Oli kirkas, kylmä iltapäivä ylhäällä vuoristossa. Ilma oli pakkasesta
sinervä, vaan paikottain se hienosti rusotti yläpuolella suippusia
huippuja, rotkoja ja kukkuloita, jotka kuni jakso jättiläiskinoksia
harju harjun vieressä haamottivat taivaan rannalla korkeutta kohti.
Alapuolella vuorenseinät ja kaltevat mäet sulkivat kylän valkoiseen
kehään, yhä ahtaampaan ja ahtaampaan, yhä pienempään ja pienempään.
Lumi oli tullut myöhään sinä vuonna, mutta nyt, joulukuun saapuessa,
oli sitä sen sijaan niin paksulta hongilla ja kuusilla, että alas se
taivutti niin hyvin havut kuin oksat. Koivikot seisoivat lumessa
vyötärykseen asti; kylän pienet liuskakivikattoiset talonryhmät
makasivat puoleksi haudattuina ja kantoivat raskasta lumikerrosta
katoillaan. Syvään muokatut kujat johtivat korkeiden lumiäyrästen
välitse pihoihin, ja siellä täällä pistivät näkyviin muutamat
aidanseipäät tai portinpielukset, ikäänkuin hukkuneitten veneitten
mastot.
Lumirekeä oli hiljattain ajettu postitiellä, ja komppaniapäällikön
katolla luotiin suuria lumikasoja ja jäitä alas sen huippuiselta
tiilikatolta, jonka räystäiden yli ne vaarallisen näköisinä
riippuilivat.
Päällikön talo oli muuten huomattavampia kylässä. Se oli maalaamaton ja
säännönmukaisesti rakennettu, niinkuin enimmät sitä laatua taloja
olivat vielä miehen-ikä takaperin.
Lumella peittyneen puutarhan-aidan yläpuolella näkyi hangella
kelkan-jälkiä ja suksenlatuja melkein ikkunan tasalle asti, ja siinä
tuprutteli pohjaistuuli hienoa lunta auringonpaisteessa.
Tuo sama kylmä, ilkeä pohjaisvihuri se oli, joka jok'ikinen kerta, kun
porstuan ovi avattiin, saattoi kyökin ovenkin aukenemaan, ja jos ei
sitä heti suljettu, kävi samalla tavalla jollekin ovelle yläkerrassa --
ja silloin kapteeni punaisena ja kiivaana syöksemään konttoristaan alas
ja kuulustelemaan ja pitämään käräjiä koko talossa siitä, kuka ovesta
tuli ensiksi ja kuka viimeksi. Hän ei milloinkaan voinut käsittää,
miks'eivät he saattaneet pitää ovea kiini, vaikka asia kuitenkin oli
selvimpiä maailmassa, -- että lukko oli vanha ja rappeutunut, ja että
kapteeni ei malttanut uutta teettää.
Alhaalla kamarissa istui kapteenin rouva tuolilla sohvan ja uunin
välissä neulomassa, vanha, ruskea arkihame yllään. Korkea ja jäykkä
vartalo hänellä oli, kasvot olivat syväpiirteiset ja laihat,
kuivettuneet; erittäin huolellisesti näytti hänen katseensa tässä
hetkessä, sillä se oli kiintynyt mutkikkaasen stuudioon --
mahdollisuuteen saada asetetuksi uutta, kestävää paikkaa Jörgenin
housunjäännöksiin; ne olivatkin aina hajallaan, melkein toivottomuuteen
asti!
Hän oli anastanut aikaa itselleen ainoastaan siksi hetkeksi, kun Jäger
oli konttorissaan ja lapset kävivät alhaalla postipaikalla; sillä
talossa hän astuskeli päivät pitkät kuin hevonen savimyllyllä.
Se perlemolla ja useilla kalliilla puulajeilla koristettu mahogninen
neulontapöytä, joka oli avattuna hänen edessään, mahtoi olla joku
perheen perintökaluja; se muistutti vanhan-aikuisena ja viertyneenä
vähä hänestä itsestään eikä ainakaan sopinut yhteen sen korkeaselkäisen
nahkanojatuolin kanssa, jossa hän istui, enempää kuin pitkän, vihreällä
saralla päällystetyn sohvankaan kanssa, joka seisoi kuin yksinäinen,
autio maa ja ikäänkuin ikävöiden katseli ruskeaa kapeaa pöytää, joka
oli yhtä yksinäisenä ja hylättynä ja seisoi siivet lerpallaan molempain
ikkunain välissä.
