"Sen saa niittää, minkä kylvää, sen kyllä tiedätte, rakas Siemensen!...
No, tuossa sitä jo tuleekin... Tahdotteko tietää miksi maailmassa
ryypätään?"
"Se ei mahtane olla vaikea tietää!"
"Ei, ei, -- mutta kenties voi sitä kuitenkin asettaa senlaiseen valoon,
jota teidän kaltaisenne mies ei voi olla huomioonsa ottamatta. Tiedätte
kai muuten, että ihmisillä on suuri vastenmielisyys uuden valon
suhteen. -- Nähkääs, hm," hän istuutui mukavammasti, "eletään vähissä
vaatteissa ja kylmyydessä, ahtaissa oloissa ... tunnetaan häpeää ...
tunnetaan ihmis-arvonsa päivä päivältä alenevan ... jos on väittelyä,
niin ei uskalleta ajatustansa ilmaista; jos asetetaan pöytään syömään,
ei uskalleta suutaan avata... Ja sitte -- vaan kaksi kulausta ... kaksi
lasillista finkkeliä, niin on silmälasit nenällä! -- ja yks, kaks,
kolme, mars! -- koko maailma on toisenlainen! ... taas ollaan oma
itsensä, tuntuu kuin olisi senlainen, joksi kerran oli aiottu; mieli
raikastuu ja koko ihminen tulee itsetuntoiseksi, ylpeäksi ja
uskaliaaksi, puhe heruu huulilta, aatteet välähtelevät, ihmiset
ihmettelevät... Ne kaksi lasia, ainoastaan ne kaksi, -- vaikka en minä
kiellä kolmatta, neljättä, viidettä ja kuudettakaan, terve, terve! --
ne aikaansaavat tuon differensin -- tiedätte, kai mitä differensi
merkitsee, Siemensen! -- hänen kipeän ja terveen ihmisensä välillä, ja
se mies, jonka maailma kuoliaaksi kid -- no niin...
"Mutta ne kaksi lasia vievät hänet yhä kauemmaksi ... heltymättömästi
kauemmaksi, näettekös, -- kunnes hän joutuu köyhäinhuoneesen... Se on
paha loppupäätös, pojat!"
"Tottatosiaan onkin", naurahteli Siemensen Reierstadille; "se mies jo
joi puolet pullosta".
Grip istui itseksensä hyräillen...
Väkevä oli nähtävästi häntä raukaissut. Hän oli kävellyt pakkasessa
koko päivän; -- saappaat olivat märjät ja huonot.
Mutta juontia hän vaan jatkoi; hän oli melkein yksin tyhjentänyt
punssipullon.
"No, no, älä istu niin kallella päin ... tai ei enää enempää
saadakaan!" kehoitti Siemensen.
"Ei, ei; -- ei, ei... Useampiako loppupäätöksiä tahdotte kuulla? --
Jotakin, jota Reierstad myös tuntisi?"
Hän pudisteli päätään ja vaipui himmeisin unelmiin...
... "Kohtasin tuolla tiellä laihan, kelmeän lapsen, joka itki
avuttomassa toivottomuudessaan... Paljo on, joka toivottomuudessa
huutaa, -- tiedätkö, Reierstad, kun kerran korvat ovat auenneet
senkaltaiselle musiikille, eikä ole enää kyynelvirtaa jälellä, niin
silloin juo, juo vaan... Tänne pullo!"
"Paras on jo viedä hänet sänkyyn renkitupaan," tuumaili Siemensen.
"Ehkä sika jo on juotettu!" sopersi Grip...
Poissa oli hän jälleen maanantai-aamuna jo ennen päivänkoittoa, eikä
ollut syönyt niin sirpaletta; hän arasteli ihmisiä näin aikaisin,
ennenkun oli saanut ensimmäisen ryypyn mielensä rohkaisuksi.
Gripillä oli omat tapansa. Hän oli tunnettu piammiten koko etelä-osassa
maata.
Samoin kuin hänellä oli juomakuuronsa ja kuleksi siellä täällä, oli
hänellä ollut myös aikoja, jolloin eli aivan raittiina pääkaupungissa,
lueskeli ja antoi opetustuntia. Hän herätti tavan takaa epäilemättömiä
toiveita harvoissa siellä asuvissa kumppaneissaan ja ystävissään. Mies,
jolla oli senlaiset opettajalahjat ja niin merkillisen selvä käsitys
kielten laista ja sanajuurista -- ei ainoastaan latinan ja kreikan,
vaan vieläpä sanskritinkin kielessä -- se mahtoi vielä tulla joksikin.
