NIILO. Minä ymmärrän sinua. Voi sinä hyväsydämminen sielu! Mutta et
sinä saa itseäsi hänen tähtensä uhrata. Minä arvelin että jos pääsisit
jonnekin kristilliseen perheesen, niin ei sinun tarvitsisi nähdä joka
päivä tätä rähinää ja jumalattomuutta, mikä täällä kaupungin syrjässä
rehoittaa.
SELMA. Kuinka olette hyvä, isä kulta.
NIILO. Satuin kuulemaan äsken, että kenraalska Silan juuri etsii
palvelijaa, niin rupesin tuumailemaan, että ehkä Jumala on juuri sen
perheen sinulle määrännyt. Siellä saisit olla sivistyneitten ihmisten
seurassa ja lukea kirjojakin, joita täällä niin ikävöit.
SELMA. Mutta tuota--!
NIILO. No mitä arvelee?
SELMA. Mutta mitä mamma sanoo?
NIILO. Hm.--Eiköhän häntä saane tuumaan taipumaan.
SELMA. Tehkää kuten paraaksi katsotte, isäni. Minä tottelen kaikessa
tahtoanne.
NIILO. Minä koetan parastani... Mene nyt, ettei mamma suutu.
(Selma menee.)
VII:s KOHTAUS.
NIILO. Tyttö parka! Niin puhdas, niin hyvä. Miksi on Luoja tehnyt
ihmiset niin erilaisiksi! Miksi ei täällä vallitse sopu ja rakkaus.
Tyttö parka! Helena vainajan kaltainen hän on.
(Huokaa.)
Ne oli ajat ne.
SAARA. (Ovelta.) No etkö sinä tahdo laisinkaan?
NIILO. Tulen, tulen!
(Menee sisään.)
VIII:s KOHTAUS.
WILLE. (Tulee perältä ranskanleipä kädessä, selkäänsä hieroen.) Kun se
Kalle tulisi ulos.
(Puree ranskan leipää.)
Hyvää on, mutta kyllä maksoikin. Eipähän vaan saanut selvää.
KALLE. (Tulee ulos. Itsekseen.) Aina he riitelevät.
WILLE. Kalle, kuulehan...
KALLE. Mitä?
WILLE. (Salaperäisesti.) Seh, saat suuremman puolikkaan.
(Jakaa leivän kahtia.)
KALLE. En tahdo.
WILLE. Ota nyt, Mitäs me riidassa käytäisiin olemaan. Sovitaan pois.
Pistin tämän salaa kaapin alle, kun mamma oli kellarissa. Sanoin sen
kissan vieneen mutta ei tuo auttanut ... selkääni sain kumminkin. Minä
otin sen sinua varten... Sovitaan pois.
(Panee kätensä Kallen kaulaan.)
Ollaanhan me hyviä ystävyksiä... Ruvetaan taasen viskomaan tilhejä--
ja--
KALLE. Mutta sinä et saa viskata enää ennen minua.
WILLE. Viskataan yht'aikaa.
KALLE. (Ottaa leivän.) No, olkoon menneeksi.
WILLE. Mennään vuorille.
KALLE. Mennään.
(Juoksevat vihellellen pois.)
IX:s KOHTAUS.
SELMA. (Tulee »korvapuusti» kädessä. Seisattuu hetkeksi ajatuksiin
vaipuneena. Sisältä kuuluu Saaran ääni.) Mitä he nyt taasen siellä
sisällä riitelevät. Isäni yhäti hiljainen ja ... nöyrä... Miksikä
liekin niin hirveän nöyrä?... Pitäisihän hyvyyden päinvastoin antaa
voimaa. »Kun omatunto on puolellasi, niin älä koskaan pelkää», sanoi
äiti-vainaja... Onhan toki isälläni puhdas omatunto.--No, eihän häntä
syyttää saa. Onhan sellaisia nöyriä kirjoissakin...
(Kuuntelee.)
Minusta puhuvat... Voi minä syntinen raukka! Äitipuoleni minua vihaa,
isäni saapi toruja tähteni.--Kalle on ainoa, joka minua tarvitsee.
Mutta päättyköön asia kuinka hyvänsä, minä tyydyn... Jollen pääse
lähtemään niin jään... Omatuntoni kuiskaakin: »pysy kotonasi».
X:s KOHTAUS.
RAHIKKA. (Tulee oikealta hitaasti, synkkämielisenä. Itsekseen.) Ei,
tämä ei käy laatuun. Joku muutos tässä täytyy tulla... Kuinka kurjalta
elämä näin tuntuu... Menisinkö?--Tuossa aivan on kapakka ja--naisia!
En! Minä inhoan niitä... Kernaammin sitten hirteen.
(Huomaa Selman.)
Kas! Mitkä kasvot!
(Menee sivutse.)
Tuollainen impi täällä!----Muistuttaa ... ketä--?
(Menee, taakseen vilkaisten.)
SELMA. Miksi katsoi hän minuun niin kummallisesti? Varmaankin tunsi,--
Noin tukevaksi mieheksi hän on kasvanut.--Ei! Ei hän tuntenut. Kyllä
hän olisi tervehtinyt.
(Katsoo Rahikan jälkeen.)
Hän oli hyvä poika... Mikä lie hän nyt?... Niin kummallisen,
salaperäisen näköinen...
XI:s KOHTAUS.
SAARA. (Tulee ovelle.) No siinä sinä vihdoin olet. Olisit vielä
kauemmin viipynyt!--Vai tuntuu sinusta raskaalta vai olla äidin silmäin
alla.
(Tulee ulos.)
Kyllähän sen arvaa... Kun ei öisin juosta saa pitkin katuja, kun saa
työtä oppia tekemään!