(Puolitoista vuotta myöhemmin. Uusi kirkko kohoaa valmiina
vihkimisjuhlaa varten koristettuna. Joki virtaa vallan kirkon
ohitse. On varhainen usvainen aamu.)
LUKKARI ripustelee seppeleitä kirkon edustalle; vähän myöhemmin
tulee koulumestari.
KOULUMESTARI.
Kas, työssä jo!
LUKKARI.
Niin, kiire on
ja apu tarpeen! Köynnökset
mun pitäis saada tankohon.
KOULUMESTARI.
Näin jotain luona pappilan,
mi päättyi kaari-aukkohon!
LUKKARI.
Niin, niin.
KOULUMESTARI.
Se mitä tarkoittaa?
LUKKARI.
Se näät on portti kunnian,
min yllä nimi-kirjaimet
tään pastorimme ruskoittaa.
KOULUMESTARI.
Jaa, tänään täällä juhlitaan!
Jo kansaa tulee tulvanaan
ja vuonon valkopurjeet täyttää.
LUKKARI.
Nyt ollaan valppaat, kuten näyttää;
vaan vainaan aikaan seurakunta
ei täällä koskaan riidellyt,
näät kaikki nukkui sikiunta
ja sit' ei kenkään estänyt;
ken tietää, kuink' on parempi?
KOULUMESTARI.
_Elämä_, vilkkaus, lukkari!
LUKKARI.
Niin kai; mut mistä tulleekaan,
kun _meit'_ ei vilkkaus riivaa vaan?
KOULUMESTARI.
Kun nukkui muut, me valvottiin;
kun heräs he, me nukuttiin, --
ei kunta enää huoli meistä.
LUKKARI.
On vilkkaus sentään hyvä teistä?
KOULUMESTARI.
Niin rovastikin arvelee;
ma olen myöskin samaa mieltä, --
jos eroitusta vain ei tee,
vaan puhuu suuren rahvaan kieltä.
Mut _meille_ laki toinen on
kuin yhteiselle rahvahalle;
näät virkamiehet valtion
he eivät katso kuoren alle.
Mut kirkkokuri, tieteetkin,
ne kuuluu meidän toimihin,
ja kiihkoilua, Herra ties,
ei siedä koskaan virkamies.
LUKKARI.
Vaan pappihan se kiihottaa.
KOULUMESTARI.
Sehän se juuri harmittaa.
Ja piispa myös on harmissaan,
sen tiedän, uskokaa se pois;
jos rahvaalta hän tohtis vaan,
Brand eropassin saanut ois.
Mut Brand on viisas vainulleen,
hän tietää pulman piispalleen.
Hän kirkon uuden rakentaa
ja sillä piispan masentaa.
_Mit'_ tehdään täällä yleistöitä,
on sama, kunhan tehdään vaan;
me virkamiehet laatujaan
näät ollaan kaikki "tekijöitä".
LUKKARI.
Te ootte jäsen eduskunnan,
siis tunnette te kansan, maan;
mut muudan, joka läpi kunnan
juur' äsken kulki matkallaan
ja kansan näki toimessaan,
hän lausui: vanhat nukkujat
on heränneet ja -- lupaavat.
KOULUMESTARI.
Niin, lupaava on kansa tää,
ja luvata se ymmärtää, --
myös noussut on se; joka nulkki
on kohta lupauksen tulkki.
LUKKARI.
Yht' olen kauvan tuuminut;
nyt sanokaapas, oppinut, --
tuo kansanlupaus mitä on?
KOULUMESTARI.
Jaa, kansan lupaus, lukkari,
on tyystin tietää mahdoton;
vaan se on jotain, jonka luo
yks' suuri aate kaikki tuo;
tää aate silloin vasta voittaa,
kun kansan _vastaisuuskin_ koittaa.
LUKKARI.
No, kiitos, koulumestari;
tuon ymmärrän; jos vielä yhden
vain saisin selväks sotkusvyhden.
KOULUMESTARI.
Se ois?
LUKKARI.
On mulle pulma uus:
näät _milloin_ koittaa vastaisuus?
KOULUMESTARI.
Ei koskaan!
LUKKARI.
Häh?
KOULUMESTARI.
Ei koskaan koita;
se onkin luonnon ongelmoita;
näät kun se saapuu, niin se haihtuu
ja _nykyisyydeks_ silloin vaihtuu.
LUKKARI.
Niin aivan; muut' ei väittää voisi,
ja siitä turha riita oisi.
Siis milloin täytyy lupaus täyttää?
KOULUMESTARI.
Sen juuri äsken ehdin näyttää:
on kaikellainen lupaus
vain vastaisuuden sopimus.
LUKKARI.
Mut milloin saapuu vastaisuus?
KOULUMESTARI (hiljaa).
Kas siinä lukkar'!
(Kovaa.)
Taasko uus?
mun täytyy antaa vastaus?
Jos yrittää se tulla milloin,
se muuttuu nykyisyydeks silloin.
LUKKARI.
Ahaa!
KOULUMESTARI.
Näin alla lupausten
voi moni nähdä petoksen,
jos sit' ei niissä oisikaan; --
voi siksi suoraan lausua:
ken kuuteen osaa laskea,
hän _valhettelee_ luvatessaan,
jos kuin ois rehti aikoessaan;
näät lupaus täyttää ain' on taakka
ja jos ma turvaan logiikkaan,
sen näytän mahdottuuteen saakka.
Mut lupalintu lennä pois!
Nyt sanok --!
LUKKARI.
Sss.
KOULUMESTARI.
Mitä?
LUKKARI.
Kuunnelkaas!
KOULUMESTARI.
On niinkuin jossain urut sois!
LUKKARI.
Se hän on.
KOULUMESTARI.
Pappiko se ois?
LUKKARI.
Niin.
KOULUMESTARI.
Hän, jos siellä nyt jo lie,
on varhain noussut, hitto vie!
LUKKARI.
Tän-yönä tuskin ensinkään
hän koskenut on sänkyään.
KOULUMESTARI.
Häh?
LUKKARI.
Oikein ei lie papin laita.
Hän kantaa jotain salavaivaa,
mi yötä päivää häntä kaivaa
siit' asti kun hän leskeks jäi;
hän kyynelist' on kyllä saita,
vaikk' oisi taivas pilvessäi;
mut joskus amme, vettä täynnä,
on hataraksi sentään käynnä --
hän silloin soittaa murheissaan
kuin itkis lasta, vaimoaan.
KOULUMESTARI.
Nyt on kuin heitä kaksi oisi. --
LUKKARI.
Ja toinen kärsis, vaikeroisi,
vaan toinen häntä lohduttais.
KOULUMESTARI.
Jos tunteitansa käyttää sais!
LUKKARI.
Niin, jos ei oisi virkamies!
KOULUMESTARI.
Ja jos ei sääty rasittais,
niin itkisinkin, kukaties!
LUKKARI.
Jos kynän hiiteen kerran heittäis
ja antais lemmon kirjaa käyttää!
KOULUMESTARI.
Jos viisautensa joskus peittäis
ja uskaltaisi tunteet näyttää!
LUKKARI.
Ei näe kenkään, -- tuntekaamme!
KOULUMESTARI.
Ken tunteillensa vallan antaa,
se lähestyy jo rahvaan kantaa.
Näät papin sanaan, se on mies,
ken aina _yhtä_ olla ties;
ja kuinka ois, jos tahtois ken,
hän virkamies ja ihminen?
Ei, virka tunteen pellot routi,
siit' esimerkki olkoon vouti.
LUKKARI.
Kuin siksi juuri hänet saamme?
KOULUMESTARI.
On tuttu teille voudin talo,
myös muistatte, kun tulipalo
jo oli niellä arkiston. --
LUKKARI.
Se oli ilta, myrsky riehui. --
KOULUMESTARI.
Vaan vouti miesten miesi on:
hän myrskyn kanssa kilpaa liehui;
mut häntä vainos piru itse,
ja rouva huusi kyynelitse:
"oi sielus, armas, pelasta
ja vältä pirun kouria!"
Kas silloin vastas vouti niin:
"mun sielu joutaa helvettiin,
kun apua vain siksi saisin,
ett' arkistoni pelastaisin!"
Kas siin' on vouti mieleltään
ja tavoiltaan ja kieleltään;
se siksi myöskin varmaa on,
hän saapi kerran palkkion.
LUKKARI.
Ja missä?
KOULUMESTARI.
Jossain, ties sen hiisi,
lie voutienkin paratiisi!
LUKKARI.
Vaan kuulkaas!
KOULUMESTARI.
Mitä?
LUKKARI.
Ajan enne
on alla teidän sanojenne;
tääll' aika kuohuu, oivallamme,
näät vanhimpia tapojamme
ei enää kenkään huoli noutaa.
KOULUMESTARI.
Mut laho multaan aina joutaa,
ja mätä terveen kasvattaa.
Jos syöpä kansaa jäytää saa
ja jos ei lääkkeet enää auta,
on varmin keino silloin hauta.
Niin, täällä kiehuu, kuohuu kyllä,
sen huomaa ensi silmäilyllä.
Kun vanha kirkko maahan kaatui,
sen kanssa silloin kaikki maatui,
mi oli vanhan elinjuuri
ja suojas meitä niinkuin muuri.
LUKKARI.
Niin, kansan valtas hiljaisuus.
Pois, vanha, pois! se ensin huus,
vaan huuto hiljaa vaimentui
ja moni mietti, laimentui
ja katui, katui, katui yhä,
kun vihdoin totta tosiaan
jo käytiin kirkon kaadantaan,
se useist' oli melkein pyhä.
KOULUMESTARI.
Mut rahvahasta tuhannet
viel' liitti vanhaan sitehet,
siks kunnes uuteen temppeliin
uus Herran henki vihittiin;
sen vuoksi kansa kauhisteli
ja taivastellen toivoeli
jo sitä päivää koittamaan,
kun vanha lippu lasketaan,
ja uusi liehuu vapahasti; --
jo hiljaa nousi kirkonviiri
ja hiljaa seisoi kansanpiiri, --
ja nyt -- on päästy loppuun asti.
LUKKARI (viittaa sivulle päin).
Kas tuolla! Pientä, suurta nään
ma tänne saavan.
KOULUMESTARI.
Tulvimalla.
Mut hiljaisuus on kaikkialla.
LUKKARI.
Vaan outo humu kuuluu tiellä
kuin jymy eellä myrskysään.
KOULUMESTARI.
Näät kansan sydän ähkyy siellä;
ja on kuin tieto heillä juuri
ois siitä, ett' on aika suuri;
ja kuin ois käskyn saanut kansa
nyt täällä vaihtaa Jumalansa.
Ma pelkään; missä pappi on?
Jos pääsisin ma piilohon!
LUKKARI.
Ma myös, ma myös!
KOULUMESTARI.
Kun myrsky soi,
ei sielun pohjaan nähdä voi;
on kuilu alla kurimon,
ja tahto väistyy, eperoi!
LUKKARI.
No, veli!
KOULUMESTARI.
Niin?
