Sitä parempi, mitä pikemmin häät vietetään, sanoi vouti. Hänen
tarkoituksensa oli siten estää kaikenlaisia turhia juttuja ja puheita.
Olihan siinä syytä kyllä, eikä Giljellä pantu vastaan.
Kolmas joulupäivä oli juuri sopivin, ja voudillahan sopi erittäin hyvin
käydä vierailemassa nuoren vaimonsa kanssa juuri uuden vuoden pyhinä!
Kaikesta tästä tietysti keskusteltiin Kathinkan kanssa ja hänen
mielestään oli kaikki aivan niinkuin isän mielestä.
Kapteeni piti myös suotavana että häät vietettäisiin aivan kohta.
Vaan siinä, että ne olisivat hyvin hiljaiset ja yksinkertaiset, täytyi
hänen mukautua voudin ja äidin tahdon mukaan; hänelle ei ollut oikein
mieluista, että näin juhla-ilossa täytyisi sulkeutua huoneesensa, pitää
nenäliinaa suunsa edessä ja kuiskaten käydä varpaillaan, niinkuin Gilje
olisi sairashuone, eikä mikään häätalo...
Ja tarvitsihan Thinka ja hän itsekin jotain iloa ja loistoa.
Ja niin tapahtui, että hän ennen joulua ajeli erittäin hyvällä kelillä
yliluutnantin ja prokuraatorin Scharfenbergin ja Sebelov'in luo, joiden
kanssa hänellä oli raha-asioita.
Jos matkalla joku häneltä kysyisi, oliko totta, että kirkossa oli
kuulutettu hänen tytärtänsä ja voutia, aikoi hän vastata, että sopiihan
tulla omin silmin näkemään onko se totta vai eikö. Niinhän se on --
meidän kesken sanottuna -- ett'ei meille kaikessa salaisuudessa -- ei
ketään muita kutsuta kuin tohtoria ja kaikkein välttämättömimpiä...
Mutta? -- iskien silmää -- tuhat tulimmaista; kuinka tervetullut sinä
olet! -- kolmantena joulupäivänä, -- ei toisena, eikä neljäntenä,
muista se ukkoseni!
Ja hän piti myös huolta siitä, että ruokatavaroita ja koko patteriat
juomaa koottiin kotimuurien taakse, että linnoitus olisi varma
hyökkäystä vastaan.
Jouluaattona tuli voudilta reki täynnä tavaroita, -- kaikki lahjoja
Thinkalle!
Ensiksikin entisen vaimon lämmin oravan-nahkainen turkki ja kaunis
muhvi, joita neiti Brun kirkonkylässä oli korjannut Thinkaa varten;
sitte vielä hänen kultakellonsa vitjoineen ja korvarenkaat ja
sormukset; -- kaikki melkein uuden näköistä, kaupungin kultasepän
kirkastamaa, sekä suuri wieniläinen kaulahinen, ja lisäksi hajuvettä ja
hansikoita aivan yltäkyllin.
Kirjeessään ilmoitti hän hellästi rakastetulle Kathinkalleen, että
kaikki ajatuksensa olivat ainoastaan hänen luonansa, kunnes ne
vihdoinkin tulisivat häneen yhdistetyiksi lujemmilla siteillä, sekä
että hän, tullessaan uuteen kotiinsa, löytäisi siellä paljo muutakin,
joka häntä ehkä miellyttäisi, vaan jota hän ei pitänyt tarpeellisena
lähettää Giljeen, koska ne kuitenkin kohta tuotaisiin takaisin sinne.
Toivoen, että Thinkakin olisi samaa mieltä, ei hän haettanut
Baldrian'ia ja Viggo'a kotiin jouluksi -- vaan oli lähettänyt heidät
veljensä, Holmestrandin rovastin luo.
-- Mutta ei ikinä vielä oltu Iso-Olan aikana Giljellä näin
juhlallisiksi hevosia harjattu eikä siloja kiilloitettu. Kun kolmannen
joulupäivän aamuna ajettiin mäkeä alas kirkolle, niin oikein silat ja
kulkuset kullalle loistivat ja molemmat Mustat leveitten rekien edessä
välkkyivät, ikäänkuin niiden selkää ja harjaa olisi kiilloitettu.
Ensimmäisen reen karhuntaljoissa ja pehmeissä vällyissä istuivat
kapteeni, revonnahkainen turkki yllä, ja Thinka, puettuna voudin
ensimäisen vaimon vaatteisin ja vitjoihin. Toisessa reessä istuivat
äiti ja Thea sekä Iso-Ola kuskilaudalla.
