I.

Oli kirkas, kylmä iltapäivä ylhäällä vuoristossa. Ilma oli pakkasesta

sinervä, vaan paikottain se hienosti rusotti yläpuolella suippusia

huippuja, rotkoja ja kukkuloita, jotka kuni jakso jättiläiskinoksia

harju harjun vieressä haamottivat taivaan rannalla korkeutta kohti.

Alapuolella vuorenseinät ja kaltevat mäet sulkivat kylän valkoiseen

kehään, yhä ahtaampaan ja ahtaampaan, yhä pienempään ja pienempään.

Lumi oli tullut myöhään sinä vuonna, mutta nyt, joulukuun saapuessa,

oli sitä sen sijaan niin paksulta hongilla ja kuusilla, että alas se

taivutti niin hyvin havut kuin oksat. Koivikot seisoivat lumessa

vyötärykseen asti; kylän pienet liuskakivikattoiset talonryhmät

makasivat puoleksi haudattuina ja kantoivat raskasta lumikerrosta

katoillaan. Syvään muokatut kujat johtivat korkeiden lumiäyrästen

välitse pihoihin, ja siellä täällä pistivät näkyviin muutamat

aidanseipäät tai portinpielukset, ikäänkuin hukkuneitten veneitten

mastot.

Lumirekeä oli hiljattain ajettu postitiellä, ja komppaniapäällikön

katolla luotiin suuria lumikasoja ja jäitä alas sen huippuiselta

tiilikatolta, jonka räystäiden yli ne vaarallisen näköisinä

riippuilivat.

Päällikön talo oli muuten huomattavampia kylässä. Se oli maalaamaton ja

säännönmukaisesti rakennettu, niinkuin enimmät sitä laatua taloja

olivat vielä miehen-ikä takaperin.

Lumella peittyneen puutarhan-aidan yläpuolella näkyi hangella

kelkan-jälkiä ja suksenlatuja melkein ikkunan tasalle asti, ja siinä

tuprutteli pohjaistuuli hienoa lunta auringonpaisteessa.

Tuo sama kylmä, ilkeä pohjaisvihuri se oli, joka jok'ikinen kerta, kun

porstuan ovi avattiin, saattoi kyökin ovenkin aukenemaan, ja jos ei

sitä heti suljettu, kävi samalla tavalla jollekin ovelle yläkerrassa --

ja silloin kapteeni punaisena ja kiivaana syöksemään konttoristaan alas

ja kuulustelemaan ja pitämään käräjiä koko talossa siitä, kuka ovesta

tuli ensiksi ja kuka viimeksi. Hän ei milloinkaan voinut käsittää,

miks'eivät he saattaneet pitää ovea kiini, vaikka asia kuitenkin oli

selvimpiä maailmassa, -- että lukko oli vanha ja rappeutunut, ja että

kapteeni ei malttanut uutta teettää.

Alhaalla kamarissa istui kapteenin rouva tuolilla sohvan ja uunin

välissä neulomassa, vanha, ruskea arkihame yllään. Korkea ja jäykkä

vartalo hänellä oli, kasvot olivat syväpiirteiset ja laihat,

kuivettuneet; erittäin huolellisesti näytti hänen katseensa tässä

hetkessä, sillä se oli kiintynyt mutkikkaasen stuudioon --

mahdollisuuteen saada asetetuksi uutta, kestävää paikkaa Jörgenin

housunjäännöksiin; ne olivatkin aina hajallaan, melkein toivottomuuteen

asti!

Hän oli anastanut aikaa itselleen ainoastaan siksi hetkeksi, kun Jäger

oli konttorissaan ja lapset kävivät alhaalla postipaikalla; sillä

talossa hän astuskeli päivät pitkät kuin hevonen savimyllyllä.

Se perlemolla ja useilla kalliilla puulajeilla koristettu mahogninen

neulontapöytä, joka oli avattuna hänen edessään, mahtoi olla joku

perheen perintökaluja; se muistutti vanhan-aikuisena ja viertyneenä

vähä hänestä itsestään eikä ainakaan sopinut yhteen sen korkeaselkäisen

nahkanojatuolin kanssa, jossa hän istui, enempää kuin pitkän, vihreällä

saralla päällystetyn sohvankaan kanssa, joka seisoi kuin yksinäinen,

autio maa ja ikäänkuin ikävöiden katseli ruskeaa kapeaa pöytää, joka

oli yhtä yksinäisenä ja hylättynä ja seisoi siivet lerpallaan molempain

ikkunain välissä.

