SYNNIN IHMINEN -- ANTIKRISTUS.

Antikristuksen täytyy kehittyä, ilmestyä ja kukistua ennen Herran

päivää. -- Vastakkainen mielipide tästä asiasta tarkastetaan. --

Profeetallinen kuvaus. -- Hänen syntymisensä. -- Hänen nopea

kehityksensä. -- Historian kuvaus ja Raamatun esitys käyvät yhteen. --

Hänen valtakuntansa on matkimista. -- Hänen päänsä ja suunsa

huomattavat. -- Hänen suuret pöyhkeilevät rienaamisensa. -- Hänen

rienaavat oppinsa. -- Miten hän on hävittänyt Korkeimman pyhiä. --

Hänen tuhatvuotinen hallituksensa. -- Antikristus lyöty hengen

miekalla. -- Hänen kuolinkamppailunsa ja loppunsa.

"Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavalla.

Sillä se päivä ei tule ennenkuin luopumus tapahtuu ja

laittomuuden ihminen ilmestyy, tuo kadotuksen lapsi."

-- 2 Tess. 2: 3.

Näiden apostoli Paavalin varmojen sanojen johdosta ilmenee, että

sellainen luonne, jota hän kutsuu "Synnin Ihmiseksi", on esiintyvä

ennen Herran päivän tulemista, (jonka olemme osottaneet jo alkaneen

koittaa), ja on siis välttämätöntä tarkastaa, onko sellaista luonnetta

vielä esiintynyt. Sillä jos sellainen luonne, jota Paavali ja toiset

apostolit niin huolellisesti kuvaavat, ei ole vielä tullut, ovat

yllämainitut Paavalin sanat pidettävät kaikkien toisien todistuksien

kieltämisenä, todistuksien, jotka koskevat Herran läsnäoloa ja hänen

valtakuntansa pystyttämistä juuri _nyt_. Ja tämä kieltäminen pysyy

järkähtämättömänä todistuskappaleena, kunnes on esiintynyt se, joka

kaikissa suhteissa vastaa profeetallista kertomusta Synnin ihmisestä.

Aivan selvästi ilmotetaan, ei ainoastaan, että tämän Synnin ihmisen

ensin on noustava, vaan että se on kehittyvä ja edistyvä, ennenkuin

Herran päivä tulee. Ennen Kristuksen päivää ovat sen vallan edistyminen

ja vaikutus täytyneet saavuttaa huippunsa ja olla vähentymässä;

Herramme _läsnäolon_ kirkkaan valon kautta hänen toisessa

tulemisessansa, tuhotaan tämä Synnin ihminen täydelleen. Meidän on

otettava huomioon edellämainitut asianhaarat, nähdäksemme, soveltuuko

tämä varotus Paavalin aikaiselle Seurakunnalle vielä meidänkin

päivinämme. Nyt, kahdeksantoista vuosisadan perästä, väitetään jälleen,

että Kristuksen päivä on tullut. Siksi herää tärkeä kysymys: Lieneekö

jotain, jota Paavali sanoi oikaistessansa tessalonikkalaisten

eksytystä, todistamassa tätä väitettä vastaan nyt?

Apostolin kehotuksista Seurakunnalle tarkastelemaan Herran palaamista

huomioonottamalla vahvaa profeetallista sanaa, ja sitä huolellisuutta,

jolla hän osotti Kristuksen läsnäolemisen merkkejä, hänen tekojensa

luonnetta sinä aikana j.n.e., ilmenee, hänen pitäneen yhtä tärkeänä,

että Seurakunta voisi tuntea Herran läsnäolon kun hän tulisi, kuin

etteivät he tulisi viekotelluiksi siihen eksytykseen, että hän oli

tullut, ennenkuin aika hänen läsnäolollensa olisi käsissä. Joutua tähän

jälkimäiseen eksytykseen, tämän aikakauden varhaisessa alussa, asetti

heidät, jotka omaksuivat sen, alttiiksi antikristus-_periaatteen_

petokselle, joka jo silloin vaikutti; kun taas kykenemättömyys tuntea

Herran päivää ja hänen läsnäoloansa aikana, jolloin hänen läsnäolonsa

aika on käsissä, asettaa ne, jotka eivät saata häntä tuntea, yhä

edelleen alttiiksi Antikristuksen petoksille ja väärille opeille ja

tekevät heidät sokeiksi tämän ajan suurille totuuksille ja erityisille

eduille. Tästä johtuu apostolin huolenpito Seurakunnasta tämän

aikakauden sekä alku- että loppupuolella ja hänen varotuksensa: --

"Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavalla". Tästä

johtuu myös hänen huolellinen kuvauksensa Synnin ihmisestä, että se

aikanansa tulisi tunnetuksi.

Kun kristityt tämän aikakauden lopulla ovat taipuvaiset unohtamaan

lupauksetkin Herran palaamisesta, ja kun muistavat sen, ajattelevat he

sitä ainoastaan pelvolla ja surullisilla aavistuksilla, niin odotti

varhainen Seurakunta innokkaasti ja ilolla sitä, heidän toiveittensa

toteuttajana, uskollisuutensa palkintona ja heidän murheidensa

lopettajana. Siksi olivat sen ajan uskovaiset valmiit tarkasti

kuuntelemaan jokaista oppia, joka sanoi, että Herran päivä olisi joko

hyvin lähellä tahi tullut; ja olivat siis vaarassa tulla petetyiksi

siinä kohden, jolleivät vaan hyvin huolellisesti tutkineet mitä

apostolit opettivat tästä aineesta.

Tessalonikan Seurakunta, joka oli saanut vaikutuksia muutamien vääristä

opetuksista, että Herra nimittäin oli palannut ja että he elivät hänen

päivänänsä, uskoivat nähtävästi tämän mielipiteen olleen yhtäpitävän

sen kanssa, mitä Paavali oli opettanut heille ensimäisessä kirjeessään,

jossa hän oli sanonut (1 Tess. 5: 1--5), että Herran päivä oli salaa

hiipivä heidän ylitsensä ja huomaamatta kuin varas yöllä, ja että,

vaikkakin toiset hapuilisivat tietämättömyydessä siitä, eivät pyhät

kumminkaan olisi pimeydessä tästä asiasta. Kun Paavali sai tietää

heidän langenneen siihen arveluttavaan eksytykseen, että luulivat

päivän Herran läsnäolemiselle jo tulleen, kirjotti hän heille toisen

kirjeen, joka pääasiallisesti tarkotti tämän erehdyksen korjaamista.

Hän sanoo: "Mutta mitä tulee Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemukseen

ja meidän kokoontumiseemme hänen tykönsä, niin me pyydämme teitä,

veljet, ettette anna minkään hengen eikä sanan eikä minkään muka meidän

lähettämämme kirjeen heti järkyttää itseänne, niin että menetätte

mielenne maltin, ettekä niiden peljästyttää itseänne, ikäänkuin Herran

päivä jo _[enestemi] olisi käsissä_. Älkää antako kenenkään vietellä

itseänne millään tavalla. Sillä se päivä _ei tule ennenkuin_ luopumus

[apostasi] tapahtuu ja laittomuuden ihminen ilmestyy, tuo kadotuksen

lapsi, tuo vastustelija, joka korottaa itsensä yli kaiken, jota

jumalaksi [voimakkaaksi hallitsijaksi] tahi jumaloitavaksi nimitetään,

niin että asetakse Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala.

Ettekö muista, että minä, kun vielä olin luonanne, sanoin tämän teille?

Ja nyt te tiedätte mikä häntä pidättää, niin että hän [Kristus] vasta

[määrätyllä] ajallaan ilmestyy. Laittomuuden salaisuus [Kristusta

vastaan] on näet jo vaikuttamassa; jahka vain tulee poistetuksi se,

joka tätä nykyä pidättää; niin _silloin_ ilmestyy tuo laiton, jonka

Herra Jeesus on tappava suunsa hengähdyksellä ja tuhoava

[_parousiansa_] läsnäolonsa ilmestyksellä." Paavali saattoi kirjottaa

näin varmasti synnin ihmisen kehittymisestä ennen Herran päivää, koska

hän oli lukenut Danielin ennustusta, johon Herrammekin viittasi (Matt.

24: 15); ja todennäköisesti myös, koska hän itse "näyissään ja

ilmestyksissään" oli saanut nähdä sen suuren hävityksen, jonka tämä

luonne aikaansaisi Seurakunnassa.

On huomattava, ettei Paavali käyttänyt sellaisia vastaväitteitä,

joita nykyaikana kernaasti tuodaan esille sitä väitettä vastaan, että

Herran päivä on alkanut. Hän ei sanonut: "Oi teitä mielettömiä

tessalonikalaisia, ettekö te tiedä, että kun Kristus tulee ovat

silmänne näkevät hänet ja korvanne ovat kuulevat Jumalan kauhistuttavan

pasuunan äänen? ja että sen lisäksi todistaa tätä huojuvat hautapatsaat

ja haudasta kohoutuvat pyhimykset?" Eikö ole itsestään selvää, että jos

sellainen huomautus olisi ollut paikallaan, ei Paavali olisi viipynyt

käyttämästä näin yksinkertaista ja helposti saatua vastaväitettä? Ja,

sitäpaitsi eikö se asianlaita, ettei Paavali käyttänyt tätä todistusta,

todista, ettei sellainen todistus ole, eikä voisi olla, totuuteen

perustuva?

Se seikka, että Paavali koettaessaan niin tarmokkaasti oikaista heidän

erhetystänsä, esitti ainoastaan tämän vastalauseen heidän väitteesensä,

todistaa selvästi, että hän piti heidän käsitystänsä ylipäänsä

Herran päivästä oikeana -- että se saattoi alkaa monen ollessa

tietämättömyydessä siitä, ja että se saattoi tulla ilman ulkonaisia

tunnusmerkkejä. Mutta hänen vastalauseensa ainoa perustus oli, että

_ensin_ on lankeemus tuleva, ja tämän lankeemuksen johdosta, Synnin

ihmisen kehitys -- joka, mikä se sitte mahtanee olla (joko yksityinen

henkilö tahi suuri antikristillinen järjestelmä, jonka hän täten

oleellistuttaa) on nouseva, kukoistava ja alkava taantua -- _ennen_

Herran läsnäolon päivää. Siis, jos ei tämä ainoa vastalause, jonka

Paavali esitti, enää tee estettä -- jos me selvästi voimme nähdä

luonteen olevan todella olemassa, jonka historia jokaisessa

yksityiskohdassaan vastaa profeetallista kuvausta Synnin ihmisestä

olemisensa alusta alkaen nykyiseen aikaan asti -- silloin ei Paavalin

tekemä _ainoa_ vastaväite, joka oli aivan paikallaan sinä aikana, enää

ole mikään tehokas todistus sen väitteen todenmukaisuutta vastaan, että

me elämme Herran päivänä, Herran läsnäolon päivänä. Ja lisäksi, jos

Synnin ihminen voidaan ilmeisesti huomata, jos hänen syntynsä,

kehityksensä ja taantumisensa selvästi saatetaan nähdä, tulee siitä

vielä yksi sitova todistus siihen, mitä edelliset luvut ovat

opettaneet, nimittäin, että me elämme Herran päivänä.

Ennustuksen kuvaus hänestä.

Se, joka tutkii ennustuksia, huomaa, että pyhät kirjat kauttaaltaan

selvästi esittävät Synnin ihmisen, ei ainoastaan antamalla selvää

kuvausta hänen luonteestaan, vaan myös näyttämällä ajat ja paikat hänen

alkamisellensa, kehittymisellensä ja taantumisellensa.

Tätä luonnetta kuvataan hyvin voimakkaasti niissä nimityksissäkin,

joita henkeyttämät kirjailijat antavat sille. Paavali kutsuu sitä

"laittomaksi", "synnin (laittomuuden) ihmiseksi", "laittomuuden

salaisuudeksi" ja "turmeluksen" (tahi "kadotuksen") lapseksi; Johannes

"Antikristukseksi"; profeetta Daniel kutsuu sitä "hävityksen

kauhistukseksi" (Dan. 11: 31; 12: 11); ja meidän Herramme mainitsee

samaa luonnetta "hävityksen kauhistuksena, josta oli sanottu profeetta

Danielin kautta" (Matt. 24: 15) ja jälleen "pedoksi". (Hm. 13: 1--8.)

Tätä samaa luonnetta esikuvattiin myös pienen sarven kautta, s.o.

valtaa, joka nousi hirmuisen pedon päästä, jonka Daniel näki

profeetallisessa näyssä, jolla sarvella oli silmät ja suu, joka puhui

suuria asioita, ja joka edistyi ja taisteli pyhiä vastaan ja sai voiton

heistä. (Dan. 7: 8, 21.) Johannes näki myös tämän luonteen ja varotti

Seurakuntaa sitä vastaan, sanoen: "Te olette kuullut, että Antikristus

tulee." Senjälkeen antoi hän heille neuvoja, miten heidän oli

kartettava Antikristuksen vaikutusta. (1 Joh. 2: 18--27.) Ilmestyskirja

sisältää myöskin suureksi osaksi seikkaperäisen esikuvauksellisen

ennustuksen tästä samasta Antikristuksesta -- vaikkakin me tässä

ainoastaan luomme silmäyksen tähän asiaan jättämällä sen käsittelyn

johonkin seuraavaan osaan.

Nämä erilaiset nimitykset ja lyhyet kuvaukset ilmasevat halpamaista,

viekasta, ulkokultaista, hirmuvaltaista ja julmaa luonnetta, joka

kehittyy keskellä kristittyä Seurakuntaa; ensin madellen eteenpäin ja

ylös aivan vähitellen, sitten nopeasti nousten valtaan ja vaikutukseen,

kunnes saavuttaa maallisen vallan, rikkauden ja kunnian huipun --

sillaikaa käyttäen vaikutustansa totuutta vastaan ja pyhiä vastaan ja

omaksi suurenemiseksensa, ja lopuksi vaateliaasti väittäen omistavansa

erinomaisen pyhyyden ja vallan ja voiman Jumalalta.

Tässä luvussa on aikomuksemme osottaa, että tämä Synnin ihminen on

järjestelmä eikä yksityinen henkilö, kuten monet näyttävät otaksuvan;

että, niinkuin Kristushenkilöön kuuluu totinen Herra ja totinen

Seurakunta, niin on Antikristus matkimisjärjestelmä, johon kuuluu väärä

herra ja luopunut seurakunta, jonka jonkun aikaa sallitaan esittää

totuutta väärässä valossa, harjottaa vilppiä ja _matkia_ todellisen

Herran ja hänen Seurakuntansa valtaa ja tulevaista hallitusta ja

juovuttaa kansat väärillä väitteillä ja vaatimuksilla.