Kirkon ovella seisoivat alaupseerit univormuissaan tehden kapteenille
kunnioitusta ja heidän astuessa sisään nousivat juhla-univormuihin
puetut luutnantit Dunfack, Frifack, Knebelsberger ja Knobelauch ylös
istualtaan häntä tervehtiäkseen.
Niin sai kapteeni kuitenkin nähdä jotain loistoa!...
Juhlamenojen loputtua ajettiin kotiin päin -- kapteeni rouvineen
ensimäisessä reessä ja morsiuspari toisessa, -- ja niin pitkä seurue,
että voudin tuumat viettää häitä hiljaisuudessa kokonaan menivät
myttyyn.
Giljellä odotti päivällinen.
Sen kestäessä osoittivat pataljonan jäsenet, nuorimmasta luutnantista
kapteeniin saakka nuoruuden rohkeutta nauttiessaan väkeviä juomia niin
rajusti ja seurauksista huolimatta, että voudin mielestä oli parasta
pysyä varuillaan.
Jokainen tahtoi yhä uudelleen juoda morsiamen ja sulhasen maljaa!
Vouti istui tyytyväisenä ja hiemasen painui alaspäin hänen
harvatukkainen, kiiltävä päänsä, kun hän huolellisesti koetti
sukkelalla ja tilaisuuteen sopivalla tavalla sommitella sanojansa.
Mitä tuli puheenpitämiseen, niin oli hän ehdottomasti mestari ennen
muita läsnä-olevia, vaikka sotalääkäri lienee ollut vaarallisin
kilpailija, jonka pilapuheet tulivat yhä hurjemmiksi ja pistelevämmiksi
mitä enemmän hän joi.
Mutta nyt vilkkuivat voudin pienet, rasvakiiltoiset silmät, hellän
sumun verhoomina, lempeästi morsianta kohti.
Thinkan täytyi syödä sokerikekoa ja viinihyytelöä -- hänen tähtensä!...
hän ei puolestaan tahtonut juoda enempää, jos vaan oli mahdollista, --
Thinkan tähden... "Minä vakuutan sinulle, sinun -- ainoastaan sinun
tähtesi..."
Ja ruuat ja juomat vähenivät vähenemistään kemujen kestäessä aina
myöhään yöhön saakka, jolloin lukuisat reet, korskuvain hevosten
vetäminä, pujahtivat eteenpäin maantien narisevalla lumella, tähtien
kiiluessa ja revontulten välähdellessä, kulettaen kotiin puoleksi
tunnotonta hääväkeä; -- vaan ne, jotka suinkin sopivat taloon, jäivät
sinne vielä, viettääkseen seuraavanakin päivänä häitä ja joulua. --
-- -- -- Uutena vuotena olivat vihdoinkin kaikki vieraat lähteneet,
vouti ja Kathinka muuttaneet uuteen kotiinsa ja kapteeni oli Thean
kanssa lähtenyt tervehtimään heitä ollakseen siellä uudenvuoden pyhät.
Mutta nyt olikin äiti niin kyllästynyt ja väsynyt kaikista näistä
puuhista!
Hän tunsi nyt, kun suurin kiire oli kadonnut ja hän istui yksin kotona
toisena uudenvuoden päivänä, kuinka vaikeaa hänelle oli kestää tätä
kaikkea!... Myötäjäisten valmistaminen pitkin syksyä ja talouden puuhat
pyhiä, joulua ja häitä varten, -- ja kaikki huolet...
Kaikki oli mennyt huimaa vauhtia, niin kauas kuin hän taisi ajatella...
Se oli ikäänkuin sukan pärvöttämistä, mitä enemmän hän ajatteli, sitä
pitemmäksi tuli lanka! -- siihen aikaan saakka, jolloin hänen
mielestään oli lepoa -- kun hän makasi lapsivuoteessa...
Mutta siitä oli jo pitkät ajat...
Hän istui hämärässä huoneessa sohvan nurkassa, puoleksi uneen
vaipuneena, sukanneulekin oli hervottomissa käsissä syliin painunut.
Aslak ja kaksi tytöistä olivat päässeet joulukemuihin naapuriin ja
Giljellä ei ollut ketään muita kotona kuin vanha Torbjörg, joka istui
keittiössä ja hyräili virttä kirjastaan!...
Pihalta kuului kulkusten helinää, Iso-Ola tuli kotiin kyydittyään
Pikku-Mustalla kapteenia ja Theaa.
Hän kopisti lunta jaloistaan käytävässä ja pilkisti ovesta sisään.
Ajaessaan Teigen'in ohitse, oli postinhoitaja tuonut hänelle kapteenin
postin.