LUKKARI.
Hm!
KOULUMESTARI.
Mik' on teillä?
LUKKARI.
Ma luulen, _tunteet_ puhuu meillä!
KOULUMESTARI.
Ei _mulla_ vaan!
LUKKARI.
Ei mullakaan!
Yks vierasmies ei kelpaakkaan!
KOULUMESTARI.
Me ollaan kaksi miestä, me,
ei akkoja! On ero se!
(Poistuu.)
LUKKARI.
Ma äsken tunsin, että piisas;
nyt olen kylmä taas ja viisas
ja kova niinkuin routatie.
Työ tuolt' ei vielä kaikki lie
ja työttömänhän piru vie.
(Menee toiselle taholle.)
(Urut, jotka tähän saakka ovat soineet hillitysti, käyvät
äkkiä voimakkaiksi ja päättyvät räikeään epäsointuun.
Hiukan myöhemmin tulee BRAND ulos kirkosta.)
BRAND.
Täyteläisiks en nyt heitä
näy mä saavan säveleitä.
Soitto soi kuin parahdus!
Koko kirkon holvitus
ihmisäänen soinnun lainaa,
jota seinät raskaat painaa,
urut parkuu, vaikeroi
niinkuin kirstustansa vainaa.
Koittakoon ken vielä voi,
urut eivät enää soi.
Tahdoin äsken rukoella;
mutta ääni särkynyt
huusi kellon voihkehella,
joka, railo kupehella,
tuskissaan ois ähkynyt.
Näytti niinkuin Herra ois
itse ollut kuorissaan,
josta torjui vihoissaan
rukouksen luotaan pois! --
Suuren teen ma temppelin,
niinhän silloin lupasin;
vanhan kaataa, hävittää,
sen ma kyllä uskalsin.
Nyt on valmis templi tää.
Kuulin siellä äsken juuri
huudettavan: "kuinka suuri!" --
Kumpi oikein näkee? Tokko
he vai minä lienen sokko?
Onko tuo se suuri suoja,
joksi sen ma tahdoin kerran?
Muuttikohan sinne Luoja,
uusi henki uuden Herran?
Tuommoisenko templin kuvan
näin ma suurra kohoutuvan,
sen kun hengen silmilläin
yli ihmishuolten näin? --
Hm, jos Agnes luonain oisi,
toisin täällä olla voisi;
hän se pienen aateloi,
epätoivon poistaa voi,
taisi taivaan sekä maan
saada yhteen sulamaan.
(Huomaa juhlavalmistukset.)
Liput, tangot, köynnökset!
Koululla jo lauletahan;
kansa tulvaa pappilahan,
mua tähtää katsehet; --
entäs kultakirjaimet!
Herra valo suo ja auta,
tai mun nielköön maa ja hauta!
Juhla kohta avataan;
kaikki miettii pappilaan,
pappi heill' on suussa vaan!
Heidän mietteitään ma pelkään,
sanat on kuin kirvellys;
niinkuin jäinen virta selkään
käypi heidän ylistys.
Oi jos vois, niin, oi jos vois
päästä piiloon täältä pois,
vaikka sutten suu se ois!
VOUTI (tulee täydessä univormussa ja tervehtii säteillen
tyytyväisyydestä).
Siis nyt on vihdoin sunnuntai,
työviikko raskas lopun sai,
nyt purjeet alas lasketaan
ja pyhän lippu nostetaan;
nyt tyytyväisnä käydä voimme
ja nähdä, mitä ahkeroimme.
Siis onneks, onneks olkohon,
nyt kuulu teidän maine on!
Niin aivan heltyy sydän mun,
mut riemu sentään vallan saa!
Vaan entäs te --?
BRAND.
Ma tukehdun!
VOUTI.
Se tunne täytyy karkoittaa.
Nyt saarnatkaa te, että paukkuu,
ei haita, joskin hiukan haukkuu.
Näät kirkko kaikaa sillä lailla,
ett' on se korviansa vailla,
ken kuulle ei, --
BRAND.
Soo?
VOUTI.
Sehän niin
myös vaikutti jo rovastiin.
Ja sitä tyylin kauneutta
ja muotoviivain muhkeutta. --
BRAND.
Sen tekin näitte?
VOUTI.
Minkä niin?
BRAND.
Se vaikuttaa kuin _ois_ se suuri!
VOUTI.
Sen suuruushan se onkin juuri,
mi vaikuttaapi katsojiin.
BRAND.
Se suuri _on_? Sen nähdä voi?
VOUTI.
No, se on suuri, lempo soi!
Se _liian_ suuri meille on.
Mä tiedän, että etelässä
on suuret mitat käytännässä;
vaan meitä täällä perukoilla
ja karumailla, kallioilla
ja rintehillä vuoriston
se suuruudella peljättää!
BRAND.
_Niin_ on se, totta tosiaan,
uus valhe vanhan sijaan vaan.
VOUTI.
Häh?
BRAND.
Meidän työstä kansa rakas
nyt vaihtoi muistomerkkein tai'an
ja uskoo viisiin nykyai'an.
Ol' ennen kirkko "kunniakas";
nyt on se heistä _liian_ suuri --
ja siinä valhe onkin juuri.
VOUTI.
Tuot' en ma saata ymmärtää;
se hullun nimen multa saa,
ken kaipaa vielä suurempaa.
BRAND.
Ma tahdon kunkin tuntohon,
ett' templi nytkin pieni on;
se valhe on, jos tuota peittää.
VOUTI.
Ei, moiset houreet täytyy heittää
Miks sitä vielä halventaisi,
min itse teetti vaivallansa?
nyt riemuitsevi koko kansa;
on kaikki heistä rikkahinta
ja työtä suurta, loistavinta; --
näin luulla miksi ei se saisi?
Ken hennois heitä kiihoitella
ja soihdun kanssa kidutella,
min hoito tietymätön on?
Näät kaikki riippuu uskostamme.
Tuo templi, meidän rakentama,
jos pieni on, on vallan sama,
kun kansa saatiin uskohon
ja suureks uskoo kirkkoamme.
BRAND.
Niin, sama oppi aina vaan!
VOUTI.
Ja tänään täällä juhlitaan;
on kaikki meidän vieraanamme.
Se huonon nimen varmaan saisi,
ken ilon täällä masentaisi.
Ja teidän itsennekin tähden
en soisi kaiken kansan nähden
tuon luulon kuorta puhkaistavan
ja pienuudesta haastettavan.
BRAND.
Ja miks ei?
VOUTI.
Kirkkoneuvoston
on päätös: teille lahjamalja
on annettava tänään juuri;
sen kirjoitus on pelkkä nalja,
jos kirkko ei lie kyllin suuri;
ja runo, joka tehty on,
ja puhe, juhlaa varten tullut, --
nää kumpikin ois yhtä hullut,
jos kirkon suuruus tingitään.
Siis teidän täss' on taivuttava
ja pystykorvin kuunneltava.
BRAND.
Jo ennen tunsin rinnassain:
on juhla valheen vuoksi vain.
VOUTI.
Vaan, suuri Luoja, mihin teillä
on moisin sanoin aikomus?
Mut että yhtyis mielet meillä,
te kuulkaa toinen todistus; --
ja tämä selvää kultaa on:
te omistatte -- tiedän, miksi --
nyt esimiesten suosion:
on teidät tehty -- ritariksi!
Ja tänään, risti rinnan päällä,
te käytte kaiken kansan nähden.
BRAND.
Ma kärsin toisen ristin tähden,
se mulla ennestään on täällä.
(Vie kätensä sydämmelleen.)
VOUTI.
Teit' eikö valtaa liikutus,
kun moisen armon merkin saatte?
Te ootte kumma arvoitus!
Mut, Herran tähden, aatelkaatte --
BRAND (polkee jalkaa).
On puhe tässä joutavinta,
ma teille aikaa tuhlaan vaan; --
mun sanoistani hituisinta
te ette äkkää kumminkaan.
En sitä tarkoittanut tällä,
ma mitä mittaan kyynärällä,
vaan sitä, joka heijastaa
ja sielun jäätää, liekkiin saa,
mi viihtyy unelmoiden mailla
ja nostaa tähtitaivaan lailla -- --
en jaksa enää! -- menkää pois! --
ja tuosta muille puhukaa. --
(Poistuu kirkolle päin.)
VOUTI (itsekseen).
Ken ymmärtää nyt tuota vois!
On suuruus, joka heijastaa
ja jot' ei mittaa kyynärällä
ja joka nostaa jäätämällä?
Ja tähtiyö? Hän sanat löytää! --
Lie pappi syönyt viinapöytää! --
(Poistuu.)
BRAND (Brand tulee alas kenttää).
Näin yksin mailla autioilla
en ollut ennen milloinkaan;
he vastailee vain fraasiloilla
ja täyttää korvat loruillaan.
(Katselee sinne päin, minne vouti meni.)
Tuon murskaisin ma kengälläin! --
Kun katsettansa ylöspäin
ma koitan nostaa konnantöistä,
niin sielustansa ryönää öistä
hän viskaa vasten silmiäin! --
Oi Agnes, miks' et kestänyt? --
nyt olen leikkiin väsynyt,
miss' sodan voitto turhaa on. --
Niin, _yhden_ työ on toivoton!
ROVASTI (tulee).
Voi lapsukaiset, lauma heikko!
Ei, anteeks suokaa, virkaveikko!
Näät juhlat, saarnat, kaikki nää
mun järjen vallan himmentää;
ma saarnan ulkoa jo taisin,
vaan nyt ma alust' alkaa saisin.
Mut kyllin siitä. -- Kiitos teille,
te murtajamme vanhan jään,
tien uuden näytitte te heille,
ja mikä horjui ijästään,
sen teitte uudeks, suureks meille!
BRAND.
En suinkaan.
ROVASTI.
Kuinka tarkoititte?
No, mitä puuttuis tästä sitte?
BRAND.
Uus henki uuteen asuntoon
ja mieli puhdas muuttakoon.
ROVASTI.
Se tulee vallan itsestään.
Uus templi kaariholvineen
ja voimakkaine valoineen
saa heidät kyllä peseymään.
Ja mikä kaunis kaikukin!
Se antaa pontta sanoihin
ja kaksinkertaiseksi näin
se lisää uskon vähintäin.
Niin, tuloksista semmoisista
ei kaupungeista suuremmista
lie viestit usein tulleet meille. --
Ja tästä kiitos yksin teille.
Ma kiitokseni nyt jo kannan
näin ennen juhla-atriaanne;
ja toisten tehtäväksi annan
siis laulaa työtä, kunniaanne;
sen tehkööt voimat nuoremmat
ja varsinaiset puhujat. --
Vaan kuinka kalvas, veikko kulta!
BRAND.
Jo ammoin voimat uupui multa.
ROVASTI.
Niin, niin, ei voimat silloin säästy,
kun yksin kaikki toimittaa.
Vaan nythän raskaimmast' on päästy
ja kaikki poutaa ennustaa.
Siis hätä pois! On enteet hyvät!
