(Jouluilta pappilassa. Huoneessa on pimeä. Peräseinällä ovi ulos:
toisella sivulla akkuna, toisella ovi.)
AGNES istuu surupuvussa akkunan luona ja tuijottaa ulos
pimeyteen.
AGNES.
Ei hän saavu vieläkään! --
Ken voi kestää odotusta?
Huokaella yksinään
eikä koskaan vastausta! --
Taivas lunta verkkaan heittää,
vanhan kirkon katon peittää
ruumisvaippaan valkeaan -- --
(Kuuntelee.)
Hiljaa! Portti avataan!
Miehen askeleita kuulin!
(Rientää ovelle ja avaa sen.)
Brand! sun vallan jäävän luulin!
(BRAND astuu lumisena sisään ja alkaa riisua matkavaatteitaan.)
AGNES (syleilee häntä).
Voi, kuin sua ikävöin!
Kauvaks ällös vasta jää;
mustat varjot peljättää
yksin ollen illoin, öin!
Mitä kauhun päivää kaksi,
mikä yöhyt kyynelissä!
BRAND.
Laps, mä teen sun rauhaisaksi!
(Sytyttää yhden kynttilän, joka himmeästi valaisee huoneen.)
Olet kalvas.
AGNES.
Väsyksissä.
Odotellen, kaivaten
solmin pienen köynnöksen, --
_pienen_ vain, ei ollut muuta,
suvest' asti säästin sen
kaunistaaksein joulupuuta.
Kiehkuraiset hälle tein mä,
niin, hän sai ne -- seppeleinä!
Nyt se siellä viluissaan
uinuu alla -- --
BRAND.
Kirkkomaan.
AGNES,
Säästä mua!
BRAND.
Itku pois!
AGNES,
Niin, sen tiedän, kun vaan vois!
Nyt mun sieluin vuotaa verta,
tuores näät on vielä haava.
Vaan mä toinnun kyllä kerta,
olen voimaa uutta saava;
kunhan nyt mä kestän vaan,
vaikeroi en milloinkaan.
BRAND.
_Niinkö_ vietät juhlaa Herran?
AGNES.
Väärin teen, vaan toinnun kerran!
Taannoin terveen lapsikullan
nyt he veivät alle mullan,
alle kylmän --
(Kauhistuu seuraavaa sanaa.)
BRAND (voimakkaasti).
Kirkkomaan!
AGNES (huudahtaa).
Mua säästä!
BRAND.
Pelvostaan
pääsee lujuudella vaan.
Niinkuin aalto kallioon
kauhun sana kaikukoon!
AGNES.
Itse kärsit sanastasi
enemmän kuin tunnustat,
helmet näyttää otsallasi,
millä voimas lunastat.
BRAND.
Hikihelmet otsallain
ovat vuonon vettä vain.
AGNES.
Entäs kyynel silmiesi,
loiko senkin vuonon vesi?
Liian on se lämpöinen,
pore rintas hettehen!
BRAND.
Agnes, vaimo, ollaan aina
vieretysten voimakkaina,
yhdistäen voimat näin
käymme vitkaan edespäin. --
Mies mä olin äsken tuolla!
Kantta huuhtoi hyrskyvuo,
keula halkoi lainehet,
purtta pieksi rakehet;
vesi pärskyi, mastot soi,
seilin riepurääsyt nuo
häilyi, heilui tyynen puolla,
joka sauma vaikeroi; --
kahden puolen vuonoamme
vyöryt uhkas kulkuamme; --
miehet istui airoillaan
niinkuin ruumiit paareillaan.
Ruori taipui käsissäin,
minä yksin kestin näin,
luotin siihen Jumalaan,
joka loi muu johtamaan.
AGNES.
Helppo myrskyt kestää lie,
helppo myös on taiston tie.
Entäs varpuistasi mua,
joka näin oon unhottua,
istun hiljaa kyynelöiden, --
aik' ei riennä ikävöiden.
Istun päivän loistehetta,
ilman tulta taistelon;
pieni, ilman mainehetta
toimi mulla täällä on;
voi en vielä unhottaa,
muistella en myöskään saa.
BRAND.
_Sunko_ toimes pieni ois?
Suuremp' ei se olla vois.
Kuules, Agnes armahain,
surunkaunis unelmain.
Usein istun kyynelin,
voipuu mieli, aatoskin;
on kuin suurin riemu oisi,
kun vain kyynelöidä voisi.