Se ruskea kirstu, joka peräseinällä seisoskeli neljällä suoralla
jalallaan, ja jolle oli ladottu riitta paperia, kirjoja, lakkia ja
ylinnä kiikari, oli vanha piano; tämän rouva suurella vaivalla oli
saanut kuletetuksi vuoristoon kotinsa jäännöksistä, ja sillä
luultavasti oli lasten kanssa harjoitellut samoja kappaleita, jotka
itse oli oppinut.
Tässä suuressa arkihuoneessa oli ainoastaan paljaat hirsiseinät ja
maalaamaton hiekoitettu lattia; ikkunat olivat pienet ja niiden edessä
riippuivat lyhyet, keskestä ylös kiinnitetyt uutimet; huonekaluja oli
ylen harvassa, oli varmaankin puoli peninkulmaa tuolista tuoliin.
Yleensä oli sisustus maalaisten tapaan, -- siihen laihin, kuin
virkamiehille vuoristossa oli mahdollista vielä neljännellä
kymmenluvulla. Keskellä sisäseinää, suuren valkoisen palomuurin edessä,
rehenteli eräs noita vanhan-aikuisia uunia, Näs'in rautatehtaan leima
otsassa, ja sepä vasta nakerteli halkoja oikein jättiläisen tavalla.
Lämmitystä tarvittiinkin paljo tähän huoneesen, ja eihän päällikön
metsistä puita puuttunut.
Rouva oli vihdoinkin hylännyt kaikki hienommat keinot asettamalla
mahtavan, kaikkea peittävän paikan housuihin ja neuloi nyt ahkerasti.
Ilta-aurinko lähetti viimeisiä vaaleita säteitään ikkunanpielelle, ja
oli niin hiljaista, että hänen liikkeensä neuloessa melkein kuuluivat,
ja lankarullasta, joka lattiaan putosi, kuului ikäänkuin kaiku.
Äkisti kavahti hän suoraksi kuin sotilas komentosanan kuultuaan ja tuli
tarkkaavaksi. Hän kuuli miehensä kiivaan ja raskaan astunnan ylhäältä
portailta.
Olikohan porstuan ovi jälleen auki?
Kapteeni Jäger, punanen, pyöreä ja lihava mies, puettuna kuluneesen
univormuun, astui läähöttäen sisälle, märkä hanhensulka vielä suussa;
hän meni suorastaan ikkunan luo.
Rouva neuloi vaan nopeammin, hän tahtoi käyttää aikaa ja samalla
viisaasti varustautua sitä vastaan, mikä tuleva oli.
Kapteeni hengitti jäätyneelle ikkunaruudulle, suurentaakseen sen
läpinäkyvää osaa.
"Saatpa nähdä, että jotain tulee postista! Lapset juoksevat aivan
kilvassa tuolla tiellä, -- Jörgen yksin jää jälkeen kelkkoinensa."
Neula poukkoili yhä kiireemmin.
"Katsopas vaan, miten he juoksevat! ... Thinka ja Thea. -- Mutta
Inger-Johanna! tule tänne, Äiti! ja katso miten hän juosta tepsuttaa...
Eikö se ole kuin tanssia? Hän tahtoo nyt olla ensimäinen, joka ehtisi
sisälle, ja hän tuleekin ensiksi, sen lupaan sulle! Se ei ole valhetta,
kun sanon sinulle, että se tytön tepsikäs on kaunis, Äiti! -- sen
huomaavat kaikki... He-hei, tule vaan katsomaan, miten hän ponnistelee
Thinkan edelle... No, tule nyt siitä, Äiti!"
Mutta "Äiti" ei hievahtanut paikaltaan. Neula poukkoili oikein
suonenvedontapaisella vauhdilla. Kapteenin rouva neuloi kilpaa
tapahtuman kanssa; oli kuitenkin hiukkasen toivoa saada viimeinen osa
tilkusta neulotuksi ennenkuin he tulisivat, ja hetikohta katosi
aurinkokin vuoren taakse; lyhyt oli se päivä, joka heille vuoristossa
suotiin! Ulkoportaita juostiin ylös parilla kolmella hyppäyksellä ja
ovi lensi auki.
Aivan oikein -- Inger-Johanna! Hän syöksi sisään, nuttu auki ja
lumessa. Hatunnauhan oli hän auaissut jo portaissa, niin että tuuhea,
musta tukka lensi hiuskin haiskin lämpimille kasvoille. Kukkaiset
villalapasensa heitti hän läähöttäen tuolille nurkkaan. Hän seisoi
hetkisen ennenkuin taisi saada sanaakaan suustaan, pyyhki hiukset hatun
alle ja huudahti:
"Asemalla on kirje, jossa pyydetään hevosia kapteeni Rönnov'ille ja
luutnantti Meinille! Siinä kirjoitetaan, että hevosen tulee olla heitä
vastassa täällä meillä kello kuusi huomen aamulla. He tulevat tänne!"
