NIILO. Niin kyllä, tavallansa. Kun vaan ei tässä lähistössä aivan olisi
niin paljon pahuutta--Vigrenikin on ruvennut---
SAARA. No tarttuuko se! Onpahan varoituksena.
NIILO. Hm. Niinhän se kyllä on. »Antaa vaan lapsen polttaa sormensa
kerran, eipähän pistä sitä tuleen toista kertaa», sanoi aina
Helena-vainaakin. Niinhän se kyllä on, niin!
SAARA. Menen nyt maksamaan velkaani Nylundille.
NIILO. Minä tässä kanssa arvelin pistäytyä Lailun Juhoa tapaamaan.
Antaisit pullon hinnan--
SAARA. Ei ole tarvis laisinkaan.
NIILO. Silanilla olisi työtä kahdelle hevosmiehelle. Tahtoo vedättää
multaa tarhaansa ... näetkös... Niin minä lupasin toimittaa... Annahan
tuolta pullon hinta... Enhän minä viinaan rahaa panekaan. Olutta jos
pullon, toisen juokin, niin ei siitä paljon kulu--
SAARA. (Antaa rahaa.) No tuossa.
(Menee.)
XIII:s KOHTAUS.
NIILO. Kumma mies minä olen sentään, kun omia ansioitani häneltä
pyydän. Aivankuin ei minulla olisi oikeutta pyytämättäkin... No niin!--
Lieneehän se jo sallittu minulle sillä tavalla.--Ja eihän tuo sentään
aina kielläkään, vaikka vähän ensin vastaan rätisee.
(Menee.)
XIV:s KOHTAUS.
SELMA. (Tulee kirja kädessä.) En uskalla vielä lamppua sytyttää...
Voisi nähdä vielä, niin----Kummallista! Mitä pahaa hän nyt siinäkin
näkee, että minä luen niin mielelläni. Eihän ihminen ole luotu toki
vaan työtä tekemään... Jos istahtaisin tuonne kallion vierustalle...
Siitä näen ajoissa, kun hän tulee... Senpä teen!
(Menee kalliopenkin luo.)
Oikein sydämmeni lyöpi kovempaan kirjani ääreen päästessäni.--Eihän
äitinikään käskenyt vaan raamattua lukemaan.
(Käypi istumaan.)
Kuinkahan heidän käypi sitten.
(Selailee lehtiä.)
Kummallista se rakkaus kuitenkin. Tokkohan ihmiset nykyaikana voisivat
sillä lailla rakastaa?--Voisinkohan minä?--
(Tuumailee.)
Jos hän olisi niin jalo, niin helläsydämminen mutta samalla niin
miehekäs kuin Paul, niin voisin--enköhän voisi Virginia olla... Kuinka
minä häntä rakastaisin. Kodissamme ei pahaa sanaa kuuluisi; rakkaus ja
sopu siellä vallitsisi... Minä tekisin kaikessa hänen mielensä mukaan,
valmistaisin hänen mieleisensä ruuan, hänen työstä tullessaan, pitäisin
häntä puhtaissa vaatteissa ja hoitaisin kuin kuningasta. Se vasta
olisi--!
(Rupeaa lukemaan).
--Miksi ovat ihmiset niin usein onnettomia, tyytymättömiä, vaikka itse
kumminkin onnensa voi luoda... Voihan köyhyydessäkin olla onnellinen,
kun vaan on ketä rakastaa... Mitä nyt!--Ketä sieltä tulee?
(Piiloittaa poveensa kirjan, menee kallion reunaan katsomaan.)
Pojathan ne taasen!
XV:s KOHTAUS.
(Kalle ja Wille juoksevat riidellen esille.)
SELMA. Mitä te nyt taasen?
KALLE. Wille tahtoo ryöstää tämän, vaikka minä löysin.
WILLE. Minä se ensin näin.