-- Luottaen hänen ehdottomaan raittiuteen kolmen neljän kuukauden
aikana ja hänen omaan lujaan itsetuntoonsa, tuumailivat he jo sitäkin,
että koettaisivat saada hänelle paikkaa jossakin korkeammassa koulussa,
kun jälleen aivan odottamatta saatiin kuulla hänen kadonneen
kaupungista.
Ja niin pujahti hän esiin muutamien viikkojen kuluttua -- aivan kurjan
näköisenä jossakin maaseudulla, tarisevänä ja laihana kaikesta siitä,
mitä oli kärsinyt juomisesta, kylmästä ilmasta, asumisesta
ulkohuoneissa ja ladoissa, harvoin riisumatta vaatteita yltään ja
makaamatta oikeassa sängyssä.
Aamupäivällä näyttäytyi hän pihassa voudin talossa.
Gülcke oli ainoa entisen ajan virkamiehiä, joka vielä oli virassaan,
sen jälkeen kun myöskin Rist oli ottanut eron. Siellä hän vielä
käyskenteli, huolellisen vaimon hoitamana ja palvelemana.
Grip pyysi tavata rouvaa; hän tiesi voudin paraikaa olevan konttorissa.
Arkihuoneessa mutamassa nojatuolissa istui Thinka kaksinkertaisten
ikkunain edessä sukkakudin kädessä lukien "Ikuista Juutalaista"; ja
hänen toimelias sisarensa. Thea, joka nyt oli yli kolmenkymmenen vuoden
vanha vanhapiika, puuhasi puolipäivästä keittiössä.
Thinkallahan oli nyt neiti Gülcken kuoleman jälkeen koko talouden hoito
huolenaan, ja oli vanhan miehensä tuki ja turva läpi koko vuorokauden.
Ja nämä kuluneet, kaupungista lainatut tahraiset romaanit olivat ainoa
pieni oksa, jolla hän sai itsenäistä elämää viettää.
Kuten monet muut sen ajan naisista, jolle todellisuus ei muuta neuvoa
suonut kuin mennä ensimmäiselle miehelle, joka heistä taisi huolta
pitää, niin eli hänkin näissä romaaneissa -- keskellä vaivaloista,
narisevaa jokapäiväisyyttä -- korkealle kiihoitettua haaveilu-elämää.
Siinä aavistettiin ne kiihkot, joita hän ei milloinkaan itse ollut
tuntenut, siinä rakastettiin, vihattiin, siinä nähtiin kaksi jaloa
sydäntä -- huolimatta kaikesta -- onnellisesti yhtyneinä; -- taikka
lohdutettiin kauniita sankareja, jotka toimettomina aaltoihin
tuijottivat! -- Siellä -- pilvissä -- jatkettiin sydämmen ja hengen
sammumattomalla janolla sitä elämää, jolle todellisuus ei mitään
jalansijaa suonut, ja siellä tämä iso muhkea rouva, joka kerran oli
ollut hentonen, hoikka Thinka, unohtumatonta Aas-lemmittyänsä siirtyi
yhdestä sankarisatamasta toiseen -- Emilie Carlénista Jamesiin, Walter
Scottista Bulweriin, Alexander Dumasta Eugene Sues'iin.
Hänen taloudessa toimivan, rivakkaan sisarensa tuolilla oli kesken
jätetty neule ja sillä auringonsäde.
Tumma mahogninen neulomapöytä oli Thean perintö äidiltä. Ja vanhaa
hopeasormustinta, tuota ulkoa ja sisältä kulunutta ja reunasta vähä
haljennutta kuorta, sitä hän käytti ja tarkasti talletti, koska hänen
äidillään oli ollut se kaikkina aikoinaan. Se oli tuossa ikäänkuin
muistopatsaana -- kaikista niistä rohkeista pistoksista, joita äiti oli
tehnyt ja -- saanut! rehellisessä, orjallisessa alttiiksi-antavassa
elämässään, -- jos sitä voi elämäksi sanoakaan?
Tuskin kuului naputusta, ovi melkein itsestään aukeni, kun Grip
varovasti astui arkihuoneesen.
"Tekö Grip? -- Ei, ei, älkää jääkö ovensuuhun, istukaa tuonne ikkunan
luo, niin sisareni toimittaa teille jotain virvoketta. Vähä voileipää
ja suolakalaa voitte kai maistaa?
"Vai niin, te taas olette täällä vuoristossa Grip!"
"Haen jotain tointa, rouva!" sanoi hän välttelevästi. -- "Oletteko
kuulleet mitään Jörgenistä Amerikasta?" kiiruhti hän kysymään, ettei
arempiin aineisin jouduttaisi.
