SAARA. (Tempaa »korvapuustin» Selman kädestä.) Vai voimme yhdessä
lopettaa, vai! Kuka täällä kotona huolta pitää, minun kaupungissa
juostessani, kuka ruuan keittää... Tietysti saisin minä ehtiä
jokapaikkaan. Mitäs se teitä liikuttaa... Millainen nahjus olit kaksi
vuotta sitten, kun huostaani sinut otin? Mihin silloin kykenit? Osasit
lukea kirjoja ja käydä hyvissä vaatteissa. Minä teitä syötin koko
talven sittenkuin paljaina palosta turviini pääsitte. Mutta eihän se
ole mitään. Miksi et heti silloin mennyt maailmaa vaeltamaan? Silloin
oli Niilolla toinen ääni kellossa. »Lähettäisimmekö tuon poloisen
vieraisiin käsiin, poljettavaksi. Olisihan se synti». Mutta nyt ei ole
synti jättää kaikki minun niskoilleni.
(Selma menee äänetönnä sisään.)
XII:s KOHTAUS.
NIILO. Älähän nyt kiivastu, Saaraseni. Eihän se ollut muuta kuin minun
tuumani vaan. Siksihän sinun ajatustasi kysyinkin.--Jos sinä niin
arvelet--niin--niin voipihan se jäädä. Ja onhan hänellä, niin,
tekemistä kylläksi täälläkin. Kunhan sinä vaan--
SAARA. Mitä?
NIILO. (Säpsähtää.) Tuota arvelin vaan, että kun sinä pidät hänestä
äidillistä huolta, niin kyllähän hän täälläkin voi pahuudesta säilyä.