Ja muualtakin sadottain
nyt juhlavieraat keräytyvät;
te menkää itsehenne vaan:
ken meistä saarnalahjoiltaan
ois vertaisenne? Avosylin
on virkaveljet vastassanne
ja suusta kunkin kuulijanne
nyt teille kaikuu kiitos ylin!
Ja työnne, tehty kunnialla!
Ja juhla täällä taivas-alia!
Ja päivän teksti juhlallinen!
Ja entäs juhlapäivällinen!
Ma kävin äsken pappilassa,
miss' oltiin juuri leikkaamassa,
hm! -- vasikkata juotettua.
Se oikein hämmästytti mua
ja vesiheran suuhun nosti:
niin, oli sillä kyllin vaivaa
ja sai se kaikki kätköt kaivaa,
ken täältä moisen hiehon osti,
kun liha kuusi markkaa maksaa!
Ei kuultu ennen moista taksaa. --
Mut mull' on muuta asiaa.
BRAND.
Niin, repikää ja leikatkaa! --
ROVASTI.
Ma käytän kättä lauhkeaa.
Syy, miksi teidät kiini hain,
on vallan pikku seikka vain,
mut se on sentään seurattava
ja vasta tyystin huomattava.
Jo luulen teidän arvaavankin
ma minne tällä tähtään, hankin?
On puhe virkatoimistanne.
Kas, nähkääs syystä muistuttaa
voi vastaan virkatapojanne;
niin, tavat täytyy noudattaa --
on kirkon voima tapa juuri
ja kansaan sill' on mahti suuri.
En moiti teitä, Herra ties; --
te ootte nuori virkamies;
te saitte tänne kaupungista
ja ette tiennyt tarpehista.
Vaan _nyt_ on seikka vallan toinen
ja muutos tarpeen, väittää voinen.
Te näihin asti huolestitte
näät yksilöitä erittäin;
mut näin te harhaan horjahditte,
he vietävät on rivittäin;
te mittaa samaa käyttäkää --
on aina parhain tapa tää.
BRAND.
Mut tällä mitä tarkoitatte?
ROVASTI.
Kas nyt te kirkon rakennatte
ja kunnalle sen lahjoitatte
kai suojaks rauhan ynnä lain;
näät usko kirkon, valtion
ain' edistyksen keino on
ja yhteiskunnan turva vain
tai äiti hyväin tapojen.
Ei säkki valtion oo syvä;
siis rahan täytyy myöskin tuottaa,
näät valtio se siihen luottaa,
kun joku uskossaan on hyvä,
niin on hän hyvä kansalainen.
Vai luuletteko, yhteiskunta
kai tuhlais Luojan tähden vainen
ja vuoksi hyväin ihmisten
niin rahojaan kuin taivas lunta?
Niin hullu ei lie valtio;
ja meidät peris hukka jo,
jos valtio ei viisas oisi
ja parastaan ei ahkeroisi.
Niin, kaikki yhteismaalin tautta!
Ja tie käy virkamiesten kautta,
siis tällä kertaa pappien.
BRAND.
Tuo viisast' on; siis jatkakaa!
ROVASTI.
Ma pian kerron jäännöksen.
Te kirkon hyödyks valtion
kun lahjoititte, työnne on
myös valtiolle tulevaa.
Sen merkki juhlakin on tää,
mi kohta täällä aletaan,
ja siksi kellot heläjää
ja lahjakirja luetaan.
Siis seuraa lahjaa lupaus,
min suoranainen tarkoitus.
BRAND.
Ei aie koskaan ollut näin!
ROVASTI.
Nyt myöhäist' on se, ystäväin!
BRAND.
Ei liian myöhää kumminkaan!
ROVASTI.
Nyt järkevä te olkaa vaan!
Ei tarvis tässä suuttumusta,
kun puuttuu pahaa lupausta.
Te yksityistä hoitaa voitte,
vaikk' yhteiskuntaa palvelette;
te toista herraa hylkää ette,
jos toisen hyvää ahkeroitte.
Ei vuoksi Pekkain, Mattien
lie säätty virka pappien,
vaan seurakunta kokonainen
on armoitusta nauttivainen;
jos Herra kunnan armahtaa,
niin kukin silloin armon saa.
Näät valtio -- tää liekö uutta
on melkein tasavaltaisuutta:
se vapautta inhoaa,
mut tasa-arvoo rakastaa;
taas tätä ei se muuten voita,
jos tasoitella ei se koita, --
te _sitä_ juuri vastustatte!
te juuri juopaa suurennatte
näin kesken kirkon jäsenten
niin kuin ma ennen kuullut en.
Näät moinen jäsen valtion
nyt persoonallisuus hän on;
tää valtiota vahingoittaa,
sen huomaa selvimmin, kun koittaa
ken koota tasa-arvon verot
ja kaikki muutkin rästi-erot;
nyt kirkkoa ei hatuks sais,
min kaikkein päähän sovittais.
BRAND.
Voi, mikä laaja kaukomaa
nyt tässä mulle aukeaa!
ROVASTI.
Ei auta, olkaa tyyni vaan;
mut kirkon juurta syöpi koi
ja riidan kyy, ei kieltää voi.
Vaan vilkkaus saattaa toivomaan.
Tän kirkon nyt te lahjoititte,
te velvoituksen vahvistitte:
työ kirkon kautta valtiolle.
Näät kaikki joutuis hunningolle,
jos yhteissääntöä ei oisi;
nuo eri voimat, vyötä vailla,
ne riehuis hullun varsan lailla
ja aidat maahan pehtaroisi.
Jos käykin monen nimen alla,
yks laki määrää kaikkialla;
se taistelussa koulu on
ja sotaväessä ainiaan
kai tahdiksi se kutsutaan.
Niin se on määrä valtion
ja siin' on sana järkevin!
On juoksumarssi liikaa siitä,
vaan käynti paikoillaan ei riitä;
siis kaikki tasa-askelin.
Niin, sama tahti kaikille, --
on järjestelmän maali se!
BRAND.
Siis katu-oja maata kotkan
ja taivaan kaari lentää sotkan!
ROVASTI.
Ei eläimiä sentään olla; --
mut todistella tarustolla
jos tahdotte, niin kirja pyhä
se myöskin siinä riittää yhä;
näät aina ilmestykseen asti
se kertoo meille vertaavasti.
Nyt muistuttaa vain tahtoisin
ma tornityöstä Baabelin!
Kuin kauvas pääsi kansa tää?
Miks' ei se päässyt? Selittää
on helppo: kukin erillään
he kulki, puhui kieliään, --
ei yhteisvoimin tehty töitä
näät heistä varttui yksilöitä.
Niin, siin' on toinen oppi juuri,
min kätkee tarun viisaus suuri, --
ei yksin kenkään paljo paina
ja yksinäinen sortuu aina.
Kas siitä, ken on silmitön,
Hän, Herra, tekee yksilön.
Ja roomalaiset sanoivat:
löi sokeaks sen jumalat; --
siis hullu taikka yksin olla
on sama; hän on tappiolla.
Ja siksi, kuka yksin on,
hän saapi saman kohtalon
kuin Uurian sai taistelossa;
hän kaatui etuvartiossa.
BRAND.
Niin ehkä käy; vaan entäs sitte?
Ei kuolo kaiken loppu lie.
Ja tuskinpa te väittäisitte,
ett' yhteistyömme aina vie
myös määrän päähän? Yhtä mieltä
jos ois he olleet, yhtä kieltä
myös haastaneet, niin oisiko
myös torni taivoon noussut jo?
ROVASTI.
Ei taivoon; sitä väitänkin,
ei kukaan ultuis taivaihin.
Ja täss' on toinen oppi juuri,
min kätkee tarun viisaus suuri:
se juoksuhiekkaan rakentaa,
ken taivaan kanssa kilvoittaa.
BRAND.
Vaan sinne nousee rukouskin
nous tikapuut ne Jaakobin.
ROVASTI.
Vai _sillä_ lailla tarkoitatte!
Siis kaiken riidan karkoitatte.
On tieten taivas palkkiomme
ain' eestä työmme, uskontomme.
Vaan toist' on elo, usko toista; --
ei sekaisin vain ole noista; --
kuus päivää työssä puuhatkaamme,
mut sunnuntaina saarnatkaamme;
jos kirkko aina auki ois,
niin kirkonkäynti jäisi pois.
Te sanan voimaa heikonnatte,
jos sanojanne tuhloatte,
näät usko niinkuin tiedekin
ei hälvetä saa usvihin.
Te nähdä voitte ihanteenne,
kun saarnastuoliin askeleenne
juur' ikään vie; vaan kaapun kanssa
on luopuminen haaveistansa.
Niin, laki tääll' on kaikkialla,
se vaatii rajaa vaatimalla
ja juuri tämän seikan vuoksi
oon saapunut ma teidän luoksi.
BRAND.
Nyt selvään sen ma oivallan
En sovi teidän kaavahan.
ROVASTI.
Päin vastoin aivan avosylin,
mut teille sopii paikka ylin; --
siis ylöspäin --
BRAND.
Ja sinne vie
kai lokarännin kautta tie!
ROVASTI.
Ken alentuu, se yletään;
myös vitsa aina väännetään.
BRAND.
Jos miestä teille tarvitaan,
niin sielultaan hän murhataan.
ROVASTI.
Te kuinka voitte luullakkaan
mun hankkivankin moista juonta?
BRAND.
Niin, ensin iskette te suonta!
Luuranko kuiva, se ma nään,
se sopii teidän elämään!
ROVASTI.
En tahdo kissan kuolemaa,
siis en ma tahdo teidänkään;
vaan arvelin, kai parhain lie,
jos hiukan uksen ra'ottaa,
min kautta mun on käynyt tie.
BRAND.
Tuo vaatimus jo liikaa on!
Kun laulaa kukko valtion,
mun täytyis kieltää Herra se,
jok' on mun ainoo ihanne!
ROVASTI.
Ei, kieltää ei lie vaatimus;
mut meistä teidän velvoitus
on sydämmeenne piiloittaa,
mit' yhteiskunt' ei käyttää saa.
Te ihanteenne pitäkää,
mut tarkasti se kätkekää;
te haaveksikaa, Herran tähden,
kun ette tee vain kansan nähden;
sit' aina kolhii elo nurja,
ken itsepäinen on ja hurja.
BRAND.
Niin, pelko, palkka toimistasi
on Kainin merkki otsallasi;
sa syömmes puhtaan Aapelin
myös tapoit maisin viisauksin!
ROVASTI (hiljaa).
Nyt "sinuksi" hän kutsuu mua;
se liikaa on!
(Ääneen.)
En taistelua
nyt jatkaa tahdo; sitä vaan
ma vielä teille toistaa saan:
jos mieli teill' on edespäin,
niin aika, paikka huomatkaa;
ei voittoon täällä kukaan saa,
ken ajan merkit hylkii näin.
Te nähkää taideniekat vaan
ja myöskin runoilijat maan!
He aina aikaa noudattaa.
Ja entäs sotilaita meillä?
On vyössä tylsät miekat heillä!