Se ruskea kirstu, joka peräseinällä seisoskeli neljällä suoralla

jalallaan, ja jolle oli ladottu riitta paperia, kirjoja, lakkia ja

ylinnä kiikari, oli vanha piano; tämän rouva suurella vaivalla oli

saanut kuletetuksi vuoristoon kotinsa jäännöksistä, ja sillä

luultavasti oli lasten kanssa harjoitellut samoja kappaleita, jotka

itse oli oppinut.

Tässä suuressa arkihuoneessa oli ainoastaan paljaat hirsiseinät ja

maalaamaton hiekoitettu lattia; ikkunat olivat pienet ja niiden edessä

riippuivat lyhyet, keskestä ylös kiinnitetyt uutimet; huonekaluja oli

ylen harvassa, oli varmaankin puoli peninkulmaa tuolista tuoliin.

Yleensä oli sisustus maalaisten tapaan, -- siihen laihin, kuin

virkamiehille vuoristossa oli mahdollista vielä neljännellä

kymmenluvulla. Keskellä sisäseinää, suuren valkoisen palomuurin edessä,

rehenteli eräs noita vanhan-aikuisia uunia, Näs'in rautatehtaan leima

otsassa, ja sepä vasta nakerteli halkoja oikein jättiläisen tavalla.

Lämmitystä tarvittiinkin paljo tähän huoneesen, ja eihän päällikön

metsistä puita puuttunut.

Rouva oli vihdoinkin hylännyt kaikki hienommat keinot asettamalla

mahtavan, kaikkea peittävän paikan housuihin ja neuloi nyt ahkerasti.

Ilta-aurinko lähetti viimeisiä vaaleita säteitään ikkunanpielelle, ja

oli niin hiljaista, että hänen liikkeensä neuloessa melkein kuuluivat,

ja lankarullasta, joka lattiaan putosi, kuului ikäänkuin kaiku.

Äkisti kavahti hän suoraksi kuin sotilas komentosanan kuultuaan ja tuli

tarkkaavaksi. Hän kuuli miehensä kiivaan ja raskaan astunnan ylhäältä

portailta.

Olikohan porstuan ovi jälleen auki?

Kapteeni Jäger, punanen, pyöreä ja lihava mies, puettuna kuluneesen

univormuun, astui läähöttäen sisälle, märkä hanhensulka vielä suussa;

hän meni suorastaan ikkunan luo.

Rouva neuloi vaan nopeammin, hän tahtoi käyttää aikaa ja samalla

viisaasti varustautua sitä vastaan, mikä tuleva oli.

Kapteeni hengitti jäätyneelle ikkunaruudulle, suurentaakseen sen

läpinäkyvää osaa.

"Saatpa nähdä, että jotain tulee postista! Lapset juoksevat aivan

kilvassa tuolla tiellä, -- Jörgen yksin jää jälkeen kelkkoinensa."

Neula poukkoili yhä kiireemmin.

"Katsopas vaan, miten he juoksevat! ... Thinka ja Thea. -- Mutta

Inger-Johanna! tule tänne, Äiti! ja katso miten hän juosta tepsuttaa...

Eikö se ole kuin tanssia? Hän tahtoo nyt olla ensimäinen, joka ehtisi

sisälle, ja hän tuleekin ensiksi, sen lupaan sulle! Se ei ole valhetta,

kun sanon sinulle, että se tytön tepsikäs on kaunis, Äiti! -- sen

huomaavat kaikki... He-hei, tule vaan katsomaan, miten hän ponnistelee

Thinkan edelle... No, tule nyt siitä, Äiti!"

Mutta "Äiti" ei hievahtanut paikaltaan. Neula poukkoili oikein

suonenvedontapaisella vauhdilla. Kapteenin rouva neuloi kilpaa

tapahtuman kanssa; oli kuitenkin hiukkasen toivoa saada viimeinen osa

tilkusta neulotuksi ennenkuin he tulisivat, ja hetikohta katosi

aurinkokin vuoren taakse; lyhyt oli se päivä, joka heille vuoristossa

suotiin! Ulkoportaita juostiin ylös parilla kolmella hyppäyksellä ja

ovi lensi auki.

Aivan oikein -- Inger-Johanna! Hän syöksi sisään, nuttu auki ja

lumessa. Hatunnauhan oli hän auaissut jo portaissa, niin että tuuhea,

musta tukka lensi hiuskin haiskin lämpimille kasvoille. Kukkaiset

villalapasensa heitti hän läähöttäen tuolille nurkkaan. Hän seisoi

hetkisen ennenkuin taisi saada sanaakaan suustaan, pyyhki hiukset hatun

alle ja huudahti:

"Asemalla on kirje, jossa pyydetään hevosia kapteeni Rönnov'ille ja

luutnantti Meinille! Siinä kirjoitetaan, että hevosen tulee olla heitä

vastassa täällä meillä kello kuusi huomen aamulla. He tulevat tänne!"