"Niin, ajatelkaapa sitä! Jörgen on hyvin voipa, rikas tehtaan johtaja
Savannah'issa. Hän on kirjoittanut kaksi kirjettä, joissa pyytää
vanhinta sisartaan sinne; -- mutta Inger-Johannahan ei enää onneansa
hae", vastasi Thinka jonkinlaisella äänenpainolla.
Tuli hetkeksi hiljaisuutta...
Grip asetti voileipälautasen, jonka palvelia oli tuonut, vapisevalla
kädellä neulomapöydälle. Vieressä olevan ryypyn hän tyhjensi. Huulet
vaan vähä vavahtelivat kun hän sanoi:
"Se ilahuttaa minua ... ilahuttaa suuresti! Näettekös, rouva, se
seikka, että Jörgenistä on jotain tullut, on mielestäni niitä harvoja
vihantoja korsia, joita on kasvanut minun surkeasta elämästäni!"
Kuului kulkuisia tieltä; reki pujahti pihaan.
"Henkikirjurin perhe!" sanoi Thinka.
Grip ymmärsi, ettei häntä nyt toivottu jäämään, ja nousi lähteäkseen.
Thinka kiiruhti sivuhuoneesen ja palasi jälleen taalariseteli kädessä.
"Ottakaa tämä, Grip! -- vähäinen apu siksi asti, kun saatte jotain
tointa."
Gripin käsi vähä viivähteli, ennenkuin sen otti.
"Man ... muss .. muss"...
Hän tempasi lakkinsa ja riensi ulos.
Portilla hän pysähtyi ja katsoi taaksensa.
Ikkuna siellä auaistiin...
"Tuuleuttavat kaiketi Gripin jälkeen!" mutisi hän katkerasti,
jatkaessaan kulkuaan pitkin laaksoa. Hän kietoi villavyön kaulan
ympäri, veti lakin alas korville ja pisti kädet vanhan, ohuen takkinsa
taskuihin, jota kylmä itätuuli hosui hänen laihan ruumiinsa ympäri.
Tie oli hänelle tuttua; kesällä hän pitkillä matkustuksillaan kulki
suoraan tunturien yli, mutta nyt lyhyenä, pimeänä talvipäivänä oli
parempi pysyä maantiellä.
Tällä seudulla oli ikäänkuin jokin vetovoima; hän kuunteli ja vakoili
kaikkialla, saisiko jotain tietää Inger-Johannasta, mutta hänen
läheisyytänsä hän huolellisesti karttoi.
"Giljen neiti", joksi häntä sanottiin, asui vuoristossa pienessä
talossa, jonka hän oli ostanut toiselta niistä kahdesta tuhannesta
taalaria, jotka vanha Alette täti hänelle oli testamentissa antanut.
Siellä piti hän koulua kylän lapsille ja antoi opetustuntia kapteenin,
uuden tohtorin ja nimismiehen luona.
Ja hänellä oli nyt monesta pojasta huolta pidettävä, joita oli
toimittanut eri haaroille maata, ja toisista, joiden eteen hän vuosien
kuluessa oli tehnyt työtä saadakseen heidän hyvät lahjansa kaupungissa
edistymään...
Täysi-ikäinen hän oli ja tavattoman omatakeisen olentonsa tähden
ihmisten puheen-aineena; mutta vasten kasvoja ei hän kohdannut muuta
kuin sulaa kunnioitusta. Hän oli vielä neljänkymmenvuotisena hieno ja
solakka, ja silmissä paloi sama tuli kuin ennen, vaan ehkä vähä
levollisempi, ja mustat olivat hänen hiuksensa vielä.
Hän etsi taipumuksia lapsissa kuin -- neliapiloita niityltä; ja kun
Grip Thinkalle oli sanonut Jörgenin menestyksen olleen yhden harvoja
vihantoja korsia hänen elämässään, niin salasi hän sisimmän
ajatuksensa, että Inger-Johannan pieni koulu oli hänen aatteittensa
kasvattama taimi.
-- Hämärässä seuraavana iltapäivänä hiipi ihmis-olento kouluhuoneen
aituuviertä... Halu saada nähdä edes vilaukseltakaan Inger-Johannaa,
oli hänen pakoittanut yhä lähemmäksi ja lähemmäksi tulemaan.
Nyt hän seisoi aivan ikkunan takana.
Tumma olento liikkui vähän päästä sen edessä.
Sisältä kuulti himmeä valo uunin suusta. Vielä ei ollut kynttilää
sytytetty ja hän kuuli pojan-äänen lukevan jotain ulkoa, jota ei oikein
osannut; se kuului runolta... Olivat kaiketi lapsia komppanianpäällikön
talosta...
