasta, lähestyivät häntä arasti ja

nöyrästi. Kunnianarvoisen munkin muuttuminen maallikoksi ja otaksuttu

pyhänsolvaus, joka oli tapahtunut munkkilupausten rikkomisessa,

— kirjeen sisällyksestä he eivät tienneet — oli järkyttänyt ja

peloittanut heitä vielä enemmän kuin isäntien vaihto. Munkki ei voinut

surra isäänsä. Kun hän taas oli päässyt henkiseen tasapainoon, hiipi

hänen sydämeensä epäluulo — mitä sanonkaan — hänet valtasi kauhistava

tietoisuus siitä, että hänen kuoleva isänsä oli väärinkäyttänyt hänen

herkkäuskoisuuttaan ja sääliään. Hän huomasi vanhuksen epätoivon

olleen salattua petosta ja julman herjauksen kuoleman kynnyksellä

harkittua juonittelua. Vastahakoisesti, miltei vihoissaan hän ajatteli

naista, joka oli tullut hänen omakseen. Häntä houkutteli oikullinen,

munkkimainen päähänpisto rakastaa Dianaa ainoastaan velivainajansa

sijaisena, mutta hänen terve järkensä ja rehellinen mielensä

tuomitsivat tämän häpeälliseksi itsepuolustukseksi.

Kun Astorre tiesi omistavansa Dianan, hän ei voinut olla ihmettelemättä

tulevan vaimonsa pontevaa puhetta, ankaraa totuudenrakkautta ja

sitä, miten asiallisesti ja arkailematta hän oli selvitellyt heidän

suhdettaan, paljon karheammin ja todellisemmin kuin legendan vienot

naisolennot. Hän oli kuvitellut naisia viehkeämmiksi.

Munkki huomasi äkkiä olevansa veljeskunnan puvussa ja ymmärsi tunteensa

ja ajatuksensa hyvin ristiriitaisiksi tuon puvun kanssa. Hän häpesi

kaapuaan, se rupesi häntä vaivaamaan ja hän komensi: »tuokaa minulle

maallinen puku». Toimeliaat palvelijat ympäröivät hänet, ja hän astui

pian heidän piiristään velivainajansa puvussa, joka soveltui hänelle

hyvin, he kun olivat olleet melkein yhdenkokoisia.

Hänen isänsä narri, Gocciola, heittäytyi samassa hänen jalkoihinsa

osoittaen kunnioitustaan ja anoen eroa toimestaan ja pyysi samalla

lupaa viranvaihtoon, sillä hän oli väsynyt elämään, hänen hiuksensa

olivat harmaantuneet, eikä hänen sopinut lähteä maailmasta kilisevässä

narrinkaavussa. Näin vaikeroiden hän sieppasi pois heitetyn

munkkikaavun, johon palvelijat eivät olleet uskaltaneet koskea.

Mutta hänen kirjavissa aivoissaan tapahtui yhtäkkiä keikahdus ja hän

lisäsi himokkaasti: »ennenkuin sanon maailmalle ja sen pettymyksille

jäähyväiset, tahtoisin kuitenkin kerran vielä syödä amarelleja. Häät

eivät taidakaan olla tästä talosta kaukana.» Hän nuoli suupieliään

harmahtavalla kielellään, polvistui munkin eteen, pudisteli kulkusiaan

ja juoksi tiehensä, laahaten munkkikaapua perässään.

* * * * *

»Amarelleiksi tai amareiksi kutsutaan padualaisia hääleivoksia»,

selitti Dante, »niissä olevan kitkerän mantelinmaun vuoksi ja samalla

leikillisesti viitaten ensimäisen konjugatsionin verbiin.» Tässä

pysähtyi kertoja hetkeksi ja varjostaen kädellään otsaansa ja silmiään

mietti kertomuksensa jatkoa.

Cangranden eteen astui hänen hovimestarinsa, Burcardo-niminen

elsassilainen, arvokkain askelin, kumartaen syvään ja pyytäen

laajasanaisesti anteeksi, että tuli seuraa häiritsemään tarvitessaan

Cangranden määräystä jossain taloudellisessa asiassa. Italian

ghibelliniläisissä hoveissa eivät saksalaiset siihen aikaan olleet

harvinaisuuksia, päinvastoin heitä etsittiinkin ja pidettiin parempina

kuin kotimaisia miehiä heidän rehellisyytensä ja hovimenojen ja

-tapojen synnynnäisen tajuamisensa vuoksi.

Kun Dante taas nosti päätään, huomasi hän elsassilaisen ja kuuli

hänen puhuvan italiaa, jossa kovat ja pehmeät äänteet lakkaamatta

sekoittuivat, tuottaen hoville huvia mutta loukaten kipeästi runoilijan

herkkää korvaa. Dante katseli kauan kahta nuorukaista, Ascaniota ja

panssaroitua sotilasta. Viimein hänen miettivä katseensa pysähtyi

molempiin naisiin, kertomuksesta elostuneeseen Diana-ruhtinattareen,

jonka marmorinvalkeille poskille oli noussut heikko puna, ja

miellyttävään ja koruttomaan Antiopeen, Cangranden ystävättäreen. Dante

jatkoi:

* * * * *

Vicedominien palatsin takaa alkoi laaja maa-alue, joka ulottui

kaupungin lujiin, paksuihin muureihin saakka. Tämän ylhäisen suvun

sammuttua on kysymyksessä oleva paikka kokonaan muuttunut. Tällä

maa-alueella oli karjalaitumia, aitauksia, joissa pidettiin hirviä ja

metsäkauriita, kalarikkaita lampia, varjoisaa metsää ja aurinkoisia

viinitarhoja. Eräänä kirkkaana aamuna, seitsemän päivää isänsä kuoleman

jälkeen, istui munkki Astorre seeterin tummassa varjossa, selkä

puunrunkoa vasten ja kengänkärjet paahtavassa auringonpaisteessa.

Munkki-Astorren nimen hän säilytti koko lyhyen elämänsä ajan

padualaisten kesken, vaikkakin oli tullut maallikoksi. Hän istui tai

oikeammin makasi vastapäätä suihkukaivoa, jonka vesi kumpusi viileänä

vuona välinpitämättömän näköisen kivinaamion suusta. Läheisyydessä oli

kivipenkki, mutta munkki oli valinnut istuimekseen rehevän, pehmeän

nurmen.

Hänen siinä miettiessään tai unelmoidessaan hyppäsi kaksi nuorta

miestä, toinen panssaroituna, toinen huolellisesti puettuna, vaikkakin

matkatamineissa, pölyisten hevosten selästä palatsin edustalla olevalle

torille, jonne keskipäivän aurinko jo paistoi. Ratsastajat, Germano

ja Ascanio, olivat voudin suosikkeja ja munkin lapsuudentovereja,

joiden kanssa hän oli opiskellut ja leikkinyt kuin veli viiteentoista

ikävuoteensa eli novisiksi tulemiseensa saakka. Ezzelino oli lähettänyt

nämä molemmat appensa, keisari Fredrikin luokse.

(Dante pysähtyi, ja kumarsi suuren vainajan muistolle.)