Toivomme voivamme jokaiselle tunnontarkalle lukijalle tyydyttävällä

tavalla todistaa, että tuo suuri, Paavalin mainitsema apostasi, tahi

luopuminen, on tullut, ja että tällä synnin ihmisellä on ollut

kehityksensä, on istunut "Jumalan temppelissä" (todellisessa, eikä

esikuvauksellisessa), on täyttänyt kaikki apostolien ja profeettain

ennustukset hänen teoistaan, luonteestaan, y.m., on ilmestynyt ja on

nyt, vuodesta 1799 alkaen häviämäisillänsä Herran suun hengen

(totuuden) kautta ja tulee _täydellisesti tuhottavaksi_ tänä Herran

vihan ja ilmestymisen päivänä koston tulessa, joka jo on alkanut

liekehtiä.

Ilman vähintäkään halua halventaa toisten käsitystä pidämme kumminkin

tärkeänä osottaa muutamia mahdottomuuksia, jotka esiintyvät tavallisen

mielipiteen yhteydessä Antikristuksesta, että tätä asiaa koskevan

totuuden arvo ja järjellisyys esiintyisivät oikealla tavalla

vastakohtana sille ahdasmieliselle käsitykselle, että joku yksityinen

sananmukainen _ihminen_ tulisi toteuttamaan kaiken sen, mitä Raamattu

ennakolta lausuu tästä luonteesta. Tämä ihminen, sanotaan, tulee niin

lumoomaan koko maailman, että hän muutamissa lyhyissä vuosissa tulee

saavuttamaan kaikkien ihmisten kunnioituksen ja _jumaloimisen_, jotka

ihmiset olisivat niin helposti petettävät, että he uskovat tämän miehen

olevan Jumalan ja uudelleen rakennetussa juutalaisessa temppelissä

palvelisivat häntä Kaikkivaltiaana Jehovana. Kaikki tämä tulee

tapahtumaan salaman nopeudella -- kolmessa ja puolessa vuodessa,

sanotaan, väärin käsittäen esikuvauksellisen ajan kuin väärin tulkiten

esikuvauksellisen "ihmis"-käsitteen. Satumaiset runoelmat ja

hullunkurisimmat lastenmielikuvitukset eivät likimainkaan vastaa niitä

liioteltuja mielipiteitä, joita muutamilla Jumalan kalliilla lapsilla

on, jotka kompastuvat Paavalin sanain _kirjaimelliseen_ tulkitsemiseen,

ja tulevat sen kautta itse soaistuiksi useille kallisarvoisille

totuuksille ja sokaisevat toisia, jotka eksytyksien johdosta, eivät

kykene näkemään tätä valossa, jota ennakkoluulot eivät himmennä. Miten

suuri myötätunto meillä onkaan heitä kohtaan, pakottaa heidän "sokea

uskonsa" hymyilemään, kun he todenteolla luettelevat Ilmestyskirjan

erilaisia esikuvia, joita eivät ymmärrä, sovelluttaen niitä väärällä

tavalla kirjaimellisesti _ihme-ihmiseensä_. Tässä suurimmassa

epäilysten aikakaudessa, minkä maailma on tuntenut, on hän, väittävät

he, kolmen ja puolen vuoden lyhyellä ajalla, näkevä jalkainsa juuressa

koko maailman, palvellen häntä Jumalana, kun roomalaisien Caesarien,

Aleksanderin, Napoleonin, Muhamedin, ja muiden, oli kahlattava veressä

ja käytettävä monta kertaa kolme ja puoli vuotta saavuttamatta

tuhannennenkaan osan siitä, mitä tästä _ihmisestä_ väitetään.

Ja kumminkin oli kaikilla näillä vallottajilla suuren tietämättömyyden

ja taikauskoisuuden edut apunansa, meidän nykyään eläessämme

olosuhteissa, jotka ovat erittäin epäedulliset sellaisen viekkauden ja

petollisuuden kehittymiselle; päivänä, jolloin kaikki, mikä on

_salattua_, ilmaistaan ennen kuulumattomalla tavalla; päivänä, jolloin

kysymyksessä oleva petos on varsin eriskummallista ja naurettavaa,

tullakseen huomioonotetuksi. Meidän aikamme suunnassa on itse asiassa

kunnioituksen puute ihmisiä kohtaan, olkootpa sitten miten hyviä,

lahjakkaita ja kelvollisia tahi olkoon heillä mitä luottamus- ja

valta-paikkoja tahansa. Niin suuressa määrässä on tämä totta enemmän

kuin koskaan ennen, että on tuhatta kertaa uskottavampaa, että koko

maailma tulee kieltämään, että _Jumalaa_ ollenkaan _on olemassa_, kuin

että milloinkaan tultaisiin palvelemaan kanssa-ihmistä Kaikkivaltiaana

Jumalana.

Tätä asiaa ajateltaessa on suurena esteenä se ahdas käsitys, joka

tavallisesti on vallalla _jumala_ sanan merkityksestä. He eivät huomaa,

että kreikkalainen lauseparsi _teos_ (jumala) ei aina tarkota Jehovaa.

Se merkitsee _voimallista henkilöä_, hallitsijaa, ja etenkin

uskonnollista tahi papillista hallitsijaa. Uudessa Testamentissa

käytetään _teos_ sanaa harvoin muutoin kuin Jehovasta, koska apostolit

harvoin, tuskinpa ollenkaan puhuivat vääristä uskonnoista ja sentähden

harvoin koskettelivat heidän pyhiä hallitsijoitaan tahi jumaliaan.

Kumminkin käytetään seuraavissa raamatunpaikoissa sanaa _jumala (teos)_

muista kuin korkeimmasta olennosta, Jehovasta -- nim. Joh. 10: 34, 35;

Apt. 7: 40, 43; 17: 23; 1 Kor. 8: 5.

Jos on selvillä kreikkalaisen _teos_ sanan laajakantoisuus, näkee

kohta, että apostolin lausunto Antikristuksesta -- että hän tulee

asettumaan Jumalan temppeliin esiintyen _Jumalana_ -- ei

välttämättömästi merkitse, että Antikristus koettaisi kohottautua

Jehovan yli, tahi edes asettua Jehovan paikalle. Se sisältää

yksinkertaisesti sen, että hän tulee esiintymään uskonnollisena

hallitsijana harjottaen valtaa toisten uskonnollisten johtajien yli,

väittäen itsellänsä olevan hallitsijaoikeuden. Vieläpä kohottaa hän

itsensä seurakunnassa, joka on Jumalan totinen temppeli, väittäen

omistavansa vallan ja herruuden sen ensimäisenä ja valtuutettuna

johtajana ja toimien sen mukaisesti. Kun kreikan kielessä _teos_ sanaa

käytetään Jehovan erisnimenä, on sillä tavallisesti määrätty artikkeli,

mutta yllämainituissa raamatunpaikoissa, jotka tarkottavat _toisia_

Jumalia, ja kysymyksessä olevassa tekstissä (2 Tess. 2: 4), joka

tarkottaa Antikristusta, ei ole sellaista määräystä.

Kun näkee tämän selvästi, on suuri loukkauskivi raivattu tieltä pois,

ja silloin on valmis etsimään tämän ennustuksen toteutumista oikeassa

suunnassa: huomata Antikristus, mutta ei sellaista, joka väittää

olevansa Jumala, vaatien itseänsä sellaisena palveltavaksi, vaan

sellainen, joka väittää olevansa kirkon ensimäinen, ylin opettaja,

siten riistäen kunnian Kristukselta, joka on Jumalan määräämä Pää,

Herra ja Opettaja.

Hyvin omituista on myös sekin, että ne, jotka käsittävät synnin ihmisen

kirjaimellisella tavalla, ylipäänsä kuuluvat niihin, jotka uskovat että

hän tulee ennen tuhatvuotista valtakuntaa, ja tarkkaavat ja odottavat

Herran tulemista _nyt minä hetkenä tahansa_. Miksi eivät kaikki saata

nähdä mitä Apostoli tarkottaa, kun hän selvästi selittää, ettei Herran

päivä, (hänen läsnäolonsa päivä) saata tulla eikä sitä ole odotettava

ennen kun Synnin ihminen on ilmestynyt? Tarvittiin yli neljäkymmentä

vuotta entisen juutalaisen temppelin rakentamista varten ja varmasti

tarvittaisiin ainakin kymmenestä kahteenkymmeneen vuoteen rakentaakseen

entistä ehompaa, uutta temppeliä Jerusalemiin, jonne he odottavat

kirjaimellisen ihmisen asetettavaksi ja siellä palveltavaksi Jumalana.

Miksi sitten ne, jotka uskovat näin, odottavat Herran tulevan _nyt

millä hetkellä tahansa_? Sellainen ajatus ei pidä yhtä enemmän järjen

kuin Apostolin ennustuksenkaan kanssa. Johdonmukaisuus vaatii että he

joko herkeävät odottamasta Herran tuloa millä hetkellä tahansa taikka

herkeävät odottamasta tulevaa Synnin ihmistä; sillä Herran läsnäolon

päivä ei saata tulla ennenkuin luopumus (apostasia) on tapahtunut ja

ennenkuin Synnin ihminen on kehittynyt ja ilmennyt tästä luopumuksesta.

Mutta kun saamme oikean käsityksen apostolin sanoista ja oikeat

käsitykset Herramme tulemisen _tavasta_ emme tapaa mitään

epäjohdonmukaisuuksia ja ristiriitaisuuksia, vaan vakuuttavan

sopusoinnun ja yhtäpitäväisyyden. Ja sellaista mielipidettä lähdemme

tässä nyt esittämään. Sen raamatullisuutta on lukijan itsensä

koeteltava.

Ne erilaiset nimitykset, joita annetaan tälle järjestelmälle, ovat

ilmeisesti esikuvauksellisia. Ne nimitykset eivät ole sellaisia, jotka

tarkottavat ketään yksityistä henkilöä, vaan kuvaavat turmeltuneen

uskonnollis-porvarillisen yhteiskunnan luonnetta, joka on kehittynyt

nimikristillisessä seurakunnassa ja joka sen kautta, että on kavalasti

vastustanut Kristusta, Päätä, ja hänen todellista Seurakuntaansa, hänen

ruumistaan, hyvällä syyllä ansaitsee _Antikristuksen_ nimen. Sellainen

_järjestelmä_ saattoi toteuttaa kaikki ennustukset Antikristuksesta tai

Synnin ihmisestä, kun sitävastoin yksityinen ihminen ei olisi voinut

sitä. Sitäpaitsi on ilmeistä, ettei antikristillinen järjestelmä ole

mikään pakanallinen oppijärjestelmä, kuten muhamettilaisuus tahi

bramanismi; sillä kristillinen seurakunta ei ole milloinkaan ollut

sellaisen järjestelmän alaisena, eikä yksikään näistä järjestelmistä

johda alkuansa Kristillisestä Seurakunnasta. Ne ovat nyt ja ovat aina

olleet riippumattomia kristillisestä Seurakunnasta.

Sen järjestelmän, joka täysin vastaa annettua henkeyttämää kuvausta,

täytyy olla tunnustukseltaan kristillisen ja sisältää suuren enemmistön

sellaisia, jotka sanovat olevansa kristittyjä. Ja sen on oltava

järjestelmä, joka johti alkunsa oikean kristillisen uskon apostasiasta

eli luopumisesta -- sitäpaitsi sellaisesta luopumisesta, joka oli

salainen ja peitetty, kunnes asianhaarat suosivat sen vallan

anastamista. Sen salainen alkaminen tapahtui jo apostolien päivinä, --

muutamien opettajien halussa olla suurimmat.

Emme tarvitse etsiskellä kauvan löytääksemme luonnetta, joka täydelleen

täyttää kaikki vaatimukset; luonnetta, jonka historia, sellaisena kuin

maalliset aikakirjojenkirjottajat ja sen omat lumotut palvelijatkin sen

esittävät, on pilkusta pilkkuun yhtäpitävä profeetallisien kuvauksien

kanssa Antikristuksesta. Mutta kun me väitämme, että ainoa järjestelmä,

jonka historia sopii yhteen näiden ennustuksien kanssa, on paavikunta,

älköön meitä käsitettäkö väärin, niinkuin me sillä tahtoisimme sanoa,

että jokainen roomalais-katolilainen tunnustaja on synnin ihminen; tahi

papit, taikka edes roomalaisen kirkon paavitkaan ovat, tai ovat olleet,

Antikristus. Ei kukaan yksityinen _ihminen_ ole se Antikristus, se

"Synnin ihminen", jota ennustuksessa kuvataan. Paavit, piispat ja muut,

ovat korkeintaan osia eli jäseniä antikristillisessä järjestelmässä.

Samoin kuin kaikki kuninkaalliset papit ovat ainoastaan jäseniä

totisessa Kristushenkilössä, Jeesuksen ollessa päänä, ja samalla

tavalla kuin he nykyisessä tilassaan yhdessä muodostavat

vastakuvallisen Elijan, vaikkei kukaan yksityinen heistä ole Elija tahi

se Kristus, joka on ennustettu. Huomaa edelleen, ettei Rooman kirkko,

pelkkänä kirkollisena järjestelmänä, ole Synnin "Ihminen" eikä sitä

milloinkaan ole kuvattu _ihmisenä_ s.o. _miehisenä_ olentona.

Päinvastoin on aina _nainen_ se kuva, jota käytetään esittämään

päästään ja herrastaan eronnutta seurakuntaa tahi kirkkoa. Totisen

Seurakunnan kuvana on "puhdas neitsyt", kun luopunutta Seurakuntaa, joka

on poikennut alkuperäisestä puhtaudestaan ja uskollisuudestaan

Herraansa kohtaan, kuvauksellisesti kutsutaan "portoksi." Samoin kuin

totinen "neitsyt" Seurakunta edelleen tulee olemaan sitä aikakauden

loppuun asti, jolloin hän tulee yhdistettäväksi Herransa kanssa ja

ottamaan hänen nimensä -- Kristus -- samalla lailla ei luopunut

seurakunta ollut Antikristus tahi Synnin ihminen [s.o. mies] ennenkuin

hän yhtyi herransa ja päänsä, paavin kanssa, joka tekeytyi Kristuksen

sijaishallitsijaksi, ja tuli uskonnolliseksi _vallaksi_, jota väärin on

nimitetty kristikunnaksi -- joka merkitsee Kristuksen valtakuntaa.

Paavikunta on tämän väärän valtakunnan nimi, ja se perustettiin väärin

sovitetulle totuudelle -- sille totuudelle, että Seurakunta on kutsuttu

olemaan kuninkaina ja pappeina Jumalan edessä ja hallitsemaan maan

päällä. Mutta hallitsemisen aika ei ollut vielä tullut: evankelinen

aika ei ollut määrätty tätä tarkoitusta varten, vaan Seurakunnan

valitsemista, kehittämistä, järjestämistä, nöyryyttämistä ja

uhripalvelusta varten, vaeltamaan Herransa jäljissä, odottaen

kärsivällisesti ja kärsien siihen aikaan asti, joka on määrätty

luvatulle korottamiselle ja ihanalle hallitukselle --

tuhatvuotiskautena.

