SILAN. Selma! Kaukonenko?
STEN. Niin hän muistaakseni sanoi.
SILAN. Vai niin. No siitä voin sinulle antaa tarkkoja tietoja. Äsken
juuri puhuin hänestä makkaramatamini kanssa. Kelvoton tyttö kokonaan.
(Menevät jatkaen keskustelua.)
VI:s KOHTAUS.
SELMA. (Tulee) Isäni! En tahdo häntä tavata.
NIILO. (Tulee Selman jälestä.) Selma! Selma! Kuulehan! Miksi pakenet
sinä.
SELMA. (Seisattuu.) Mitä sinä minusta. Anna minun olla.
NIILO. Tyttö raukka! Pelkäätkö sinä minua, omaa isääsi?
SELMA. Mene isä, minä pyydän. Katso kuinka he tirkistävät sinuun.
NIILO. Toisen parasta ajattelet sinä vaan onnettomuudessasikin.
SELMA. Anna minun kantaa yksin häpeäni. Et sinä kuitenkaan voi
kuormaani huojentaa.
NIILO. Mutta Selma! Enkö minä voi saada vähintäkään selitystä. Minä en
ymmärrä kuinka--, minä en voi ymmärtää kuinka sinä; minun Selmani olet
voinut. Hirveätä!
SELMA. Isä kulta! Jätä minut. Sinä olet kunniallinen mies, älä tahraa
mainettasi minun tähteni.
NIILO. Mutta enkö voi edes jollakin tavoin auttaa sinua. Rahaa ei
minulla ole--mutta----Minä säälin sinua, minä suren kovaa kohtaloasi.
SELMA. En minä mitään tarvitse. Mene jo. Jos vaimosi sattuisi näkemään,
että puhuttelet----
NIILO. Pilkkaat minua. Niin, niin! Minä ansaitsen pilkkaasi. Olen
heikko! Mutta onko se minun syyni? Kun Herra kerran on minut
sellaiseksi--
SELMA. (Katkerasti.) Niin. Herra on sinut sellaiseksi luonut. Mutta
minä olen itse syypää häpeääni.
(Menee.)
VII:s KOHTAUS.
NIILO. Helenani kuva tuollaisessa tilassa. Kiitos Luojan, että hän jo
nukkuu rauhassa maan povessa. Hän ei tätä häpeätä kestäisi. Minullekin
käy tässä liian raskaaksi----Miksi päästin hänet silloin luotani!
Olisihan hän kuitenkin häpeästä silloin minut ja itsensä pelastunut.--
(Menee.)
VIII:s KOHTAUS.
SELMA. (Tulee takaisin, katsoo Niilon jälkeen.) Isä raukka! Sinä kärsit
häpeästäni!
(Katkerasti.)
Häpeästä! Kuinka julmia ihmiset voivat olla!--Menisinkö hänen
jälkeensä, sanoisin----Ei! En tahdo hänelle sanoa. Kärsiköön! Voi
sentään! Kuinka vähän nuori tyttö tarvitsee kunniansa menettääkseen.
Kaikki tuttavat minua inholla kohtelevat, kaikki ivalla katselevat,
näyttävät sormellaan.--Ja hän, hän on tähän kaikkeen syypää, hän, jota
niin täydellisenä, niin jalona pidin. Että hän edes voi hetkeäkään
ajatella.----Ja sitten niin kurjasti sitä kostaa. Kauheata! Kuinka
ihminen voi erehtyä!----Mutta se on sittenkin mahdotonta. Minkä enemmän
sitä ajattelen sitä----Minä tahdon häneltä itseltään kysyä. Valehdella
ei hän ainakaan voi.--Jumalani, Jumalani! Anna minulle Rahikkani
takasin. Muuta en sinulta pyydä!
(Katselee ihmisjoukkoon.)