SAARA. Minä menen siis.
NIILO. (Yksin.) Toivon, että kenralska ehtii tänne siksi kuitenkin.
Vieköön hänet sitten ennen laitokseensa.
(Saara menee.)
V:s KOHTAUS.
KALLE. (On kuunnellut syrjästä keskustelua.) Isä.
NIILO. Mitä poikaseni.
KALLE. Ethän sinä anna siskoa Wigrenille. Hän on niin onneton.
NIILO. Käykö sinun sääliksi häntä?
KALLE. Käy, isä. Minä pidän niin paljon hänestä. Kun hän itkee, vihloo
se niin kovasti sydäntäni. Ja kun hän silittää minun päätäni tuntuu
minusta aina niinkuin hän olisi sellainen, sellainen äiti, joista
kirjoissa saa lukea. Minun mieleni käy niin kummalliseksi, että
Selmasta tulisi tuollainen ... tuollainen--
(Käy itkemään.)
(NIILO pyyhkii kyyneleen silmistä, menee oikealle.)
VI:s KOHTAUS.
KALLE. Miksi ovat kaikki niin pahoja Selmaa kohtaan, vaikka hän on niin
hyvä, niin hyvä... Minä olen niin paha ja kuitenkin silittää äiti
päätäni. Jos olisin aina Selman luona, niin en koskaan--
(Pyyhkii kyyneleitä.)
Mutta mitäs minä itken. Mitä se siitä paranee. Mitäs siitä hyvyydestä
hyötyä kumminkaan on...
VII:s KOHTAUS.
WILLE. (Tulee.) Kalle. Äitini arvasi, että me yksissä neuvoin.
KALLE. Arvatkoon vaan.
WILLE. Vai niin. Jos saavat vielä tolkun. Minne panit sen?
KALLE. Tuonne viskasin.
WILLE. Viskasit? Oletko hullu! Minne?
KALLE. En minä tiedä.
WILLE. Mikä sinua vaivaa? Saitko selkääsi.
KALLE. Anna minun olla.
WILLE. Kas vaan.
(Etsii.)
Minne viskasit? Kas!
(Löytää kukkaron.)
Olet sinäkin. Tule pois, älä huoli. Mennään torille omenia ostamaan.
(Kilistää kukkaroa.)
Kuuletko?
(Tarttuu kädestä.)
Tule.
KALLE. En tule.
WILLE. Kas, kas. Tahdot ehkä syyn minun päälleni sysätä. Hyvä olet.
Ensin yhdestä tuumasta otimme.--Tiedätkö, minä olin niin sukkela. Sinä
et tiedäkään kuinka se kävi. Kun en minä saanut häntä kyökistä pois, ja
kun pelkäsin, että hän pistäisi kukkaron pöydältä taskuunsa, menin
kamariin ja pudotin lasin lattialle. Hyvä että ennätit sillä aikaa sen
temmata.
KALLE. Mene nyt jo.
WILLE. Jaetaan rahat ensin.
KALLE. En minä tahdo ollenkaan.
WILLE. Etkö tahdo? Mutta Selmalle.
KALLE. Se on totta. No anna tänne.
(Käyvät istumaan kallion vierustalle, jakavat rahat.)
Minä annan kaikki Selmalle.
VIII:s KOHTAUS.
SELMA. (Tulee rappusille, hengittää raskaasti.) Miksi sinäkin heidän
kaltaisensa. Eikö löydy yhtäkään, joka voi uskoa minun viattomuuttani--
Äiti! Oo jospa sinä täällä olisit. Sinä et minua tuomitsisi.
KALLE. Selma!
(Selma ei kuule. Kalle lähestyy.)
SELMA. Mitä?
KALLE. Tässä on sinulle rahaa.