"Rönnov ... Äiti!" mölisi kapteeni hämmästyneenä; Rönnov oli hänen
nuoruuden tovereitansa.
Nyt syöksivät myöskin toiset sisään.
Rouvan laihat, syväpiirteiset kasvot, joilla hiukset kiiltävinä,
mustina laineina otsalle valuivat, saivat huolellisen, levottoman
näön... Pitikö nyt ryhtyä vasikanpaistiin, joka oli säästetty
rovastia varten, vai kelpaisiko porsas? -- Jälkimäinen oli ostettu
Pohjois-kylästä ja oli hirveästi laiha!...
"Vai niin, vai niin, -- saatpa nähdä, että he tahtovat häntä
Tukholmaan!" puhui kapteeni tuumaavaisena naputellen ikkunanpieltä, --
"ehkä ajutantiksi... Ei, sitä miestä ei jätetä läntispuolelle, ei
jätetä...
"Tiedätkös, sitä olen tuumannut aina siitä asti, jolloin prinssi niin
lyöttäysi häneen siellä maatilalla... Minä sanoinkin sen hänelle: 'nuo
sinun seikkailusi, Rönnov, ne sinulle vielä onnea tuottavat; -- mutta
varo kenraalia, hän tuntee Ullan!'"
"Mitä vielä, se asia haihtuu kuin tuhka tuuleen", sanoi hän. "Ja
siltähän näyttää ... nuorimpana kapteenina!"
"Prinssi!"... Rouva oli töin tuskin saanut housut valmiiksi ja nousi
äkkiä istuviltaan. Hänen maksanruskeat, hieman vääränenäiset, laihat
kasvonsa näyttivät päättömiltä, -- hän ymmärsi, että vasikanpaisti oli
tällä kertaa laitettava.
"Inger-Johanna! katso että isä ottaa pyhätakin päälleen", virkkoi hän
kiireesti ja pujahti kyökkiin. --
-- Ison tuvan uuni oli pian täyteen ladottuna ja hehkuvan kuumana. Sitä
ei ollut käytetty sen jälkeen, kun sitä keväällä puhdistettiin ja
voideltiin, ja nyt se niin kärysi, että täytyi avata ovet ja ikkunat,
jos kohta ulkona olikin seitsemäntoista asteen pakkanen.
"Iso-Olarengillä" oli paljo vaivaa kantaa monta erityistä pnusylystä
kyökkiin ja sen jälkeen portailla puhdistaa kapteenin pölyistä
univormua lumisella harjalla; -- ei saanut näyttää siltä kuin kapteeni
olisi varta vasten laitellut itseään.
Vierashuone laitettiin järjestykseen ja tehtiin sijat; uuniin pantiin
valkea, niin että siinä paukkui ja räiskyi, ja kärpäsetkin äkkiä
heräsivät ja alkoivat surista katossa. Jörgenin tukkaa silitettiin
veteen kastetulla kammalla ja pienet tytöt saivat muuttaa esiliinoja
voidakseen tulla alas vieraita tervehtimään.
Sekä ylä- että alakerrasta tähystettiin ulos niin kauan kuin hämärältä
saatettiin, sill'aikaa kuin Iso-Ola tupsulakissaan pihalla loi tietä
portilta portaiden kohdalle.
Ja nyt, kun oli pimeä, kuuntelivat lapset sykkivin sydämin jokaista
vähintäkin ääntä, mikä tieltä päin tuli. Kaikki heidän ajatuksensa
hehkuivat halusta tuntea tuota vierasta, kaukaista maailmaa, josta niin
harvoin joku heidän luonaan kävi, vaan josta he kuulivat niin paljo,
mikä kajahteli suurenmoiselta ja seikkailuntapaiselta.
Tuolla kuuluu kulkuset!
Vaan ei, Thinka aivan erehtyi!...
Se luultiin jo varmaksi, kun Inger-Johanna, joka seisoi pimeässä
raollaan olevan ikkunan luona, virkkoi:
"Mutta tuolla he tulevatkin!"
Aivan oikein! He saattoivat kuulla aisakellon kilahdusta vähä väliin,
aina sen mukaan kuinka hevonenkin rekeä tempoeli, ponnistellessaan
umpitietä Giljen mäillä.
Porstuan ovi avattiin, ja Ison-Olan käskettiin seisoa portailla
tallilyhty kädessä, valmiina ottamaan heitä vastaan.