Suoritettuaan tehtävänsä he palasivat Paduaan tuoden mukanaan

tyrannille päivän uutisen, keisarin kansliassa kopioidun jäljennöksen

kristitylle papistolle kirjoitetusta ylimmän sielunpaimenen kirjeestä,

jossa pyhä isä koko maailmalle soimaa nerokasta keisaria mitä

törkeimmästä jumalattomuudesta.

Huolimatta siitä, että heille oli uskottu tärkeitä, ehkäpä

kiireellisiäkin tehtäviä ja heidän huostassaan oli vaarallinen

asiakirja, eivät he voineet sivuuttaa lapsuudentoverinsa kotia,

ratsastaessaan tyrannin palatsille. Lähinnä Paduaa olevassa

majatalossa, missä he nousematta satulasta olivat syöttäneet ja

juottaneet hevosiaan, oli puhelias ravintoloitsija kertonut heille

kaupunkia kohdanneesta suuresta onnettomuudesta ja vielä suuremmasta

harmista, hääaluksen haaksirikosta ja munkkikaavun hylkäämisestä

melkein kaikkia yksityisseikkoja myöten. Astorren ja Dianan

kihlauksesta he eivät olleet kuulleet, sillä siitä ei vielä julkisesti

tiedetty.

Te murtumattomat kahleet, jotka yhdistätte lapsuudentovereita! Astorren

ihmeelliset vaiheet eivät antaneet näille kahdelle rauhaa, ennenkuin he

omin silmin saivat nähdä ystävänsä, jonka he nyt taas olivat saaneet

omakseen. Monen vuoden kuluessa he olivat nähneet munkin ainoastaan

sattumalta kadulla, jolloin olivat tervehdykseksi nyökäyttäneet hänelle

päätään, tosin ystävällisesti ja vilpittömän kunnioittavasti, mutta

samalla sentään jonkun verran vieraasti.

Gocciola, joka heidän tullessaan palatsin pihalle istui matalalla

muurilla syöden vehnästä ja heiluttaen jalkojaan, vei heidät

puutarhaan. Kulkiessaan nuorukaisten edellä narri puhui vain omista

asioistaan; ne näyttivät olevan hänelle talon onnetonta kohtaloa

paljon tärkeämmät. Hän kertoi palavasti toivovansa autuaallista

kuolemaa ja nieli samassa loput vehnäsestä, sitä hatarilla hampaillaan

pureskelematta, niin että oli vähällä tukehtua. Nähdessään hänen

hullunkuriset ilmeensä ja kuullessaan hänen hartaan ikävöimisensä

luostariin, purskahti Ascanio niin raikkaaseen nauruun, että taivas

varmaankin olisi siitä kirkastunut, ellei se olisi jo muutenkin

näyttänyt niin iloiselta ja loistavissa väreissään hekumoivalta.

Ascanio sai vastustamattoman halun tehdä pilaa »Pisarasta»

vapautuakseen hänen rasittavasta seurastaan. »Gocciola-raukka», alkoi

hän, »luostariin saakka et koskaan pääse, sillä — mitä suurimpana

salaisuutena uskon sen sinulle — tyranni-setäni on iskenyt sinuun

halukkaat silmänsä. Jos tahdot tietää, on hänellä neljä narria:

stoalainen, epikurolainen, platonikko ja skeptikko. Kun ankara

hallitsija on leikkisällä päällä antaa hän heille merkin asettua

salin neljään nurkkaan, jonka kaarevassa katossa taivas kiinto- ja

kiertotähtineen heloittaa. Setäni astuu sitten keskelle huonetta,

taputtaa käsiään ja neljän filosofin täytyy hypiskellen vaihtaa

nurkkaa. Stoalainen päätti toissapäivänä ulisten ja vaikeroiden

päivänsä, siksi että oli yhtäpäätä niellyt monta naulaa makarooneja,

pohjaton kun oli. Setäni on ohimennen ilmoittanut minulle aikovansa

ottaa uuden narrin vainajan paikalle ja pyytävänsä sinua,

Gocciola-parka, munkilta, uudelta isännältäsi perintöverona. Niin on

nyt asianlaita. Ezzelino tavoittelee sinua. Kuka tietää, vaikkapa olisi

jo takanasi.» Tällä Ascanio viittasi siihen, että tyranni saattoi

ilmestyä odottamatta minne tahansa, jonka johdosta padualaiset olivat

alituisessa pelossa ja vavistuksessa. Gocciola kirkaisi, kuin olisi

mahtavan hallitsijan käsi jo laskeutunut hänen olalleen, katseli

ympärilleen ja vaikka näkikin vain oman lyhyen varjonsa, juoksi hän

hampaat kalisten piiloon.

* * * * *

»Pyyhin kertomuksesta Ezzelinon narrit», sanoi Dante keskeyttäen

puheensa ja tehden kädellään liikkeen kuin olisi kirjoittanut eikä

kertonut. »Ascanio valehteli, koska tämä piirre ei sovi tyranniin. Ei

ole yleensä luultavaa, että niin vakava ja pohjaltaan jalo luonne kuin

Ezzelino olisi viitsinyt elättää narreja ja nauttinut heidän typeristä

kujeistaan.» Tämän pistoksen Dante suuntasi selvästi isännälleen, jonka

vaipan liepeellä Gocciola istui ja virnisteli runoilijalle.

Cangrande ei ollut huomaavinaan viittausta, mutta päätti maksaa

sopivassa tilaisuudessa moninkerroin.

Tyytyväisenä, melkeinpä hilpeänä Dante jatkoi:

* * * * *

Vihdoin he huomasivat maallikoksi muuttuneen munkin, joka, kuten

mainitsin, nojasi pinjan runkoa vasten —

»Seeterin runkoa vasten, Dante», oikaisi tarkkaavaksi käynyt ruhtinatar.

— nojasi seeterin runkoa vasten ja lämmitteli jalkateriään

auringonpaisteessa. Hän ei huomannut molemmilta puolin lähestyviä

ystäviään, niin kokonaan hän oli vaipunut haaveiluun, olipa se sitten

tyhjää tai hyvinkin sisältörikasta. Vallaton Ascanio kumartui ja

taittoi ruohonkorren, jolla kutkutteli munkin nenää, niin että tämä

aivasti lujasti kolme kertaa. Astorre tarttui ystävällisesti lapsuuden

toveriensa käteen ja veti heidät nurmelle viereensä kummallekin

puolelleen. »No, mitä sanotte siitä», kysyi hän pikemmin arkana kuin

uhmaavana.

»Ensiksi lausun vilpittömän kiitokseni luostarillesi ja sen

esimiehelle», sanoi Ascanio leikillisesti, »että olet säilynyt siellä

niin virkeänä. Olet nuoremman näköinen kuin me kumpikaan. Maallikon

ahdas puku ja sileäksi ajettu leuka nuorentavat sinua luultavasti

myöskin. Sinä olet kaunis mies, sen saat uskoa. Tässä sinä lepäät

jättiläisseeterisi suojassa, ensimäisen ihmisen tavoin, jonka Jumala

oppineitten arvelun mukaan loi kolmenkymmenen ikäiseksi, ja minä»,

jatkoi hän viattomannäköisenä, kun huomasi munkin punastuvan hänen

sukkeluudestaan, »olen viimeisenä moittiva sinua, että olet jättänyt

kaapusi, sillä suvun jatkaminen on kaiken elävän pyrkimys».