"Milloin tulitte perille eilen illalla? -- Mahtoiko Theaa paleltaa?"
"Ei toki! Me saavuimme sinne hyvissä ajoin ennen illallista!... Nuori
rouva laittoi tuhannet terveiset; kävi eilen illalla tallissa
hyväilemässä ja taputtelemassa Mustaa -- niinkuin jäähyväisiksi"...
Rouva Jäger nousi ylös.
"Tuolla ulkona on kynttilöitä tallilyhtyyn!"
Iso-Ola meni jälleen pihalle.
Ulkona, tallin-oven luona seisoi Pikku-Musta vielä valjaissa ja hirnui
levottomasti.
"Puuttuupa vaan vielä, että osaisit vääntää lukkoa auki!" mutisi Ola,
riisuessaan hevosta ja silat ja kulkuset käsivarrellaan antaen sen
käydä edellään talliin.
"Mutta, johan Nuori-Mustakin hirnuu!... Tiedätkö, tämä oli ensimmäinen
kerta, kun sinulta sain kunnollisen tervehdyksen! Vaan sinä saat
kauniisti odottaa..."
Hän suki ja harjasi vastatullutta niinkuin vanhaa ansiokasta
herrasmiestä. He olivat nyt palvelleet yhdessä jo yhdeksättä vuotta!
Sisällä keittiössä leimusivat ja pärskyivät kuusihalot uunissa,
heittäen punertavan loisteen äidin äskettäin kiilloitettuihin, seinällä
riippuviin kupari- ja läkki-astioihin, niin että ne muistuttivat
kummallisia kilpiä ja aseita.
Iso-Ola istui sisällä mielihyvällä nauttien jouluherkkuja -- voita,
leipää, läskiä, nosteleipää ja suolaista lihaa; ja Torbjörg'iä oli
käsketty tuomaan hänelle kellarista tuopillinen olutta.
Ola oli siellä kuullut ja nähnyt yhtä ja toista.
Thinka oli käynyt keittiössä, oli tahtonut heti itse ryhtyä talouden
toimiin. Mutta siellä tapasi hän sen, joka itse tahtoi pitää ohjakset
käsissään.
Vanha neiti Gülcke ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan! Oli kohta
mennyt ylös konttoriin, sanottiin, oli puhellut veljensä kanssa, ja oli
vihdoinkin saanut tahtonsa perille...
Ja illalla oli vouti istunut sohvalla ja puhunut kauniisti nuoren
vaimonsa kanssa. Sisäpiika sen kuuli; oli sanonut, että soisi Thinkan
viihtyvän hyvästi ja että Thinkan ei tarvitsisi muuta kuin olla ja elää
hänen iloksensa, ainoastaan hänen iloksensa, oli sanonut ... mokoma
vanha kettu! -- Siinä nähtiin mitä hän täältä viime vuonna etsi!...
"Ja sillä lailla", sanoi Ola, maiskuttaen suutansa ja levittäen
peukalon päällä voita leipävuolulle, "pääsi rouva kaikesta vaivasta, --
ja emännyydestä myös".
"Ei saa potkia tutkainta vastaan!" kuului Torbjörgin hiljainen vastaus.
-- Äiti istui kamarissaan uunin edessä ja katseli postissa tulleita
kirjeitä. Paitsi sanomalehtiä "Hermoder" ja "Den Konstitutionelle" ja
pari virkakirjettä, oli siellä kirje täti Alette'lta.
Hän sytytti kynttilän ja istuutui lukemaan.
Olipa tavallaan onni, ett'ei Jäger nyt ollut kotona, sillä tätä ei hän
saisi lukea...
"Rakas Gitta!
"Olen määrännyt toisen joulupäivän kirjoittaakseni sinulle
ejatuksistani Inger-Johannan suhteen, En voi kieltää, että
olen häneen mieltynyt enemmän kuin tahtoisinkaan; mutta jos
voimme jollakin jännityksellä katsella pienintä kukkaa
ikkunallamme, joka on puhkeamaisillaan, emmekö siis paljon
enemmän tarkastelisi ihmiskukkasta, joka rehoittaa nuoruutensa
ihanuudessa valmiina puhkeamaan elämänsä kohtaloon. Tämä on
enemmän kuin romaani, se on kaikkivaltijaan ihanaa ihmetyötä,
joka loistossaan ja äärettömässä rikkaudessaan on suurempaa
kuin kaikki, mitä ihmisen mielikuvitus voi aikaan saada.