Hiukkasen odotusta vielä, ja aisakello helisi selvästi aivan likeltä,
puuliiterin takaa ... nyt he jo kuulivat pakkasen valittavan anturan
alla.
Kapteeni asetti kynttilän porstuaan, jonka lattialle oli ripoiteltu
katajia, sillä se oli vasta pesty ja märkä. Hän meni ulos portaille,
sill'aikaa kun lapset kurkistelivat kyökin ovesta pää toisen vieressä
ja estivät Vahtia, joka heidän takanaan murisi ja vinkui, ryntäämästä
pihalle haukkumaan.
"Hyvää iltaa, Rönnov!... Hyvää iltaa, herra luutnantti! --
Tervetultuanne Giljelle!" raikkui kapteenin voimallinen, riemastunut
ääni, kun reki tulla sutkahutti pihaan portaitten eteen. "Olette
ajaneet kelpo kyytiä, näen minä!"
"Pakkanen on, Peter.. Kirottu pakkanen!" kuului nyt se pitkä
turkkiniekka sanovan, joka ohjakset heitti kädestään ja jotenkin
kankeana nousi reestä, hevosen hikisenä pudistellen, niin että kello
helisi aisassa. "Luulenpa, että olemme läpijäätyneet. Ja tuo hiiri,
joka meillä oli hevosena, ei tahtonut juostakaan... Koira se taisikin
olla, jonka he panivat kaivamaan meille tietä kinosten läpi! --
Terveeksi, Peter! Hyvä on päästä taloosi... Mitä kuuluu?" puhui hän
ylhäällä portailla, pudistaen kapteenin kättä.
"Ota sisälle pullokotelo, luutnantti!"
Molempain herrain riisuessa turkit ja päällyssaappaat yltään ja
Ison-Olan kantaessa matkakapineet vierashuoneesen, levisi salista n.k.
kuningassuitsutuksesta suloinen tuoksu, joka heti herätti kapteeni
Rönnov'in ritarillisia taipumuksia, saattaen häntä muistamaan talon
emäntää, jota hän jälleennäkemisen ilossa entisen kumppaninsa tähden
oli ollut unohtamaisillaan. Hänen kookas, mahtava olentonsa pysähtyi
ovessa ja hän korjasi kaulanauhaansa:
"Olenko sen näköinen, Peter, että voin esiintyä rouvasi nähtäväksi?"
Hän pyyhkäsi kädellään mustaa, kiharaa tukkaansa.
"Tietysti, tietysti, kylliksi kaunis... Penteleen pulskea mies! --
Astukaa sisään, herrani!"
"Kapteeni Rönnov ja luutnantti Mein, Äiti!" esitteli kapteeni,
avatessaan ovea.
Rouva kohosi tuolilta pöydän ääressä, jossa hän nyt istui kutoen hienon
valkoista sukkaa. Hän tervehti niin ystävällisesti kuin jäykkä
olentonsa salli kapteeni Rönnovia sekä hieman katseillaan tutkistellen
nuorta luutnanttia.
Lääninkuvernöörin sisar se oli, jota kapteeni Rönnov nain huoli
kumarrella ... vanhaa suurta sukua!
Rouva katosi, hetken kuluttua, talouden toimiin "toimittamaan jotain
illalliseksi."
Kapteeni Rönnov hieroili pakkasessa jähmettyneitä käsiään, pyörähteli
kerran kaksi ympäri yhdellä jalalla, asettui sitten selkä muuria
vastaan:
"Tiedä se, me olemme läpijäätyneitä, Peter ... mutta -- oo luutnantti!
hae sisään pullokotelo!"
Kun luutnantti Mein palasi, otti Rönnov häneltä erään komealla
etiketillä varustetun pullon ja heilutti sitä kapteenia kohden:
"Näetkö tuota, Peter Jäger! Katso sitä tarkoin, ja anna kumppanin
hyvyyden liikuttaa mieltäsi... Parasta aarakkia Atschinasta Etu-,
Taka-, Länsi- ... tai Itäintiasta! Minä lahjoitan sen täten sinulle.
Sulattakoon se sydämesi, Peter Jäger!"
"Kuumaa vettä ja sokeria, Äiti!" huusi kapteeni kyökkiin, "niin saamme
pian nähdä oletko sinä vaan tahtonut vetää nokasta meitä yksinkertaisia
maalaisia juttuinesi! Ja sitte korttipöytä esiin siksi kun saamme
illallista!
"Prr ... rr ... potz blitz! mitä ainetta sinulla on
tupakkalaatikossasi, Jäger?" kysäsi Rönnov, joka pani piippuunsa salin
toisessa päässä. "Nuuskaa luullakseni! Haista, luutnantti! -- se
mahtanee olla jotain saksankatajaa lastenkamarista!"