Ja miksi? Laki vaatii vaan --
on huomattavat tarpeet maan.
Myös itseys kunkin kadotkoon,
se muiden tasaan painukoon
ja piiloittaukoon joukkioon!
On nykyaika suopea;
jos otatte sen sillä lailla,
niin voitte tehdä suuria.
Vaan oksat täytyy karsia
ja sielu olla särmää vailla;
ain' olla runko tasapinta,
ei omaa tietä kulkea,
niin tulee työkin parahinta.
BRAND.
Pois täältä, pois!
ROVASTI.
Niin, tieten pois;
se minustakin kummaa ois,
jos teidänlainen lahjoiltaan
ei pyrkis paikkaan parempaan;
mut suurissakin suhtehissa
ain' ollaan ajan pukimissa.
Ja lailla vanhan vääpelin
on huudettava: tahtihin!
näät vääpeli on ihanne
nyt juuri meidän aikamme.
Kuin kirkkoon sotapoikiansa
hän plutoonittain kuljettaa,
niin papit seurakuntiansa
myös paratiisiin paimentaa.
Ja perustana uskonnon
auktoriteettiusko on;
ja kun se oppiin perustuu,
niin sokeaan voi sitä käyttää;
ja kuinka menot sukeuu,
sen käsikirja meille näyttää.
Siis rauhallisna pysykää
ja asemaanne miettikää!
Mun täytyy uuteen templiin Herran
ja koittaa ääntä vielä kerran;
on mulle outo kaiku sen
ma moista täällä kuullut en.
Siis hyväst' jääkää! Teksti uus
on ihmisluonnon riitaisuus
ja Luojan kuvan himmennys. --
On kohta tarpeen pontevuus --
siks' ensin pieni virkistys!
(Menee.)
BRAND (seisoo hetken ajatuksissaan kuin kivettyneenä).
Ma kaikki annoin kutsun tähden,
ja luulen, Luojan työtä teen;
ja nyt tuo kurja Herran nähden
mun näyttää toista palvelleen.
En taivu vielä! Koitan kerta!
Tuo kirkon para juokoon verta.
On maahan lyöty elintyö,
vaan sieluani en ma myö! --
On yksin olla kauheaa,
nään kaikkialla kuolemaa;
ja vaikka leipää pyydän mä,
he tarjoo kirkon kiviä.
Hän puhui totta kauheata
ja sentään Hornan ontevata.
On Herran kyyhky piilossaan;
ei lennä koskaan kohti vaan. --
Jos nähdä _ainoankin_ vois,
ken turvaa, rauhaa mulle tois!
(EINAR tulee tietä myöten kalpeana, laihtuneena ja
mustiin puettuna; nähdessään Brandin pysähtyy hän.)
BRAND (huudahtaa).
Sa, Einar?
EINAR.
Se on nimi mun.
BRAND.
Toi varmaan Herra tänne sun.
Ma juuri yhtä kaipasin,
min sydän kivestä ei ois;
Oi, riennä tänne sylihin!
EINAR.
Ei tarvis; oon jo satamassa.
BRAND.
Se pisti varmaan vihaksesi,
mi sattui viime tapaamassa. --
EINAR.
Ei, sit' en katso viaksesi.
Sä olit Herran viesti vain,
min varoitukseks vaan ma sain.
BRAND (peräytyen).
Tää mit' on kieltä?
EINAR.
Rauhan kieltä;
kun synnintaakka painoi mieltä,
ma puhtaaks synnyin uudestaan.
BRAND.
Niin kummallista! Kuitenkaan
en väärin tuonnoin kuullut lie,
kun kerrottiin, ett' toinen tie --
EINAR.
Ma luotin omaan voimahan
ja jumaloihin maailman
ja taideniekan lahjoihin;
vaan laulunääni vaaroihin
mun vei ja ansaan saatanan.
Mut Herra armon mulle soi,
ei lammastaan Hän heittää voi,
vaan pelastuksen kohta toi.
BRAND.
Ja miten niin?
EINAR.
Ma lankesin.
BRAND.
Ja mihin?
EINAR.
Pelisyntihin
ja nautintoihin juomingin. --
BRAND.
Ja _sitä_ kutsut Herran työksi?
EINAR.
Näin otin alku-askeleen.
Sen jälkeen Hän mun tautiin syöksi.
Myös taidelahjat kadotin
ja ilomielen hukkasin;
ma vietiin sairashuoneeseen --
kai siellä kotvan hourailin --
ja kärpäsiä parvittain
jo houriessa nähdä sain; --
kun vihdoin pääsin sairaalasta,
ma kolme naista kohtasin --
he oli varmaan taivahasta --
ja erään papin laupean;
niin heitin pahan maailman --
ja synnistä kun pääsin kerran,
niin tulin lapseks taivaan Herran.
BRAND.
Vai niin.
EINAR.
Käy eri suuntiin tie,
se milloin alas, ylös vie.
BRAND.
Ja sitten?
EINAR.
Niin; ma antautuisin
taas hetkeks raittiuspuhujaksi;
mut täänkin toimen huomasin
ma kohta liian ahtahaksi;
niin tartuin matkasauvahan
ja saarnaajana matkustan. --
BRAND.
Ja minne?
EINAR.
Maahan mustien.
Vaan aika rientää puhellen;
muu täytyy pois --
BRAND.
Oi, tänne jää
On täällä tänään juhla.
EINAR.
En;
mun täytyy rientää, ehättää
luo noiden mustain sielujen.
(Aikoo lähteä.)
BRAND.
Ja eikö muiston himmekään
saa sua mistään kysymään --?
EINAR.
Se mitä oisi?
BRAND.
Yksi vaan,
ken kävis varmaan suremaan,
jos sinut nähdä nyt hän vois.
EINAR.
Nyt aavistan; se ehkä ois
tuo nuori nainen arvoton,
ken saanut ois mun hekkumaan --
mut silloin löysin uskonnon.
Niin, kuinka hänen laita on?
BRAND.
Nain hänet vuotta myöhemmin.
EINAR.
On seikka vähäarvoisin;
en moisia ma kuulla huoli;
vaan tärkeintä ma tahdon tietää.
BRAND.
Sai suruja hän paljo sietää,
jos riemujakin; lapsi kuoli. --
EINAR.
On vähäarvoista.
BRAND.
No niin,
vain lainakshan se annettiin,
ja kerran kai me tavataan.
Mut hänen myös vei Tuonen nuoli;
he lepää tuolla haudoissaan.
EINAR.
On vähäarvoista se vaan --
BRAND.
Vai sekin?
EINAR.
Noist' en kuulla huoli;
ma tahdon tietää _kuin_ hän kuoli.
BRAND.
Hän toivoi huomenkoittoa
ja sydän runsas aarteineen
ja tahto takas voittoa; --
näin taivahasta varmana
hän nukkui Herran kiitokseen.
EINAR.
Täss' kaikki kerskailusta on;
kuin oli laita uskonnon?
BRAND.
Hän uskoi.
EINAR.
Kehen?
BRAND.
Jumalaan.
EINAR.
Ei muuhun; siis hän tuomitaan.
BRAND.
Häh? Kuinka?
EINAR.
Hän saa tuomion.
BRAND (rauhallisesti).
Pois, lurjus!
EINAR.
Liekkiin helvetin
sa joudut kerran itsekin; --
te tuomitahan molemmat.
BRAND.
Sa, konna, vielä uskallat!
Vast' olit itse syntisin. --
EINAR.
Ma olen lapsi tahraton
ja pesty puhtaaks uskon kautta;
pois hierottuna synti on
näät Vapahtajan kuolon tautta;
myös perisynti Aatamin
on valppautta puhtahin;
ma loistan messupaidan lailla
ja olen synnin saastaa vailla.
BRAND.
Hyi!
EINAR.
Hyi itseäsi! Pirun sarvet
jo nään ja sarvipäiset parvet.
Oon taivaan vehnäjyvä minä,
vaan rikkaruohon siemen sinä.
(Menee.)
BRAND (katsoo hetkisen hänen jälkeensä; äkkiä säteilevät hänen
silmänsä ja hän huudahtaa).
_Hän_ se oli tarpehen!
_Nyt_ ma kahleet katkaisen;
oma lippu liehumaan,
vaikka _yksin_ tielle saan!
VOUTI (tulee kiiruhtaen).
Rakas Brand, nyt joutukaa!
Kirkkoväki odottaa,
varmaan kohta tänne saa. --
BRAND.
Antaa tulla.
VOUTI.
Ilman teitä!
Kuulkaa, kotiin rientäkää!
Pidättää en voi ma heitä;
koko kansajoukko tää
niinkuin kevättulva vaan
rynnistää nyt pappilaan,
tahtoo nähdä pappiansa.
Kuulkaa, taaskin huutaa kansa!
Joukot tuolla, siltä näyttää,
kohta väkivaltaa käyttää.
BRAND.
Itseäin en heiltä peitä,
seurata en tahdo heitä;
tänne jään.
VOUTI.
Voi hullutusta!
BRAND.
Teidän tie on ahdas mulle.
VOUTI.
Eikös ahtaammaks se tulle,
kun tuo ihmistulva musta
tänne syöksee? Katsokaa!
Papit, virkamiehet nuo
tunkee kansa ojan luo --;
tulkaa, Brand, ja joutukaa!
ruojajoukko ruoskikaa!
Nyt ne pääs; se myöhäist' on,
kulkue on mahdoton!
(Kansa tulvaa näyttämölle ja murtautuu hurjassa
epäjärjestyksessä juhlakulkueen läpi kirkolle päin.)
YKSITYISIÄ ÄÄNIÄ.
Pappi!
TOISET (osoittavat kirkonrappusille päin, missä BRAND seisoo,
ja huutavat).
Tuolla!
MUITA ÄÄNIÄ.
Aukaiskaa!
ROVASTI (joukon keskeltä).
Vouti, mun he rutistaa!
VOUTI.
Min' en mahda mitään heille!
KOULUMESTARI (Brandille).
Vallan antoi Luoja teille.
Rauhoittaos kansan mielet!
Mitä täällä aiotaan,
suurta lie tai -- pahaa vaan,
niinkuin kuiskii kurjat kielet?
BRAND.
Oi, siis nostaa vihdoinkin
myrsky kansan untelon!
Vaalin hetki tullut on!
Uutta täysin tahtokaa, --
_kaiken_ lahon nielköön maa, --
että holvit temppelin
nousee kaarin mahtavin!
VIRKAMIEHET.
Pappi raivoo!
PAPIT.
Hullu mies!
BRAND.
Se ma olin, Herra ties,
kun ma teidän tahtovan
luulin totta taivahan!
Se ma olin luullessani
teihin voivan Jumalani
tinkimällä yhdistää.
Vanha kirkko oli pieni --
näin mun kulki aatetieni:
kahta suurempi -- jo riittäis;
tämänlainen -- suurta siittäis!
Miks en silloin nähnytkään:
_kaikki_ tai _ei mitäkään_.