"Rönnov ... Äiti!" mölisi kapteeni hämmästyneenä; Rönnov oli hänen

nuoruuden tovereitansa.

Nyt syöksivät myöskin toiset sisään.

Rouvan laihat, syväpiirteiset kasvot, joilla hiukset kiiltävinä,

mustina laineina otsalle valuivat, saivat huolellisen, levottoman

näön... Pitikö nyt ryhtyä vasikanpaistiin, joka oli säästetty

rovastia varten, vai kelpaisiko porsas? -- Jälkimäinen oli ostettu

Pohjois-kylästä ja oli hirveästi laiha!...

"Vai niin, vai niin, -- saatpa nähdä, että he tahtovat häntä

Tukholmaan!" puhui kapteeni tuumaavaisena naputellen ikkunanpieltä, --

"ehkä ajutantiksi... Ei, sitä miestä ei jätetä läntispuolelle, ei

jätetä...

"Tiedätkös, sitä olen tuumannut aina siitä asti, jolloin prinssi niin

lyöttäysi häneen siellä maatilalla... Minä sanoinkin sen hänelle: 'nuo

sinun seikkailusi, Rönnov, ne sinulle vielä onnea tuottavat; -- mutta

varo kenraalia, hän tuntee Ullan!'"

"Mitä vielä, se asia haihtuu kuin tuhka tuuleen", sanoi hän. "Ja

siltähän näyttää ... nuorimpana kapteenina!"

"Prinssi!"... Rouva oli töin tuskin saanut housut valmiiksi ja nousi

äkkiä istuviltaan. Hänen maksanruskeat, hieman vääränenäiset, laihat

kasvonsa näyttivät päättömiltä, -- hän ymmärsi, että vasikanpaisti oli

tällä kertaa laitettava.

"Inger-Johanna! katso että isä ottaa pyhätakin päälleen", virkkoi hän

kiireesti ja pujahti kyökkiin. --

-- Ison tuvan uuni oli pian täyteen ladottuna ja hehkuvan kuumana. Sitä

ei ollut käytetty sen jälkeen, kun sitä keväällä puhdistettiin ja

voideltiin, ja nyt se niin kärysi, että täytyi avata ovet ja ikkunat,

jos kohta ulkona olikin seitsemäntoista asteen pakkanen.

"Iso-Olarengillä" oli paljo vaivaa kantaa monta erityistä pnusylystä

kyökkiin ja sen jälkeen portailla puhdistaa kapteenin pölyistä

univormua lumisella harjalla; -- ei saanut näyttää siltä kuin kapteeni

olisi varta vasten laitellut itseään.

Vierashuone laitettiin järjestykseen ja tehtiin sijat; uuniin pantiin

valkea, niin että siinä paukkui ja räiskyi, ja kärpäsetkin äkkiä

heräsivät ja alkoivat surista katossa. Jörgenin tukkaa silitettiin

veteen kastetulla kammalla ja pienet tytöt saivat muuttaa esiliinoja

voidakseen tulla alas vieraita tervehtimään.

Sekä ylä- että alakerrasta tähystettiin ulos niin kauan kuin hämärältä

saatettiin, sill'aikaa kuin Iso-Ola tupsulakissaan pihalla loi tietä

portilta portaiden kohdalle.

Ja nyt, kun oli pimeä, kuuntelivat lapset sykkivin sydämin jokaista

vähintäkin ääntä, mikä tieltä päin tuli. Kaikki heidän ajatuksensa

hehkuivat halusta tuntea tuota vierasta, kaukaista maailmaa, josta niin

harvoin joku heidän luonaan kävi, vaan josta he kuulivat niin paljo,

mikä kajahteli suurenmoiselta ja seikkailuntapaiselta.

Tuolla kuuluu kulkuset!

Vaan ei, Thinka aivan erehtyi!...

Se luultiin jo varmaksi, kun Inger-Johanna, joka seisoi pimeässä

raollaan olevan ikkunan luona, virkkoi:

"Mutta tuolla he tulevatkin!"

Aivan oikein! He saattoivat kuulla aisakellon kilahdusta vähä väliin,

aina sen mukaan kuinka hevonenkin rekeä tempoeli, ponnistellessaan

umpitietä Giljen mäillä.

Porstuan ovi avattiin, ja Ison-Olan käskettiin seisoa portailla

tallilyhty kädessä, valmiina ottamaan heitä vastaan.

Hiukkasen odotusta vielä, ja aisakello helisi selvästi aivan likeltä,

puuliiterin takaa ... nyt he jo kuulivat pakkasen valittavan anturan

alla.