"Tidemanin kolmeakruunua, ukkoseni! Me täällä vuoristossa emme kärsi
teidän lehtitupakkaanne ja Virgiiniaanne", kuului Jäger sanovan, joka
avasi ja järjesteli pelipöytää. "Ota tinakannen alta, sieltä löydät
leikattua lehtitupakkaa, Bremeninlehtiä, niin mustia ja öljysiä,
jonlaisina sinä niistä pidät. Täällä on pukki ainoa, jolle me
senlaatuista voimme tarita, -- ja sitte ne, jotka tulevat vuoren
juurelta; siellä tarvitaan väkevää tupakkaa, jolla voi kuivata itsensä
sateitten jälkeen."
Ovi aukeni, ja talon pikkutytöt sekä heidän pieni veljensä astuivat
sisään kantaen taritinta lasineen ja höyryävää vesikannua, jonka työn
he näkyivät jakaneen keskenään samanlaisten sääntöjen mukaan, kuin
juhlakulun osan-ottajat herttua Marlboroughin ruumissaatossa, jossa,
kuten tunnettu, neljäs ei kantanut niin mitään.
Pitkä, vaaleaverinen Kathinka astui etunenässä ja kantoi taritinta ja
laseja helisivine lusikkoineen. Hän harjoitti taidetepposta niiata ja
tervehtiä samalla kuin kantoi taritinta, ja lensi tulipunaiseksi, kun
yritti käydä hullusti ja luutnantin täytyi kiiruhtaa avuksi.
Tämän huomio kiintyi heti lähinnä vanhimpaan tytöistä, jolla oli niin
tumma katse ja niin pitkät silmäripset; hän kantoi lautasella
vesikannua ja ihan kantapäillä seurasi häntä nuorin tyttö, Thea,
kantaen sokerirasiaa.
"No mutta, rakas Peter Jäger!" virkahti Rönnov, hämmästyksellä
katsellen ystävänsä lähes täysikasvaneita tyttäriä, "milloin olet
tullut kaikkien näiden omistajaksi? Kirjoitit kerran muutamista
pikkutytöistä ... ja poikasesta, joka oli kastettava."
Samassa astuskeli Jörgen varsin reippaasti poikki lattian ja kumarsi
parhaimman taitonsa mukaan, pyyhkäisten karheaa, keltaista tukkaansa,
ikäänkuin lakkia pois silmiltään.
"Mikä on nimesi?"
"Jörgen Winnecken von Zittow Jäger."
"Se oli vaikeaa! Sinä olet kaiketi aika vuorelaisveitikka, vai mitä?
Saas nähdä, voitko kohota niin korkealle kuin nimesi!"
"En, mutta niin korkealle kuin minun haluni," vastasi Jörgen; hän astui
muutaman askeleen lattialla ja teki sukkelan pyöräyksen.
"Reipas miehen alku, tuo Jörgen!" -- ja siten oli Jörgen esitellyt
itsensä, hän astui syrjään, pois huomattavista. Vaan herrojen
sekoitellessa aarakkipunssiansa pöydän ympärillä, tarkasteli Jörgen
koko ajan luutnanttia. Nuo mustat, huulien yläpuolella tasaiseksi
leikatut viikset näyttivät hänestä ikäänkuin kuolaimilta, joita vielä
ei ollut saatu tarpeeksi suuhun sisälle.
"Oo, kuulepas tyttöni!" sanoi Rönnov kääntyen yhteen tytöistä, joka
seisoi häntä likinnä, hänen sekoitellessa sokeria höyryävään lasiin,
"mikä on sinun nimesi?"...
"Inger-Johanna!"
"No, kuuleppas sinä" ... hän puhui katsahtamatta juuri muuta kuin tytön
käsivartta, josta hän pyyntöään tehdessä piti kiini. "No, kuule, pieni
Inger-Johanna! Rintataskussa minun turkissani tuolla porstuassa on
kaksi sitruunaa, -- luultavasti niitä ei kasva täällä vuoristossa,
Peter! -- kaksi sitruunaa"...
"Ei, ei! Suvaitkaa minun mennä!" ja luutnantti lensi kohteliaasti
porstuaan.
Kapteeni Rönnov katsoi hämmästyneenä ylös. Tuo musta, laiha tyttö
seisoi aivan pieneksi tulleessa hameessaan hänen vieressään kynttilän
valossa, ja hänen mustat, pitkät palmikkonsa, jotka tätä tilaisuutta
varten olivat lujasti ja kankeaksi letitetyt, riippuivat paksuina alas.