Kuljin tietä tinkivää; --
Herra nyt mun havahutti,
pasuunaansa puhallutti --
niinkuin eessä Nathanin
David muinoin, vapisin,
kalpeana kuuntelin --;
pois _nyt_ kaikki epäilys.
Saatana on tinkimys!
KANSA (enenevällä kiihkolla).
Alas kaikki pettäjät!
Alas kansan jäytäjät!
BRAND.
Keskuudessa juuri kansan
asuu se, ken laittoi ansan.
Voimianne tuhlailitte,
kahdeksi te halkaisitte
itseytenne; siksi nyt
voittaa heikkous, epäilyt.
Mitä teille kirkko on?
Halu teill' on loistohon, --
mahtisoittoon urkujen,
kilkatukseen kellojen, --
halu kuulla juhlakieltä,
joka kutkuttaisi mieltä
leperrellen, kuiskaellen,
paisuen ja painuellen
jälkeen taiteen sääntöjen!
ROVASTI (hiljaa).
Voutia hän tarkoittaa!
VOUTI (samoin).
Kirkkoherra siinä saa!
BRAND.
Menoa vain loistavaista
tahdotten te, ulkonaista.
Sitten kotiin takaisin,
tylsämielin toimihin, --
arkimielin, arkiaattein,
sielu myöskin arkivaattein
haudattuna viikon kai,
kunnes taas on sunnuntai!
Haaveksinko silloin noin,
kun ma uhrikalkin join?
Suureks kirkon rakensin,
että suuriin holveihin
saisi uskonopinkin,
mutta myöskin _kaiken_ sen,
mi sai eloon oikeuden; --
arkihuolet, surut työn,
illanrauha, lepo yön,
nuoren rinnan rikkaus,
kaikki runsaus, innostus
siellä yhtyneinä oisi,
ilomielin karkeloisi.
Virta, tuolla vahtovainen,
virran koski kuohuvainen,
mahtiäänet luonnon myrskyn,
laulu laaja merten tyrskyn
sieluamme sulattaisi,
yhtyis soittoon urkujen,
yhtyis lauluun kansojen!
Alas täällä tehty työ!
Suuri siis on valhe vain;
henki valheen maahan lyö,
että häipyy teiltä yö!
Taimet kaikki talloatte,
työn kun noin te eroitatte;
arkipäivät ainiansa
olkoon lippu tangostansa,
vasta sunnuntai kun on,
lippu nouskoon tankohon;
näinhän miettii koko kansa.
ÄÄNIÄ JOUKOSTA.
Kas, nyt! myrsky yhtyy soittoon!
Sinä johda meitä voittoon!
ROVASTI.
Älkää häntä uskoko,
hältä puuttuu uskonto!
BRAND.
Niin, sa lausuit puuttehen,
puutteen meidän molempain,
puutteen koko kansassain!
Usko on vain _sielujen_;
kenpä täällä sielu ois!
Kenpä haparoidessansa
luopunut ei parhaastansa,
heittänyt ei sielun pois!
Hekkumoissa nautinnon,
pyörtehessä karkelon
tylsyi mielet ilohon;
vasta väsymyksessänne,
vasta hengen hädässänne
turvaatte te Jumalaan!
Kun on viime pisaraan
juonut maljan raajarikko,
_silloin_ vasta rukoillaan,
silloin nöyrtyy uskalikko.
Ihmisleiman tahrattua,
eläimiksi jouduttua
saatte armon portin luo,
Luojan luokse -- rammat nuo
Siksi suistuu Herran valta.
Jalkoihinsa kaikkialta
kertyy vanhat sielultansa!
Kerran Herra lausui näin:
kenpä tuntee povessansa
innon, verta suonissansa,
valtakunta myös on hällä.
Se on lasten virkeäin.
Sinne et sä tinkimällä
pääse koskaan, veltto kansa.
Kellä verta suoniss' on
astukoon nyt vierelläin
elon suureen kirkkohon!
VOUTI.
Aukaiskaa!
KANSAJOUKKO (huutaa kuin ahdistuksissaan).
Ei sinne päin!
BRAND.
Kirkko puuttuu loppuaan.
Se on luonto kokonaan,
lattiana vihryt maa,
missä taimet kukoistaa,
taikka merten ulapat,
vuonot vahdonvalkeat --
kattona on taivas vaan.
Siellä työs sä myöskin tee,
Luoja näkee, kuuntelee;
arkitöitäs ällös jätä,
ne ei riko pyhää tätä.
Niinkuin puussa kuori vain
peittää _kaikki_ kirkko tää,
uskon eloon yhdistää.
Arkipuuhat jalostain
yhtyy oppi kanssa lain.
Työmme eivät estä siellä
lentoamme tähtitiellä,
leikit luona joulupuun
yhtyy suurten karkeluun!
(On kuin myrsky kansajoukossa humahtaisi; muutamat
väistyvät; useimmat kertyvät Brandin ympärille.)
TUHANNET AANET.
Valo tuikkaa pimeään; --
usko yhtyy -- _elämään_!
ROVASTI.
Voi, hän seurakunnan vie!
Missä voudit, kaikki lie!
VOUTI (hillitysti).
Olkaa hiljaa, lempo soi!
Härän kanssa emme voi
käydä koskaan otteloon.
Ensin loppuun raivotkoon.
BRAND.
Pois nyt täältä ikeen alta!
Tää ei ole Luojan valta,
se on vapaa, kaunis maa.
(Vääntää kirkonoven lukkoon ja ottaa avaimen käteensä.)
Papiks muita hakekaa!
Lahjani mä peruutan; --
avaimia juhlahan
ette koskaan multa vie!
(Heittää ne virtaan.)
Jos nyt tahdot kirkkohon,
aineen orja arvoton,
sillan alta käy sun tie!
Mutta selkäs pehmyt on,
mada maata pitkin sie,
huokaa heikon sairaan lailla,
kun hän armoa on vailla!
VOUTI (hiljaa ja keveällä mielin).
No, tuot' ei tehdä ritariksi!
ROVASTI (samoin).
Ei piispaks eikä rovastiksi!
BRAND.
Tulkaa nuoret, tervehet!
elon vilppaat tuuloset
tomun vievät rinnoistanne.
Seuratkaatte voittohon!
Pois nyt uni katseestanne!
Hengen aatelina kerran
käyt sä uuteen templiin Herran; --
kuolo kohtaa untelon --
pois nyt kurjuudesta tästä,
joukkiosta tinkivästä;
puolinaisuus voiman syö, --
vihollistas kerran lyö; --
sotaa huuda kaikkialle
kuolemasta, elämästä!
VOUTI.
Seis! Tää kaikuu kapinalle!
BRAND.
Min' en kuulu teidän alle!
KANSA.
Näytä tie! Me seurataan!
BRAND.
Yli vuorten iljangon!
Halki maiden kulku on,
poikki kaikki kahleet vaan,
joilla sielut sorretaan!
Vapautta, innostusta!
Alas kansan peikko musta,
ollos mies ja pappi myös,
vapauttaa on nyt sun työs,
uudeks ihmisleima taas,
templiks tehkös koko maas!
(Kansajoukko, myöskin lukkari ja koulumestari keräytyvät
hänen ympärillensä. Miehet nostavat Brandin olkapäilleen.)
USEITA ÄÄNIÄ.
Suur' on aika! Päivän koi
kangastuksin salamoi!
(Väkijoukko tulvaa laakson rinnettä ylös; aniharvat jäävät.)
ROVASTI (poistuville).
Mit' aiotte te, sokeat?
Kas, hänen houkutusten alla
on salajuonet saatanalla!
VOUTI.
Hoi! kuulkaa! Teidän alukset
ne tyyneen veteen kuuluvat!
Seis! Kuoloon käytte, ihmiset! --
Ei edes vastaa, lurjukset!
ÄÄNIÄ.
Ei! mannaa satoi taivahasta
myös valituille nälkäisille!
ÄÄNIÄ JOUKOSTA.
Me suojat saamme suuremmat!
VOUTI.
Vaan muistakaahan peltojanne
ja lehmiä ja lampaitanne!
ROVASTI.
Hoi, muista vaimoas ja lasta!
ÄÄNIÄ (sangen kaukaa).
Saa Herra kostaa pelkurille!
ROVASTI.
Kuin voikin jättää isä lastaan?
ROVASTI.
Hoi, aatelkaahan kotianne!
KOKO JOUKKO.
Ken ei lie myötä, hän on vastaan!
ROVASTI (katsoo kädet ristissä hetken heidän jälkeensä ja sanoo
masentuneena).
Ilman laumaa, kaihomiellä,
seisoo vanha paimen heidän
kuin hän ois jo mierontiellä!
VOUTI (uhaten Brandia).
Hälle käy tää häpeäksi!
Voitto näät on kohta meidän!
ROVASTI (itkemäisillään).
Voitto? Nyt kun kaikki läksi --!
VOUTI.
Mut ma toivon voittoani,
jos ma tunnen lampahani!
(Menee toisten jälkeen.)
ROVASTI.
Mihinkähän katos vouti?
Heidän jälkeen, tosiaan!
Rohkeutta taas ma saan.
Lähden jälkeen itsekin, --
ryöstän, minkä voinen vaan!
Ken nyt ratsun mulle nouti! --
Mutta ratsu rauhaisin!
(Pois.)
BRAND.
Kas, tuonne käypi voittokulku!
Jo kylän kätkee vuorten sulku
ja yli sen on taivas nyt
jo usvateltan heittänyt.
Siis unhoon laakson ummehdus,
on tuolla korkeus, vapaus!
ERÄS MIES.
Vaan vuota; isä sairas on!
TOINEN MIES.
Ja mull' on nälkä armoton. --
USEAT.
Niin nälässämme auta meitä!
(Korkeimmassa vuoristossa olevan karjatalon luona.
Maisema kohoaa taka-alalla ja muuttuu aavoiksi ja
autioiksi tunturilakeoiksi. Ilma on sateinen.)
BRAND, väkijoukon -- miesten, naisten ja lasten -- seuraamana
tulee vuoren-rinteitä ylös.
BRAND.
Mut ensin noustaan ylänteitä!
KOULUMESTARI.
Vaan mitä tietä?
BRAND.
Joka tie
on hyvä, kun se määrään vie.
Siis tästä tulkaa. --
ERÄS MIES.
Siinä juuri
on kohta alla kuilu suuri!
LUKKARI.
Jääkirkko myöskin siellä lie.
BRAND.
Tie jyrkkä myös on lyhyt tie.
ERÄS NAINEN.
Mun laps on sairas!
TOINEN NAINEN.
Niin myös minä
KOLMAS NAINEN.
Ken virvoitusta mulle tuo?
KOULUMESTARI.
Oi, pappi, nälkä poista sinä!
JOUKKO ÄÄNIÄ.
Tee ihmetöitä, leipää luo!
KOULUMESTARI.
Niin, oikein; ensin taistohon
ja sitten palkan päivä on!
BRAND.
Ken sanaan Luojan tahtoo luottaa,
hän tietää, taisto palkan tuottaa!
USEITA ÄÄNIÄ.