Kapteeni asetti kynttilän porstuaan, jonka lattialle oli ripoiteltu

katajia, sillä se oli vasta pesty ja märkä. Hän meni ulos portaille,

sill'aikaa kun lapset kurkistelivat kyökin ovesta pää toisen vieressä

ja estivät Vahtia, joka heidän takanaan murisi ja vinkui, ryntäämästä

pihalle haukkumaan.

"Hyvää iltaa, Rönnov!... Hyvää iltaa, herra luutnantti! --

Tervetultuanne Giljelle!" raikkui kapteenin voimallinen, riemastunut

ääni, kun reki tulla sutkahutti pihaan portaitten eteen. "Olette

ajaneet kelpo kyytiä, näen minä!"

"Pakkanen on, Peter.. Kirottu pakkanen!" kuului nyt se pitkä

turkkiniekka sanovan, joka ohjakset heitti kädestään ja jotenkin

kankeana nousi reestä, hevosen hikisenä pudistellen, niin että kello

helisi aisassa. "Luulenpa, että olemme läpijäätyneet. Ja tuo hiiri,

joka meillä oli hevosena, ei tahtonut juostakaan... Koira se taisikin

olla, jonka he panivat kaivamaan meille tietä kinosten läpi! --

Terveeksi, Peter! Hyvä on päästä taloosi... Mitä kuuluu?" puhui hän

ylhäällä portailla, pudistaen kapteenin kättä.

"Ota sisälle pullokotelo, luutnantti!"

Molempain herrain riisuessa turkit ja päällyssaappaat yltään ja

Ison-Olan kantaessa matkakapineet vierashuoneesen, levisi salista n.k.

kuningassuitsutuksesta suloinen tuoksu, joka heti herätti kapteeni

Rönnov'in ritarillisia taipumuksia, saattaen häntä muistamaan talon

emäntää, jota hän jälleennäkemisen ilossa entisen kumppaninsa tähden

oli ollut unohtamaisillaan. Hänen kookas, mahtava olentonsa pysähtyi

ovessa ja hän korjasi kaulanauhaansa:

"Olenko sen näköinen, Peter, että voin esiintyä rouvasi nähtäväksi?"

Hän pyyhkäsi kädellään mustaa, kiharaa tukkaansa.

"Tietysti, tietysti, kylliksi kaunis... Penteleen pulskea mies! --

Astukaa sisään, herrani!"

"Kapteeni Rönnov ja luutnantti Mein, Äiti!" esitteli kapteeni,

avatessaan ovea.

Rouva kohosi tuolilta pöydän ääressä, jossa hän nyt istui kutoen hienon

valkoista sukkaa. Hän tervehti niin ystävällisesti kuin jäykkä

olentonsa salli kapteeni Rönnovia sekä hieman katseillaan tutkistellen

nuorta luutnanttia.

Lääninkuvernöörin sisar se oli, jota kapteeni Rönnov nain huoli

kumarrella ... vanhaa suurta sukua!

Rouva katosi, hetken kuluttua, talouden toimiin "toimittamaan jotain

illalliseksi."

Kapteeni Rönnov hieroili pakkasessa jähmettyneitä käsiään, pyörähteli

kerran kaksi ympäri yhdellä jalalla, asettui sitten selkä muuria

vastaan:

"Tiedä se, me olemme läpijäätyneitä, Peter ... mutta -- oo luutnantti!

hae sisään pullokotelo!"

Kun luutnantti Mein palasi, otti Rönnov häneltä erään komealla

etiketillä varustetun pullon ja heilutti sitä kapteenia kohden:

"Näetkö tuota, Peter Jäger! Katso sitä tarkoin, ja anna kumppanin

hyvyyden liikuttaa mieltäsi... Parasta aarakkia Atschinasta Etu-,

Taka-, Länsi- ... tai Itäintiasta! Minä lahjoitan sen täten sinulle.

Sulattakoon se sydämesi, Peter Jäger!"

"Kuumaa vettä ja sokeria, Äiti!" huusi kapteeni kyökkiin, "niin saamme

pian nähdä oletko sinä vaan tahtonut vetää nokasta meitä yksinkertaisia

maalaisia juttuinesi! Ja sitte korttipöytä esiin siksi kun saamme

illallista!

"Prr ... rr ... potz blitz! mitä ainetta sinulla on

tupakkalaatikossasi, Jäger?" kysäsi Rönnov, joka pani piippuunsa salin

toisessa päässä. "Nuuskaa luullakseni! Haista, luutnantti! -- se

mahtanee olla jotain saksankatajaa lastenkamarista!"