Kaula pisti hienomuotoisena ja häikäisevän valkeana esiin matalaksi
leikatusta sinisestä arkipuvusta ja pää oli ylpeästi pystyssä, hieman
kenossa kuin joutsenen.
Kapteeni tuossa paikassa ymmärsi, miksi luutnantti oli niin vikkelä.
"Tuhat tulimmaista, Peter!" virkkoi hän.
"Kuulitko sitä, Äiti!" röhki kapteeni mielihyvällä.
"Täällä talonpoikain keskellä eivät lapset valitettavasti sievempiä
tapoja opi kuin niitä, joita näkevät piioilla!" rouva huokasi... "Elä
seiso kumarassa, Thinka, -- seiso suorana!"
Thinka ojensi pitkää, äkkiä kasvanutta vartaloaan ja koetteli
hymyillä. Hänellä oli eräs vaikea tehtävä: -- salata laastaria leuan
toisella puolen, sillä hän oli toissapäivänä pudonnut kyökin
kellarinluukusta alas.
Pian istuivat nämät kolme herraa mukavasti korttiensa ääressä polttaen
kukin piippuansa ja kullakin oli edessään lämmintä aarakkipunssia
lasillinen. Kaksi kotona tehtyä talikynttilää seisoi korkeissa
messinkijaloissa pelipöydällä ja kaksi samanlaista kahvipöydällä; ne
valaisivat juuri niin paljo, että saattoi nähdä almanakan, joka riippui
purjelangassa naulasta peilin alasyrjässä, sekä rouvan korkeasta
vartalosta ja kasvoista osan, kun hän istui raitasessa nutussaan
kutomassa sukkaa.
"Kolme tikkiä, niin totta kuin tässä istun... Kolme tikkiä! -- ja
noilla korteilla!" virkkoi kapteeni Rönnov, kiivaasti pelaten.
"Kiitos ... kii -- kiitos!" sanoi hän samassa kääntyen Inger-Johannaan,
joka toi hänelle sytytetyn sikarin hänen sammuneen piippunsa sijaan.
"Kii-kiitos!" sanoi hän ja veteli savua, vaan kiinnittäen tutkistelevan
silmäilynsä jälleen tyttöön. Tämän kasvonjuonteet olivat niin eloisat;
nuo suuret, mustat silmät liikkuivat edestakaisin silmäripsien alla,
kuni tummat pisarat, hänen siinä seisoessaan kortteja seuraamassa.
"Mikä olikaan taas nimesi? kysyi kapteeni hajamielisenä.
"Inger-Johanna!" toisti tyttö hieman veitikkamaisesti, vaan ei katsonut
häneen.
"Tosiaan, tosiaan!"
"Vai niin, minunko on vuoroni!... Teidän tyttärenne tekee minut
pyöräpäiseksi, rouva! Minua haluttaa ottaa hänet mukaani Kristiaaniaan
kuvernöörin rouvan luo ja näytellä häntä siellä. Meitä tulisi ääretöin
onni seuraamaan, siitä olen varma.
"... No, vihdoinkin, oikein osattu! -- Lyö ulos!"
Käsi isänsä tuolinselkäladalla tuijotteli Inger-Johanna lakkaamatta
kortteihin; mutta hänen kasvoillaan oli tavallista heleämpi puna.
Rönnovin katse mittaili häntä sivultapäin.
"Jumalallinen näky... Jumalallinen näky!" puhkesi kapteeni jälleen
sanoiksi ja löi yhteen ne kortit, jotka hän vasta oli järjestänyt,
viskaten ne pöytään.
"Tarkoitan tietysti sitä kuinka luutnantti pataknihtiään kohtelee...
Ymmärrättehän, rouva!" nyykäytti hän päätään ja silmää rouvalle iskien.
"Tuhattulimmaista, Peter. Sepä oli oiva kortti lopettamaan!"
"Tässä saat nähdä, mitä minä tarkoitan," jatkoi hän...
"Valtti, valtti, valtti, valtti!"
Hän löi kiivaasti neljä ristiä peräkkäin pöydälle odottamatta, että
lyötäisiin päälle.
Rouvan kasvot olivat aivan yksitotiset, jos kohta hän kuulikin sisimmät
ajatuksensa niin vapaasti toistettavan; hän sanoi jotenkin
välinpitämättömästi:
"On jo aika teidän sanoa hyvää yötä, lapset. Maatapanon-aika on jo
ohitsekin. Sanokaa sievästi hyvää yötä herroille!"
Tämä käsky lensi kuni pilvi heidän kasvojensa yli; mutta muuta neuvoa
ei tietysti ollut, kuin kiltisti totella, ja he kävelivät ympäri
pöydän, niiasivat ja ottivat kapteenia ja luutnanttia kädestä.