»En tehnyt sitä omasta tahdostani enkä vapaaehtoisesti», tunnusti

munkki rehellisesti. »Täytin vastahakoisesti kuolevan isäni viimeisen

pyynnön.»

»Tosiaanko», sanoi Ascanio hymyillen. »Tämän sinä, Astorre, voit

kertoa ainoastaan meille, jotka sinua rakastamme. Muiden mielestä

sinun epäitsenäisyytesi olisi naurettava, kenties halveksittavakin. Ja

koska naurettavasta on puhe, niin pyydän sinua, Astorre, koettaessasi

kehittyä munkista eläväksi ihmiseksi noudattamaan hyvää makua. Hankalan

muutoksen tulee tapahtua asteettain, ja sitä on kohdeltava suurella

varovaisuudella. Ota neuvostani vaarin. Matkusta esimerkiksi vuodeksi

keisarin hoviin, josta alinomaa kulkee lähettejä Paduaan. Siellä sinä

opit moitteettomimman ritarin ja ennakkoluulottomimman ihmisen seurassa

— tarkoitan toisen Fredrikimme — myös tuntemaan naisia, jotta pääset

heitä munkin tavoin liiaksi jumaloimasta tai halveksimasta. Keisarin

henki vallitsee sekä kaupungissa että hovissa. Täällä Paduassa,

missä elämä setäni aikana on tullut rajuksi, kohtuuttomaksi ja

väkivaltaiseksi, saisit maailmasta väärän kuvan. Todellisemman tarjoo

sinulle Palermo, jossa hallitsee inhimillisin hallitsijoista ja jossa

siksi leikki ja tosi, hyveet ja himot, uskollisuus ja häilyväisyys,

vilpitön luottamus ja terve epäluulo ovat sopivammassa suhteessa

toisiinsa. Siellä vierähtää sinulta hupaisasti vuosi, seurustellessasi

luvallisesti tai hiukan luvattomastikin omien ja muukalaisten

naisten kanssa» — munkki rypisti otsaansa — »otat osaa sotaretkeen,

antautumatta kuitenkaan ajattelemattomasti vaaralle alttiiksi — sinä

muistat kutsumustasi — vain sen verran ett’et unhota, miten hevosta

ja miekkaa hoidetaan — poikana sen kyllä osasit — säilytät iloisina

ruskeat silmäsi, jotka — niin totta kuin aamunrusotar kultaa maan —

loistavat ja säihkyvät kaikkialla avoimesti senjälkeen kuin jätit

luostarin, ja sinä palaat luoksemme miehenä, joka hallitsee itseänsä ja

muita.»

»Keisarin luona hänen täytyy naida schwaabitar», ehdotti panssaroitu

soturi hyväntahtoisesti. »He ovat lempeämmät ja luotettavammat kuin

meidän naisemme.»

»Vielä mitä», sanoi Ascanio varoittaen sormellaan. »Älä tympäisytä

minua puhumalla liinapalmikoista.» Mutta munkki puristi Germanon kättä,

jota hän ei vielä ollut päästänyt irti.

»Sano suoraan Germano», uteli hän, »mikä on sinun mielipiteesi tästä?»

»Mistä», kysyi tämä jurosti.

»Uudesta säädystäni?»

»Astorre, ystäväni», vastasi pitkäviiksinen nuorukainen hiukan

hämillään, »kun jotain on tapahtunut, ei tavallisesti enää pyydetä

neuvoja tai arvosteluja. Mihin kerran on ryhtynyt, siinä on pysyttävä.

Mutta jos ehdottomasti tahdot tietää, mitä ajattelen, täytyy minun

sanoa, että Saksassa annetaan pahoja nimiä lupauksien rikkomiselle,

sotapalveluksesta karkaamiselle ja muulle senkaltaiselle. Mitä sinuun

tulee, on asian laita aivan toinen, eikä tätä saa siihen verratakaan, —

ja kuoleva isäsi sitäpaitsi... Astorre, rakas ystäväni, olet menetellyt

hyvin kauniisti, mutta päinvastainen olisi ollut vielä kauniimpaa. Se

on minun mielipiteeni», päätti hän koruttomasti.

»Jos olisit ollut täällä, Germano, et siis olisi suonut minulle

sisaresi kättä?»

Nuori soturi oli kuin puusta pudonnut. »Sisareni kättä! Dianan,

hänenkö, joka suree veljeäsi?»

»Juuri hänen. Hän on minun morsiameni.»

»Mainiota», huudahti tähän elämäntuntija Ascanio, johon Germano yhtyi

ihastuneena: »miten hauskaa! Minun täytyy syleillä sinua, lanko!»

Germano tunsi vilpittömyydestään huolimatta hyvin käyttäytymistaidon.

Ja nyt hänen täytyi tukahduttaa huokauksensa. Niin sydämestään kuin

hän kunnioittikin karheaa sisartaan, olisi hänen luontainen vaistonsa

suonut munkille aivan toisenlaisen vaimon.

Hän väänsi viiksiään, ja Ascanio käänsi keskustelun peräsintä.

»Astorre, oikeastaan täytyy meidän taas oppia tuntemaan toisemme»,

jutteli iloinen Ascanio. »Lapsuutemme ja nykyhetken välillä ovat

sinun viisitoista mietiskelyssä kulunutta luostarivuottasi. Sisin

olemuksemme ei ole muuttunut — kukapa olisi sen muuttanut — mutta me

olemme tulleet aikaihmisiksi. Tuo esimerkiksi», hän osoitti Germanoa,

»voi ylpeillä hyvästä sotilasmaineesta; mutta minun täytyy valittaa,

että hän on puoleksi saksalaistunut. Ja hän», Ascanio koukisti kätensä

kuin pikaria tyhjentääkseen, »ja sitten hän tulee syvämietteiseksi

tai riitaisaksi. Halveksiipa hän vienoa italiaammekin. 'Minä puhun

teille saksaa', kerskailee hän ja puhua mörisee epäinhimillistä karhun

murinaa. Silloin hänen palvelijansa kalpenevat, velkojat pakenevat ja

paduattaremme kääntävät hänelle komeat selkänsä. Siten hän on jäänyt

ehkä yhtä neitseelliseksi kuin sinäkin, Astorre», ja Ascanio laski

tuttavallisesti kätensä munkin olkapäälle.

Germano nauroi makeasti ja vastasi osoittaen Ascaniota: »ja tämä mies

on löytänyt kutsumuksensa täydellisenä hoviliehakkona.»