Herra näki edeltäkäsin, että nimikristillisyys leviäisi koko maailmaan

ja sitten, kun se tulisi yleiseksi, omistaisivat sen useat, jotka

pitivät sen muodoista ilman että syventyivät sen opin henkeen. Hän näki

ennakolta, että siinä määrässä kun suuri luku sellaisia yhtyisi

Seurakuntaan, tulisi maailmanhenki, joka on itsensäkieltämisen ja

itsensäuhraamisen hengen vastakohta, niiden mukana Seurakuntaan: että

siten sinne tunkeutuva itsekkäisyys ja halu tulla suureksi ja hallita,

ei tarvitsisi kauvan odottaa, ennenkuin tilaisuus siihen tarjoutuisi;

että Seurakunta siten koettaisi hallita maailmaa ennen oikeaa aikaa --

tahi oikeammin, että se maailmallinen aines, joka tulisi Seurakuntaan,

tekisi vaikutuksensa tuntuvaksi ja totisen Seurakunnan nimessä ottaisi

haltuunsa maailman maallisen vallan, jonka Jumala oli luovuttanut

pakanoille, ja joka ei voi kokonaan siirtyä totisen Seurakunnan käsiin

ennenkuin pakanain aikojen loputtua, vuonna 1914.

Ja niin on tosiasiassa käynyt: kun nimikirkko kasvoi luvussa, alkoi se,

kunnianhimoisten miesten opetuksien ja esimerkin vaikutuksesta luopua.

He katselivat yhä suopeammin sitä valtaa ja maallista vaikutusta, jota

suuri joukko ja rikkaus toivat mukanaan. Vähitellen maailmallistui

Seurakunnan henki, ja tämän maailman ansioita haluttiin. Kunnianhimo

kuiskasi: -- Jos suuri roomalainen valtakunta kaikkine valtoneen ja

vaikutuksineen, sotajoukkoneen ja rikkauksineen vaan ottaisi

Seurakunnan siipeinsä alle, miten kunniakasta ja ylevää olisikaan

silloin olla kristitty! Miten pian eikö silloin pakanain vaino

lakkaisi! Silloin olisi meidän vallassamme, ei ainoastaan herättää

heissä pelkoa, vaan myös pakottaa heitä yhtymään Seurakuntaan, ristiin

ja Kristuksen nimeen. He tuumailivat kai edelleen: Nähtävästi ei ole

Jumalan tarkotus, että Seurakunnan aina on oltava alamainen maailmalle

ja sen vainottavana; apostolin sanat: "Ettekö tiedä, että pyhät tulevat

tuomitsemaan maailmaa?" eikä vähemmin Herran lupaukset, että meidän on

hänen kanssaan hallittava, ja monet ennustukset, joissa puhutaan

Seurakunnan hallitsemisesta, ilmasevat selvästi, että Jumala tahtoo

niin. On kyllä totta, että apostoli kirjotti, että Herramme ensin

palaisi ja korottaisi Seurakunnan ja neuvoi meitä "_odottamaan_"

Herraa; mutta, (tuumivat he) monta vuosisataa on nyt kulunut, emmekä

näe mitään merkkejä Herran tulemisesta. Meidän on ymmärrettävä

apostolien jonkun verran erehtyneen. Meistä on selvää, että me voimme

ja meidän tulee käyttää kaikkia keinoja saadaksemme maallinen hallitus

käsiimme ja voittaa maailma Herralle. Aivan välttämätöntä on myös

(ajattelivat he) että Seurakunta saa _päämiehen_ -- joka edustaa

poissaolevaa Herraa ja edustaa Seurakuntaa maailman edessä --

päämiehen, joka ottaa vastaan maailman kunnioituksen, toimii Kristuksen

vallalla ja hallitsee maailmaa "rautavaltikalla" niinkuin profeetta

Daniel oli ennustanut. Tällä tavoin, vähittäisen ajatustoiminnan

kautta, joka kehittyi vuosisatojen kuluessa, katosi vähitellen

näkyvistä toivon todellinen pohja Seurakunnan korottamiselle

hallitsemaan ja siunaamaan maailmaa -- nimittäin Herran toinen

tuleminen -- ja uusi toivo anasti sen paikan -- toivo menestymisestä ja

suuruudesta ilman Herraa, useiden, toisiaan seuraavien, paavien

ylipäällikkyydellä ja johdolla. Ja sillä tavalla, juonien ja vehkeiden

kautta, ja vaihtamalla ystävyyden osotuksia maailman kanssa, muuttui

Seurakunnan toivo vääräksi toivoksi, petolliseksi paulaksi, jonka

kautta Saatana johti sitä toisesta vääryydestä ja eksytyksestä toiseen

sekä opissa että elämässä.

Se kohta, jolloin luopumus kehittyi "synnin ihmiseksi" oli silloin,

kun paavillinen pappisvalta korotti itsensä useiden toisiansa

järjestyksessä seuraavien paavien ylipäällikkyyden alaiseksi, vaatien

maailman hallitsemista ja sekaantuen siihen Kristuksen tuhatvuotisen

valtakunnan nimessä, jonka hallituksen se uskotteli olevansa. Se oli

petollinen, väärä valtakunta, miten vakavia asioita muutamat sen

järjestelmistä ja tukipylväistä lienevät tarkottaneetkaan. Se oli

Antikristuksen, vaikka he kuinkakin väittivät ja uskoivat sen olleen

totisen, Jumalan Kristuksen kirkkaus, kunnia ja valta maan päällä. On

erehdys otaksua, että omantuntonsa mukaan toimiminen aina on oikeuden

mukaista toimintaa. Jokaisella eksytykselle rakennetulla järjestelmällä

on epäilemättä yhtä monta lumottua, rehellisesti tunnontarkkaa

seuraajaa kuin sillä on ulkokullattuja, tahi enemmänkin. Tunnontarkkuus

on siveellistä suoraluontoisuutta ja on riippumaton tiedoista.

Tietämättömät pakanat seuraavat omaatuntoansa, rukoillessansa ja

uhratessansa epäjumalille; Saul, jolla oli väärät tiedot, toimi

omantuntonsa mukaan, vainotessaan pyhiä, ja samoin on monen

tietämättömän Paavilaisenkin kanssa; hyvällä omalla tunnolla he tekivät

väkivaltaa ennustuksille, vainosivat totisia pyhiä ja järjestivät

suuren antikristusjärjestelmän. Satoja vuosia ei paavikunta ainoastaan

ole pettänyt maailman kuninkaita, oikeuksiinsa ja luuloteltuun

jumalalliseen valtaansa nähden, ja hallinnut heitä, vaan

Seurakuntaankin, Jumalan temppeliin, jossa Kristus yksin on

tunnustettava pääksi ja opettajaksi, on se tunkeutunut ja väittänyt

olevansa oikea opettaja ja lainantaja ja tässä se on pettänyt kaikki,

paitsi pientä vähemmistöä, erinomaisella menestymisellään ja

suurisanaisilla vaatimuksillaan. "Koko maailma ihmetteli" -- hämmästyi,

pettyi, hämmentyi -- "kaikki ne, joiden nimet eivät olleet kirjotetut

Karitsan elämänkirjaan", ja muutamat, joiden nimet olivat kirjotetut

Jumalan pyhien joukkoon, hämmentyivät kovin. Ja tämä petos oli sitä

vahvempi, koska sen kunnianhimosten suunnitelmien tekeminen tapahtui

hitaasti, ja ne vielä hitaammin toteutettiin. Se ulottui vuosisatojen

läpi ja oli kunnianhimon muodossa salaisesti vaikuttamassa jo Paavalin

aikana. Se oli menettelytapa, jonka kautta lisättiin vähän eksytystä

edelliseen -- täydennettiin toinen kunnianhimoinen selitys toisen

selityksellä, ja lisäksi jollakulla toisella kauempana ajassa. Tällä

petollisella tavalla kylvi ja kasteli Saatana eksytyksen siemeniä ja

kehitti suurimman ja vaikutusvaltaisimman järjestelmän, minkä maailma

milloinkaan on tuntenut -- Antikristuksen.

Nimellä "Antikristus" on kaksinkertainen merkitys. Se merkitsee

ensiksi: Kristusta _vastaan_; toiseksi: Kristuksen _sijasta_ (s.o.

valheellinen jäljittely). Ensimäisessä merkityksessä on se yleinen ja

voidaan käyttää jokaisesta vihollisesta, joka vastustaa Kristusta.

Tässä merkityksessä olivat Saul (sittemmin Paavaliksi kutsuttu) ja

jokainen juutalainen ja jokainen muhamettilainen ja kaikki roomalaisen

valtakunnan pakanalliset keisarit ja asujamet antikristuksia --

Kristuksen vastustajia. (Apt. 9: 4.) Mutta Raamattu ei käytä sanan

tässä merkityksessä nimeä _Antikristus_. Se sivuuttaa kaikki sellaiset

viholliset ja käyttää _Antikristus_ nimitystä sen ylempänä mainitussa

toisluokkaisessa merkityksessä, nim. Kristusta _vastaan_, s.o.

sellaisena, joka esittää Kristuksen väärässä valossa, jäljittelee

häntä, _anastaen_ oikean Kristuksen _sijan_. Johannes huomauttaa siten:

"Te olette kuulleet, että [_se_] Antikristus [Kreikan kielessä on

määrätty artikkeli] tulee. Niin onkin nyt monta Antikristusta

ilmaantunut." (1 Joh. 2: 18, 19.) [Kreikan kieli tekee eron _sen_

erityisen Antikristuksen, ja useiden vähempien sellaisien välillä.] Ja

Johanneksen huomautukset sen jälkeen ilmasevat, ettei hän tarkota

kaikkia Kristuksen ja Seurakunnan vastustajia, vaan erityistä

sellaisien luokkaa, jotka, vaikka vielä tunnustavatkin kuuluvansa

Kristusruumiiseen, Seurakuntaan, olivat hylänneet totuuden periaatteet,

ja siksi eivät ainoastaan asettaneet totuutta väärään valoon, vaan

maailman silmissä ottivat totisen Seurakunnan sijan ja nimen -- ja

siten oikeastaan jäljittelivät oikeita pyhiä. Johannes sanoo näistä:

"Meistä he ovat lähteneet, mutta meikäläisiä he eivät olleet"; he eivät

edusta meitä vaikka onnistuisivatkin pettämään maailmaa ja itseään

tässä. Samassa epistolassa selittää Johannes, että hänen

mainitsemillaan monilla antikristuksilla, on [_tuon erityisen_]

Antikristuksen henki.

Tämä on siis se, mitä meidän on odotettava ja minkä me tapaamme

paavikunnassa: emme Kristuksen _nimen_ vastustamista, vaan Kristuksen

vihollisen tai vastustajan siinä, että se vääryydellä kantaa hänen

nimeänsä, jäljittelee hänen valtakuntaansa ja valtaansa, asettaa hänen

luonteensa ja suunnitelmansa ja oppinsa väärään valoon maailman edessä

--- todella mitä pahin vihollinen ja vastustaja -- paljon pahempi

julkista vihollista. Ja muistettakoon, että tämä on totta, vaikkakin

muutamat niistä, jotka ovat tyytyneet tähän järjestelmään, ovat hyvällä

omallatunnolla menneet harhaan -- "eksyttäen ja itse eksyen."

Näiden viittauksien jälkeen synnin ihmisestä, _mikä_ ja _kuka_ se on ja

ajasta ja paikasta ja asianhaaroista, joista se on etsittävä, siirrymme

muutamiin historiallisiin todistuksiin, jotka toivomme mukaisesti

eittämättömästi todistavat, että jokainen ennustus Antikristuksesta on

tullut täytetyksi paavillisessa järjestelmässä tavalla ja siinä

laajuudessa, joka, kun ajattelee tämän ajan valistusta, kuten kaikkien

on tunnustettava, ei koskaan enää saattaisi uudistua. Tilan puute

pakottaa meitä tässä supistamaan aineemme ainoastaan lyhyesti

mainitsemaan muutamia kohtia historiallisien todistuksien suuresta

joukosta. Olemme myöskin yksinomaan seuranneet tunnetusti

luotettuja historioitsijoita ja useissa tapauksissa kääntyneet

roomalais-katolilaisien kirjailijoiden puoleen, saadaksemme heidän

todistuksensa tai myöntymisensä.

Seikat, jotka aiheuttivat synnin ihmisen alkamisen.

_Suuri luopumus_. -- Kysymme ensin: Sanooko historia mitään Paavalin

ennustuksen toteutumisesta, kun hän puhuu suuresta luopumisesta

alkuperäisestä yksinkertaisuudesta ja puhtaudesta Kristillisen

seurakunnan opissa ja elämässä, ja pahan, kunnianhimoisen suunnan

salaisesta toiminnasta Seurakunnassa, _ennen_ paavikunnan, Synnin

ihmisen, kehitystä -- s.o. ennen paavin tunnustamista kirkon pääksi?

Kyllä hyvin selvästi: Paavillisen pappisvallan olemassaolo ei alkanut

ennenkuin useita vuosisatoja sen jälkeen kun Herramme ja apostolit

olivat perustaneet Seurakunnan. Ja välillä olevasta ajasta me luemme.

-- [Fisher'in Universal History, Siv. 193.]

"Kun Seurakunta kasvoi luvussa ja rikkaudessa, rakennettiin

kallisarvoisia rakennuksia palvomista varten; jumalanpalvelukset

tehtiin monimutkaisemmiksi; kuvanveistoa ja maalausta käytettiin

apukeinona hartauden edistämiseksi. Pyhimysten ja martyyrien jäännöksiä

hoidettiin ja palveltiin pyhimpänä omaisuutena; uskonnollisia

säännöksiä monistettiin; ja kristillisien keisarien aikana [neljännellä

vuosisadalla] seurakunta papillisine henkilökuntineen ja vaikuttavine

kirkonmenoineen, omisti paljon siitä mahtavuudesta ja loistosta, joka

oli ollut sen pakanallisen järjestelmän tuntomerkkinä, jonka se oli

tunkenut tieltään pois."

Toinen historioitsija sanoo [White'n Universal History, sivu 156]:

"Samalla kertaa [kun kristinusko tehtiin keisarikunnan uskonnoksi

neljännellä vuosisadalla] jatkui _suuri ja yleinen turmelus, joka oli

alkanut kaksi vuosisataa aikaisemmin_. Taikausko ja tietämättömyys

laski hengellisien käsiin vallan, jota he kaikin tavoin käyttivät oman

valtansa suurentamiseksi."