Viimeinen, jonka Jörgen huomasi, oli luutnantti joka kääntyi, kurotti
kaulansa ja aukoi suutansa aivan kuin "Pikku musta", kun he menivät
pois tallista.
Rouva ojensi itsensä suoraksi kutimensa ääressä.
"Te ennen aikaan joskus kävitte kuvernööri veljeni luona, kapteeni
Rönnov!" ryhtyi rouva puheesen. "Ne ovat lapsettomia ihmisiä, voivat
olla vieraanvaraisia. Te luultavasti käytte vielä heidän luonansa, vai
miten?"
"Josko käyn, rouva? Sen laiminlyöminen olisi rikosta! -- Kaiketi olette
aikoneet lähettää jonkun tyttäristänne sinne? Kuvernöörin rouva on
niitä ihmisiä, joilla on taito johtaa nuorta neitoa maailmaan, ja
teidän Inger-Johannanne!"...
Rouva vastasi hitaasti ja painolla; tahtomattansakin kuului hiukkasen
katkeruutta hänen puheestaan.
"Se olisi liian odottamatoin onni; -- vaan suurempi kuin mitä me
kaukaiset maalaiset voisimme odottaa korkealta, ylhäiseltä kälyltämme.
Pienet olot muodostavat pieniä ihmisiä, suuremmat muodostaisivat heitä
toisin... Veljeni on tehnyt hänet onnelliseksi vaimoksi!"
"Kuulkaapa! tahdotteko, että vanha ystävänne vähä puhun pienen,
viehättävän Inkerin puolesta?" virkkoi kapteeni Rönnov.
"Arvatakseni äiti tulee sinua kiittämään! Eikö niin, Gitta? -- niin
on sinulla naula, johon ripustaa edes yksi heistä... Muuten ei
Inger-Johanna lienekään kumpaseltakaan meistä kauneuttaan perinyt.
Äiti!" mutisi kapteeni, koettaen karttaa rouvansa ynseää katsetta;
"mutta hyvää rotua hän on sekä isän että äidin puolelta. Hänen
ison-äitinsä äidin naitti Tanskan kuningatar Norjaan, koska hän oli
liian kaunis hänen hovissaan... Se oli sinun iso-äitisi -- neiti
von..."
"Mutta, hyvä Jäger!" rukoili rouva.
"Mitä vielä, Äiti! monen talven lumi on niille asioille satanut!"
Kun peli jälleen oli käynnissä, meni rouva kutimineen pöydän ääreen,
niisti ensin toisen kynttilöistä, sitte toisen, kumartui miehensä
puoleen ja kuiskasi jotain.
Kapteeni katsoi ylös jotenkin hämmästyneenä.
"Tietysti, Äiti! Tietysti! -- -- -- Minun kameelini sinun
dromedaaristasi, sanoi Per Vagensten, kun hän vaihtoi vanhan koninsa
toisen miehen puhdasrotuiseen hevoseen... Jos sinä tuot aarakkisi
Hollandista ja Taka-indiasta, niin esitän minä sen sijaan viiniä
suorastaan Ranskasta, -- puhdasta Bordeaux-viiniä, jota on laskettu
suorastaan tynnyristä! Niitä pulloja oli täsmälleen kaksi tusinaa,
joita kuvernööri meille lähetti sinä syksynä, jolloin Jörgen
kastettiin...
"Kaksi ylimäistä vasemmalla puolella, Äiti! parasta lienee, että otat
Maritin mukaasi sekä lyhdyn ... sitte voit kertoa, Rönnov, kuvernöörin
rouvalle, että joimme hänen maljansa täällä ylhäällä lumikinosten
välissä."
"Niin, hän on hyvin myötätuntoinen senlaiselle, Peter!"
-- Rouva palasi saliin hetken kuluttua ja kantoi käsivarrellaan paksua,
kahdeksanniitistä pöytäliinaa. Häntä seurasi palvelustyttö, jonka piti
auttaa rouvaa nostamaan ruokapöytää seinältä keskelle lattiaa.
Tätä piti katettaman ja pelipöytä oli siirrettävä porstuan kautta isoon
edustupaan, joka jo oli ehtinyt lämmitä...
"Etkö voi odottaa, äiti, siksi kun tämä peli loppuu?"
Äiti ei vastannut; vaan jokainen tunsi rasitusta hänen vaitiolostaan.
Tämä koski hänen kunniaansa, vasikanpaistia.
Ja he pelasivat vaieten eteenpäin, ikäänkuin rajulla höyryvoimalla.