"Tidemanin kolmeakruunua, ukkoseni! Me täällä vuoristossa emme kärsi

teidän lehtitupakkaanne ja Virgiiniaanne", kuului Jäger sanovan, joka

avasi ja järjesteli pelipöytää. "Ota tinakannen alta, sieltä löydät

leikattua lehtitupakkaa, Bremeninlehtiä, niin mustia ja öljysiä,

jonlaisina sinä niistä pidät. Täällä on pukki ainoa, jolle me

senlaatuista voimme tarita, -- ja sitte ne, jotka tulevat vuoren

juurelta; siellä tarvitaan väkevää tupakkaa, jolla voi kuivata itsensä

sateitten jälkeen."

Ovi aukeni, ja talon pikkutytöt sekä heidän pieni veljensä astuivat

sisään kantaen taritinta lasineen ja höyryävää vesikannua, jonka työn

he näkyivät jakaneen keskenään samanlaisten sääntöjen mukaan, kuin

juhlakulun osan-ottajat herttua Marlboroughin ruumissaatossa, jossa,

kuten tunnettu, neljäs ei kantanut niin mitään.

Pitkä, vaaleaverinen Kathinka astui etunenässä ja kantoi taritinta ja

laseja helisivine lusikkoineen. Hän harjoitti taidetepposta niiata ja

tervehtiä samalla kuin kantoi taritinta, ja lensi tulipunaiseksi, kun

yritti käydä hullusti ja luutnantin täytyi kiiruhtaa avuksi.

Tämän huomio kiintyi heti lähinnä vanhimpaan tytöistä, jolla oli niin

tumma katse ja niin pitkät silmäripset; hän kantoi lautasella

vesikannua ja ihan kantapäillä seurasi häntä nuorin tyttö, Thea,

kantaen sokerirasiaa.

"No mutta, rakas Peter Jäger!" virkahti Rönnov, hämmästyksellä

katsellen ystävänsä lähes täysikasvaneita tyttäriä, "milloin olet

tullut kaikkien näiden omistajaksi? Kirjoitit kerran muutamista

pikkutytöistä ... ja poikasesta, joka oli kastettava."

Samassa astuskeli Jörgen varsin reippaasti poikki lattian ja kumarsi

parhaimman taitonsa mukaan, pyyhkäisten karheaa, keltaista tukkaansa,

ikäänkuin lakkia pois silmiltään.

"Mikä on nimesi?"

"Jörgen Winnecken von Zittow Jäger."

"Se oli vaikeaa! Sinä olet kaiketi aika vuorelaisveitikka, vai mitä?

Saas nähdä, voitko kohota niin korkealle kuin nimesi!"

"En, mutta niin korkealle kuin minun haluni," vastasi Jörgen; hän astui

muutaman askeleen lattialla ja teki sukkelan pyöräyksen.

"Reipas miehen alku, tuo Jörgen!" -- ja siten oli Jörgen esitellyt

itsensä, hän astui syrjään, pois huomattavista. Vaan herrojen

sekoitellessa aarakkipunssiansa pöydän ympärillä, tarkasteli Jörgen

koko ajan luutnanttia. Nuo mustat, huulien yläpuolella tasaiseksi

leikatut viikset näyttivät hänestä ikäänkuin kuolaimilta, joita vielä

ei ollut saatu tarpeeksi suuhun sisälle.

"Oo, kuulepas tyttöni!" sanoi Rönnov kääntyen yhteen tytöistä, joka

seisoi häntä likinnä, hänen sekoitellessa sokeria höyryävään lasiin,

"mikä on sinun nimesi?"...

"Inger-Johanna!"

"No, kuuleppas sinä" ... hän puhui katsahtamatta juuri muuta kuin tytön

käsivartta, josta hän pyyntöään tehdessä piti kiini. "No, kuule, pieni

Inger-Johanna! Rintataskussa minun turkissani tuolla porstuassa on

kaksi sitruunaa, -- luultavasti niitä ei kasva täällä vuoristossa,

Peter! -- kaksi sitruunaa"...

"Ei, ei! Suvaitkaa minun mennä!" ja luutnantti lensi kohteliaasti

porstuaan.

Kapteeni Rönnov katsoi hämmästyneenä ylös. Tuo musta, laiha tyttö

seisoi aivan pieneksi tulleessa hameessaan hänen vieressään kynttilän

valossa, ja hänen mustat, pitkät palmikkonsa, jotka tätä tilaisuutta

varten olivat lujasti ja kankeaksi letitetyt, riippuivat paksuina alas.

