(Tempaa luudan.)
NIILO. (Tulee.) Mitä nyt taasen?
SAARA. Hyvä että tulit. Tuossa nyt näet.
NIILO. Mitä, mitä--?
SAARA. Ajattelehan, minä tulen kotiin ja tapaan nämä kaksi
nuoleksimassa toisiaan--Selman ja tuon--
NIILO. Selma, onko se totta?
SAARA. Josko se on totta. Luuletko minun valehtelevan.
NIILO. Selma tyttäreni, puhu.
RAHIKKA. Kaukonen, te ette enää tunne minua, mutta jos luotatte
rehellisen suomalaisen puheesen, niin älkää uskoko vähintäkään pahaa
tyttärestänne.
NIILO. Puhukaa.
RAHIKKA. Me olemme lapsuuden ystäviä. Kävimme yhdessä kansakoulua ja
kulimme usein yhdessä kotiin kun vielä asuitte Kruununhaassa. Minä
muutin sitten maalle, enkä ole Selmaa sen koommin nähnyt. Nyt tapaamme
sattumalta toisemme, puhuttelemme toisiamme ja huomaamme löytäneemme
molemmat todellisen kaivatun ystävän. Me olimme molemmat ystävän
puutteessa. Nyt olemme enemmän kuin ystävyksiä.
NIILO. No mutta yhdellä näkemälläkö te vaan--?
SELMA. Isä kulta!