Porstuan ovi oli auki, ja vähän ajan päästä seisoi hän siellä henkeään
vetämättä kuuntelemassa...
Sieltä kuului hänen äänensä! ... hänen äänensä...
"Lue sinä se vielä kerta, Ingeborg! Pojat ovat niin tyhmiä
senlaisissa."
Se oli runo Norjan historiasta... Ingeborgin ääni kuului selvästi.
Ja kuningas Haraldin luona
Oli Gerda kuin kukkainen,
Ei naista käy ylpeämpää
Täällä alla lehmusten.
Ja sukua hän oli suurta,
Ei valtaansa jakanut ois,
Hän Hördin ja Holmrygin neidot
Sai kuninkaan luota pois.
Hän vaati Norjan kaiken
Sopimmaisehen Oddehen,
Kuninkaan kuningattarelle
Koko miehen vaimollen.
Grip oli kuin kiininaulattuna lattiaan, kunnes hän kuuli Inger-Johannan
sanovan:
"No, nyt minä sytytän valkeaa ja annan teille läksyt ensi kerraksi"...
Samassa oli Grip ikkunan takana jälleen.
Hän näki hänen päänsä vasta sytytetyn lampun valossa ... tuon puhtauden
silmänluonnissa ja kasvojen juonteissa ... sanomattoman kauniit,
totiset kasvot, ne vaan entistä lujemmilta näyttivät ... ja sama
solakka ryhti ja kenossa oleva kaula...
Se oli kuva, joka hänessä oli asunut näinä vuosina, -- hänessä, joka
olisi ollut hänen, jos hän olisi elämässä saavuttanut sen, minkä olisi
tullut saavuttaa ... jos elämä olisi suonut hänelle minkä sen olisi
pitänyt suoda ... ja hän itse olisi ollut niinkuin olisi pitänyt...
Hän seisoi siinä ikäänkuin huumautuneena pyörryttävästä juomasta ... ja
poistui pitkin askelin kun kuuli lasten tulevan porstuasta.
Jalat veivät häntä aivan hänen tietämättään...
Nyt hän oli kaukana Giljen ahteissa ja kuu rupesi tunturien takaa
kuumottamaan. Hän vaan kiiruhti; hänen verensä oli kiihdyksissä, hän
näki, -- melkein puhutteli Inger-Johannaa...
Tultiin reellä ajaen hänen jälessään, kellot kumeasti kilisivät
pakkasessa.
Vanha Rist siinä istui turkkiinsa vajonneena ja uupuneena siitä, mitä
oli nauttinut Giljellä.
"Jos aiotte järven yli, Grip, niin hypätkää anturoille!" huusi hän
hiemasen tarkastettuaan kulkijata.
"Sen sanon teille, että jos voisitte olla juomatta", alkoi hän
nuhdella...
... Siellä lampun edessä ... siten häälyivät Gripin ajatukset ... hän
laski varjostimen lampun lasille ja silloin lankesi valon hohde
hienolle suulle ja leualle ... tumma, vartalonmyötäinen puku ... ja
otsa .. kun hän painoi alas kaunista päätään ... hän katsoi ylöspäin --
aivan ikkunaan päin...
... "Ja jos vaan koettaa tehdä vastusta, kun mieliteko tulee, joka on
sama kuin piru itse"...
Grip ei jaksanut kuulla enää, ja kylmää oli siinä seistä järvellä.
Hän hyppäsi pois ja antoi vanhan Ristin jatkaa puheitansa siinä
uskossa, että hän vielä seisoi takana.
Kylmä viima siellä järvellä kävi.
Hän näki hetken aikaa oman varjonsa, kädet takin taskuissa kiitävän
eteenpäin kuun pilvien välitse luikertaessa... Lamppu niin lämpimästi
valaisi hänen kasvonsa...
* * * * *
Kolme päivää myöhemmin seisoi Inger-Johanna iltasella ikkunassa ja
katsoi ulos. Rinta kohosi raskaasta mielenliikutuksesta...
Grip oli kuollut keuhkokuumeesen kirkonkylässä.
Inger-Johanna oli ollut siellä häntä hoitamassa tähän asti, -- oli
puhunut hänen kanssaan, kuullut elävänsä hänen rajuissa houreissaan ja
kohdannut hänen viimeisen tiedollisen katseensa, ennenkuin se sammui...
Kuu kulki suurena ja kelmeänä taivaalla. Koko seutu tunturineen ja
muine suurine puhtaine muotoineen loisti niin haaveellisen valkoisena
pakkasessa...
"Hengen voima on suuri!" huoahti hän surumielisenä, vavahtelevin
sydämmin ... "hän antoi minulle jotain, jonka eteen voin elää!" --