Kaula pisti hienomuotoisena ja häikäisevän valkeana esiin matalaksi

leikatusta sinisestä arkipuvusta ja pää oli ylpeästi pystyssä, hieman

kenossa kuin joutsenen.

Kapteeni tuossa paikassa ymmärsi, miksi luutnantti oli niin vikkelä.

"Tuhat tulimmaista, Peter!" virkkoi hän.

"Kuulitko sitä, Äiti!" röhki kapteeni mielihyvällä.

"Täällä talonpoikain keskellä eivät lapset valitettavasti sievempiä

tapoja opi kuin niitä, joita näkevät piioilla!" rouva huokasi... "Elä

seiso kumarassa, Thinka, -- seiso suorana!"

Thinka ojensi pitkää, äkkiä kasvanutta vartaloaan ja koetteli

hymyillä. Hänellä oli eräs vaikea tehtävä: -- salata laastaria leuan

toisella puolen, sillä hän oli toissapäivänä pudonnut kyökin

kellarinluukusta alas.

Pian istuivat nämät kolme herraa mukavasti korttiensa ääressä polttaen

kukin piippuansa ja kullakin oli edessään lämmintä aarakkipunssia

lasillinen. Kaksi kotona tehtyä talikynttilää seisoi korkeissa

messinkijaloissa pelipöydällä ja kaksi samanlaista kahvipöydällä; ne

valaisivat juuri niin paljo, että saattoi nähdä almanakan, joka riippui

purjelangassa naulasta peilin alasyrjässä, sekä rouvan korkeasta

vartalosta ja kasvoista osan, kun hän istui raitasessa nutussaan

kutomassa sukkaa.

"Kolme tikkiä, niin totta kuin tässä istun... Kolme tikkiä! -- ja

noilla korteilla!" virkkoi kapteeni Rönnov, kiivaasti pelaten.

"Kiitos ... kii -- kiitos!" sanoi hän samassa kääntyen Inger-Johannaan,

joka toi hänelle sytytetyn sikarin hänen sammuneen piippunsa sijaan.

"Kii-kiitos!" sanoi hän ja veteli savua, vaan kiinnittäen tutkistelevan

silmäilynsä jälleen tyttöön. Tämän kasvonjuonteet olivat niin eloisat;

nuo suuret, mustat silmät liikkuivat edestakaisin silmäripsien alla,

kuni tummat pisarat, hänen siinä seisoessaan kortteja seuraamassa.

"Mikä olikaan taas nimesi? kysyi kapteeni hajamielisenä.

"Inger-Johanna!" toisti tyttö hieman veitikkamaisesti, vaan ei katsonut

häneen.

"Tosiaan, tosiaan!"

"Vai niin, minunko on vuoroni!... Teidän tyttärenne tekee minut

pyöräpäiseksi, rouva! Minua haluttaa ottaa hänet mukaani Kristiaaniaan

kuvernöörin rouvan luo ja näytellä häntä siellä. Meitä tulisi ääretöin

onni seuraamaan, siitä olen varma.

"... No, vihdoinkin, oikein osattu! -- Lyö ulos!"

Käsi isänsä tuolinselkäladalla tuijotteli Inger-Johanna lakkaamatta

kortteihin; mutta hänen kasvoillaan oli tavallista heleämpi puna.

Rönnovin katse mittaili häntä sivultapäin.

"Jumalallinen näky... Jumalallinen näky!" puhkesi kapteeni jälleen

sanoiksi ja löi yhteen ne kortit, jotka hän vasta oli järjestänyt,

viskaten ne pöytään.

"Tarkoitan tietysti sitä kuinka luutnantti pataknihtiään kohtelee...

Ymmärrättehän, rouva!" nyykäytti hän päätään ja silmää rouvalle iskien.

"Tuhattulimmaista, Peter. Sepä oli oiva kortti lopettamaan!"

"Tässä saat nähdä, mitä minä tarkoitan," jatkoi hän...

"Valtti, valtti, valtti, valtti!"

Hän löi kiivaasti neljä ristiä peräkkäin pöydälle odottamatta, että

lyötäisiin päälle.

Rouvan kasvot olivat aivan yksitotiset, jos kohta hän kuulikin sisimmät

ajatuksensa niin vapaasti toistettavan; hän sanoi jotenkin

välinpitämättömästi:

"On jo aika teidän sanoa hyvää yötä, lapset. Maatapanon-aika on jo

ohitsekin. Sanokaa sievästi hyvää yötä herroille!"

Tämä käsky lensi kuni pilvi heidän kasvojensa yli; mutta muuta neuvoa

ei tietysti ollut, kuin kiltisti totella, ja he kävelivät ympäri

pöydän, niiasivat ja ottivat kapteenia ja luutnanttia kädestä.