»Siinäpä vasta erehdyt», vastusti Ezzelinon suosikki. »Minun

kutsumukseni on nauttia elämästä huolettomasti ja iloisesti.» Tätä

todistaakseen hän huusi ystävällisesti luokseen puutarhurin tyttären,

jonka hän näki koettavan huomaamatta hiipiä heidän ohitseen vähän

matkan päässä ja vilkuilevan uuteen isäntäänsä. Sievä lapsonen kantoi

kirkkaasti hymyillen päänsä päällä viinirypäleitä ja viikunoita

kukkurallaan olevaa koria ja katseli heitä pikemmin veitikkamaisesti

kuin arasti. Ascanio hypähti pystyyn. Hän kietoi vasemman kätensä

hennon tytön vyötäisiin ja otti oikealla korista rypäleen. »Minua

janottaa», sanoi hän ja suuteli samalla tytön marjahuulia. Tyttönen

oli ujostelevinaan, mutta ei kuitenkaan tehnyt vastarintaa, ett’ei

pudottaisi hedelmiään. Tyytymättömänä kääntyi munkki pois tästä

kevytmielisestä parista. Kun tyttö näki munkin tylyn liikkeen, juoksi

hän pelästyneenä tiehensä ripotellen hedelmiä pitkin puutarhan

käytävää. Kädessään korista ottamansa rypäleet, poimi Ascanio paenneen

tytön jälestä vielä pari terttua. Toisen hän tarjosi Germanolle, joka

kuitenkin heitti sen ruohikkoon, hän kun halveksi pusertamattomia

rypäleitä, ja toisen veitikka tarjosi munkille, joka myös ensiksi oli

siihen koskematta, mutta pisti pian huomaamatta suuhunsa mehevän marjan

toisensa jälkeen.

»Minäkö hoviliehakko», jatkoi Ascanio, jota oli huvittanut

kolmekymmenvuotiaan munkin turha kainous, ja rupesi taas hänen

viereensä nurmelle pitkälleen. »Älä usko sitä, Astorre. Aivan

päinvastoin, minä olen ainoa, joka hiljaa mutta selvästi varoitan

setääni tulemasta säälimättömäksi ja epäinhimilliseksi.»

»Ezzelino on vain oikeudenmukainen ja rehellinen», arveli Germano.

»Hänen oikeudenmukaisuudestaan ja logikastaan kannattaa puhua»,

valitti Ascanio. »Padua on läänitys ja Ezzelino on siinä voutina.

Joka ei ole hänelle mieleen, kapinoitsee Saksaa vastaan. Ja

maankavaltajaa kohtaa» hän jätti sen sanomatta. »Inhottavaa»,

mumisi hän. »Miksi me italialaiset emme ylipäänsä saa elää mitään

omaa elämää lämpöisen aurinkomme alla? Miksi meidän pitää sietää

tuon vieraan vallan painajaista, joka ahdistaa hengitystämme. En

katso omaa etuani, minä olen sidottu setääni. Jos keisari kuolisi,

josta Jumala häntä varjelkoon, hyökkäisi koko Italia kiroten ja

sadatellen Ezzelino-tyrannin kimppuun ja nujertaisi siinä ohimennen

veljenpojankin.» Ascanio katseli rehevän maan yllä kaartuvaa kirkasta

taivasta ja huokasi.

»Meidät molemmat», lisäsi Germano kylmäverisesti. »Mutta siihen on

vielä aikaa. Ezzelino on varman ennustuksen turvissa. Oppinut Guido

Bonatti ja Paul Bagdadilainen, joka pitkällä parrallaan lakaisee pölyä

kadulta, ovat — niin erimielisiä kuin nämä toisiaan kadehtivat viisaat

tavallisesti ovatkin — selittäneet yksimielisesti hänelle uuden, oudon

tähtisikermän seuraavalla tavalla: eräs niemimaan poika saavuttaa ennen

pitkää koko Italian kruunun Saksan keisarin avulla, joka vuoriston

toisella puolen taas yhdistää kaiken saksalaisen yhdeksi lujaksi

valtio-omenaksi. Onko Fredrik tuo keisari? Ja Ezzelinoko kuningas? Sen

tietää yksin Jumala, joka tuntee ajan ja määrän, mutta Ezzelino on

antanut siitä oman kunniansa ja meidän päämme pantiksi.»

»Mikä järjen ja järjettömyyden sekasotku», huudahti Ascanio nyrpeänä,

ja munkki ihmetteli tähtien valtaa, hallitsijain suunnatonta

kunnianhimoa ja elämän kaikki mukaansatempaavaa virtaa. Peloittavalta

kummitukselta näyttivät hänestä Ezzelinon julmuuden enteet, jossa

viaton Germano luuli näkevänsä oikeudenmukaisuuden ruumiillistuneena.

Ascanio jatkoi ikäänkuin vastaten Astorren sanattomaan epäilykseen:

»periköön paha heidät kummankin, sekä otsaansarypistävän Guidon että

parrakkaan pakanan. He viekoittelevat setääni seuraamaan oikkujaan ja

himojaan, ja tämä luulee tekojaan välttämättömyydeksi. Oletko nähnyt,

Germano, miten hän niukkaa ateriaa syödessään tiputtaa läpikuultavaan

kristallipikariinsa kolme tai neljä pisaraa sisilialaisen verta —

sitä hän ei unhota — ja miten tarkasti hänen katseensa seuraa niiden

hidasta leviämistä ja sekoittumista veteen? Ja oletko huomannut, miten

mielellään hän painaa kiinni kuolleitten silmäluomia, niin että on

tullut kohteliaaksi tavaksi kutsua vouti kuolinvuoteelle kuin juhlaan

ja antaa hänelle tämä surullinen tehtävä? Ezzelino, ruhtinaani, älä

tule julmaksi», huudahti nuorukainen tunteittensa vallassa.

»En ole sitä aikonutkaan, poikani», sanottiin hänen takanaan. Ezzelino

oli huomaamatta tullut heidän luokseen ja vaikka hän ei ollutkaan

mikään salassa kuuntelija, oli hän kuitenkin kuullut Ascanion tuskaisan

huudahduksen.

Kaikki kolme hypähtivät äkkiä pystyyn ja tervehtivät hallitsijaa, joka

istuutui penkille. Hänen kasvonsa olivat yhtä liikkumattomat kuin

suihkukaivon kivinaamio.

»Lähettilääni», vaati hän heidät tilille, »mikä sai teidät tulemaan

tänne ennenkuin minun luokseni?»

»Lapsuudentoverillemme Astorre Vicedominille on tapahtunut niin

ihmeellistä», puolustelihe Ascanio, ja Ezzelino tyytyi selitykseen. Hän

otti vastaan asiakirjat, jotka Ascanio ojensi hänelle polvistuen hänen

eteensä, ja pisti poveensa kaikki muut paitsi paavin kirjeen. »Kas,

tässä viimeinen uutinen! Lueppas Ascanio, sinun silmäsi ovat nuoremmat

kuin minun!»

Ascanion lukiessa ulkomuistista apostolista kirjettä upotti Ezzelino

kätensä tuuheaan partaansa ja kuunteli pirullisesti nauttien.

Kolmasti kruunattu kirjailija antoi nerokkaalle keisarille ensiksi

erään ilmestyskirjassa mainitun hirviön nimen. »Tiedän, se on

järjetöntä», sanoi tyranni. »Minuakin on Pontifex nimittänyt

kirjeissään sopimattomin nimin, kunnes annoin hänelle kehoituksen

käyttämään vastedes minua herjatessaan klassillista kieltä, koska

nimeni on Ezzelino roomalainen. Miksi kutsuu hän minua tällä kertaa?

Olen utelias. Etsi vain se paikka, Ascanio, — ihan varmasti siellä

on — se missä hän nuhtelee appeani hänen seuransa vuoksi. Annappas!»