Profeeta on hän, Herran mies!
MUITA JOUKOSTA.
Vaan taisto kuumaks käy kenties?
TOISIA ÄÄNIÄ.
Ja meistä monta murhataanko?
ERÄS MIES.
Ja rohkeutta vaaditaanko?
KOULUMESTARI.
Kai hengeltäni varma lien?
BRAND.
On orjan kurja leima teissä; --
ken palkan nauttis ennen työtä?
Jos velttous vallan saapi meissä,
me käydään kohti haudan yötä!
TOINEN MIES.
Ma voitto-osan minkä vien?
ERÄS NAINEN.
Kai poikani ma pitää saan?
BRAND (katselee hurjana väkijoukkoa).
Siis mitä tietää tahdotaan?
LUKKARI.
Kuin pitkäks käypi taistelo
ja kuinka suureks tappio
ja mik' on voiton palkkio?
BRAND.
Vai näist' on kysymys!
KOULUMESTARI.
Niin on,
ei päästy ennen selkohon.
BRAND (kiihoituksissaan).
Siis saatte nyt sen!
KANSA (kertyy hänen ympärilleen).
Puhukaa!
BRAND.
Niin, milloin taisto taukoaa?
Kun taukoatte tinkimästä,
kun ootte kaikki uhranneet,
kun sydän taukoo sykkimästä,
kun täysin ootte tahtoneet,
niin, kunnes kaikin myönnetään:
suo kaikki tai ei mitäkään!
Ja taiston hukka? Jumalanne
nuo puolinaiset suosijanne,
ja aineen kahleet orjistavat
ja velttous, nää on uhrattavat!
Ja voiton palkka? Varma usko
ja hengen lento, aamurusko,
myös ehjä tarmo sieluhun
ja puhtaus itse tahtohon
ja alttius uhritöihis sun,
ett' uhraat riemuin kuolohon, --
ja seppel orjantappurainen, --
kas, siin' on meidän palkka mainen!
KANSA (raivoisasti huutaen).
Tuon lempo vieköön petturin!
BRAND.
Ma pidän, minkä lupasin.
YKSITYISIÄ ÄÄNIÄ.
Sä sanoit vieväs voittohon; --
nyt voitto pelkkä uhri on!
BRAND.
Ma voittoon viedä lupasin,
ja voitto varma onpikin.
Mut ensimmäiset ainiansa
ne kaatuu eestä asiansa;
jos sitä ei hän uskalla,
niin luopukoon hän aseista.
Jos lippumieskin heikko lie,
niin lipun vihollinen vie;
jos et sä uhraa, olet myöty,
jo ennen kuin sa olet lyöty!
KANSA.
Siis eestä syntymättömäin
hän vaatii kuoloon meitä näin!
BRAND.
Niin, halki uhrin erämaan
tie Kaanaaseen näät käykin vaan.
Siis kuolon voittoon! Kaikki siksi
ma tahdon Herran ritariksi!
LUKKARI.
Kas nyt on eessä kaunis puhua!
Ja takanamme kirous julma. --
KOULUMESTARI.
Niin, paluu meill' on mahdoton.
LUKKARI.
Tie eespäin pystyyn noussut on!
MUUTAMAT.
Hän tappakaa!
KOULUMESTARI.
Se tuhmaa ois!
Ken meitä sitten johtaa vois?
NAISIA (viittaavat pelästyneinä alas tielle päin).
Rovasti!
KOULUMESTARI.
Olkaa tyynet vaan!
ROVASTI (tulee muutamien jälelle jääneiden kanssa).
Oi, paimentanne, lampahani,
nyt kuulkaa lauma kaitsemani!
KOULUMESTARI (väkijoukolle).
Ei kotipaikkaa meillä siellä;
on meidän koti mieron tiellä!
ROVASTI.
Noin kuinka voitte raskahasti
te mua raastaa sieluun asti!
BRAND.
Jo kauvan sieluja sa raastoit!
ROVASTI.
Tuon elkää kuulko valheita!
Hän teidät pettää.
USEAT.
Totta haastoit!
ROVASTI.
Mut teille anteeks annan ma,
jos huomaan selvää katumusta.
Te itseänne tutkikaa
ja nähkää, mikä viekkaus musta
tuon miehen työtä rumentaa!
USEAT.
On totta se; hän pettää vaan!
ROVASTI.
Ja mitä sitten voittekaan
te, lauma pieni, erämailla?
Te voimaa suureen ootte vailla,
ei teiltä synny vapautusta!
On näköpiiri ahdas teillä;
mik' yli sen, se pahennusta.
Te vaaliin minkä vaikutatte?
Vain kotia te puolustatte.
Ei teidän tienne kotkan teillä,
ei luona sutten, karhujen --
te saatte saaliiks petojen,
oi, lapset rakkaat, lampahat!
VÄKIJOUKKO.
Nuo sanat kohti sattuivat!
LUKKARI.
Vaan tänne kun me kuljettiin,
myös kodit meille suljettiin;
nyt kotia ei siellä meillä.
KOULUMESTARI.
Niin, _hän_ on silmät avannut
ja puutteet, valheet viitannut;
ei nuku enää seurakunta;
se elo, joka ennen riitti,
on nyt, kun hän sen uudeks siitti,
vain unta meille, pahaa unta.
ROVASTI.
Tuo haihtuu pian, uskokaa;
taas kaikki painuu ennalleen,
kun kansa kotiin palajaa.
Ma takaan, että seurakunta
taas pian nukkuu rauhan unta.
BRAND.
Siis miehet, naiset, valitkaa!
MUUTAMAT.
Niin, kukin jälleen talolleen!
TOISET.
Ei, nyt on myöhä; edespäin!
VOUTI (tulee kiiruusti).
Mik' onni, että tapasin!
NAISET.
Oi, anteeks, että teimme näin!
VOUTI.
Ei siitä nyt; nyt tulkaa vaan,
näät aika uus käy koittamaan;
ken uskoo voudin sanoihin,
on ennen iltaa rikkahin!
USEAT.
Ja mitenkä?
VOUTI.
Kuin täysi amme
nyt kalaa kiehuu vuonossamme.
KANSA.
Se onko totta?
VOUTI.
Joutukaa
ja matkastanne luopukaa.
Meill' ennen moist' ei nähtykään,
nyt, ystävät, myös seudun tään
tuo rikkaus varmaan vaurastaa.
BRAND.
Siis hän tai Herra valitkaa!
VOUTI.
Ei, järkeänne seuratkaa!
ROVASTI.
On tapahtunut ihme tässä
ja täss' on Herran sormi lässä!
Jo kauvan siit' oon unelmoinut,
vaan todeks uskoa en voinut;
nyt maali meille selviää. --
BRAND.
Ken väistyy, kaikki menettää!
USEAT.
Vaan kalaparvi!
VOUTI.
Mahdoton!
ROVASTI.
Se perheillenne rikkaus on!
VOUTI.
Nyt kinailuun ei aikaa lie,
se teiltä turhaan voimat vie,
kun vastus suur' on varsinkin
jo voittaa itse rovastin.
Nyt maalit toiset teillä on
kuin huokaella taivohon,
kai Herra hoitaa asiansa
ja onhan vahva taivahansa.
On paras hänet rauhaan jättää
ja meren aarteet talteen mättää;
kas se on teidän työtä se,
mi vertakaan ei vaatine:
se teille tuottaa vaurastusta,
ei yksilöille uhrausta!
BRAND.
Mut Herran suurin vaatimus
on juuri moinen uhraus!
ROVASTI.
Jos kellä uhriin halu on,
luo minun vain hän tulkohon, --
on paras ehkä sunnuntaina; --
ma olen valmis kyllä aina. --
VOUTI (keskeyttäen).
Niin, niin!
LUKKARI (hiljaa rovastille).
Ma pysyn virassain?
KOULUMESTARI (samoin).
Ja entäs minä toimessain?
ROVASTI (puoliääneen).
Jos väkijoukon taivutatte,
niin armo käyköön oikeudesta.
VOUTI.
Siis matkaan! Aikaa tuhloatte!
LUKKARI.
Niin, venheillemme kaikki vain,
pois synkän korven kurjuudesta. --
MUUTAMAT.
Mut pappi?
LUKKARI.
Hullun hiisi vie!
KOULUMESTARI.
Kai selvä teille tahto Herran
nyt niinkuin avoin kirja lie!
VOUTI.
Siis pappi jättäkää jo kerran,
on hänen tiensä valheen tie. --
USEAT.
Hän valhetteli!
ROVASTI.
Hällä väärä
on usko, _heikko_ tiedon määrä!
MUUTAMAT.
Mik' on heikko?
VOUTI.
Luontehensa!
LUKKARI.
Niin, senhän näyttää askelensa.
ROVASTI.
Hän äitivanhan antoi huolla
ja ilman lohdutusta kuolla!
VOUTI.
Hän otti hengen lapseltansa!
NAISET.
Hyi, ruojaa!
LUKKARI.
Niin, ja vaimoltansa!
ROVASTI.
Siis huono poika, isä, mies!
ken moista kristityksi ties!
USEITA ÄÄNIÄ.
Hän vanhan kirkon hävitti!
TOISIA.
Ja uuden umpeen lukitsi!
VIELÄ MUITA.
Hän meidät saattoi korpehen!
VOUTI.
Vei multa vaivaishuonehen!
BRAND.
Ma otsillanne merkit nään
ja tiedän teidän määrän pään.
KOKO VÄKIJOUKKO (kiljuen).
Hän uhkailee! Pois seudultamme
tuon lemmon puukoin karkoitamme!
(BRAND ajetaan kivisateella pois sydänmaita kohti.
Takaa-ajajat palaavat senjälkeen takaisin.)
ROVASTI.
Oi lapseni, oi lampahani!
Nyt kotiliedet vartoo meitä;
jos kadutten, niin sanallani
ma takaan, onni vuottaa teitä.
Ain' ollut hyvä Herra on
ja hältä säilyy viaton; --
myös hallitus on meillä lauha --
ken luottaa siihen, häll' on rauha.
Ja vouti, tuomar', esivalta
myös suojaa teitä kaikkialta
ja minä myös oon laupea
kuin ajan usko suopea; --
me esimiehet ehdotamme,
ett' taasen vanhaan palajamme.
VOUTI.
Mut puutteita jos huomataan,
ne aikaa myöten korjataan.
Kun rauha ensin saataisiin,
niin toimikunta pantaisiin,
mi pohtis, jos ja missä määrin
on teillä oikein, muilla väärin.
Ma ynnä kelpo rovastimme
siis papit siihen kutsumme,
ja jos te muita tahdotte,
voi mukaan tulla lukkarimme
ja pari miestä joukostanne --
näin voitte päästä puutteistanne.
ROVASTI.
Me karkoitamme puuttehenne,
kun tekin vanhan paimenenne
nyt ahdingosta autoitten.
Se selvään meitä vastaan lyö:
on meillä eessä ihmetyö.
Siis onnea vain saaliisen!
LUKKARI.
Kas, siin' on tosi kristitty!