Vihdoinkin virkkoi kapteeni, kun äiti yhä seisoi liikkumatta pöytäliina
kädessä keskellä lattiaa:
"No, no, täytyyhän meidän tästä sitten siirtyä, Rönnov!" -- -- --
Makuukamarissa yläkerrassa pamppaili monta kiihkeätä sydäntä.
Jörgenin nukuttua, mielessään kuva luutnantista, joka aukasi suutaan
ikäänkuin Pikku-Musta, kun se tuli ulos tallin ovesta, ja kun Torbjörg
oli sammuttanut kynttilän, -- hiipivät sisaret isolle, kylmälle,
mustalle vintille. Siellä seisoivat he kurottautuen yli käsipuitten ja
tähystelivät alhaalla olevia turkkeja ja vöitä, jotka riippuivat
lautaseinällä, ja ruoskaa ja miekkoja ja pullokoteloa, joita kaikkia
tallinlyhty porstuan pöydällä himmeästi valaisi.
Paistinkäry nousi vintille, ja se tuntui niin maukkaalta ja lämpimältä;
ja sitte vieraat menivät kukin punssilasi kädessään porstuan kautta
edustupaan. He kuulivat miten pöytää katettiin ja saattoivat sittemmin
huomata, miten helistettiin laseja, naurettiin ja puhuttiin kovalla
äänellä.
Jok'ainoa alhaalta kuuluva ääni selitettiin, joka sananpätkästä heidän
janoava mielikuvituksensa jotakin sepitti...
He seisoivat siellä pakkasessa, kunnes hampaat järisi ja tärisi ja joka
jäsen vapisi, niin että piti viimeinkin lähteä sänkyyn vähä taas
lämpiämään...
He kuulivat, että tuolit ryskyen siirtyivät, kun vihdoin
noustiin pöydästä, ja heidän piti taas mennä vintille, Thinkan ja
Inger-Johannan, -- Thea jo nukkui. Auttihan hiukkasen, kun he panivat
jalkansa käsipuitten alimman riu'un alle tai jos he kyykkyivät alas ja
istuivat jaloilleen.
Thinka kesti, koska Inger-Johannakin kesti; vaan viimein ei se hänelle
kuitenkaan enää käynyt päinsä, hänen jalkansa olivat jo aivan
tunnottomia. Ja nyt Inger-Johanna yksin riippui käsipuilla...
Omituinen, painava, yhteenjäätynyt punssi- ja tupakkahaju kohosi
pakkasessa ylös portaita, ja joka kerta kun ovi avattiin ja näkyi tuo
himmeä savunsekainen valo eduskuvasta, saattoi hän kuulla upseerein
nimiä, naurun-hohotuksia, rajusti väitettyjä vakuutuksia, vannomisia
kaikenlaisten mahdollisten ja mahdottomain, luonnollisten ja
yliluonnollisten voimien kautta, ja niiden välillä remahti isän iloinen
ääni, -- kaikki tämä vaan katkaistiin pieniksi pätkiksi, sillä porstuan
ovi heti avattua jälleen suljettiin...
Kun Inger-Johanna jälleen makasi sängyssä, muisteli hän, miten kapteeni
Rönnov kaksi kertaa oli kysynyt hänen nimeään, ja sitte, miten hän
pelipöydän ääressä oli sanonut: "minun tekisi mieleni ottaa hänet
mukaani kuvernöörin luo, meitä tulisi ääretöin onni seuraamaan!"
Ja sitte virkkoi hän tämän vähän ajan perästä: "minä tarkoitan tietysti
miten luutnantti pataknihtejään kohtelee", jota he eivät luulleet hänen
muka ymmärtävän!...
Tuuli koveni: se tuiverteli ympäri talon nurkkia ja vinkui ja pauhasi
suuressa savutorvessa vintillä .. . ja Inger-Johanna kuuli vielä
puoli-unissaan kapteeni Rönnovin sanovan: "Valtti! Valtti! Valtti!
Valtti!"
* * * * *
Rouva taas käyskenteli talossa seuraavana aamuna avainrenkainensa kuten
tavallista, vaan ei hän kuitenkaan ollut silmiänsä yöllä ummistanut.
Hän oli tullut vanhaksi ennen aikojaan, kuten niin monet muut emännät
siihen aikaan, -- vanhaksi siitä, että sai kokea halveksimista ja
naurua, ettei saanut rahoja riittämään, että sai alati koukistua ja
köyristyä, että aina piti näyttää siltä kuin ei hän olisi ollut mitään,
ja kuitenkin hän oli kaikki kaikissa, -- ainoa huolta pitävä ajatus
talossa.