Rapin lausuu, että "kristinusko viidennellä vuosisadalla alennettiin

inhimillisten mielijohteiden paljouden kautta; yksinkertaisuus sen

hallituksessa ja kurissa muuttui pappisvalta-järjestelmäksi; ja sen

jumalanpalveluksessa käytettiin pakanuudesta lainattuja juhlamenoja."

Mosheim seuraa kirjassaan _Kristinuskon Historia_ ("History of

Christianity") Seurakunnan luopumusta alkuperäisestä

yksinkertaisuudestaan ja puhtaudestaan askel askeleelta syvään

alennukseen, joka nousi korkeimmilleen "Synnin ihmisen kehityksessä."

Ei voi huomata, näkikö hän Antikristuksen tahi ei, mutta hän on

mestarillisella tavalla seurannut "pahuuden salaisuutta" seurauksissaan

Seurakunnassa neljännen vuosisadan alkuun asti -- jolloin kuolema äkkiä

keskeytti hänen työnsä. Tilan puute estää meitä tässä näyttämästä

otteita hänen mainiosta, laajasta teoksestaan, mutta me suosittelemme

sitä kokonaisuudessaan erinomaisen opettavaisena, mitä tämän aineen

käsittelyyn tulee. Lordin "_Old Roman Worldista_" (Vanha Roomalainen

Maailma), otamme tähän lyhyen ja sattuvan kuvauksen Seurakunnan

historiasta neljän ensimäisen vuosisadan aikana, joka selvästi ja

varmasti esittää sen vähitellen tapahtuvaa taantumusta ja sen nopeaa

laskeutumista, sen jälkeen kun apostolin mainitsema este oli tullut

poistetuksi tieltä. Hän sanoo: --

"_Ensimäisellä vuosisadalla_ ei kutsuttu monta viisasta tahi

jalosukuista. Mitään suuria nimiä ei ole tullut meidän tietoomme; ei

viisaustieteilijöitä tahi valtiomiehiä tahi aatelismiehiä tahi

kenraaleja tahi kuvernöörejä tahi tuomareja tahi maistraattihenkilöitä.

Ensimäisellä vuosisadalla ei kristityillä ollut kyllin suurta

merkitystä tullakseen yleisen vainoamisen esineeksi hallituksen

puolelta. Eivät olleet edes vetäneet puoleensa yleistä huomiota. Kukaan

ei kirjottanut heitä vastaan, ei edes kreikkalaiset filosoofitkaan.

Emme lue vastalauseista tai puolustuksista kristittyjen omalta

puolelta. Heillä ei ollut riveissään suuria miehiä, oppiin tahi

taitoihin tahi rikkauteen tahi yhteiskunnalliseen asemaan nähden.

Historiassa ei tavata niukempaa kuin Seurakunnan aikakirjat

ensimäisellä vuosisadalla, mitä suuriin nimiin tulee. Kumminkin

monistui tällä vuosisadalla kääntyneiden luku jokaisessa kaupungissa,

ja perimätiedot kertovat, että ne, jotka olivat etevämpiä, melkein

kaikki apostolit niihin luettuina, kärsivät marttyyrikuoleman.

"_Toisella vuosisadalla_ ei esiinny muita suurempia nimiä kuin

Polykarpus, Ignatius, Justinus Marttyyri, Clemens, Melito ja

Apollonius, piispoja, jotka eivät pitäneet suurta ääntä, tahi

pelkäämättömiä marttyyrejä, jotka puhuttelivat laumojaan yläkerran

saleissa, ja joilla ei ollut mitään maallisia arvonimiä, ja jotka

olivat kuuluisat luonteensa pyhyydestä tahi vaatimattomuudesta ja

vilpittömyydestä ja mainitaan kärsimyksiensä ja uskonsa tähden. Me

luemme marttyyreistä, joista muutamat kirjoittivat arvokkaita

väitöskirjoja ja puolustuskirjotuksia; mutta heidän joukossansa emme

tapaa henkilöitä arvoluokista. Oli häpeällistä olla kristitty muodin ja

vallan silmissä. Varhainen kristillinen kirjallisuus on puollustavaa

laatua ja sen opettavainen luonne on yksinkertainen ja käytännöllinen.

Seurakunnan _keskuudessa_ oli kynäsotaa, voimakas hengellinen elämä,

vilkas toiminta, suuria hyveitä, mutta ei minkäänlaisia ulkonaisia

riitoja, eikä maallista historiaa. Se ei ollut vielä hätyyttänyt

hallitusta tahi valtakunnan suuria yhteiskunnallisia laitoksia. Oli

pieni joukko puhtaita nuhteettomia miehiä, jotka eivät tavotelleet

_yhteiskunnan hallitsemista_. Mutta he olivat vetäneet puoleensa

hallituksen huomion ja merkitsivät siksi paljon, että heitä vainottiin.

Heitä pidettiin uskonkiihkoilijoina, jotka koettivat hävittää

kunnioitusta olevia yhteiskuntalaitoksia kohtaan."

Järjestely vallan tavottelemiseen.

"Tällä vuosisadalla _luotiin kaikessa hiljaisuudessa_ seurakunnan

yhteiskuntarakennus. Järjestetty toveruus vallitsi jäsenien

keskuudessa; piispat olivat tulleet vaikutusvaltaisiksi, eivät

yhteiskunnassa, vaan kristittyjen keskuudessa; hiippakuntia ja

seurakuntia perustettiin; erotusta tehtiin kaupungin ja

maalais-piispojen välillä; edustajia eri kirkoista kokoontui

keskustelemaan uskonnonkysymyksistä tahi tukahuttamaan nousevaa

kerettiläisyyttä; hiippakuntajärjestelmää kehitettiin ja kirkolliset

vallat alkoivat yhdistyä; diakooneja alettiin laskea korkeampaan

papistoon kuuluviksi; pannaan julistamisaseita taottiin; lähetystyötä

harjotettiin; kirkon juhlat luotiin; useat johtavat henget omistivat

gnosticismin [Kristinuskon ensimäisillä vuosisadoilla olemassa oleva

lahko, joka sekotti Kristuksen oppeja Platon maailman viisauden

kanssa]; katekeetti-kouluissa opetettiin uskoa järjestelmällisesti;

kaste- ja sakramenttimuodollisuuksilla oli suuri merkitys; ja

munkkilaitos tuli yleiseksi. Seurakunta _laski siten perustuksen

tulevalle yhteiskuntarakennuksellensa ja vallallensa_.

"_Kolmas vuosisata_ näki kirkon vielä mahtavampana laitoksena.

Säännölliset kirkonkokoukset kokoontuivat valtakunnan suuriin

kaupunkeihin; piispajärjestelmä tehtiin täydelliseksi; kirkon

uskonnolliset tavat lueteltiin tarkasti; suuret jumaluusopilliset koulut

vetivät tutkivia henkiä luokseen; opit _järjestettiin_ [s.o.

määriteltiin, rajotettiin ja muodostettiin tunnustuskirjoiksi ja

uskontunnustuksiksi]. Kristinusko oli saavuttanut sellaisen laajuuden,

että sitä oli joko vainottava tahi oli se laillistutettava; etevät

piispat hallitsivat kasvavaa kirkkoa; kuuluisat [jumaluusopin] tohtorit

tutkivat kysymyksiä [filosofiian ja vääryydellä kutsutun tieteen

alalla], joiden kanssa kreikkalaiset koulut olivat työskennelleet;

kirkkorakennuksia suurennettiin ja juhla-aterioita alettiin pitää

marttyyrien kunniaksi. Kirkko läheni nopein askelin asemaa, joka

pakotti itselleen ihmiskunnan huomion.

"_Vasta neljännellä vuosisadalla_ -- kun keisarillinen vaino oli

lakannut; kun Konstantin [roomalainen keisari] oli kääntynyt, _kun

kirkko yhtyi valtioon_; kun itse ensi ajan usko oli turmeltunut; kun

taikausko ja turha tieteily olivat tunkeutuneet uskollisten riveihin;

kun piispat tulivat hovimiehiksi; kun kirkot tulivat sekä rikkaiksi

että loistaviksi; kun pappeinkokoukset tehtiin valtiollisen vaikutuksen

alaisiksi; kun monakistit [munkit] olivat pystyttäneet väärän

siveellisyysperiaatteen; kun politiikka [valtioviisaus] ja dogmatiikka

[uskonsääntö-oppi] kulkivat käsi kädessä ja keisarit pakosta sovittivat

kirkolliskokouksien käskyjä -- alkoivat _arvoluokkiin kuuluvat miehet_

liittyä kirkkoon. Kun kristinusko tuli hovin ja ylempien luokkien

uskonnoksi, käytettiin sitä tukemaan juuri sitä pahaa, jota vastaan se

alkujaan pani vastalauseen. Kirkko ei ainoastaan ollut pakanallisien

eksytyksien läpitunkema, vaan omisti se paljon itämaalaisen

jumalanpalveluksen juhlamenoja, jotka olivat sekä yksityiskohtaisia

että suurenmoisia. Kirkot tulivat neljännellä vuosisadalla yhtä

loistokkaiksi kuin epäjumalan palveluksen vanhat temppelit.

Monilukuisia ja loistokkaita juhlia pidettiin. Kansa riippui kiinni

niissä, koska he saivat vaihtelua ja lepoa työstä. Marttyyrien

kunnioitus toi kuvia kirkkoon -- joka oli lähde yleiseen

epäjumalanpalvelukseen tulevaisuudessa. Kristinuskoa toitotettiin

komeilla juhlamenoilla. Pyhimyksien kunnioittaminen läheni heidän

jumaloimistansa, ja taikausko korotti Herramme äidin ehdottoman

palveluksen esineeksi. Ehtoollispöydistä tuli komeita alttareja, jotka

jäljittelivät juutalaisia uhreja. Marttyyrien jäännöksiä säilytettiin

pyhinä amuletteina (salaisina suojelijoina pahaa vastaan.) Munkkielämä

kypsyi myös suuremmoiseksi katumus- ja sovitusjärjestelmäksi.

Joukottain munkkeja vetäytyi erilleen autioihin ja syrjäisiin

paikkoihin ja antautuivat hyödyttömiin velvoituksiin, turhiin

paastoihin, rukouksien luettelemiseen ja itseparannukseen. He olivat

synkkiä uskonvimmaisia ihmisiä, jotka laiminlöivät elämän

käytännölliset puolet.

"Kunnianhimoinen ja maallismielinen papisto etsi arvoa ja

kunnianosotuksia. Vieläpä vierailivat ruhtinaiden hoveissakin ja

tavottelivat maallisia kunniapaikkoja. Heitä ei enää ylläpidetty

uskovaisten vapaehtoisilla antimilla, vaan säännöllisillä tuloilla,

joita hallitus myönsi, tahi vanhoista [pakanallisista] temppeleistä

perityllä omaisuudella. Rikkaat tekivät suuria testamenttimääräyksiä

kirkolle, joita papisto hoiti. Nämä lahjotukset olivat

tyhjentymättömänä rikkauden lähteenä. Kun omaisuus kasvoi ja uskottiin

papiston huostaan, tulivat nämä välinpitämättömiksi kansan tarpeille --

kun kansa ei enää ylläpitänyt heitä. He tulivat laiskoiksi,

vaateliaiksi ja riippumattomiksi. Kansa suljettiin pois kirkon

hallituksesta. Piispasta tuli mahtava henkilö, joka tarkasti ja asetti

virkaan papistonsa. _Kirkko oli yhtynyt valtioon_ ja uskonnollisia

opinkappaleita pantiin käytäntöön hallituksen miekalla."

Eri-asteinen, mahtipontinen pappisvalta asetettiin, jonka keskuksena

oli Rooman piispa.

"Uskonasioissa määräsi keisari, ja papisto vapautettiin valtion

taakoista. Tunkeilu kirkollisiin virkoihin oli suuri, kun papisto

harjotti niin suurta valtaa ja tuli niin rikkaaksi; ja henkilöitä

korotettiin suuriin piispanvirkoihin, ei hurskautensa ja taitonsa

perustuksella, vaan vaikutusvaltansa johdosta rikkaisiin. _Seurakunnan

tehtävä katosi alentuvaan yhtymiseen valtion kanssa_. Kristillisyys oli

komeilua, jumalanpalvelusmenoja, valtion käsivarsi, tyhjää tieteilyä,

taikauskoa ja muodollisuutta."

Siten on tämä suuri luopumus uskosta, jota apostoli Paavali ennusti,

toteennäytetty historiallinen tosiasia. Kaikki historian kirjottajat

todistavat siitä, nekin jotka hyväksyvät vallananastamisen ja kiittävin

sanoin mainitsevat yrityksen tärkeimpiä toimivia henkilöitä. Valitamme,

että tilanpuute supistaa esityksemme ainoastaan muutamiin sattuvimpiin

lausuntoihin. Luopumus, joka käsitti vuosisatoja kestävän ajanjakson,

tapahtui niin asteettain, että niiden, jotka elivät sen kestäessä, oli

paljon vaikeampi huomata sitä kuin meidän, jotka näemme sen

kokonaisuudessaan. Tämä oli sitä petollisempaa, kun jokainen järjestely

tehtiin, jokainen askel eteenpäin, vaikutukseen ja valtaan

Seurakunnassa, ja koko maailmassa, otettiin _Kristuksen nimessä_ ja,

kuten julkisesti selitettiin, kirkastaaksensa häntä ja täyttääkseen

hänen Raamattuun kirjotettuja suunnitelmiansa. Sillä tavoin kehittyi

suuri Antikristus -- totisen kristinuskon vaarallisin, viekkain ja

uutterin vastustaja, ja tosi pyhien perkeleellisin vainooja.

Este poistettu.