Ezzelino otti kirjoituksen ja löysi pian kohdan, jossa paavi moitti

keisaria siitä, että tämä suosi liiaksi tyttärensä puolisoa, Ezzelino

roomalaista, maanpiirin suurinta pahantekijää.

»Aivan niin», sanoi Ezzelino mielissään ja antoi Ascaniolle takaisin

kirjoituksen. »Lue minulle keisarin jumalattomuudesta, poikani»,

kehoitti hän hymyillen.

Ascanio luki, että Fredrik oli sanonut maailmassa olevan paljon

harhaluuloja, mutta vain kaksi todellista jumalaa, luonnon ja järjen.

Tyranni kohautti olkapäitään.

Tyrannin suosikki luki vielä, että Fredrik oli puhunut kolmesta

silmänkääntäjästä, Mooseksesta, Muhamedista ja — Ascanio takertui

sanoissaan — jotka muka ovat puijanneet maailmaa. »Pintapuolista»,

moitti Ezzelino, »heilläkin oli onnentähtensä; mutta oli miten oli,

lause painuu mieliin ja tuottaa hiippaniekalle valtaa yhtä paljon kuin

sotajoukko ja laivasto. Jatka!»

Nyt tuli omituisen tarun vuoro: Fredrik oli muka ratsastaessaan

lainehtivan viljapellon läpi seuralaistensa kanssa laskenut leikkiä ja

lausunut seuraavat kolme säettä, syntisesti viitaten pyhään ateriaan:

On jumaloita kuin tähkiä näitä,

ne versoo kun kestävi kauniita säitä,

vaan tuuli se nuokuttaa niiden päitä.

Ezzelino tuli miettiväiseksi. »Ihmeellistä», kuiskasi hän, »muistan

tämän säkeen. Olen sen itse kuullut. Keisari huusi sen minulle

iloisesti nauraen, kun ratsastimme Ennan temppeliraunioitten kohdalla

viljavien vainioiden läpi, joilla Ceres-jumalatar on siunannut Sisilian

turpeen. Muistossani se on säilynyt yhtä kirkkaana, kuin päivä paistoi

silloin yli saaren. Mutta minä en ole kertonut tästä hauskasta

pilasta Pontifex’ille, siihen olen liian vakava. Kuka on sen tehnyt?

Nuorukaiset, saatte ratkaista. Meitä oli kolme ratsastajaa ja kolmas

— olen hänestäkin yhtä varma kuin tästä loistavasta auringosta», —

auringon säde lankesi juuri läpi lehdistön — »oli Pietari Vinealainen,

keisarin eroamaton uskottu. Olisikohan hurskas kansleri sielunsa

hädässä keventänyt omaatuntoaan kirjoittamalla Roomaan?... Ratsastaako

saraseeni tänään? Niinkö! Kiireesti, Ascanio! Minä sanelen sinulle pari

riviä.»

Ascanio veti esiin pienen taulun ja kynän, laskeutui maahan toiselle

polvelleen ja kirjoitti käyttäen taivutettua vasenta polveaan alustana:

»Korkea Valtias, rakas Appeni. Kaikessa kiireessä. Ainoastaan kaksi

henkeä on kuullut paavin kirjelmässä mainitun runon — sillä Te olette

liian nerokas toistaaksenne samaa — minä ja Pietarinne, matkalla Ennan

viljavainioiden läpi, kun vuosi sitten kutsuitte minut hoviinne ja me

ratsastimme saaren poikki. Siitä ei ainoakaan kukko muistuta, ellei

evankeliumin kukko, joka todisti Pietarin petoksen. Herra, jos annatte

arvoa minulle ja itsellenne, niin tehkää kanslerillenne ankara kysymys.»

»Veristä sanaleikkiä! Sitä en kirjoita, käteni vapisee», huudahti

kalpeneva Ascanio. »En tahdo toimittaa kansleria kidutuspenkkiin», ja

hän heitti kynän menemään.

»Virkavelvollisuus», huomautti Germano kuivasti, otti maasta kynän ja

lopetti kirjoituksen, jonka hän työnsi rautakypärinsä alle. »Se lähtee

jo tänään», sanoi hän. »Mitä minun halpaan personaani tulee, en ole

milloinkaan pitänyt tuosta capualaisesta. Hänen katseensa ei ole suora.»

Astorrea värisytti keskipäivän auringosta huolimatta. Luostarinrauhan

jättäneestä munkista tuntui maailman vilppi ja epäluulo kyykäärmeen

liukkaalta luikertelulta. Ezzelinon ankarat sanat, jotka hän lausui

noustessaan kivipenkiltä, herättivät Astorren syvistä mietteistä.

»Vastaa, munkki, miksi hautaudut kotiisi. Sen jälkeen kuin otit

maallikon puvun yllesi, et ole liikahtanut kodistasi minnekään.

Pelkäätkö yleistä mielipidettä? Asetu sitä vastaan, niin se vaikenee.

Jos osoitat pienintäkään peräytymisen halua, on se heti kintereilläsi

kuin ulvova susilauma. Oletko käynyt morsiamesi Dianan luona?

Suruviikko on päättynyt. Kehoittaisin sinua jo tänään kutsumaan

luoksesi sukulaisesi ja toimittamaan julkiset kihlajaiset Dianan

kanssa!»

»Ja sitten paikalla perimmäiseen linnaasi», lisäsi Ascanio.

»En neuvo sinua sitä tekemään», varoitti tyranni. »Ei mitään pelkoa

eikä peräytymistä. Tänään kihlaat Dianan ja huomenna vietät naamiohäät.

Jääkää hyvästi!» Hän lähti ja viittasi Germanoa seuraamaan.’

* * * * *

»Saanko keskeyttää», kysyi Cangrande, joka kohteliaasti oli odottanut

luonnollista pysähdyskohtaa kertomuksessa.

»Sinun on valta», vastasi firenzeläinen lyhyesti.

»Uskotko kuolemattoman keisarin käyttäneen sanoja: kolme suurta

silmänkääntäjää?»

»Non liquet.»

»Tarkoitan, uskotko sisimmässäsi.»

Dante pudisti päätään kieltäen selvästi.

»Ja kuitenkin olet tuominnut hänet jumalattomana helvettisi kuudenteen

piiriin. Kuinka olet uskaltanut sen tehdä? Puolusta itseäsi!»

»Ruhtinaani», vastasi firenzeläinen, »komediani on aikamme käsityksen

mukainen, joka syyttää Fredrik suuren ylevää henkeä mitä pahimmasta

pyhän herjaamisesta, olkoon käsitys sitten oikea tai väärä. Mitä

minä voin tälle hurskaalle mielipiteelle. Ehkä tulevat sukupolvet

arvostelevat toisin.»

»Ystäväni Dante», kysyi Cangrande taaskin, »uskotko Pietari Vinealaisen

syyttömäksi petokseen keisaria ja valtiota kohtaan?»

»Non liquet.»

»Tarkoitan: sisimmässäsi?»

Dante kielsi samoin kuin äskenkin. »Ja komediassasi annat petturin

kuitenkin vakuuttaa viattomuuttaan?»

»Herra», sanoi firenzeläinen puolustaen itseään, »pitäisikö minun,

vaikkei selviä todisteita ole, tuomita eräs niemimaan pojista syypääksi

petokseen, kun joukossamme muutenkin on niin paljon viekkaita ja

petollisia.»