KOULUMESTARI.
Ei myrskysäiltä villitty.
ERÄÄT NAISET.
Niin lauha ja niin suopea!
TOISET.
Ja rahvaan hyvää katsova!
LUKKARI.
Ja henkeä ei vaadi hän.
KOULUMESTARI.
Ja tietää sentään enemmän
kuin "Isä meidän" rukouksen.
(Kansa vetäytyy rinnettä alaspäin.)
ROVASTI (voudille).
Tää varmaan käänteen uuden tuottaa
ja koko kansan parannuksen;
nyt voimme taas me siihen luottaa,
ett' alkaa aika taantumuksen.
VOUTI.
Sen kaiken aikaan saatoin ma,
ett' alkuun loppui kapina.
ROVASTI.
Niin, niin, vaan ilman ihmetyötä. --
VOUTI.
Mit' ihmetyötä?
ROVASTI.
Vuonossa.
VOUTI (viheltäen).
Se oli kaikki valhetta.
ROVASTI.
Vai niin?
VOUTI.
Ma laskin, mitä vain
täss' ensiks aatelluksi sain; --
ei synti liene valhe tää,
kun tiukka on?
ROVASTI.
Ma annan myötä,
voi hätä valheen pyhittää.
VOUTI.
Kun kuluu pari vuorokautta
ja kansa jälleen järkeen saa,
ken sitten enää tiedustaa,
jos voitto saatiin valheen kautta?
ROVASTI.
En ole turhan tarkka ma.
(Katsoo erämaahan päin.)
Mut mikäs tuo on kulkija?
Se onhan Brand?
VOUTI.
Niin, tosiaan!
Nyt on hän yksin matkallaan!
ROVASTI.
Ei, myöskin toisen nään mä siellä, --
mut jäljempänä vuoritiellä. --
VOUTI.
Niin, oikein, varmaan Gerd se lie --
sopiva seura, hiisi vie!
ROVASTI (iloisesti).
Kun Herra hänet vapahtaa,
voi haudallensa kirjoittaa:
Täss' suuren Brandin hauta on,
hän voitti yhden -- houkkion!
VOUTI (sormi nenällään).
Mut nyt kun hän on tieltä pois,
niin myöntää ehkä sentään vois,
hän liian julman tuomion
sai kautta kansajoukkion.
ROVASTI (kohauttaa olkapäitään).
Mut kansan ääni Herran on!
(Menevät.)
(Aava lakeus. Myrsky kasvaa ja ajelee raskaita pilviä
lumisen lakean yli; mustia vuorenhuippuja ja kukkuloita
vilahtelee silloin tällöin usvaverhon välistä.)
(BRAND tulee tuntureiden takaa esille verisenä ja repaleisena.)
BRAND (seisahtuu ja katselee jälkeensä).
Mua seuras sadat sieltä,
vaan ei ykskään ylös asti.
Sentään kaikki sankar'mieltä
kaipaavat he janoisasti;
kaikkialla kuultu on
manaushuuto: taistohon!
Mutta uhri peljättääpi,
tahdon tarmon heikentääpi;
_yks_ kun kaikkein tuskat vei, --
pelkuruus siis rikos ei!
(Vaipuu eräälle kivelle ja katselee arasti ympärilleen.)
Pelkoa en ollut vailla,
pystyyn nousi hiukset,
kun ma kuljin lapsen lailla
korvet synkät, syksyiset
sutten ulvomista kuullen.
Vaan mä sydänpelvon voitin,
lohduttauta sillä koitin,
ulkona on valoisaa, --
yötä, iltaa kaameaa
usvaks haihtuvaksi luullen.
Ja ma mietin, valo päivän,
kevätilman tuulahdus
poistaa kerran joka häivän,
koittaa aamun kirkkaus
munkin tielle synkeälle.
Pettymys nyt vastaan lyö,
mielen valtaa musta yö,
mutta vuonon vieremälle
kertyy miestä allapäin,
istuu kansaa muistojen,
istuu niitä hautoen
niinkuin muinoin kuningas
kätki vuodet jäljekkäin
ruumist' armaan prinsessan,
kauniin Lumivalkean,
ruumisvaippaa aukoen,
rinnoillansa kuunnellen
toivoi, toivoi ainiansa:
_kerran_ hymyy haudassansa
hälle elo ruusukas!
Vaan ei ykskään hautaan auta
kaikkea, min vaatii hauta.
Yksikään ei tiedä noista:
eihän ruumis unelmoista
herää eloon milloinkaan.
Ruumis multaan haudataan,
sen on maali voima antaa,
joka uuden viljan kantaa.
Yö, vain yö -- ja yhä yö
miehet, naiset peittoon lyö!
Voi, jos käyttäin salamaa
voisin raukat pelastaa
kuolemasta velttouteen!
(Hypähtää ylös.)
Lailla noitakulkueen
kiitää mustat haamut yössä.
Aika vaatii myrskysäätä,
vaatii voimaa elintyössä,
vaatii kypäräistä päätä,
säilätöntä huotraa vyössä;
Ystävykset rientää sotaan, --
veljet heikot hiipii kotaan,
pelkuruuttaan katon alle.
Katse liukuu loitommalle,
näkee kauhut kurjuuden:
miehet huutaa, mellastaa,
naiset, lapset uikuttaa,
korvat kuuroiks sulkevat, --
kaikki piirtää otsallensa
koko köyhän kurjuutensa,
orjat, Luojan lamaamat.
Kalvakkaana lymyy kansa,
luullen suojaks heikkouttansa.
Taivaankaari toukokuun,
lippu kauniin kevätsään,
joudu toukoon toivottuun!
Missä kolmet värit nään,
jotka ennen tangon päässä
häilyi, heilui myrskysäässä
kansan laulun kajahtain,
kunnes siihen kuningas
ynnä urho unelmain
viilsi lemmon kielekkeet?
Kieltä käytät kerskaamaan:
ellei peto hampaitaaan
näytä sulle, mitäs teet
halkaistulla lipullas?
Jos ois tyyni ollut kansa,
niin myös saksit kuninkaan;
Rauhan lippu kulmikas
riittää merkiks ainiansa,
kun saa laiva matalaan!
Nä'yt, aijat kurjemmat
näyttää yössä salamat!
Hiilisauhut brittiläisen
verhoo mustaks maailmat,
tahraa kaiken viherjäisen,
tappaa taimet lupaavat;
myrkkysiivin liihottain,
päivän paisteen varastain
yli maiden, merten mennen
niinkuin tuhkasade ennen
nieli kylät kirotut. --
Kansat myös on pilatut;
luolan kiertokäytävissä
vesi tippuu, pisaroi,
pikkukansa viertehissä
malmisuontaan vasaroi,
sielu kuihtuu, kutistuu,
selkä köyryyn koukistuu,
kääpiöllä silmät palaa,
kullan valhetta hän halaa.
Henk' ei huuda, naura suu,
joskin kaatuu veljesseurat,
kenpäs tuota kummastuu?
ja jos itse kompastuu,
siit' ei herää jalopeurat;
rahaa lyödään, häärätään,
valon tulkit viimeiset
jätti kentän häpeissään,
kaikki kansat, ihmiset
unhottivat: tahdon tie
myöskin yli kyvyn vie!
Nä'yt, ajat kurjemmat
näyttää yössä salamat!
Tiedon pilvi uhkaa peittää
opin päivän maailmassa;
hätähuudot pohjolassa
taiston kai'ut kauvas heittää
tuot' ei kärsi kääpiöt,
heill' on toiset pyrinnöt.
_Voimakkaammat_ riehukoot,
kansat toiset teuhatkoot --
vert' on liian vähän meillä,
pienet käyvät pienten teillä,
meiltä puuttuu voimatkin
suuriin hengen toimihin;
edut kansan kuinka vois
antaa siitä työstä pois,
minkä tehdyks meiltä saisi,
monta ei se vapahtaisi!
Meidän vuoks' ei kalkki juotu,
meidän vuoks ei veriin suotu
pistää orjantappuran
otsaan miehen jaloimman;
meidän vuoks ei Rooman peitsi
käynyt kylkeen vainajan
niinkuin vihlovaisin veitsi;
meidän vuoks ei naulat polta
käsissään, ei jaloissaan.
Heikot kun me ollaan vaan,
säilytään kai taistelolta!
Meit' ei koske ristinpuu!
Ruoskan lyönnit vinhat nuo,
Ahasveeron isku tuo,
joka punaa tuomitun,
siin' on, kansa, osuus sun:
piinaviikon vapaustyöstä!
(Heittäytyy lumeen ja peittää kasvonsa; hetken perästä
katsahtaa hän taas ylös.)
Uneksinko? Valveusinko?
Kaikki nään kuin halki yöstä,
yöstä hallan harmajasta.
Sairaan houreitako vaan
näin ma sielun silmin vasta?
Joko näin ma unhottuvan
Luojan luoman miehen kuvan?
Joko Luoja voitetaan --?
(Kuunnellen.)
On kuin täällä laulu sois!
NÄKYMÄTTÖMÄIN KUORO (humisee myrskyn halki).
Hänt' et koskaan saavuta,
koska synnyit lihassa;
seuraat, luovut, yhtä on,
aina saat sä tappion!
BRAND (kertoo kuoron sanat ja lausuu hiljaa).
Uskoa sen kohta vois!
Kirkossakin näin mä kuin
löi hän vastaan vihastuin!
Omaisuuden myös hän vei,
tietä valoon näytä ei,
antaa kuolla taisteloon,
jäädä kurjaan tappioon!
KUORO (kuuluu voimakkaammin hänen päänsä päällä).
Käärme, hänt' et saavuta,
joithan kuolon maljan sa;
seuraat, luovut, yhtä on,
työs saa sentään tuomion!
BRAND (hiljaa).
Agnes, Alf, mun armahiset,
levon päivät rauhalliset
vaihdoin touhuun taistelun,
uhrit veriin raastoi mun,
kansan vain en sutta voita.
KUORO (lempeästi ja houkuttelevasti).
Hänen tietään ällös koita,
sull' on kyllin tappioita;
hän ei kaipaa uhriasi,
sull' on oma maailmasi!
BRAND (hyrskähtää hiljaiseen itkuun).
Alf ja Agnes joutukaa
luokse raukan yksinäisen,
pohjantuuli paleltaa
läpi verhon rikkinäisen --!
(Katsoo ylös; valoisa kehä aukeaa usvan keskessä ja laajenee;
NAISHAAMU, valkoisessa puvussa ja vaippa hartioilla ilmestyy
kehästä. Se on Agnes.)
HAAMU (hymyilee ja ojentaa kätensä häntä kohden).
Brand, täss' olen luonas taas!
BRAND (hypähtää hämmennyksissään ylös).
Agnes! Agnes! Mit' on tää?
HAAMU.
Kaikki vain ol' unelmaas!
_Nyt_ taas usvat häviää!
BRAND (tahtoo rientää häntä kohden).
Agnes!
HAAMU (huudahtaa).
Pysy armas siellä!
Kuiluhan on juuri tiellä!
