NIILO. Millä minä hänet elätän. Työtönnä vaimoni armoilla olen jo ollut
toista kuukautta, ja näyttää siltä kuin vielä kovemmat ajat olisi
tulossa.
RAHIKKA. Minä annan teille kaikki mitä vaan voin hankkia. Toimitan
hänelle sitten palveluspaikan.
NIILO. Turhaa vaivaa! Ei hän suostu kumminkaan.
RAHIKKA. Minä saan hänet taipumaan. Katsokaa, eikö hän tuossa
tulekin--?
NIILO. Hän se on.
RAHIKKA. Väistykää. Minä tahdon yksin häntä puhutella.--Tyttö parka!
(Niilo väistyy.)
XII:s KOHTAUS.
SELMA. (Itsekseen.) Minne liekin kadonnut.
RAHIKKA. Selma!
SELMA. Hän!
RAHIKKA. Olen etsinyt sinua kaikkialta, mutta turhaan tähän asti.
(Selma tuijottaa häneen äänettömänä.)
Miksi hylkäsit sinä minut niin äkkiä, niin odottamatta? Et sanaakaan
selitykseksi, et sanaakaan jää hyväisiksi.
SELMA. Mitä tahdot sinä?
RAHIKKA. Mitäkö minä tahdon?
SELMA. Välimme on kuitti.
RAHIKKA. Mutta miksikä? Selitähän.
SELMA. Mitä selitystä sinä vielä kaipaat.
RAHIKKA. Selma. Miksi kohtelet sinä minua tällä tavoin? Sanohan edes,
mitenkä olen minä sinua vastaan rikkonut; minä en toden totta tiedä
sitä.
SELMA. Etkö tiedä? Etkö sinä tiedä kuinka olet minua vastaan rikkonut?
(Itsekseen.) Olisiko mahdollista. (Ääneensä.) Mitä teit sinä iltana,
kun et saanut minua puhutella.
RAHIKKA. Mitäkö minä tein? En mitään. Menin vaan epätoivoisena kotiini.
SELMA. Sinä puhut totta, se on ihan varma, hän puhuu totta. Voi kuinka
hyvälle se tuntuu. Hän ei ole sitä tehnyt! Kuin olisi hän sitä
voinutkaan! Kiitos, Rahikka, kiitos siitä!
(Ojentaa kätensä Rahikalle.)
RAHIKKA. (Antaa kummastuneena epäillen kättä.) Minä en ymmärrä.
SELMA. Niin, niin kuinka sinä voisitkaan ymmärtää. Eihän se ole
ihmekään.
(Tempaa kätensä.)
Rahikka, minä pyydän, mene luotani. Katso ihmiset näkevät sinun
puhuttelevan minua, sinä menetät kunniasi. Jätä minut. Mene sinä omia
teitäsi, pysy yhtä rehellisenä, yhtä kelpo miehenä kuin tähänkin asti.
Minä vapautan sinut sanastasi. Sinä olet vapaa, ei sinun tarvitse
huolia minusta.
RAHIKKA. Mutta Selma. Sinä et ole terve.
SELMA. Ole huoletta!
RAHIKKA. Etkö sinä luule minun ottavan osaa kohtaloosi, etkö luule
minun säälivän sinua----
SELMA. (Katkerasti.) Sinä otat osaa kohtalooni, sinä säälit minua.
Onhan se hyvin kiltisti tehty... Sinä siis säälit----.
RAHIKKA. Mitä tarkoitat? Mikä katse, mikä katkeruus äänessä!
SELMA. Niin, niin! Onhan se kumma, etten minä kiitä kauniisti
osanotosta, kun sinäkin otat osaa tälläisen tytön kohtaloon----
(Huokaa syvään.)
RAHIKKA. Onko tuo minun Selmani, se puhdas, hellä, jumalinen impi, joka
sammuvan sieluni äkkiä uuteen eloon viritti, tuo--tuo--Tämä on jotakin
niin kauheata,----niin--ylenluonnollista. Ja kumminkin on se totta.
Tuossa hän seisoo edessäni: hänen hellyytensä on muuttunut
katkeruudeksi, viattomuutensa häpeäntunteeksi, jumalisuutensa--
SELMA. (Katkeralla ivalla.)--paatumukseksi.
RAHIKKA. Oh, mitä minä tässä lörpöttelen. Selma sinun täytyy seurata
nyt minua.
SELMA. Täytyykö? Vai niin!--Oh, minä en jaksa enää!
(Aikoo lähteä.)
RAHIKKA. (Viittaa syrjässä seisovalle Niilolle.) Sinä lähdet nyt isäsi
luoksi. Sitten hankin minä sinulle jotakin työnansiota--
(Selma tuijottaa häneen velttona, sanattomana.)
Sinä et vastaa.
NIILO. Rakas Selmani. Minä en voi sinua oman onnesi nojaan jättää. Tule
minun kanssani. Sinähän väriset vilusta, raukka.
RAHIKKA. Menethän, Selma.
SELMA. Viekää minut minne tahdotte.
XIII:s KOHTAUS.
R. STEN. (Tulee rouva Silanin kanssa.) No tuossa hän onkin.
(Lähestyy Selmaa.)
Minun täytyy sääliä sinua, mutta palvelukseeni en sinua voi ottaa.
(Niilolle joka tervehtii Silania.)
Oletteko hänen isänsä?
NIILO. Olen.
STEN. Te olette suuressa siveellisessä edesvastauksessa. Me koetamme
kuitenkin toimittaa hänet »kotiin langenneita naisia varten».