SELMA. (Itkemään heltyen.) Isäni. Etkö sinä voi käsittää, mitä se on,
kun nuori tyttö vuodet pitkät vaan saa haukkumisia kuulla, aamusta
iltaan kestää sydämmettömän emintimän sortoa, etkö voi käsittää, miltä
silloin tuntuu, kun odottamatta kohtaa helläsydämmisen ystävän, joka
ymmärtää hänen tunteensa sekä hänen ajatuksensa. Eikö mieli tuosta
helly? Ajatteleeko hän silloin, mikä sopii, mikä on luvallista. Sinun
täytyy käsittää sitä! Kuinka puhui ennen äitini rakkaudesta: kuinka se
joskus hiipii salaa aavistamatta sydämmeen ja anastaa sen sitten
väkisin valtaansa, ja kuinka se joskus taasen hyökkää äkkiä kuin
tuuliaispää kesäisimmän tyvenen vallitessa. Silloin en häntä
ymmärtänyt, mutta nyt ymmärrän. Sorrettu, onneton vaan voipi oikein
käsittää mikä rakkaus on, sen voimaa ei paatunut sydän, eikä
huolettomuudessa elävä voi käsittää.
SAARA. Riittää jo tuota lorua!
NIILO. Oma tyttäreni. Kyllä minä ymmärrän sinua. Sinussa on äitisi
henki. Minä osasin hänen ajatuksilleen arvon antaa, vaikka en
voinutkaan niitä seurata. Sinunkaan tunteitasi en tahdo ruveta
tuomitsemaan. Itse ymmärrät ne paremmin kuin minä ja--
SAARA. Niilo, eikö tästä loppua tulekaan.