Sulo kunnioitti Hilman varmuutta ja halusi päästä lähemmin häntä
tuntemaan, vaikka ensin arkuus häntä siitä estikin.
Seuraavana aamuna kohtasivat he toisensa puistossa.
Tervehdittyään kävelivät he yhdessä pensasrivien välejä.
-- Pidättekö, neiti Heikkinen, kukkaisista? alkoi Sulo, kun äänettöminä
olivat jo hetken kävelleet.
-- Kyllä. Niiden tutkiminen tuottaa joskus hyvinkin suurta nautintoa;
sillä pienuudessaankin ovat ne suuret.
-- Niin, voidaanhan ihmisiäkin verrata kukkasiin, sanoi Sulo epäröiden.
-- Voidaan todellakin, paha kyllä. He kävelivät ison aikaa äänettöminä.
-- Mitä sillä tarkoitatte? kysyi vihdoin Sulo.
-- Neiti Kaukonen oletteko koskaan tunteneet itsenne levottomaksi,
silloin kun suloisimmat tunteet ovat täyttäneet rintanne ja elämä on
paraiten teille hymyillyt?
-- Olen, olen monestikin keskellä ilojen tuntenut semmoista.
Hilma katsoi häneen syvällisen lempeästi ja jatkoi:
-- Kukkanen sulkee lehtensä päiväpaisteellakin nousevalle myrskylle.
Tuommoinen kohtaava levottomuuden tunne rinnassamme ei sekään ole
aiheeton, vaikka useinkin on tuntematon.
-- Mitä se sitten on? Mutta olkaa hyvä ja istukaa
-- Se on sisäinen ääni, joka varoittaa sulkeutumaan, vakaistumaan
elämän myrskyille, joita selkeimmälläkin päivällä voi uhkaavina nousta.
Paha vaan, ettemme sitä tajua. Me pysymme siten kukkasina, jotka
kovemmissa myrskyissä sortuvat.
Kyynel vierähti Sulon poskelle.
-- Oi, te olette niin voimakas, te tiedätte niin paljon! huudahti hän.
-- En, neiti Kaukonen. Mutta siihen koetan pyrkiä. Olen tuntenut
monesti myrskyissä olevani turvaton.
Sulo katsoi häntä silmiin lapsellisella luottamuksella; hänen katseensa
paloi täyttämättömästä tiedon halusta, jossa kumminkin toisekseen
ilmeni kevyt, lapsellinen utelijaisuus.
-- Me naiset lienemmekin heikompia myrskyssä kuin miehet, hän sitten
virkkoi.
-- Emme, hyvä neiti, ja jos olemme, on syy siinä, ettemme hanki
itsellemme vastustusvoimaa, tietoisuutta elämästä. Samassa tilassa
olevat miehet ovat päinvastoin meitä heikommat. Paljon on taittuneita
kukkasia niin mies- kuin naismaailmassakin.
-- Oi, kyllä minun veljeni on ainakin yksi semmoinen, huokasi Sulo.
Hilma vavahti ja painoi katseensa alas. Sulo jatkoi;
-- Häntä on jo vuosia koetettu saada parantumaan, mutta turhaan; on
pidetty monet kerrat maallakin, mutta palattuaan on ollut samallainen.
Ja niin herttainen kuin hän olikin nuorempana!
Raskas alakuloisuus valtasi Hilman, hän ei jaksanut enää mitään enempi
lisätä äskeiseen keskusteluun, vaikka Sulo nyt koettikin sitä jatkaa.