Viimeinen, jonka Jörgen huomasi, oli luutnantti joka kääntyi, kurotti

kaulansa ja aukoi suutansa aivan kuin "Pikku musta", kun he menivät

pois tallista.

Rouva ojensi itsensä suoraksi kutimensa ääressä.

"Te ennen aikaan joskus kävitte kuvernööri veljeni luona, kapteeni

Rönnov!" ryhtyi rouva puheesen. "Ne ovat lapsettomia ihmisiä, voivat

olla vieraanvaraisia. Te luultavasti käytte vielä heidän luonansa, vai

miten?"

"Josko käyn, rouva? Sen laiminlyöminen olisi rikosta! -- Kaiketi olette

aikoneet lähettää jonkun tyttäristänne sinne? Kuvernöörin rouva on

niitä ihmisiä, joilla on taito johtaa nuorta neitoa maailmaan, ja

teidän Inger-Johannanne!"...

Rouva vastasi hitaasti ja painolla; tahtomattansakin kuului hiukkasen

katkeruutta hänen puheestaan.

"Se olisi liian odottamatoin onni; -- vaan suurempi kuin mitä me

kaukaiset maalaiset voisimme odottaa korkealta, ylhäiseltä kälyltämme.

Pienet olot muodostavat pieniä ihmisiä, suuremmat muodostaisivat heitä

toisin... Veljeni on tehnyt hänet onnelliseksi vaimoksi!"

"Kuulkaapa! tahdotteko, että vanha ystävänne vähä puhun pienen,

viehättävän Inkerin puolesta?" virkkoi kapteeni Rönnov.

"Arvatakseni äiti tulee sinua kiittämään! Eikö niin, Gitta? -- niin

on sinulla naula, johon ripustaa edes yksi heistä... Muuten ei

Inger-Johanna lienekään kumpaseltakaan meistä kauneuttaan perinyt.

Äiti!" mutisi kapteeni, koettaen karttaa rouvansa ynseää katsetta;

"mutta hyvää rotua hän on sekä isän että äidin puolelta. Hänen

ison-äitinsä äidin naitti Tanskan kuningatar Norjaan, koska hän oli

liian kaunis hänen hovissaan... Se oli sinun iso-äitisi -- neiti

von..."

"Mutta, hyvä Jäger!" rukoili rouva.

"Mitä vielä, Äiti! monen talven lumi on niille asioille satanut!"

Kun peli jälleen oli käynnissä, meni rouva kutimineen pöydän ääreen,

niisti ensin toisen kynttilöistä, sitte toisen, kumartui miehensä

puoleen ja kuiskasi jotain.

Kapteeni katsoi ylös jotenkin hämmästyneenä.

"Tietysti, Äiti! Tietysti! -- -- -- Minun kameelini sinun

dromedaaristasi, sanoi Per Vagensten, kun hän vaihtoi vanhan koninsa

toisen miehen puhdasrotuiseen hevoseen... Jos sinä tuot aarakkisi

Hollandista ja Taka-indiasta, niin esitän minä sen sijaan viiniä

suorastaan Ranskasta, -- puhdasta Bordeaux-viiniä, jota on laskettu

suorastaan tynnyristä! Niitä pulloja oli täsmälleen kaksi tusinaa,

joita kuvernööri meille lähetti sinä syksynä, jolloin Jörgen

kastettiin...

"Kaksi ylimäistä vasemmalla puolella, Äiti! parasta lienee, että otat

Maritin mukaasi sekä lyhdyn ... sitte voit kertoa, Rönnov, kuvernöörin

rouvalle, että joimme hänen maljansa täällä ylhäällä lumikinosten

välissä."

"Niin, hän on hyvin myötätuntoinen senlaiselle, Peter!"

-- Rouva palasi saliin hetken kuluttua ja kantoi käsivarrellaan paksua,

kahdeksanniitistä pöytäliinaa. Häntä seurasi palvelustyttö, jonka piti

auttaa rouvaa nostamaan ruokapöytää seinältä keskelle lattiaa.

Tätä piti katettaman ja pelipöytä oli siirrettävä porstuan kautta isoon

edustupaan, joka jo oli ehtinyt lämmitä...

"Etkö voi odottaa, äiti, siksi kun tämä peli loppuu?"

Äiti ei vastannut; vaan jokainen tunsi rasitusta hänen vaitiolostaan.

Tämä koski hänen kunniaansa, vasikanpaistia.

Ja he pelasivat vaieten eteenpäin, ikäänkuin rajulla höyryvoimalla.