Apostoli Paavali sanoi edeltäkäsin, että tämä vääryyden periaate olisi

salaisessa toiminnassa jonkun aikaa, niinkauvan kun jotain oli tiellä,

kunnes se, esteen poistuttua, saisi vapaasti ja nopeasti kulkea

eteenpäin kehittyäkseen Antikristukseksi. Hän sanoo: "Jahka vain tulee

poistetuksi se, joka tätä nykyä pidättää." (2 Tess. 2: 7.) Mitä

historialla on näytettävä, joka toteuttaisi tämän ennustuksen? Se

näyttää, että Antikristuksen nopean kehittymisen esteenä oli se, että

halutulla paikalla oli jo toinen. Roomalainen valta ei ollut ainoastaan

valloittanut maailmaa ja antanut sille valtiotiedettä ja lakeja, vaan,

tietäen, että uskonnolliset taikauskot olivat vahvimmat siteet, joilla

se saattoi pidättää ja johtaa kansaa, oli se omistanut tavan,

joka johti alkunsa Baabelista, sen suuruuden ajalta maailman

hallitsijattarena. Tämä tapa oli, että keisaria pidettäisiin sekä

hengellisten että maallisten asioiden johtajana ja hallitsijana. Tämän

tueksi väitettiin keisarin olevan puolijumalan, joka jossain suhteessa

polveutui heidän pakanallisista jumalistansa. Sellaisena tuli hän

jumaloimisen esineeksi ja hänen kuvapatsaitaan rukoiltiin; ja

sellaisena sai hän myös nimityksen _Pontifeks Maksimus_ -- s.o.

ensimäinen pappi tahi Korkein hengellinen hallitsija. Ja tämä on juuri

se arvonimi, joka annetaan roomalaisen kirkkovallan paaveille ja jonka

he vaativat itsellensä, sen jälkeen kun Antikristus oli saavuttanut sen

"voiman, valtaistuimen ja vallan", joka oli kuulunut Rooman entisille

hallitsijoille. -- Ilm. 13: 2.

Mutta vanhalla pakanallisella Roomalla ja Baabelilla oli ainoastaan

papillisen vallan runko verrattuna siihen monimutkaiseen ja laajaan

koneistoon, säädöksineen oppiin ja elämään nähden, jonka paavillinen

Rooma, heidän suunnitelmiensa voitokas jälkeläinen, oli keksinyt. Sillä

on nyt, vuosisatoja kestäneen kavalan ja taitavan menettelyn jälkeen

niin lujitettu valta, että se vielä tänäkin päivänä, jolloin sen

ulkonainen valta on murrettu ja siltä on ryöstetty maallinen hallitus,

johtaa maailmaa ja hallitsee salaisesti valtakuntia, verhon takaa,

perusteellisemmin kuin roomalaiset keisarit koskaan hallitsivat heidän

valtansa alla olevia kuninkaita. Roomalaisille keisareille on annettava

se tunnustus, ettei yksikään heistä, ollessaan Pontifeks Maksimus eli

Korkein hengellinen hallitsija, milloinkaan harjottanut sellaista

hirmuvaltaa, jota muutamat heidän jälkeläisistänsä paavillisella

istuimella ovat käyttäneet. Tästä sanoo Gibbon [vol. II. nid. siv. 85]:

"On myönnettävä, että mestattujen protestanttien luku yhdessä ainoassa

maakunnassa oli suurempi ja yhden ainoan hallituksen aikana nousi

_paljon korkeammalle_ aikasempien marttyyrien lukua kolmen vuosisadan

aikana [koko] roomalaisessa valtakunnassa." Sen ajan tavan mukaan

suosivat he niitä jumalia, jotka enimmin olivat kansan mieleisiä, mutta

kaikkialla, minne he sotajoukkoineen kulkivat, kohdeltiin voitettujen

kansojen jumalia ja jumalan palvelusta tavallisesti kunnioituksella.

Niin oli esimerkiksi Palestiinassa, jossa, vaikka se oli roomalaisen

vallan alla, keisarillinen _Pontifeks Maksimus_ kunnioitti uskonnon ja

omantunnon vapautta. Siten osotti hän, ollen uskonnollisena

hallitsijana, sääliväisyyttä kansaa kohtaan ja myötätuntoa

kansallis-jumalille.

Näemme siis, että esteenä Antikristuksen aikaisemmalle kehittymiselle

oli se seikka, että hengellisen ylivallan halutulla istuimella istuivat

maailman tunnetusti vahvimman vallan edustajat, ja tietoisuus siitä,

että jokainen tähän suuntaan menevä uskallettu yritys julkisesti

osottaa kunnianhimoaan, olisi saattanut heidät maailman herrain vihalle

alttiiksi. Niinmuodoin vaikutti tämä väärä kunnianhimo aluksi

salaisuudessa ja kielsi itsellänsä olevan minkäänlaisia aikomuksia

koettaa voittaa valtaa tahi herruutta, kunnes suotuisa tilaisuus

tarjoutui -- nimikirkon tultua suureksi ja vaikutusvaltaiseksi, ja

keisarivallan mentyä pirstaleiksi valtiollisten riitaisuuksien kautta,

kun se alkoi kallistua häviötänsä kohti.

Rooman valta oli nopeasti laskevassa tilassa ja sen voima ja yhteys

olivat jaetut kuuden keisarillisen vallanhakijan välillä, kun

Konstantin tuli keisariksi. Ja että hän hyväksyi kristinuskon ainakin

osaksi, vahvistaakseen ja vakuuttaakseen valtaansa, on todenmukainen

otaksuma. Tästä kohdasta sanoo historia: --

"Hyväksyikö Konstantin sen [kristinuskon] vakuutettuna sen totuudesta

tahi valtiollisista syistä, on kysymyksenalainen seikka. Varmaa on,

että tämä uskonto, vaikka roomalainen valtiomahti sitä hiljaisuudessa

ainoastaan halveksi, tahi todellisesti vainosi, oli levinnyt kansan

keskuuteen, että Konstantin hyväksymällä sen, lujitti sotamiesten

mieltymyksen itseensä... Maailmallinen kunniantunto osotti tien

keisarin ottamalle askeleelle, kun hän selitti olevansa kristitty, eikä

Kristuksen henki, joka sanoi: Minun valtani ei ole tästä maailmasta.

Konstantin teki siitä valtion uskonnon, ja sen perästä huomaamme sen

vaikutuksen maallisten asioiden tahraamaksi... Mitään erityistä piispaa

ei pidetty koko seurakunnan päänä, mutta keisari oli sinä itse asiassa.

Siinä asemassa kutsui hän myös kokoon _Nikean kirkolliskokouksen_,

asetuttuansa riitakysymyksessä Athanasiuksen ja Ariuksen välillä

viimeksimainittua vastaan. _Kirkolliskokous oli samaa mieltä keisarin

kanssa_." [Willard'in Universal History, Siv. 163.]

"Mitä etuja mahdettiinkaan saada hankkimalla keisarillinen proselyytti

[käännynnäinen], varmaa on, että hän erosi enemmän purppuran loiston

kautta kuin suuremman viisauden tai hyveiden kautta niistä monista

tuhansista alamaisistansa, jotka olivat omistaneet kristinuskon

opit.... Hänen hallituskautensa sama vuosi, jona hän kutsui kokoon

Nikean kirkolliskokouksen, tahrattiin hänen vanhimman poikansa

mestaamisen kautta. Kirkon kiitollisuus on korottanut anteliaan

suojelijan hyvät puolet ja antanut anteeksi sen heikot puolet, joka

asetti kristinuskon roomalaisen maailman valtaistuimelle." [Gibbon, II

nid. siv. 269.]

Tässä siis, Konstantinin hallituksen aikana vaihtui valtakunnan

vastustus kristinuskoa kohtaan suosioksi, ja keisarillinen Pontifeks

Maksimus tuli itsiänsä _siksi tunnustavan_, mutta todellisuudessa

luopuneen Kristuksen Seurakunnan suojelusherraksi; hän tarttui sitä

käteen ja auttoi sitä loistavaan paikkaan, jossa se nautti

kansansuosiota, ja josta se sittemmin, kun keisarivalta heikkeni,

saattoi asettaa oman edustajansa maailman uskonnolliselle

valtaistuimelle Ensimäiseksi hengelliseksi hallitsijaksi -- _Pontifeks

Maksimukseksi_.

Mutta erehdys on, kuten useat tekevät, otaksua, että seurakunta tällä

ajalla oli puhdas (neitsyeellinen) seurakunta, joka äkkiä huomasi

itsensä korotetuksi sellaiseen arvoon ja valtaan, jotka tulivat hänelle

paulaksi. Asianlaita onkin aivan päinvastainen. Niinkuin jo mainittiin,

oli suuri luopumus tapahtunut alkuperäisestä puhtaudesta ja

vaatimattomuudesta ja vapaudesta. Sen piirissä oli nyt erilaisien

uskontunnustuksien kahlehtimia, kunnianhimoisia puolueita, jotka olivat

pakanallisen filosofiian eksytyksien ja menojen kaltaisia, koristetut

useilla totuuksilla ja vahvistetut ja yhteenliitetyt ijankaikkisen

vaiva-opin kautta. Tämä oli vetänyt seurakuntaan mahdottoman joukon

seuraajia joiden luku ja vaikutusvalta olivat _suuriarvoisia_

Konstantiinille, ja joita sen mukaan kunnioitettiin ja käytettiin. Ei

kukaan sellainen maailmanihminen ole milloinkaan todenteolla ajatellut

ryhtyä ajamaan nöyrän, Kristus-kaltaisen "pienen lauman" -- totisen

vihkiytyneen Seurakunnan -- asiaa, jonka jäsenien nimet ovat kirjotetut

taivaassa. Se kansansuosio, jonka Konstantin saavutti sotilailtaan,

josta historiankirjottajat mainitsevat, on aivan toista kun

kansansuosio ristin todellisilta taistelijoilta.

Todistaaksemme tätä kerromme mitä historia sanoo hengellisen

yhteiskunnan tilasta Diokletianuksen, Konstantiinin edeltäjän aikana,

joka hallituksensa loppupuolella, siinä luulossa, että kristityt

väijyivät hänen henkeänsä, närkästyi heihin ja vainosi heitä käskemällä

hävittämään Raamatuita ja lähettämään piispoja maanpakoon ja lopulta

määräämällä, että sellaiset, jotka vastustivat näitä käskyjä,

tapettaisiin. Gibbon [II. nid. siv. 53 ja 57] sanoo tästä ajasta: --

"Diokletianus ja hänen kanssahallitsijansa uskoivat usein tärkeimmät

virat sellaisille henkilöille, jotka julkisesti ilmaisivat inhonsa

jumalien palvelukseen, mutta jotka olivat osottaneet omaavansa

sellaisia ominaisuuksia, jotka tekivät heidät sopiviksi valtion

palvelukseen. Piispat omistivat kunniakkaan aseman kukin maakunnassaan

eikä ainoastaan kansa, vaan itse hallitushenkilötkin kohtelivat heitä

huomaavaisuudella ja kunnioituksella. Melkein kaikissa kaupungeissa

huomattiin vanhat kirkot riittämättömiksi antamaan tilaa proselyyttien

(käännynnäisien) kasvavalle luvulle; ja vanhojen sijaan rakennettiin

komeampia ja tilavampia rakennuksia uskovaisten julkisia

jumalanpalveluksia varten. Sitä tapain ja periaatteiden turmelusta,

jota Eusebius niin kovin valittaa, saattaa pitää ei ainoastaan

seurauksena, vaan todistuksena siitä vapaudesta, jota kristityt

nauttivat ja käyttivät väärin Diokletianuksen hallituksen aikana.

Menestys oli veltostuttanut kurinpidon. Viekkautta, kateutta ja

epäsopua oli jokaisessa seurakunnassa. Proselyytit tavottelivat

piispanvirkaa, joka päivä päivältä tuli heille yhä enemmän halutuksi

päämääräksi. Piispat, jotka kilpailivat toistensa kanssa kirkollisesta

etusijasta, näyttivät esiintymisestään päättäen tavottelevan

hirmuvaltaista maallista valtaa kirkon hallituksessa; ja se vilkas

_usko_, joka vielä erotti kristityt pakanoista, osottautui paljon

vähemmin heidän elämässään kuin heidän riitakirjoituksissaan.

"Kertomus Samosatan Paavalista, joka oli Piispana Antiokiassa,

Itämaiden ollessa Odenatuksen ja Senobian käsissä, saakoon tässä

valaista sen ajan tilaa ja luonnetta. [Vuonna 270 j.K.] Paavali piti

kirkon palvelusta hyvin tuottavana virkana. Hänen kirkollinen

hallituksensa oli rahanahne ja lahjanottaja; hän kiristi ahkerasti

lahjoja varakkaimmilta uskovaisilta, ja käytti omiin menoihinsa

melkoisen osan yleisistä tuloista. [Arvostelijat väittävät, sanoo

Gibbon, että Paavali oli keisarillinen _Dusenario_ tahi prokuraattori,

kahdensadan _sestertian_ vuosipalkalla, -- joka on lähemmä 400,000

markkaa.] Hänen ylpeytensä ja ylellisyytensä teki kristinuskon

vihattavaksi pakanain silmissä. Hänen neuvoshuoneensa, hänen

valtaistuimensa, loistavat juhlamenot, joilla hän esiintyi

julkisuudessa, anovien joukot, jotka pyysivät hänen huomiotansa, monet

kirjeet ja anomukset, joihin hän saneli vastauksensa, ja alituinen

kiire liikeasioissa, joihin hän oli sotkeutunut, olivat kaikki

seikkoja, jotka paremmin olisivat sopineet maallisen hallitushenkilön

kuin nöyrän piispan asemalle. Kun Paavali puheli kansallensa

saarnastuolista, jäljitteli hän aasialaisten viisastelijoiden

kuvannollista puhetapaa ja näytelmätaiteellisia liikkeitä,

ylenmääräisten mieltymyksen osotuksien kaikuessa tuomiokirkossa hänen

jumalallisen puhetaitonsa ylistykseksi. Niille, jotka vastustivat hänen

valtaansa tahi kieltäytyivät imartelemasta hänen turhamaisuuttaan, oli

Antiokian esipappi julkea, ankara ja taipumaton, mutta papistoaan

kohtaan oli hänen kurinpitonsa leväperäinen ja hän tuhlasi kirkon

aarteita heille."

Siten poistettiin Konstantinin hallituksen aikana kaikki esteet, ja

paavikunnan järjestämä nimiseurakunta Rooman piispan ollessa ylipäänä,

paavina -- saatiin, niinkuin tulemme näkemään, hyvin pian aikaan.

Antikristuksen nopea kehitys.

Paavillisen pappisvallan nopea kehittyminen, Konstantinin liityttyä

siihen, muodostaa hyvin merkillisen piirteen sen historiassa. 'Tämän

maailman ruhtinas' piti sanansa, kun hän lupasi antaa valtaa ja voimaa

vastalahjaksi, jos häntä kumartaisi ja rukoilisi. (Mat. 4: 8, 9.)

Milanin julistuksen kautta antoi Konstantin lain voiman kirkon

omistuksille, ja kristityt saivat takasin ennen menetetyn

kiinteimistönsä. Toinen julistus, vuonna 321, myönsi oikeuden

testamentin kautta lahjottaa omaisuutta kirkolle, Konstantinin itsensä

näyttäessä hyvää esimerkkiä, mitä anteliaisuuteen tulee, ja

tuhlaillessa omaisuutta ja kultaa avoimin käsin kristitylle papistolle.

