NIILO. No kuuletteko! Hyvä naapuri, menkää Herran nimeen. Eihän se niin
vaarallista ollut. Sattuuhan sitä----
WIGREN. No, teidän kanssanne voi puhua ainakin. En minäkään humalassa
ole. Mutta suuttuuhan sitähän vähemmästäkin--Hyvästi!
(Menee.)
V:s KOHTAUS.
KALLE. Isä, mitä sinulla on siinä pussissa?
NIILO. Sain sattumalta tavattoman huokeasta kengät.
SAARA. Kengät?
NIILO. Arvelin, että kun Selmalla ei ole pyhäpäiväisiä laisinkaan.
SAARA. Selmalla?
NIILO. Johan hän nyt on aikaihminen... Pitäähän tytölle ruveta jo
vähän--
SAARA. Joko myötäjäisiä hommaamaan?
(Ivallisesti.)
Sinähän olet huolellinen isä! Minusta kelpaavat Selman kengät vielä
erinomaisen hyvin.--Mutta Selmaahan sinä vaan ajattelet. Eihän Kalle
sinua liikuta laisinkaan...
NIILO. Mutta Saara! Eihän toki kadulla rähmästävä poikanaskali niin
hyvää tarvitsekaan, kunhan vaan vaatteet ovat päällä; mutta Selma--
SAARA. Niin, niin! Minun asianihan Kallesta on huolta pitää. Päivät
pitäin juoksen ja puuhaan, teidän kaikkien tähden. Onhan se aivan
luonnollista, että minä Selmastakin huolta pidän..., itsestäni ei ole
puhettakaan. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, mitä minä voisin
tarvita. Oletko minun kenkäni nähnyt, millä kaupungillakin käydä saan.
(Nostaa jalkaansa.) Katso! Eikö nuo jo joutaisi levolle?
NIILO. Enhän minä koskaan ole sinua kieltänyt ostamasta. Sinun
hallussasihan ne rahat ovat.
SAARA. Niin, minun hallussani. Eikö niillä rahoilla ole reikiä
muutenkin tarpeeksi!
NIILO. No, ota sinä ne sitten.
(Heittää kengät Saaran jalkoihin.)