»Dante, ystäväni», sanoi ruhtinas, »sinä tuomitset syylliseksi

uskomattasi syyllisyyteen ja vapautat, vaikka olet syyllisyydestä

varma.» Sitten hän jatkoi leikillisesti kertomusta.

»Munkki ja Ascanio läksivät nyt myöskin puutarhasta ja astuivat

pylvässaliin.» Mutta Dante keskeytti hänet.

* * * * *

»Ei ollenkaan, vaan he nousivat tornikamariin, jossa Astorre oli

leikkinyt poikana, leikkaamattomin kiharoin. Munkki väitteli

palatsinsa avaria ja loistavia saleja, sillä hänen täytyi ensin tottua

pitämään niitä ominaan. Samasta syystä hän ei myöskään ollut vielä

sormellaankaan kajonnut perimäänsä kulta-aarteeseen. Ascanion antamasta

viittauksesta seurasi heitä kunnioittavan välimatkan päässä hovimestari

Burcardo jäykkänä ja suuttuneen näköisenä.»

* * * * *

Cangranden samanniminen hovimestari oli toimittanut asiansa ja palannut

takaisin saliin uteliaasti kuuntelemaan, sillä hän oli huomannut täällä

puhuttavan tunnetuista henkilöistä. Kun hän nyt kuuli nimensä ja näki

itsensä kertomuksessa ilmielävänä kuin peilissä, tuntui hänestä mitä

sopimattomimmalta ja julkeimmalta, että koditon oppinut ja armosta

elävä pakolainen, jolle hän, huomioon ottaen olosuhteet ja punniten

tunnollisesti arvoeroavaisuudet, oli järjestänyt mahdollisimman

yksinkertaisen huoneen ruhtinaallisen talon yläkertaan, käytti näin

väärin hänen arvoisaa personaansa. Hän rypisteli otsaansa ja pyöritteli

silmiään. Pikkumaisen elsassilaisen julmistuminen huvitti, vaan ei

häirinnyt firenzeläistä, joka jatkoi vakavan näköisenä:

»Arvoisa herra, miten naidaan Paduassa», kysyi Ascanio hovimestarilta —

tulinko jo sanoneeksi, että tämä oli syntyperältään elsassilainen. »Me

olemme kumpikin, Astorre ja minä, tässä tieteessä kokemattomia lapsia.»

Hovimestari syöksyi juhlalliseen asentoon ja tuijotti tuikeasti,

herraansa vilkaisemattakaan Ascanioon, jolla hänen ymmärtääkseen ei

ollut oikeutta vaatia häneltä mitään.

»_Distingendum est_!», sanoi Burcardo arvokkaasti. »On eroitettava

toisistaan kosinta, kihlaus ja häät.»

»Missä se on kirjoitettuna», kysyi Ascanio leikillisesti.

»_Ecce_», vastasi hovimestari avaten suuren kirjan, jota hän aina

kuljetti mukanaan, »tässä», ja hän osoitti jäykästi ojennetulla

sormellaan kirjan nimeä: »Paduan juhlamenot, kaikille kunniallisille

ja säädyllisille kansalaisille opiksi ja hyödyksi, toimittanut

mestari Godoscalco Burcardo.» Selailtuaan sitä hän luki: »Ensimäinen

osa: kosinta. Ensimäinen pykälä: vakavissa aikeissa oleva kosija tuo

mukanaan päteväksi todistajaksi samaa säätyä olevan ystävän —»

»Kaikkien suojeluspyhäin liikojen hyveiden nimessä», keskeytti Ascanio

hänet kärsimättömänä, »jääkööt _ante_ ja _post_, kosinta ja häät,

meidän puolestamme rauhaan. Tarjoa meille keskimäistä, miten Paduassa

kihlataan.»

»Paduassa», kiekui elsassilainen ärtyneenä, ja hänen korvia viiltävä,

vieras italian-ääntämisensä tuntui nyt räikeämmältä kuin koskaan.

»Paduassa sulhasen hovimestari kutsuu kuuden palvelijan seuraamana

kymmenen päivää ennen kihlajaisia, ei ennemmin eikä myöhemmin,

kaksitoista ylhäisintä sukua — hän luetteli ne ulkoa — sulhasmiehen

luokse. Tämän arvoisan seuran läsnäollessa vaihdetaan sormukset.

Juodaan kypronviiniä ja syödään hääleivoksia, amarelleja —»

»Herra varjelkoon meitä nielemästä niissä hampaitamme», sanoi Ascanio

nauraen, tempasi hovimestarilta kirjan ja silmäili nimiä, joista

kuusi perheenpäätä — kuusi kahdestatoista — ja muutamia nuorukaisia

oli pyyhitty pois; niiden yli oli vedetty paksuja viivoja. He olivat

kaiketi sekoittuneet johonkin salaliittoon tyrannia vastaan ja sen

johdosta saaneet surmansa.

»Kuuleppas, ukko», komensi Ascanio toimien munkin puolesta, joka

tuolille vaipuneena oli unohtunut syviin mietteisiin ja täydellisesti

alistui Ascanion ystävälliseen holhontaan. »Sinä otat hetipaikalla,

vähääkään vitkastelematta, mukaasi kuusi kunnon laiskuria ja lähdet

kutsumaan vieraita tänne täksi illaksi iltamessun aikaan.»

»Kymmenen päivää ennen kihlajaisia», toisti herra Burcardo

juhlallisesti, kuin olisi hän julistanut valtakunnallista lakia.

»Tänään ja täksi päiväksi, pölkkypää!»

»Mahdotonta», sanoi hovimestari levollisesti. »Voitteko muuttaa tähtien

kulkua tai vuodenaikain tuloa?»

»Sinä kapinoitset? Syyhyykö kaulasi, ukko», varoitti Ascanio

merkitsevästi hymyillen.

Muuta ei tarvittu. Herra Burcardo ymmärsi. Ezzelino oli käskenyt ja

pikkumaisista pikkumaisin ja itsepintaisista itsepintaisin alistui

murisematta, niin rautainen oli tyrannin ruoska.

»Canossan ruhtinattaria, Olympiaa ja Antiopea et kutsu.»

»Miksei», kysyi munkki äkkiä kuin taikasauvan kosketuksesta heräten.

Oli kuin ilma hänen ympärillään olisi saanut eloa ja väriä, ja hänen

sieluunsa tuli kuva, jonka pelkät ääriviivat valtasivat koko hänen

olemuksensa.

»Siksi että Olympia-kreivitär on mielipuoli, Astorre. Etkö ole kuullut

tämän naisparan elämäntarinaa? Mutta sinähän olit vielä silloin

munkkikaapusi kapalossa. Se tapahtui kolme vuotta sitten, lehtien

kellastuessa.»

»Kesällä, Ascanio. Siitä on nyt juuri kolme vuotta», vastusti munkki.