Välillämme kuohuu koski.
(Lempeästi.)
Et sä uinu, unelmoi,
haamut totta olla voi.
Voi kuin kalvas sun on poski
Hourit sairaan lailla, kulta,
että vietiin Agnes sulta. --
BRAND.
Agnes joukoss' elävitten --!
HAAMU (nopeasti).
Puhu vasta siitä sitten!
Seuraa, aika kiiruhtaa.
BRAND.
Entäs Alf?
HAAMU.
Hän elää myös.
BRAND.
Elää.
HAAMU.
Posket rusottaa; --
surus kaikk' on unelmaa,
unta taistos, uhrityös.
Alf on äitis helmassa;
hän on terve, Alf on suuri;
tuoll' on vanhan kirkon muuri
sen voi maahan hajoittaa,
jos niin tahdot; kylän kansa
töissään puuhaa ennallansa,
niinkuin hyvin' aikoina.
BRAND.
Hyvinäkö?
HAAMU.
Aikaan rauhan.
BRAND.
Vai niin!
HAAMU.
Joudu, joudu nyt!
BRAND.
Tää on unta!
HAAMU.
Erehdyt!
Tarvitset vain hoidon lauhan.
BKAND.
Vahva olen.
HAAMU.
Vielä et;
sua väijyy hourehet.
Tahdot taaskin meidät heittää,
kunnes usva uus sun peittää,
sielun tylsyys taas sun voittaa,
siksi pitää lääke koittaa.
BRAND.
Annas lääke!
HAAMU.
Se on sulla
_itselläs_, ei muill', ei mulla.
BRAND.
Mikä on se!
HAAMU.
Vanha juttu:
viisahille ammoin tuttu:
hälle, jok' on viisaus,
tuttu sun on sairaus.
Kaikki näyt ja painajaiset
saattaa kolme sanaa sulle.
Nää sä turmaa tuottavaiset
pyyhi pois -- se lupaa mulle
pyyhi ijäks pois ne vain
taulultasi vanhan lain.
Niiden vuoksi kohtalosi
tuottanut on turmiosi; --
sanat nää sä unhoita,
niin saat terveeks taaskin sa!
BRAND.
Lausu pois ne, että nään --
HAAMU.
"_Kaikki tai ei niitäkään_."
BRAND (peräytyy).
Niinkö siis?
HAAMU.
Niin, muu ei auta,
totta kuin sun perii hauta!
BRAND.
Voi, voi, Brand, sun unelmaas:
kuolo vaatii uhrin taas!
HAAMU.
Syli lämmin ain' on mulla;
käsi voimakas on sulla; --
lähtään sinne, miss' on päivää. --
BRAND.
Vast' en pelkää murheen häivää.
HAAMU.
Vaan se kerran sentään voittaa.
BRAND (ravistaen päätänsä).
Se on nyt jo takanain.
Pois on aika unelmain --
elon kauhut tahdon koittaa!
HAAMU.
Elon?
BRAND.
Seuraa mukanani!
HAAMU.
Seis, mit' aiot?
BRAND.
Tahdon _täyttää_
sen, mik' _unelmalta_ näyttää, --
_elää_ itse unelmani.
HAAMU.
Mahdoton on taas sun tie,
muistat kai, se minne vie!
BRAND.
Alan taas!
HAAMU.
Siis unelmasi
tahdot elää valveillasi,
valveilla ja vapahasti?
BRAND.
Valveilla ja vapahasti.
HAAMU.
Lapsen heittää?
BRAND.
Lapsen heittää.
HAAMU.
Brand!
BRAND,
Niin, Agnes, täytyy mun.
HAAMU.
Vaimos raastaa täytyy sun?
Mua aivan kuoloon asti
piiskaroida?
BRAND
Täytyy mun.
HAAMU.
Valosoihdut yöhön peittää,
päivän säteet sammuttaa,
elon kauniit he'elmät heittää,
laulun lohdut karkoittaa?
Oi, mä muistan niitä monta!
BRAND.
Toisin mun on mahdotonta.
HAAMU
Mitä tuotti uhrauksesi?
Petti suuret toivehesi;
kaikki luopuu, kaikki lyö!
BRAND.
Vuoksi _oman_ palkkion
en mä pyri voittohon.
HAAMU.
Kansan vuoks, jot' uhkaa yö?
BRAND.
_Yks_ voi tuhat nostattaa.
HAAMU.
Mutta kansa sairas on.
BRAND.
_Yks_ voi kansan pelastaa.
HAAMU.
Muista, yksi ruoskallaan
ajoi miehen Eedenistä!
Portin sulki takanaan,
niist' et pääse telkimistä!
BRAND.
_Kaihon_ tie viel' auki on!
HAAMU (katoaa jyrinällä: usva peittää paikan, missä haamu seisoi
ja kirkuvan terävä huuto kuuluu kuin pakenevan suusta.)
Kuole! Sa oot tarpeeton!
BRAND (seisoo hetken kuin tainnuksissa).
Pois se lensi usvan kanssa, --
lensi siivin terävin
niin kuin vuorihaukkakin.
Pikku sormen tahtoi hän
toivoin käden kokonansa --!
Luuli kai mun tinkivän!
GERD (tulee pyssyn kanssa).
Näitkö haukan? Näitkö haukan?
BRAND.
Tällä kertaa näin sen raukan.
GERD.
Minne läks se lentämään?
Ma sen otan hengiltään!
BRAND.
Sit' ei asehella kaada;
joskus saa se pakohon,
vaan se eloss' sentään on, --
hengiltä jos tahdot saada,
on hän takanas jo vaan,
ärsytellen uudestaan.
GERD.
Kytän pyssyn varastin,
hopein, raudoin latasin;
niin en hullu olekkaan
kuin ne huutaa.
BRAND.
Onneks sulle!
(Aikoo mennä.)
GERD.
Jalkas ontuu; minkä vuoksi?
BRAND.
Jäljessäni kansa juoksi.
GERD (lähempänä).
Veri punaa otsas sun!
BRAND.
Kansa veriin pieksi mun.
GERD
Äänes, ennen sointuinen,
nyt on kuivaa kahinaa
niinkuin syksyn lehtien.
BRAND.
Kaikki --
GERD.
Mitä?
BRAND.
Petti mun.
GERD (katsoo suurin silmin häntä).
Nyt ma tunnen sinut, haa!
Luulin sua papiks äsken;
hiiteen hän ja muut ma käsken!
Suurin mies oot täällä sinä.
BRAND.
En, ma olen pienin minä.
GERD.
Näytä mulle kätes viat!
BRAND.
Kätenikö?
GEKD.
Naulansijat!
Vert' on sulla hiuksissasi,
syvät haavat otsallasi
okaist' orjantappuran.
Sunhan kantoi ristinpuu!
Väärän tiedon piennä sain
nähtävästi taatoltain,
että muka joku muu
kärsi ristinkuoleman; --
kuka silloin tuota ties,
sin' oot vapahtaja mies!
BRAND.
Lapsi, luotain väisty kerta!
GERD.
Jalkoihis ma lankean.
BRAND.
Väisty!
GERD.
Sinä vuosit verta,
joka kaikki vapahtaa.
BRAND.
Vapautusta sielulleni
en mä tiedä omalleni!
GERD.
Täss' on pyssy! Ampukaa --!
BRAND (ravistaa päätänsä).
Itse etsin kuolemaa!
GERD.
Ällös sinä, paras meistä!
näytä kätes haavat vaan;
sinähän oot suurin heistä.
BRAND.
Ei kuin halvin mato maan.
GERD (katsoo ylös; pilvet haihtuvat).
Tiedätkö sä missä seisot?
BRAND (tuijottaa eteensä).
Seison ensi portahalla;
jalka raskas, pysty tie.
GERD (hurjemmin).
Tiedätkö sä, missä seisot?
BRAND.
Usvat haihtuu haihtumalla.
GERD.
Niin, ja kohti taivasta
viittaa Svarten kukkula!
BRAND (katsoo ylös).
Tää siis "Jäinen kirkko" lie!
GERD.
Sentään tänne sun ma sain!
BRAND.
Nyt jos kauvas pääsis vain! --
Oi, kuin kaipaan katkeraan
päivää, lemmen lämpöä,
janoon kirkkoon rauhaisaan,
kaipaan rinnan kevättä!
(Purskahtaa itkuun.)
Huusin, Jeesus, usein sua;
syleillyt et koskaan mua;
ohitseni kuljit ain'
niinkuin vanha sana vain;
vaattehesta vapautuksen,
vesin pesty parannuksen,
anna edes riepukaan!
GERD (kalpeana).
Mit' on tää? Hän itkee, hän,
kyynel kierii poskellaan,
nostaa höyryn lämpimän,
vuorten hautaverhotkin
sulaa siitä pisarin, --
munkin rinnan kylmä jää
itkuks kohta lämpiää, --
kaapu vuoren papin päältä
suljuu alas, alas täältä --!
(Vavisten.)
Miksi itket vasta nyt?
BRAND (kirkkain, loistavin kasvoin ja ikäänkuin murtuneena).
Lain kun ensin voitat roudan, --
saat sä kesäpäivän poudan!
Ennen tahdoin taulu olla,
jolle Luoja kirjoittaa; --
nyt ma tahdon runo olla,
joka syömmet hehkuun saa.
Jää jo murtuu, kyynel vuotaa,
nyt voin itkein taakan huotaa,
polvet pyyntöön notkistaa!
(Lankeaa polvilleen.)
GERD (tirkistelee ylöspäin sanoen hiljaa ja arasti).
Tuolla taas se värjöttää!
Ilkeästi siimestää
rinteet vuorten, kukkulain
siipiänsä liikuttain.
Nyt lyö hetki vapauden,
kun vain kuula kohtais sen!
(Nostaa pyssyn poskelleen ja ampuu; onea jymy kuin
ukkosen jylinä kuuluu ylhäältä vuoren seinämistä.)
BRAND (hypähtää ylös).
Haa, ken ampui!
GERD.
Nyt sen näin!
Luoti sattui, alaspäin
putoo, putoo kirkuen!
Sadat haukan höyhenet
lentää, peittää rintehet;
nyt se kasvaa, valkiaa!
huu, se tänne asti saa!
BRAND (vaipuu maahan).
Minkä rikkoi sukupolvi,
siitä poikaa tuomitaan.
GERD.
Kas kuin suureks taivaan holvi
kasvaa, kun tuo kaatui vaan!
Kas se tänne kieriää,
vaan en pelkää enempää;
se on valkokyyhkyn lainen --!
(Huudahtaa kauhistuneena.)
Huu, tuo jymy ukkosmainen!
(Heittäytyy lumeen.)
BRAND (painautuu hyökyävän lumivyöryn alle ja huutaa ylöspäin).
Vastaa, Luoja, kuolon tullen,
eikö kelpaa enää sullen
miehentahdon _qvantum satis_ --?
(Vyöry hautaa hänet; koko laakso täyttyy.)
ÄÄNI (huutaa ukkosjyrinän halki).
Hän on _deus caritatis_!