Vihdoinkin virkkoi kapteeni, kun äiti yhä seisoi liikkumatta pöytäliina

kädessä keskellä lattiaa:

"No, no, täytyyhän meidän tästä sitten siirtyä, Rönnov!" -- -- --

Makuukamarissa yläkerrassa pamppaili monta kiihkeätä sydäntä.

Jörgenin nukuttua, mielessään kuva luutnantista, joka aukasi suutaan

ikäänkuin Pikku-Musta, kun se tuli ulos tallin ovesta, ja kun Torbjörg

oli sammuttanut kynttilän, -- hiipivät sisaret isolle, kylmälle,

mustalle vintille. Siellä seisoivat he kurottautuen yli käsipuitten ja

tähystelivät alhaalla olevia turkkeja ja vöitä, jotka riippuivat

lautaseinällä, ja ruoskaa ja miekkoja ja pullokoteloa, joita kaikkia

tallinlyhty porstuan pöydällä himmeästi valaisi.

Paistinkäry nousi vintille, ja se tuntui niin maukkaalta ja lämpimältä;

ja sitte vieraat menivät kukin punssilasi kädessään porstuan kautta

edustupaan. He kuulivat miten pöytää katettiin ja saattoivat sittemmin

huomata, miten helistettiin laseja, naurettiin ja puhuttiin kovalla

äänellä.

Jok'ainoa alhaalta kuuluva ääni selitettiin, joka sananpätkästä heidän

janoava mielikuvituksensa jotakin sepitti...

He seisoivat siellä pakkasessa, kunnes hampaat järisi ja tärisi ja joka

jäsen vapisi, niin että piti viimeinkin lähteä sänkyyn vähä taas

lämpiämään...

He kuulivat, että tuolit ryskyen siirtyivät, kun vihdoin

noustiin pöydästä, ja heidän piti taas mennä vintille, Thinkan ja

Inger-Johannan, -- Thea jo nukkui. Auttihan hiukkasen, kun he panivat

jalkansa käsipuitten alimman riu'un alle tai jos he kyykkyivät alas ja

istuivat jaloilleen.

Thinka kesti, koska Inger-Johannakin kesti; vaan viimein ei se hänelle

kuitenkaan enää käynyt päinsä, hänen jalkansa olivat jo aivan

tunnottomia. Ja nyt Inger-Johanna yksin riippui käsipuilla...

Omituinen, painava, yhteenjäätynyt punssi- ja tupakkahaju kohosi

pakkasessa ylös portaita, ja joka kerta kun ovi avattiin ja näkyi tuo

himmeä savunsekainen valo eduskuvasta, saattoi hän kuulla upseerein

nimiä, naurun-hohotuksia, rajusti väitettyjä vakuutuksia, vannomisia

kaikenlaisten mahdollisten ja mahdottomain, luonnollisten ja

yliluonnollisten voimien kautta, ja niiden välillä remahti isän iloinen

ääni, -- kaikki tämä vaan katkaistiin pieniksi pätkiksi, sillä porstuan

ovi heti avattua jälleen suljettiin...

Kun Inger-Johanna jälleen makasi sängyssä, muisteli hän, miten kapteeni

Rönnov kaksi kertaa oli kysynyt hänen nimeään, ja sitte, miten hän

pelipöydän ääressä oli sanonut: "minun tekisi mieleni ottaa hänet

mukaani kuvernöörin luo, meitä tulisi ääretöin onni seuraamaan!"

Ja sitte virkkoi hän tämän vähän ajan perästä: "minä tarkoitan tietysti

miten luutnantti pataknihtejään kohtelee", jota he eivät luulleet hänen

muka ymmärtävän!...

Tuuli koveni: se tuiverteli ympäri talon nurkkia ja vinkui ja pauhasi

suuressa savutorvessa vintillä .. . ja Inger-Johanna kuuli vielä

puoli-unissaan kapteeni Rönnovin sanovan: "Valtti! Valtti! Valtti!

Valtti!"

* * * * *

Rouva taas käyskenteli talossa seuraavana aamuna avainrenkainensa kuten

tavallista, vaan ei hän kuitenkaan ollut silmiänsä yöllä ummistanut.

Hän oli tullut vanhaksi ennen aikojaan, kuten niin monet muut emännät

siihen aikaan, -- vanhaksi siitä, että sai kokea halveksimista ja

naurua, ettei saanut rahoja riittämään, että sai alati koukistua ja

köyristyä, että aina piti näyttää siltä kuin ei hän olisi ollut mitään,

ja kuitenkin hän oli kaikki kaikissa, -- ainoa huolta pitävä ajatus

talossa.

Perhe Giljellä: Kuvaus neljänneltä vuosikymmeneltä · 第 5 / 23 题