"Niin hän miellyttää minua, rakas Gitta! melkeinpä niin
suuresti, että vanha sydämmeni vapisee ajatellessaan minkälainen
elamän-ura hänelle mahtanee muodostua ja että hänen onnensa tai
onnettomuutensa voi riippua yhdestä ainoasta häikäisevästä
hetkestä. Mitähän luonto sillä tarkoittanee, että se antaa
sellaisen suuren joukon olennoistaan, joilla on lämmöstä tykyttävä
sydän rinnassaan, joutua hukkaan ja kukistua tässä valikoimisessa;
tahtoneeko se -- samoin kuin kultaa puhdistetaan sen suuressa
sulatuskauhassa -- asettaa heille senlaisen kilvoituksen, jota
ilman ei kukaan voi täydellisempää elämää varten kehittyä, --
kukapa voi selittää luonnon arvoituksia? Toivoni Inger-Johannasta
on, että se suuri määrä itsenäistä persoonallisuutta, joka on
hänen luonteessansa, tulee painamaan valitsemisen vaa'assa ja on
ratkaisevana hetkenä voittava.
"Tämä on sydämmeni sisin huokaus; sillä yhä yltyvällä tuskalla
huomaan, miten polku hänen jalkansa alla tehdään yhä liukkaammaksi
ja kuinka hienosti sinun kälysi kutoo verkon hänen ympärillensä,
ei vähäpätöisillä keinoilla, jotka eivät Inger-Johannaan mitään
vaikuta, vaan syvemmillä, kauniille kiiltävillä viettelyksillä.
"Voisiko löytää suurempaa viettelystä tällaiselle janoovalle
luonteelle, kuin häikäisevänä kangastuksena osoittaa hänelle
alaa, jossa hänen luonteensa kaikki ainekset ja ominaiset lahjat
täysivoimaisiksi saatettaisiin.
"Kerrotaan Englantilaisten kalastavan kiiltävillä, metallisilla
kärpäsillä, joita he vetävät pitkin veden pintaa, siksi kuin
kala nykäisee, ja minusta näyttää kuin tätisi yhtä sukkelalla
tavalla viekoittelisi Inger-Johannan haaveiluja. Hän ei edes
mainitse asianomaisen nimeä, vaan antaa sen sanomatta kimallella
toisen mielessä.
"Eikö jo se, että hän Inger-Johannan kuullen kertoi minulle, että
Rönnov jo lienee kauankin etsinyt itselleen vaimoa ylhäisempien
naisten joukosta -- kiihoittanut hänen, kuinka sanoisinkaan,
kunniahimoaan tahi toimintahaluaan.
"Ehk'en olisi tullut tätä niin tarkoilleen ajatelleeksi, jos en
olisi huomannut, minkä vaikutuksen se teki Inger-Johannaan, sillä
hän tuli kohta hajamieliseksi ja vaipui mietteisin.
"Ja kuitenkin pitäisi kysymyksen sydämmemme antamisesta toiselle
olla niin yksinkertainen ja luonnollinen! Onko sinulla rakkautta?
-- Kaikesta muusta ei ole mihinkään.
"Vaan onnetonta ja surkeata on, että hän kuvittelee voivansa
rakastaa, velvoittaa itseään rakastamaan ja luulee voivansa sanoa
kypsymättömälle sydämmelleen: sinä et ole koskaan heräävä! Mutta,
rakas Gitta, jos se sattuisi heräämään -- perästäpäin, ja hänellä
on niin voimallinen, kiihkoinen luonne.
"Se on juuri se seikka, joka vaatii minua kirjoittamaan sinulle.
Jos minä puhuisin hänelle ja koettaisin hänelle selittää, olisi
se samaa kuin näyttää sokealle väriä; hänen täytyy täydellisesti
luottaa siihen, joka häntä varoittaa. Sentähden pitää sinun,
Gitta, ryhtyä asiaan ja kirjoittaa hänelle"...
Äiti pani kirjeen syliinsä ja tuli entistä kalpeamman ja totisemman
näköiseksi, istuessaan kynttilän valossa...