Tätä keisarin esimerkkiä seurasi tuhannet hänen alamaisistaan, joiden

lahjat eläessään ja lahjotukset kuolinhetkellään valuivat kirkon

aarreaittaan. White sanoo [White'n Universal History, siv. 155]:

"Rooman seurakunta osotti jo aikaseen tahtovansa hallita toisia

[seurakuntia toisissa kaupungeissa ja maissa], niin hyvin monilukuisten

kääntyneitten kuin rikkautensa perustuksella, kuin myös sillä

perustuksella, että se sijaitsi pääkaupungissa. Monet seikat

myötävaikuttivat lisäämään sikäläisen piispan vaikutusvaltaa; vaikka

hänen ylivaltaansa ja kunnianhimoansa jonkun aikaa ankarasti

vastustettiin. Hallituspaikan muuttaminen [Roomasta Konstantinopoliin,

Konstantinin aikana, vuonna 334] enensi länsimaisen seurakunnan valtaa

sen kautta, että piispasta tehtiin maistraatin pääjäsen. Tähän tulee

lisäksi vielä Gratianuksen ja Valentinianuksen vahvistama tapa vedota

Roomaan, sekä useat pyhiinvaellusmatkat Pietarin ja Paavalin ja toisten

marttyyrien haudoille."

Konstantinin kuoleman jälkeen näytti roomalaisen keisarikunnan

vaihteleva onni edistävän luopuneen kirkon nousemista ja Antikristuksen

kehittymistä; sillä siihen asti ei vielä oltu saatu toimeen yhtymistä

yhden pään tahi paavin alle, jota olisi pidetty Kristuksen sijaisena

eli sijaishallitsijana. Konstantinin jälkeiset keisarit Teodosiukseen

asti, pitivät itsiänsä edelleen Jumalan valtuuttamina kirkon

ylipäällikköinä. Vaikkei yksikään valtakunnan tuhannesta

kahdeksastasadasta piispasta vielä ollut valmis _anomaan tunnustusta_

ylipappina tahi paavina, olivat monet kumminkin tähystelleet tätä

palkintoa. Keisareille osotettiin, miten perusteeton heidän

vaatimuksensa kantaa arvonimeä _Pontifeks Maksimus_ oli, väittäen, että

koska he palvelivat kuolleita pyhimyksiä, oli heidän annettava näiden

eläville edustajille -- piispoille -- samanlainen kunnioitus. Siitä

huolimatta puhuivat keisarit julistuksissaan valtakunnasta

jumalallisena pappisvaltana ja itsestänsä jumalallisina henkilöinä.

[Katso Gibbon II. nid. siv. 108.]

Aika Rooman piispan vallalle ja ylipäällikkyydelle läheni nopein

askelin. Viidenkymmenen vuoden kuluessa siitä kun kristinusko oli

saanut laillisen vahvistuksen, oli hänen rikkautensa ja arvonsa

piispana valtakunnan pääkaupungissa ja maailman suurimmassa

kaupungissa, hyvin suuret. Ammianus, senaikainen historiankirjottaja,

joka kirjottaa hänen rikkaudestaan ja koreilemishalustaan, sanoo: "Hän

voitti Kuninkaat loistossa ja komeudessa, ajeli upeissa ajopeleissä,

käytti mitä hienoimpia vaatteita ja oli kuuluisa ylellisyydestänsä ja

ylpeydestänsä." Hallitusistuimen asettaminen Konstantinopoliin, se

seikka, että Rooma oli altis pohjoisista tulevien raakalaisten

hyökkäyksille, sotapäällikköjen ja maaherrojen alituinen muuttaminen

nopeasti rappeutuvassa valtakunnassa aiheuttivat sen, että Rooman

kirkon piispa tuli olemaan pysyväisin ja enimmin kunnioitettu virkamies

siellä; ja hänen vähitellen kasvava kunniansa ja vaikutusvaltansa

kasvoivat vielä lisäksi senkin kautta, että loistava keisarillinen

hovi, hänen kilpailijansa, muutettiin Konstantinopoliin, kuin myös sen

kunnioituksen kautta, joka kaikilla maailman kansoilla oli itse Rooman

nimeäkin kohtaan.

Valaistaksemme tätä, mainitsemme, että kun Vandaalit vuonna 455

hyökkäsivät Roomaan ja ryöstivät sen, ja hätä ja hävitys vallitsi

kaikkialla, käytti Leo, Rooman piispa, hyväkseen tilaisuutta

esittääkseen kaikille, sekä raakalaisille että roomalaisille, että hän

vaati hengellistä valtaa. Julmille ja taikauskoisille raakalaisille,

joihin kaikki, mitä olivat ympärillänsä nähneet, oli tehnyt syvän

vaikutuksen, huusi Leo, puettuna paavilliseen pukuunsa: "Varokaa

itseänne! Minä olen Pyhän Pietarin seuraaja, jolle Jumala on antanut

taivaan valtakunnan avaimet, ja jonka seurakuntaa eivät helvetin

portitkaan saata voittaa; minä olen Jumalan vallan elävä edustaja maan

päällä; minä olen Caesar, kristitty Caesar, joka hallitsee rakkaudessa,

jolle kaikkien kristittyjen on osotettava uskollisuutta; minä pidän

kädessäni helvetin kiroukset ja taivaan siunaukset; minä vapautan

kaikki alamaiset uskollisuudesta kuninkaille; minä annan ja minä otan

pois, jumalallisen valtani oikeudella, kristikunnan kaikki

valta-istuimet ja ruhtinaskunnat. Varokaa, ettette saastuta sitä, jota

minä olen saanut näkymättömältä kuninkaaltanne; niin taivuttakaa

niskanne minun edessäni ja rukoilkaa, että Jumalan viha kääntyisi

pois."

Kunnioitusta nimeä ja paikkaa kohtaan käytti Rooman paavi ahkerasti

eduksensa. Ja pian tahtoi hän saada hallita kaikkia muita piispoja,

maaherroja ja hallitsijoita. Kohta vaati hän ei ainoastaan koko

maailman kirkollista valtaa, vaan myös maallista valtaa; oikeutta

kruunaamaan ja ottamaan pois kruunua, asettaa virkaan ja panna pois

viralta kaikkia vanhan roomalaisen vallan hallitsijoita, pitäen tätä

sinä oikeutena ja perintönä, joka oli tullut Rooman kirkolle, jolle,

kuten väitettiin, Jumala oli antanut koko maailman vallan. Näitä

vaatimuksia esitettiin tuontuostakin ja vihollismieliset ja kateelliset

piispat kumosivat ne jälleen, joten on mahdotonta määrätä varmaa

vuosilukua niiden alkamiskohdaksi. Mitä omaan käsityskantaan tulee,

väittää paavikunta tulleensa järjestetyksi apostolien päivinä ja sanoo

Pietarin olleen ensimäisen paavin; mutta tämä ei ole ainoastaan

todistamaton väite, vaan historia kieltää sen kokonaan. Historia

näyttää, että vaikka _väärä kunnianhimo_ vaikutti salaisesti pitkän

aikaa, estettiin sitä kehittymästä Antikristukseksi ja esittämästä

sellaisia julkisia vaatimuksia, kunnes roomalainen valtakunta alkoi

hajota.

Tästä ajasta alkain olemme nyt tekemisissä Antikristuksen kanssa, jonka

vähitellen tapahtuva _kehitys ja järjestyminen_ salaisuudessa

vaikuttavasta kunnianhimosta muodostavat sopivan alkunäytöksen siihen

kauhistuttavaan luonteeseen, joka esiintyi kaikessa loistossaan

senjälkeen kun tavoteltu valta oli vallotettu -- vuodesta 539 vuoteen

1799, 1260 vuotta. Tästä ajanjaksosta lasketaan kolme ensimäistä

vuosisataa tämän maallisen vallan nousemiseen; kolme viimeistä sen

laskemiseen uskonpuhdistuksen ja sivistyksen vaikutuksesta; ja välillä

oleva seitsemän vuosisadan aika käsittää paavikunnan loistokauden ja

maailman keskiajan tai "pimeät aikakaudet", jotka olivat täynnä

viekkautta ja petoksia Kristuksen ja totisen evankeliumin nimessä.

Eräs roomalais-katolilainen kirjailija vahvistaa täydellisesti sen,

mitä lausuimme tästä asiasta, ja me esitämme tässä hänen sanansa,

huolimatta niiden vahvasta värityksestä, vakuuttavana todistuksena.

Hehkuvalla innostuksella kertoessansa paavikunnan kohoutumista

maalliseen valtaan, jonka ohella kertoo sen olevan taivaallista

alkuperää olevan kasvin, joka senvuoksi nopeasti kehittyi ja kohosi

maailmassa, sanoo hän:

"Paavien maallisen vallan kohoaminen tarjoaa mielelle tavattomimman

ilmiön, mitä ihmiskunnan aikakirjat esittävät ihmeteltäväksemme ja

ihailtavaksemme. Myötävaikuttavien asianhaarojen ihmeellisen yhtymän

kautta kasvoi uusi voima, uusi valta, hiljaa ja varmasti roomalaisen

valtakunnan raunioille, joka oli ojentanut valtikkansa kaikkien

kansojen yli tahi hankkinut itsellensä kunnioitusta melkein kaikilta

kansakunnilta, kansoilta ja sukukunnilta, jotka elivät sen mahtavuuden

ja loiston aikana. Ja tämä uusi voima, mitätöntä alkuperää, tunki

juuret syvemmälle ja harjotti pian laajempaa hallitusta kuin se valta,

jonka jättiläismäiset rauniot se näki pirstaleina ja lahoavan mullassa.

Itse Roomassa kasvoi Pietarin seuraajan valta rinnakkain keisarin

vallan kanssa ja sen suojaavassa varjossa; ja paavien kasvava

vaikutusvalta oli sellainen, että korkeamman hengellisen hallitusmiehen

mahtavuus todennäköisesti pian tulisi himmentämään keisarillisen

purppuran loiston.

"Konstantinuksen tekemä hallitusistuimen muuttaminen länsimaista

itämaille, Tiiberin historiallisilta äyräiltä Bosporin ihanille

rantamille laski varman perustuksen _ylivallalle, jonka todellisesti

saattaa laskea alkaneen tästä vaiherikkaasta muuttamisesta_. Melkeinpä

siitä päivästä alkaen hylkäsivät Rooman ne, jotka olivat nähneet tämän

mahtavan sukukunnan syntymän, nuoruuden, loiston ja rappeutumisen,

jotka olivat kantaneet sen nimeä, kotkineen, silloisen tunnetun

maailman kaukaisimpiin seutuihin, ja jotka olivat nähneet niiden

vähitellen luopuvan, jotka saivat periä sen maineen. Ja sen kansa,

jonka keisarit jättivät raakalaisten helppohintaiseksi saaliiksi ja

hävityksille alttiiksi, kun sillä ei enää ollut uskallusta vastustaa

heitä, näki Rooman piispassa holhoojansa, suojelijansa, isänsä. Vuosi

vuodelta sai paavien maallinen valta varmemman muodon ja kasvoi

voimassa, ilman väkivaltaa, ilman verenvuodatusta ja ilman viekkautta

asianhaarojen valtavan voiman kautta, joka oli ikäänkuin Jumalan käden

kautta."

Roomalais-katolilaisten tällä tavoin esittäissä paavikunnan kasvamista

pakanallisen Rooman raunioille ikäänkuin kristinuskon voittokulkuna,

etsivät ne, joille kristinuskon oikea henki on tuttu, turhaan tämän

hengen jälkeäkään Seurakunnan häväistyksessä ja sen epäpyhässä liitossa

maailman kanssa. Eikä myöskään saata se, joka on tosikristitty, niissä

eduissa, jotka joutuivat sille tietämättömyyden, taikauskon,

onnettomuuksien ja erilaisten ajanvaiheiden kautta, joista Rooman

kirkko hyötyi, nähdä merkkiäkään jumalallisista toimenpiteistä sen

hyödyksi. Yhtä vähän saattaa hän roomalaisen seurakunnan korottamisessa

maalliseen valtaan ja loistoon, keksiä minkäänlaista totiselle

Seurakunnalle annetun Jumalan lupauksen toteutumista korottaa hänet

_määrätyllä ajalla_ -- Antikristuksen tultua ja mentyä; sillä totinen

Seurakunta ei tule korotetuksi veren tahraamalle, rikoksien

häpäisemälle valtaistuimelle, jommoinen paavikunnan valtaistuin

alunpitäin on ollut; eikä totinen Kristus milloinkaan tarvitse

määräillä maallisia kuninkaita vahvistamaan tahi puollustamaan

valtaansa. Ne, jotka Raamatun kautta ovat tutustuneet todelliseen

Kristukseen ja hänen ruumiiseensa, totiseen Seurakuntaan, ja myös

niihin periaatteisiin, joille hänen valtakuntansa tulee perustettavaksi,

ja tarkotukseen, jonka vuoksi se tulee pystytettäväksi, saattavat

helposti tuntea ne merkit, jotka erottavat Kristuksen totisen

seurakunnan sen väärästä jäljittelystä.

Mutta älköön kukaan ajatelko, että Kristuksen totinen seurakunta, edes

näinä turmeluksen aikoina, oli sammunut, eli hävinnyt nähtävistä.

"Herra tuntee omansa" kaikkina aikoina ja kaikissa olosuhteissa. Vehnän

lailla sallittiin sen kasvaa lusteiden peittämällä pellolla; kullan

lailla se oli sulatuskauhassa, koeteltiin ja puhdistettiin ja "tehtiin

sopivaksi pyhien perinnöstä valossa." On totta, että tuo suuri joukko,

joka nimitti itsensä kristityksi, hankki itselleen mitä huomattavimman

paikan historian lehdillä; mutta epäilemätöntä on, että muutamat harvat

uskolliset, vainoista huolimatta ja keskellä pahuuden salaisuuden

petollisia temppuja, vaeltaen korkean kutsunsa arvoisina pantiin

lepoon, ja Jumala kirjotti heidän nimensä sen katoamattoman kruunun

perillisiksi, joka on heille talletettu taivaissa.

Siten osotetaan selvästi aikakausien lehdillä se tosiasia, että tämä

synnin ihminen, Antikristus, oli syntynyt Roomassa; ja että hän, saaden

alussa tosin vastustusta, vähitellen kohottausi voimaan; ja että hän,

kuten Danielin ennustuksessa sanotaan, "pienen sarven" lailla pisti

esille vanhan roomalaisen pedon, tämän "suuren ja kauhean pedon"

päästä, jolle pedolle Daniel ei saattanut keksiä nimeä, jolla oli

sellainen valta haavottaa ja turmella. Ja kun menemme eteenpäin, saamme

nähdä, että Antikristuksen historia vastaa täydellisesti, ei ainoastaan

Danielin ennustusta, vaan kaikkia ennustuksia, joita hänestä on

muistiin kirjotettu.