»Olet oikeassa. Oletko siitä kuullut? Mutta miten se olisi tullut

sinun korviisi! Canossan kreivi vehkeili siihen aikaan lähettilään

kanssa, häntä vakoiltiin, hänet vangittiin ja tuomittiin. Kreivitär

rukoili polvillaan armoa sedältäni, joka ei suvainnut puhua hänelle

sanaakaan. Kreivittären petti sitten mitä törkeimmällä tavalla hänen

rahastonhoitajansa, joka omaa etuaan katsoen uskotteli hänelle kreivin

saavan mestauslavalla armahduksen. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja kun

mies tuotiin surmattuna kotiin, heittäytyi toivosta suinpäin epätoivoon

syösty kreivitär ikkunasta miestään vastaan, loukkaamatta itseään,

ihmeellistä kyllä, muuten kuin nyrjähyttämällä jalkansa. Siitä päivästä

lähtien hän on ollut mielenvikainen. Samoin kuin päivä sammuu riutuvaan

hämärään vaihtuvat terveen ihmisen luonnolliset mielialat huomaamatta

toisiksi, mutta hänessä vaihtelevat kirkkain valo ja synkin pimeys

alituisissa odottamattomissa keikahduksissa. Ainaisen rauhattomuuden

ahdistamana rientää naisparka autiosta palatsistaan maatilalleen ja

sieltä takaisin kaupunkiin ikuisena harhaajana. Milloin hän tahtoo

naittaa lapsensa jollekin maanvuokraajan pojalle, koska muka ainoastaan

alhaison keskuudessa on turvallista ja rauhallista, milloin taas

jalosukuisinkaan kosija, joita kyllä ei ilmaannukaan kammosta äitiä

kohtaan, ei ole hänen mielestään tarpeeksi ylhäinen —»

Jos Ascanio edes ohimennen olisi sanatulvansa kestäessä sattunut

vilkaisemaan munkkiin, olisi hän hämmästyksestä vaiennut: niin

kirkastuneet olivat munkin kasvot säälistä ja myötätunnosta.

Mutta hän jatkoi mitään huomaamatta: »Kun tyranni sattuu ratsastamaan

hänen asuntonsa ohitse, syöksyy kreivitär ikkunaan ja luulee Ezzelinon

nousevan satulasta hänen porttinsa kohdalla ja vievän hänet,

epäsuosioon joutuneen mutta jo tarpeeksi koetellun naisen, armoa ja

suosiota osoittaen palatsiinsa. Siihen ei Ezzelinolla tietenkään ole

mitään halua. Seuraavana päivänä, taikka vielä samanakin, luulottelee

onneton raukka, että tyranni, joka häntä tuskin ollenkaan muistaakaan,

vainoo häntä ja ajaa maanpakoon. Hän kuvittelee köyhtyneensä

putipuhtaaksi ja Ezzelinon ottaneen valtiolle hänen omaisuutensa, johon

Ezzelino ei ole kajonnut. Niin vaihtuvat hänen mielessään jyrkimmät

vastakohdat kuin kuume ja vilu ankarassa vilutaudissa, eikä siinä

kyllin, että hänen oma järkensä on sekaisin, hän saattaa järjiltä

kaikki muutkin, jotka joutuvat hänen mielialojensa pyörteeseen, ja tuo

onnettomuutta kaikkialle, missä häneen uskotaan, sillä hän on vain

puoleksi sekaisin. Toisinaan hän puhuu sattuvasti ja sukkelastikin.

Tytärtään, Antiopea, hän jumaloi ja Antiopen naittaminen on keskipiste,

jonka ympärillä kaikki muu pyörii. On hyvin ihmeellistä, että Antiope

on säilyttänyt järkensä tällä hyllyvällä pohjalla. Mutta tytöllä, joka

on keväimensä kukassa ja kauniinpuoleinen, on erinomainen luonne.» Näin

jatkoi Ascanio vielä jonkun aikaa.

Mutta Astorre oli vaipunut unelmiin. Sanon unelmiin, sillä menneisyys

on unelma. Hän näki tapauksen, josta oli kulunut kolme vuotta:

mestauslavan, sen vieressä pyövelin ja itsensä odottamassa syntistä

raukkaa, jolle hänen piti antaa hengellistä lohdutusta. Rikoksellinen,

Canossan kreivi, saapui paikalle kahleissa, mutta ei tahtonut kurottaa

kaulaansa, ehkä siksi, että hän otaksui viime hetkenä saavansa

armahduksen tai ehkä yksinkertaisesti siksi, että hän rakasti aurinkoa

ja kammoksui hautaa. Hän sätti munkkia pahanpäiväisesti eikä huolinut

hänen rukouksistaan. Kauhistava ottelu oli tulossa, kun kreivi

uppiniskaisena yhä vain teki vastarintaa ja vielä lisäksi piti kädestä

pientä tytärtään, joka vartioitten huomaamatta oli pujahtanut hänen

luoksensa ja syleili häntä lujasti, luoden munkkiin ilmehikkään ja

hartaasti rukoilevan katseensa. Isä painoi tyttöään rintaansa vasten

ikäänkuin ottaen tämän nuoren ihmislapsen suojaksi kuolemaa vastaan,

mutta pyöveli painoi hänet maahan ja asetti hänen päänsä pölkylle.

Silloin laski myös tyttönen päänsä isänsä pään viereen. Tahtoiko

hän herättää pyövelissä sääliä vaiko rohkaista isäänsä kestämään

torjumatonta kohtaloa? Tahtoiko hän kuiskata paatuneen isänsä

korvaan jonkun pyhimyksen nimen? Tekikö hän ihmeellisen tekonsa vain

tulvehtivasta lapsenrakkaudesta, mitään harkitsematta? Tahtoiko hän

kuolla isänsä kanssa?

Värien hehku tuli nyt mielikuvituksessa niin voimakkaaksi, että

munkista tuntui kuin hän uudelleen olisi nähnyt muutaman askeleen

päässä vierekkäin olevat kaulat, kreivin tiilenpunaisen ja lapsen

lumivalkean kullankeltaisine, kiharine hiusuntuvineen. Pieni kaula

oli harvinaisen siromuotoinen ja hento. Astorre vapisi pelosta, että

pyövelin ase sattuisi harhaan, ja oli sielunsa syvimpään saakka

tuskissaan aivan kuin silloinkin. Nyt hän ei kuitenkaan pyörtynyt kuten

oli tehnyt nähdessään todellisena tuon pöyristyttävän tapauksen. Hän

oli silloin tullut tajuihinsa vasta kun kaikki oli ohi.

»Onko herrallani mitään käskettävää», kysyi hovimestari, jonka oli

vaikea sietää Ascanion mestaroimista, häiriten narisevalla äänellään

munkin haltioinutta muisteloa.

»Burcardo», vastasi Astorre heltynein äänin, »muista kutsua Canossan

ruhtinattaret, äiti ja tytär. Älköön sanottako, että munkki torjuu

luotaan maailman hylkäämiä ja halveksimia. Onnettomilla raukoillakin

on oikeus päästä luokseni» — hovimestari yhtyi tähän innokkaasti

nyökäyttämällä päätään — »ja tämän heidän oikeutensa tulen aina

tunnustamaan. Kreivittären kaltainen loukkautuisi syvästi, jos hänet

sivuutettaisi.»