Täti Alette'lla, tuolla kelpo täti Alette'lla, oli helppo ajatella
tuota onnellista ajatusta, että kaikki voisi olla niinkuin sen pitäisi
olla!... Hänellä oli pieni perintö, josta taisi elää, eikä hän ollut
kenestäkään riippuvainen... Mutta, -- rouva Jäger'in kasvot
synkistyivät, -- vaan jos hänellä ei olisi noita neljää tuhatta ...
olisi vanhana ja vaivattuna neiti Jörgersen'in asemassa kuvernöörin
luona, -- niin ei hän olisi kirjoittanut tätä enkelikirjettä!... Hän
luki edemmäksi:
"Minun täytyy myös tuoda esiin muutamia muita arveluttavia
seikkoja, joiden tähden sinä varmaankin pidät tätä ikävänä
joulukirjeenä. Tahtoisin kertoa vähän Jörgen-raukasta, jolla
kuuluu olevan niin vaikea edistyä koulussa. Siitä, että hän
tähän asti on edes kohtalaisesti voinut seurata luokallaan,
on meidän kiittäminen ylioppilas Gripiä, joka väsymättömästi,
tahtomatta kuullakaan mistään maksusta, on valmistanut ja
selittänyt hänelle vaikeimpia kohtia saksan ja latinan
kieliopeissa.
"Ja kun nyt mainitsen Gripin mielipiteet Jörgen'istä, olen
varma siitä että ne ovat oikeat. Hän sanoo, ettei Jörgen'illä
suinkaan ole huono pää, vaan pikemmin päinvastoin. Mutta hänellä
ei vaan ole taipumusta lukemiseen, joka on välttämätön ehto
voidakseen edistyä lukutiellä, mutta sitä enemmän on hänellä
taipumusta käytännöllisiin toimiin.
"Paitsi tervettä, selvää arvostelukykyä, on hän sekä kätevä että
kekseliäs. Jörgen'istä tulisi taitava käsityöläinen tahi koneseppä
ja hän tulisi siten herättämään suurtakin huomiota, kuin sitä
vastoin lukeminen, vaivaloinen käynti tutkinnosta tutkintoon
antaisi hänelle turhaa surua ja ennen kaikkea keskinkinkertaisia
tuloksia.
"Se on kyllä tosi, ett'en hyväksy ylioppilas Gripin nuorekkaita
rajuja ajatuksia lähettää hänet käsityöläiskouluun Englantiin
(jopa Amerikan Yhdysvaltoihin saakka) koska ei käsityöläinen
voi meillä saavuttaa samaa kunnioitusta kuin muut ylhäisemmät
säädyt, niinkuin äsken mainitussa maassa kuuluu olevan laita.
"Useita näistä mietteistä sietää kuitenkin tarkemmin ajatella.
"Minä tulen joskus ajatelleeksi, olisinkohan liian nuori
mielestäni, jos kohta olenkin niin vanha? Se lienee ehkä
seuraus sisällisestä kehityksestä tahi aivan yksinkertaisesti
jostain vetovoimasta; mutta nuorten ajatukset elähdyttävät ja
vahvistavat aina elämäni toivoa. En voi ainakaan myöntää
luonnonlain seuraukseksi, että mitä enemmän vanhenemme sitä
enemmän ihanteemme heikkoneisivat ja tulisivat hyljätyiksi
kelpaamattomiksi, niinkuin muut turhat korukalut!
"Ja kun näen niin sanottujen käytännöllisten ihmisten sellaista
miestä, kuin Gripiä, näin ankarasti tuomitsevan -- minun
ymmärrykseni mukaan ei hänen kasvatus-aatteittensa tähden,
vaan sentähden, että hän tahtoo uhrata kaikki voimansa niitä
toteuttaakseen -- niin en voi olla osoittamatta hänelle
täydellistä osanottoa ja kunnioitusta.
"Nyt on hän jättänyt lakitieteen lukemisen ja antautunut
kielitieteen tutkimiseen; sillä, sanoo hän, meidän maassamme
ei mikään toimi kelpaa ilman kylttiä ja hän koettaa nyt hankkia
itselleen kultaisen kyltin loistavalla tutkinnollaan, hän tahtoo
tarttua lujasti viljelemättömään maahan, niinkuin vaivaiskoivu
tuolla ylhäällä tunturilla, eikä päästää siitä irti, vaikka koko
lumivyöry tulisi hänen päällensä, -- kuten hän sanoi.
"Kun ajattelen, että hänen täytyy tehdä niin paljo työtä ja opettaa
useampia tuntia päivässä, voidakseen tulla toimeen, en voi muuta
kuin ihmetellä hänen tulista rohkeuttaan ja -- niin, minulla ei ole
monta puolellani, -- en voi muuta kuin sydämmestäni toivoa hänelle
onnea!"
Rouva Jäger istui tuumailevana...
Sitten leikkasi hän irti yhden lehden kirjeestä, joka koski Jörgen'iä,
Olisi kyllä hyvä joskus sopivassa tilaisuudessa lukea sitä
Jägerille!... Hän ei sydämmensä yksinkertaisuudessa todella itsekään
vielä tiennyt mitä ajatella...