Antikristuksen luonne, historian kertomuksen mukaan.

Sen jälkeen kun nyt olemme näyttäneet, missä Antikristus on

löydettävissä, menemme vertailemaan paavikunnan luonnetta, niiden

Raamattuun merkittyjen ennustuksien kanssa, jotka kuvaavat

Antikristuksen eli synnin ihmisen luonnetta ja tekoja.

Toiset saattanevat kysyä, onko oikein sivuuttaa Rooman keisareja,

(jotka väittävät olevansa korkeimpia hengellisiä hallitsijoita)

kutsumatta heidän järjestelmäänsä Antikristukseksi, käyttämällä tätä

nimeä yksinomaan järjestetystä paavillisesta järjestelmästä. Me

vastaamme: se on aivan oikein; ja me osotamme jälleen Antikristus sanan

määrittelemiseen, jollaisena sitä Raamatussa käytetään, joka ylempänä

on annettu, nim. _olla jonkun paikalla_, toimia _jonkun asemesta_.

Ollakseen hengellinen valtakunta: on sen, tämän hengellisen valtansa

nojalla, vaadittava maailman valtojen hallitusta; sen täytyy olla ei

ainoastaan vastustajan vaan matkijan, joka esittää ja sanoo olevansa

Kristuksen valtakunta ja harjottaa sellaista valtaa, jollaisen Jumalan

määrätyllä ajalla tulee omaamaan oikea Kristushenkilö, kirkastettu ja

täydellinen Seurakunta, ainoan todellisen pään ja Herran -- oikean

_Pontiteks Maksimuksen_ alla.

Ei sillä hyvä, että paavikunta väittää olevansa se kirkastettu

Kristuksen valtakunta, jonka Herra, apostolit ja profeetat ovat

luvanneet, vaan se sovittaa itseensä ja järjestyksessään seuraaviin

päihinsä (paaveihin), jotka, kuten se väittää, ottivat Kristuksen

paikan, tämän valtakunnan pontifekseinä, päällikköinä tahi kuninkaina,

kaikki ne paikat ennustuksissa, jotka kuvaavat Kristuksen

tuhatvuotisvallan ihanuutta. Ja heidän "pettäessänsä [muita] ja

tullessaan (itse) petetyiksi" (väärien oppiensa kautta, jotka ovat

kehittyneet vähitellen, synnillisen suuruudenhalun seurauksena,

vuosisatojen kuluessa) ovat paavit erä erältä keksineet kaikkien niiden

arvonimet, jotka ovat kuuluneet pappisvaltaan, heidän loistavat

pukunsa, valtavasti vaikuttavat juhlamenot, suurenmoiset tuomiokirkot

juhlallisine, kunnioitusta herättävine jumalanpalveluksineen, mittapuun

mukaan, joka mahdollisimman likipitävästi kävisi yhteen heidän

tekemänsä väitteen kanssa -- niin että loistavat ympäristöt ja puvut ja

juhlamenot, niin paljon kuin heistä riippui, vastaisivat sitä

kirkkautta ja loistoa, jota profeetat ovat kuvanneet.

Esimerkiksi, psalmissa 2: 12 kuuluu: "Antakaat suuta Pojalle, ettei hän

vihastuisi, ja te hukkuisitte tiellä, sillä hänen vihansa syttyy pian."

Tässä ei käsketä suutelemaan sananmukaisesti, vaan että on halukkaasti

alistuttava Herran alle, ja sopii se nykyaikaan, jolloin, valmistuksena

totisen Kristuksen suureen ja oikeaan tuhatvuotishallitukseen, maan

kuninkaita ja suurmiehiä valtiollisessa, yhteiskunnallisessa,

taloudellisessa ja kirkollisessa suhteessa koetellaan ovatko halullisia

tai haluttomia taipumaan niiden vanhurskaiden lakien alle, joiden aika

nyt on tullut astua voimaan. Ne, jotka vastustavat vanhurskautta,

asettuvat tämän kirkkauden kuninkaan valtikkaa vastaan, ja kaikki

sellaiset kukistetaan suurena hädän aikana, jolla uuden kuninkaan

tuhatvuotishallitus alkaa: "jotka eivät tahtoneet minua kuninkaakseen,

tuokaa tänne, ja mestatkaa minun edessäni." Luuk. 19: 27. "Hänen

vihollisensa nuolevat tomun" -- tulevat voitetuiksi.

Antikristusta edustava pää, paavi, sovitti tämän ennustuksen

jäljittelemäänsä valtakuntaan ja antoi valtansa suuruuden päivinä

kuninkaiden ja keisarien kumartua hänen edessänsä niinkuin Kristuksen

edessä ja suudella hänen suurta varvastansa -- ja tätä pidettiin tuon

ennustuksen täyttymisenä. On hyvin tavallista, että kirjailijat ja ne,

jotka tutkivat ennustuksia, sivuuttavat tämänlaiset väitteet,

omistamatta niille erityistä huomiota, mutta sen sijaan etsivät ja

erityisesti välittävät sellaisista, jotka kuvaavat epäsiveellisyyttä,

Antikristuksen tuntomerkkeinä; mutta tässä he suuresti erehtyvät, sillä

rikoksellisia on ollut yltäkyllin jokaisessa ajassa, eivätkä ne

tarvitse mitään erityistä kuvaamista ennustuksissa, sellaista kun

Antikristuksesta annetaan. Jos vaikka voitaisiinkin todistaa, että ne,

jotka ovat kuuluneet paavijärjestelmään, ovat olleet oikeita

siveellisyyden malleja, olisi tämä siitä huolimatta yhtäpitävä sen

luonteen kanssa, jonka Raamattu esittää suurena Antikristuksena -- sinä

jäljittelemisenä, joka anastaa itsellensä ne arvonimet, etuoikeudet,

oikeudet ja sen kunnioituksen, joka kuuluu Herran Voidellulle.

Jäljittelynä on se samoin väärin esittänyt Jumalan suunnitelmaa "pienen

lauman" tahi Seurakunnan valitsemiseen nähden nykyisenä aikana; ja on

se kokonaan työntänyt syrjään Seurakunnan todellisen toivon ja Herran

toimenpiteen maailman siunaamiseksi Kristuksen tuhatvuotiskautena --

jonka se esittää toteutuneen sen omassa hallituksessa.

Niitä huonoja seurauksia sellaisesta vääntelystä ja Jumalan

suunnitelman väärästä esityksestä voidaan tuskin arvostellakaan. Niissä

on ollut kaikkien väärien oppien suoranainen syy ja lähde, joita,

toinen toisensa jälkeen, esiintyi tukemaan Antikristuksen oppia ja

enentämään hänen kunniaansa ja arvoansa. Ja vaikka uskonpuhdistus,

kolmesataa vuotta takaperin, johti Raamatun tutkistelemisen ja

ajatusvapauden aikaan ja paljon pahan ja monen eksytyksen hylkäämiseen,

oli kumminkin jäljitteleminen pantu toimeen niin taidokkaalla ja

yksityiskohtaisella tavalla ja täydellisenä kaikkiin osiinsa ja

valmistuksiinsa nähden ja oli niin perinpohjin pettänyt koko maailmaa,

että Lutherkin ja monet muut, jotka paavikunnassa olivat nähneet suuren

luopumuksen seurauksen -- ennustuksen Antikristuksen -- tuomitessaan

paavikuntaa järjestelmänä, pitivät kiinni siitä väärästä opista, joka

johti niihin eksytyksiin opissa ja elämässä, jotka olivat sille

ominaisia. Aina tähän päivään asti suosii protestanttisien lahkojen

suuri enemmistö Antikristuksen oppia, että Kristuksen valtakunta _on

pystytetty_. Toiset ovat koettaneet tehdä paavikunnan tavalla --

järjestämällä kirkkokuntansa jonkun henkilön ylipäällikkyyden

alaiseksi -- toisten korvatessa tätä päätä pappien kokouksella tahi

kirkkoneuvostolla; mutta kaikki he ovat yhteisesti sen petollisen

eksytyksen vankeja, joka on saanut alkunsa siitä, että Antikristuksen

alotteesta on Raamatun oppeja tulkittu väärällä ja harhaan vievällä

tavalla -- että nimittäin _Kristuksen vallan hallitus_ on nyt, eikä

tulevaisuudessa. He kieltävät Antikristuksen lailla tulevan aikakauden

ja ovat tämän järjestelmän tavalla huolimattomia pyhyyden kehityksestä

uskovaisten keskuudessa ja pikemmin uutteria sen työn toimittamiseen

(maailman kääntymiseen) nähden, joka kuuluu tulevalle aikakaudelle --

siihen määrään asti, että useinkin ovat valmiit esittämään Jumalan

sanan ja suunnitelman väärässä valossa ja keksimään oppeja

säikyttääkseen ja ajaakseen maailmaa jumalisuuden ulkonaiseen

tunnustamiseen; ja yhtä vähän pelkäävät he käyttää epäilyttäviä ja

maallisia tapoja tehdäksensä erilaiset järjestelmänsä mitä

houkuttelevimmiksi _kääntymättömille_, joita he Antikristuksen lailla

ylpeydestä halukkaasti laskevat heille kuuluviksi, voidakseen näyttää

suurta jäsenlukua.

Sellaisille on vaikeaa nähdä, että paavikunta on Antikristus. Kuinka he

voisivatkaan sitä, kun ei heidän uskonsa vielä ole vapaa myrkystä, ja

kun heidän järkensä vielä suureksi osaksi on itse Antikristuksen

eksytyksen ytimen sokaisema. Kristuksen tuhatvuotisvaltakunnan suuruus

ja välttämättömyys ja sen työ, maan sukukuntien siunaaminen, ovat

nähtävät, ennenkuin saatetaan käsittää tai oikein arvostella

Antikristusjäljittelyn suuruutta, tai sitä vahinkoa, minkä se

totuudelle on tehnyt, ja sen tuhoavaa ja saastuttavaa vaikutusta

nimiseurakunnassa eli nimikirkossa.

Kenenkään ei tarvitse ihmetellä tämän jäljittelyn täydellisyyttä, kun

ajattelemme, että se on _Saatanan työtä_, ja kun se on toimitettu

Raamatussa esitettyjen esikuvien ja kuvauksien mukaan tulevasta

ihanuudesta. Kun tuo suuri vastustaja näki, että aika Seurakunnan

valitsemiselle oli tullut, ja että ne suuret totuudet, joita Herra ja

apostolit olivat istuttaneet, pian voittivat alaa kaikkien

pakanallisten uskontojen suhteen, etsien hiljaiset kaikkialta, koetti

hän turmella Seurakunnan puhtauden ja johtaa toisille ja väärille

urille sen, mitä se ei voinut tukahuttaa. Siten on Antikristuksen

riemukulku, samoin kuin hänen nykyinen valtansa, todella ollut Saatanan

seuraamista. Mutta tässä näemme Jumalan viisauden; sillä kun

Antikristuksen menestyminen näytti ennustavan Jumalan suunnitelman

tappiota, oli se oikeastaan, vaikka tietämättään, asia joka

myötävaikutti hänen suunnitelmansa menestymisen lujittamiseen; sillä

millään muulla tavalla eivät _todellisesti vihkiytyneet_ olisi voineet

tulla niin perusteellisesti koetelluiksi ja heidän uskollisuutensa

Jumalan sanaa kohtaan niin tarkoin tutkituksi kuin sallimalla tämän

suuren jäljittelemisen.

Kertomuksessaan pappisvalta-järjestelmän synnystä Seurakunnassa,

osottaa _Mosheim_ tätä jäljittelemistä hyvin selvästi, näillä sanoilla,

I nid. siv. 337: --

"Niin kauvan kun oli pienintäkään todennäköisyyttä jälellä, että

Jerusalem jonkun kerran jälleen nostaisi päänsä tomusta, eivät

kristittyjen opettajat ottaneet itselleen mitään arvonimiä tahi

erityistä arvokkuutta, eivät ainakaan muunlaisia kun aivan

vaatimattomia ja yksinkertaisia; mutta kun Hadrianus [vuonna 135 j.K.]

oli varmentanut tämän kaupungin kohtalon, eikä juutalaisilla enää

saattanut olla kaukaisintakaan toivoa vanhan hallituksensa

pystyttämisestä, _alkoi_ näiden samojen paimenten ja seurakunnan

palvelijain keskuudessa _se toivomus voittaa alaa, että heidän laumansa

uskoisivat heidän olevan juutalaisen papiston oikeuksien seuraajia_.

Piispat ottivat sentähden tehtäväksensä terottaa sitä mielipidettä,

että heidän asemansa oli samanlainen kuin juutalaisten suuren

ylimmäisen papin oli, ja että he _siis omistivat kaikki ne oikeudet,

jotka kerran olivat kuuluneet juutalaiselle pontifeksille_. Tavallisen

papin tehtävät väitettiin samalla tavalla, vaikka täydellisemmässä

muodossa, siirtyneen kristillisen Seurakunnan vanhimmille; ja lopulta

asetettiin diakoonit samalle kannalle leviittojen tahi alempien

kirkonpalvelijain kanssa."

ANTIKRISTUKSEN PÄÄ JA SUU.

Hänen suuret pöyhkeilevät sanansa.

Paavi (kukin paavi vuoroonsa) on väärän seurakunnan _pää_, joka

seurakunta on hänen ruumiinsa, samoin kuin Kristus Jeesus on totisen

seurakunnan _pää_, joka seurakunta on hänen ruumiinsa. Koska pää on

ruumiin edustaja, ja sen _suu_ puhuu ruumiin puolesta, huomaamme,

niinkuin voimme odottaakin, että tämä puoli Antikristuksesta saa

huomattavan sijan Raamatun kuvauksessa. Danielin 7: 8, 11, 25, ja Ilm.

13: 5, 6, kiintyy huomiomme erityisesti Antikristuksen suuhun, hänen

parhaampana tuntomerkkinänsä. Daniel sanoo tällä sarvella olleen

"silmät kuin ihmisen silmät" -- älykkäisyyden ja pitkänäköisen

politiikan kuva. Tämä "_sarvi_" tulisi erilaiseksi kaikkia muita

valtoja; se tulisi olemaan viisaampi, taitavampi muita valtoja, jotka

koettivat hallita maailmaa; sen voima tulisi ennemmin olemaan silmien

(tiedon) johtamassa suussa (sanoissa) kuin ruumiillisessa voimassa.

Eikä kukaan, joka tuntee paavivallan historiaa, saata kieltää, niiden

kuvien, joita käytetään kuvaamaan sen valtaa ja menettelytapoja, olevan

hyvin sattuvia.