»Ei mistään hinnasta», varoitti Ascanio. »Älä hanki itsellesi

ikävyyksiä. Munkkilupauksesi rikkominen on jo tarpeeksi, ja kaikki

outo viehättää hourupäisiä. Tapansa mukaan kreivitär tekee jotain ihan

odottamatonta ja häiritsee mielettömällä hapatuksellaan juhlaa, josta

paduattarien mielet muutenkin ovat hyvin kiihtyneet.»

Mutta herra Burcardo kumarsi syvään isännälleen. Hän tahtoi kynsin

hampain puolustaa Canossa-suvun oikeutta saada kuulua kahdentoista

valitun joukkoon, olivatpa sen jäsenet viisaita tai mielenvikaisia,

eikä hän pitänyt velvollisuutenaan kuunnella ketään muuta kuin

Vicedominia.

»Yksin sinun tahtosi, jalosukuinen herra, tulee täytetyksi», sanoi hän

ja poistui.

»Oi, sinä munkki, munkki», huudahti Ascanio, »sinä tuot armeliaisuutta

mukanasi maailmaan, jossa hyvyys tuskin jää rankaisematta.»

* * * * *

»Me ihmiset olemme kerta kaikkiaan sellaisia», lisäsi Dante, »että

me koetamme sukkeluuksilla, verukkeilla ja viisasteluilla päästä

vaaraa näkemästä, vaikka profetallinen välähdys on näyttänyt meille

onnettomuuden kuilun.»

* * * * *

Samoin koetti kevytmielinen Ascaniokin rauhoittaa itseään: »mitä

yhteistä voisi olla munkin ja mielipuolen naisen välillä, jonka

kanssa munkilla ei ole ollut mitään tekemistä. Ja entä sitten, vaikka

kreivitär antaisikin aihetta nauruun, sitenhän hän vain höystää meidän

amarellejamme». Ascanio ei aavistanut, mitä Astorren sielussa liikkui,

ja hän olisikin turhaan arvaillut ja tutkistellut, munkki ei kuitenkaan

olisi maailmanlapselle ilmaissut vienoa salaisuuttaan.

Asiat saivat siis olla semmoisinaan, ja Ascanio sai tyytyä. Muistaen

tyrannin toisen vaatimuksen, että munkki oli saatava ihmisten ilmoille,

hän kysyi iloisesti: »oletko hankkinut kihlasormuksen? 'Juhlamenoissa'

sanotaan toisen osan siinä ja siinä pykälässä: 'sitten vaihdetaan

sormuksia.' Munkki arveli talon aarteistosta löytyvän.

»Älä ota sieltä, Astorre», sanoi Ascanio. »Jos tahdot kuulla

minun neuvoani, niin ostat Dianalle uuden. Kuka tietää, millaisia

juttuja liittyy noihin käytettyihin sormuksiin. Osta uusi sillalta,

firenzeläiseltä. Tunnetko sen miehen? Mitenpä tuntisitkaan. Kuules kun

kerron. Palatessani varhain tänä aamuna Germanon kanssa kaupunkiin ja

ratsastaessamme yli ainoan siltamme täytyi meidän nousta satulasta

ja taluttaa hevosiamme. Oli niin suuri ihmistungos, sillä eräs

kultaseppä oli kuin olikin avannut puodin rappeutuneen siltapylvään

päässä, ja koko Padua temmelsi sen luona kauppaa tehden. Minkätähden

juuri ahtaalla sillalla, kun meillä on niin monta toria? Siksi että

Firenzen kultaseppien kaupat ovat Arnon sillalla. Ihailtavaa muodin

logikkaa: ainoastaan firenzeläiseltä voidaan saada hienoja koristeita

ja firenzeläinen myy aina sillalla. Hän aivan yksinkertaisesti ei

suostu tekemään toisin, muuten hänen tavaransa olisi arvotonta rihkamaa

eikä hän itse olisi mikään firenzeläinen, kuten tämä minun luullakseni

on. Jättiläiskirjaimilla on hänen myymälänsä päällä kirjoitus: Niccolo

Lippo dei Lippi, kultaseppä, jonka Arnon tienoilla niin tavalliseksi

tullut lahjottu, väärä tuomio on karkoittanut kotiseudultaan. Nyt

liikkeelle, Astorre! Nyt lähdetään sillalle!»

Astorre ei vastustanut. Hän tunsi varmaankin itse halua irtautua

kotinsa taikavoimasta, jonka vallassa hän oli ollut siitä saakka, kuin

riisui kaapunsa.

»Oletko muistanut pistää rahaa taskuihisi, ystäväni?» kysyi Ascanio

leikillisesti. »Köyhyydenlupauksesi on hauras ja firenzeläinen

koettaa sinua nylkeä.» Ascanio koputti alakerrassa olevaan pieneen

ikkunaluukkuun, minkä ohi nuorukaiset juuri sattuivat kulkemaan.

Näkyviin tuli ovelat kasvot, joissa jokainen ryppy ilmaisi petosta,

ja Vicedominien isännöitsijä — genualainen, jos minulle on oikein

kerrottu — ojensi matelevasti kumartaen herralleen kultabysantiinejä

täynnä olevan kukkaron. Eräs palvelijoista auttoi munkin ylle mukavan

padualaisen, hilkalla varustetun kesäviitan.

Tultuaan kadulle veti Astorre hilkan syvään silmilleen, enemmän

vanhasta tavasta kuin suojellakseen itseään auringon polttavilta

säteiltä, ja kääntyi ystävällisesti toverinsa puoleen sanoen: »tämän

matkan teen yksin, eikö niin, Ascanio? Yksinkertaisen sormuksen

ostaminen ei mene yli minun munkkiymmärrykseni. Voit uskoa tämän

minulle. Jää hyvästi, kunnes tapaamme kihlajaisissani iltakellojen

soidessa!» Ascanio lähti, huutaen vielä olkansa yli: »yksi sormus, ei

kahta! Muista että Diana antaa puolestaan sinulle!» Tämä oli niitä

kirjavia saippuakuplia, joita hilpeä nuorukainen puhalteli huuliltaan

monta päivässä.

* * * * *

Ehkä ihmettelette, arvoisat ystäväni, minkä tähden munkki tahtoi

olla yksin. Saatte kuulla syyn: hän tahtoi antaa taivaallisen äänen

puhtaasti kaikua loppuun, minkä nuori marttyritar lapsenrakkaudellaan

oli herättänyt hänen sydämessään.

* * * * *

Astorre oli saapunut sillalle, joka päivänhelteestä huolimatta oli

täpö täynnä ihmisiä. Molemmilta rannoilta tulvi väkeä firenzeläisen

kaupalle. Munkki pysyi viittansa suojassa tuntemattomana, joskin

joku ohimenevä silloin tällöin katseli kysyvästi hänen kasvojaan,

joista näkyi vain alaosa hilkan alta. Kaikki koettivat päästä edelle

toisistaan, niin aateliset kuin porvarit. Kantotuoleista nousi ylhäisiä

naisia, jotka eivät välittäneet tungoksesta eikä sysäyksistä, kunhan

saivat pari rannerengasta tai uusimman kuosin mukaisen otsanauhan.

Firenzeläinen oli kelloja soittaen kuuluttanut toreilla, että hänen

puotinsa sinä päivänä suljetaan jo Ave Marian jälkeen, vaikkei hän sitä

aikonutkaan tehdä. Mutta mitäpä merkitsee valhe firenzeläiselle.