"Ja sille annettiin suu puhuakseen suuria sanoja ja rienauksia, ja

sille annettiin valta toimia neljäkymmentä kaksi kuukautta. Ja se avasi

suunsa Jumalaa rienaamaan, rienatakseen hänen nimeään ja hänen

majaansa, ja niitä, jotka taivaassa asuvat." "Hänhän puhuu sanoja

korkeinta vastaan." -- Tim. 13: 5, 6; Dan. 7: 8, 25.

On muistettava, että nämä ovat kuvannollisia lauseparsia, jotka

kuvaavat sitä luonnetta, joka ilmeni ja niitä vaatimuksia, joita

vertauskuvallisella "pedolla" (hallituksella) ja vertauskuvallisella

"sarvella" (vallalla) oli, joka sarvi nousi vanhasta roomalaisesta

pedosta eli vallasta. Toisissa suhteissa oli paavikunta uusi valta

("peto"), riippumaton vanhasta roomalaisesta vallasta; ja toisissa

suhteissa oli se sarvi tahi valta toisien valtojen joukossa, jotka

nousivat tästä valtakunnasta, jolla jonkun aikaa oli muut

sarvet eli vallat yliherruutensa alla. Raamattu esittää sen

vertauskuvauksellisesti molemmilta näiltä näkökannoilta katsottuna,

siten varmimmin ilmastakseen missä, ja mikä se on.

Antikristuksen suuret pöyhkeilevät sanat eli rienaamiset kestävät koko

hänen pitkän elämänsä ajan. Sanalla "rienata" on meidän päivinämme

ainoastaan raaka merkitys, ikäänkuin sillä tarkotettaisi karkeimpia

kiroilemisen ja Jumalan sanan turhaanlausumisen muotoja. Mutta oikeassa

merkityksessään saattaa sanaa "rienata" käyttää _jokaisesta_ Jumalan

_kunnian loukkaamisesta_. Bouvier määrittelee sen näin: _Rienausta_,

(engl. blasphemy) on sanoa Jumalasta jotain, joka sotii hänen

luonnettaan vastaan eikä kuulu hänelle -- ja kieltää sitä, mitä hänelle

kuuluu. -- Katso Webster'in Unabridged Dictionary, luvut _Blasphemy_ ja

_Blasphemously_. Ja todistukseksi, että Raamatussa käytetään sanaa

"rienata" tässä tarkotuksessa, huomattakoon sitä tapaa, jolla Herramme

ja fariseukset käyttivät sitä: "Juutalaiset vastasivat: 'Hyvän teon

vuoksi emme kivitä sinua, vaan _rienauksen_ tähden, ja koska sinä, joka

olet ihminen, teet itsesi Jumalaksi.' Jeesus vastasi heille: -- --

'kuinka sanotte hänelle, jonka Isä on pyhittänyt ja lähettänyt

maailmaan: Sinä rienaat; _sentähden että sanoin:_ Minä olen Jumalan

Poika'?" -- Joh. 10: 33, 34, 36. Katso myös Mark. 14: 61--64.

Kun tämä "rienata" sanan oikea käsitemääritys on saatu, miten selvää

onkaan yksinkertaisellekin ymmärrykselle, että paavikunnan suuret

pöyhkeilevät sanat ja tekopyhät väitteet kaikki poikkeuksetta ovat

olleet rienaamisia. Jäljitellyn Jumalan valtakunnan pystyttäminen oli

Jumalan hallituksen loukkaamista, karkeaa rienaamista ja hänen

luonteensa ja suunnitelmansa ja sanansa asettamista väärään valoon.

Jumalan luonnetta s.o. hänen _nimeääm_, rienattiin tuhansien

eriskummallisien julistuksien, käskykirjojen ja säädöksien kautta,

joita hänen nimessään annettiin ulos, jota teki pitkä sarja sellaisia,

jotka väittivät olevansa sijaishallitsijoita tahi "huoneenhaltioita",

edustaen hänen Poikaansa; ja Jumalan majaa, totista Seurakuntaa,

rienattiin sen väärän järjestelmän kautta, joka sanoi olevansa sen

paikalla -- joka sanoi, että sen uskolliset jäsenet muodostivat totisen

ja ainoan Jumalan majan eli Seurakunnan. Mutta kuunnelkaamme mitä

historialla on kerrottavaa näistä suurista pöyhkeilevistä sanoista,

näistä rienaavista itsekylläisyyksistä, joita eri paavit Antikristuksen

päinä ollen, lausuivat ja hyväksyivät.

Eräässä teoksessa, jonka nimi on: "Paavi, Kristuksen sijainen,

kirkon pää", ja joka on kuuluisan roomalais-katolilaisen, Monsigneur

Capel'in kirjottama, on luettelo, jossa on ei vähemmän kuin

kuusikymmentäyhdeksän rienaavaa arvonimeä, joita on annettu paaville;

ja huomattakoon, etteivät ne ole pelkästään kuolleita arvonimiä

entisajoilta, sillä paavikunnan etevin nykyään elävä kirjailija on

koonnut ne. Me esitämme luettelosta seuraavaa: --

"Kaikista päistä jumalallisin."

"Kaikkien isien pyhä isä."

"Kaikkien pappien korkein pontifeks."

"Kristinuskon tarkastaja."

"Ylipaimen -- paimenten paimen."

"Kristus voitelun kautta."

"Aabraham patriarkan arvon perustuksella."

"Melkisedek arvonsa puolesta."

"Mooses valtansa puolesta."

"Samuel tuomarinviran puolesta."

"Ylimmäinen pappi, korkein piispa."

"Piispojen ruhtinas."

"Apostolien perillinen; Pietari voimansa puolesta."

"Taivaan valtakunnan avaimenkantaja."

"Täydellä voimalla ja vallalla varustettu pontifeks."

"Kristuksen sijainen."

"Yksinvaltias pappi."

"Kaikkien pyhien kirkkojen ylipää."

"Yleisen seurakunnan päällikkö."

"Piispojen piispa, s.o. itsevaltainen pontifeks."

"Herran huoneen johtaja."

"Apostolinen herra ja kaikkien isien isä."

"Esipappi ja opettaja."

"Sielunlääkäri."

"Kallio, jota eivät helvetin portit voita."

"Erehtymätön paavi."

"Jumalan kaikkien pyhien pappien ylin pää."

Paitsi tätä pitkää arvonimien sarjaa, joista yllämainitut ovat

esimerkkejä, esittää kirjailija seuraavan otteen eräästä kirjeestä,

jonka pyhä Bernhard, Klairvaux'n Apotti, kirjotti paavi Eugenius

III:lle, vuonna 1150: --

"Kuka sinä olet? -- Ylimmäinen pappi, korkein piispa. Sinä olet

piispojen ruhtinas, sinä olet apostolien perillinen. Sinä olet Aabel

hengellisen (korkeimman) valtasi puolesta, Noa hallituksesi puolesta,

Aabraham patriarkka arvosi puolesta, järjestyksen puolesta Melkisedek,

Aaron arvoisuuden puolesta, Mooses vallan puolesta, Samuel tuomariviran

puolesta, Pietari voiman puolesta, _Kristus voitelun kautta_. Sinä olet

se, jolle taivaan avaimet ovat annetut, jolle lampaat ovat uskotut. On

tosin toisia taivaan ovenvartijoita ja toisia laumojen paimenia; mutta

sinä olet niin paljon ihanampi heitä, kuin sinä sen ohella, eri

tavalla, ennen muita olet perinyt molemmat nämä nimet. -- -- -- Toisten

valta on rajotettu määrättyjen rajojen sisäpuolelle: sinun valtasi

ulottuu niidenkin yli, joilla on valtaa toisten yli. Etkö sinä silloin

voi, kun on oikeudenmukainen syy, sulkea piispalta taivas, panna hänet

pois piispan viralta ja luovuttaa hänet saatanalle? Tämä sinun

oikeutesi on muuttumaton, niinhyvin avaimiin nähden, jotka ovat sinulle

annetut, kuin lampaisiin nähden, jotka ovat sinun hoitoosi uskotut."

Kaikki nämä rienaavan imartelevat arvonimet ovat annetut roomalaisille

paaveille ja ovat he vastaanottaneet ne mieltymyksellä ja erinomaisella

mielihyvällä, aivan kuin heille oikeuden mukaan tulevina.

Paavi Bonifasius VIII:nelta on meillä seuraava käsky, joka vielä on

yleisessä laissa: "Me selitämme, sanomme, määräämme, julistamme, että

jokaisen inhimillisen olennon _autuudelle_ on _välttämätöntä_ olla

roomalaiselle pontifeksille alamainen." Paavi Gregorius VII, joka

vuonna 1063 määräsi, että paavia kutsuttaisi kaikkien _isien isäksi_,

tekee seuraavan johtopäätöksen 1 Moos. 1: 16 tueksi paavillisille

vaatimuksille: "Jumala teki kaksi suurta valkeutta taivaan vahvuuteen:

suuremman valkeuden päivää hallitsemaan ja vähemmän yötä hallitsemaan;

molemmat suuret, mutta toinen suurempi. '_Taivaan vahvuuteen_, se on

yleinen kirkko, teki kaksi suurta valkeutta' hän perusti kaksi

virka-arvoa, jotka ovat paavillinen valta ja kuninkaan valta, mutta se,

joka hallitsee päivää, se on hengellistä, on suurempi; mutta se, joka

hallitsee lihallisia kappaleita, on pienempi; sillä niinkuin aurinko on

erilainen kuuta, niin eroavat paavit kuninkaista." Toiset paavit ovat

hyväksyneet tämän tulkinnan, joka paljon on edistänyt uskoa paavin

suurempaan etevyyteen.

Florensin arkkipiispa, pyhä Antonius, viitattuaan Ps. 8: 5--9: "Sinä

teit hänen vähää vähemmäksi enkeleitä", j.n.e., ja sovitettuaan sen

Kristukseen, siirtää sovituksen paaviin seuraavin sanoin: -- "Ja koska

hän jätti meidät ruumiillisella läsnäolollansa, jätti hän sijaisensa

maan päälle, s.o. korkeimman pontifeksin, jota kutsutaan paaviksi, joka

merkitsee isäin isä; niin että näitä sanoja saatetaan syyllä sovittaa

paaviin. Sillä paavi on, niinkuin Hostiensis sanoo, suurempi ihmistä,

pienempi enkeleitä, koska hän on kuolevainen; kumminkin on hänen

valtansa ja voimansa suurempi. Sillä enkeli ei saata pyhittää

Kristuksen ruumista ja verta, eikä myöskään vapauttaa tahi sitoa, jonka

vallan korkein aste kuuluu paaville; eikä enkeli saata määrätä tahi

myöntää synninpäästöä. Hänet on kruunattu kirkkaudella ja kunnialla;

ylistyksen kunnialla, sillä häntä ei kutsuta ainoastaan autuaaksi, vaan

kaikkein autuaimmaksi. Ketä epäilyttäisi kutsua sitä autuaaksi, jonka

korkein kunnia on korottanut. Hän on kruunattu kunnioitusosotuksen

kunnialla, jotta uskolliset suutelisivat hänen jalkojansa. Suurempaa

kunnianosotusta ei saata olla. -- '_Kumartakaa hänen jalkainsa

astinlaudan edessä_!' (Ps. 99: 5.) Hän on kruunattu vallan suuruudella,

sillä hän saattaa tuomita kaikkia ihmisiä, mutta kukaan ei saata häntä

tuomita, ellei huomata uskosta luopuneeksi [Antikristuksen uskosta

tietenkin]. Sentähden on hän kruunattu kolmenkertaisella kultakruunulla

ja 'asetettu käsitekojensa herraksi', hallitsemaan ja vallitsemaan

kaikkia alamaisia. Hän avaa taivaan, lähettää syyllisen helvettiin,

vahvistaa valtoja ja järjestää koko papiston."

Lateranin kokous antoi ensimäisessä istunnossaan paaville nimityksen

"maailmankaikkisuuden ruhtinas"; toisessa istunnossaan nimitti se häntä

"papiksi ja kuninkaaksi, jota kaiken kansan on kumarrettava ja joka on

hyvin Jumalan kaltainen", ja viidennessä istunnossa sovitti se

ennustuksia Kristuksen ihanasta hallituksesta Leo X:een seuraavin

sanoin: "Älä itke sinä Siionin tytär, sillä katso, Jalopeura Juudan

suvusta, Daavidin juuresta; katso Jumala on sinulle herättänyt

Vapahtajan."

Ferrarin _Ecclesiastical Dictionarystä_ (kirkollisesta sanakirjasta),

joka on tunnettu arvokas roomalais-katolinen lähde, esitämme seuraavan

supistetun ääriviivapiirroksen paavillisesta vallasta, sellaisena kun

se on _papa_ (paavi) sanan alla, toisessa luvussa: --

"Paavilla on sellainen arvokkaisuus ja ylevyys, ettei hän ole

pelkästään ihminen, vaan Jumalan kaltainen, ja Jumalan sijainen

[edustaja]... Paavi on sentähden kruunattu kolminkertaisella kruunulla,

taivaan, maan ja helvetin kuninkaaksi. Niin, paavin korkeus ja valta

eivät ole ainoastaan taivaallisten, maallisten ja maanalaisten

kappalten yläpuolella, vaan hän on myös enkelien yläpuolella ja heitä

etevämpi; jotta jos olisi mahdollista että enkelit saattaisivat eksyä

uskosta tahi omistaa eriäviä mielipiteitä, saattaisi paavi tuomita ja

asettaa heidät pannaan... Hänellä on sellainen arvokkaisuus ja valta,

_että hän istuu samalla tuomioistuimella Kristuksen kanssa_; niin että

mitä ikänä paavi tekee, näyttää se lähtevän Jumalan suusta... Paavi on

niinkuin Jumala maan päällä, Kristuksen uskollisien ainoa ruhtinas,

kaikkien kuninkaiden suuri kuningas, jolla on vallan täydellisyys;

_jolle maan ja taivaan valtakunnan hallitus on uskottu_." Hän lisää

edelleen: -- "Paavilla on niin suuri valtuus ja voima, että hän saattaa

muodostella, selittää ja tulkita jumalallista lakia." "Paavi saattaa

joskus vastustaa jumalallista lakia supistamalla sitä, selittämällä

sitä, j.n.e."

Siis Antikristus ei ainoastaan koettanut vahvistaa Seurakunnan valtaa

_ennen_ Herran _aikaa_, vaan oli hänellä kyllin rohkeutta koettaa

"vastustaa" ja muodostaa jumalallisia _lakeja_ sitä mukaan kun hänen

tarkotuksilleen oli soveliasta. Miten selvästi hän tällä tavoin

täyttikään ennustuksen, joka enemmän kuin tuhatta vuotta aikasemmin

selitti: -- "Hän aikoo muuttaa _ajat_ ja _lain_." -- Dan. 7: 25.