Silloin nään mä Jumalan
istuvan mun vierelläni,
luulen, että kädelläni,
jos ma tahdon, tavoitan.
Ja ma tahdon viskautua
lasna taaton helmoihin,
vasten rintaa nojautua,
jok' on sentään lämpimin.
AGNES.
Oi, jos aina unelmoisit!
Noin jos Hänet nähdä voisit,
etkä herranasi vain.
BRAND.
Voi en, Agnes armahain,
voi en estää Herran työtä;
_täytyy_ nähdä jättiläisnä,
korkeana pilvipäisnä,
nähdä suurra, voittoisana
nyt, kun pientä kaikk' on kansa.
_Sinä_, Agnes, rakkahana
pidä Häntä taattonas,
istu aina helmassansa,
huojentele huolias;
tuo'os luotaan lohdutusta,
katsehensa kajastusta
soturille voipuvalle,
ettei nääntyis huolten alle.
Agnes, liitto avion
moinen jako juuri on;
_toinen_ suojaa, taistelee,
_toinen_ haavat lääkitsee;
silloin nähdään oikeaksi,
että yhtä on he kaksi.
Kun sä luovuit maailmasta,
kun sä yhteistyöhön yhdyit,
silloin arpas heitit vasta,
silloin moiseen kutsuun ryhdyit;
minä voittoon taistelen,
kestän päivän heltehen,
kestän, jos on kylmä yö --
sinun työs on virvoitella
lempeällä rakkaudella,
alle rinnan haarniskan
panna poimut untuvan;
pieni ei lie moinen työ!
AGNES.
Kaikki määräys toimieni
nyt käy yli voimieni;
kaikki oksat aatteiden
kasvaa mulla yhtehen.
Kaikk' on vielä unta vain.
Suo muu itkein vaikerrella,
yksin en voi tutkistella
itseäin ja kutsuain. --
Yöllä poissa ollessas
astui Alfi kammariin,
poski raitis, ruusukas,
ohut paita yllä, niin
sängyllein hän tepsutteli,
kättä mulle ojenteli,
hymyi, huusi äitiään
kuin ois ollut kylmä hällä!
Näin sen yöllä pimeällä --!
BRAND.
Agnes.
AGNES
Kuule, kylmissään!
Kun on lastut alla vaan,
_täytyy_ olla viluissaan!
BRAND.
Ruumis alla lumen on
lapsi muutti taivohon.
AGNES (väistyy hänestä).
Haavan auki revit näin
kärsivässä syömmessäin!
Mitä kutsut _ruumiiks_ sinä,
kutsun _lapseks_ vielä minä.
Viel' en voi ma erottaa
sielua ja ruumista,
sit' en voi ma, niinkuin sa --
laps on mulle molempaa:
lumen alla nukkuvainen
myös on Alfi taivahainen.
BRAND.
Jollen revi haavojasi,
et sä pääse taudistasi.
AGNES.
Niin, kun saisin vain mä voimaa;
mua ohjaa, ällös soimaa.
Ollos mulle tuki hellä,
johda mua lempeydellä.
Sulta, joll' on myrskyn mieltä
Herran työtä täydentäissä,
kun on milloin vaalissansa
sielu elonkruunustansa,
eikö sulla laulunkieltä
surun tuskaa lieventäissä!
Eikö lohdun sanaa sulla,
joka viittais valohon?
Jumalallas valitulla
liian ylväs linna on:
Pienen äidinsurun kanssa
lähetä ken uskaltaisi?
BRAND.
Paremminko lohdun saisi
entiseltä Luojaltansa?
AGNES.
En, en tahdo hänen luo!
Kuitenkin mä toisinaan
sinne kumman kaihon saan,
missä päivä lämmön suo.
Kevyt nostaa, raskas kantaa;
senhän neuvon vanhat antaa?
Liian suur' on mulle tää
_kaikki_ melkein peljättää:
sinä, ties ja kutsuntasi,
tapa voittaa maaliasi,
vuori, joka varjon luo,
vuono, joka sulkee tieni,
muistot, murheet, taistot nuo, --
kirkko vain on liian pieni.
BRAND (hämmästyen).
Kirkko? Taaskin aatos sama!
Lie siis kaikkein kannattama?
Miksi pieni?
AGNES (pudistaa surumielisesti päätänsä):
Kuinka vois
moista järki tutkistella?
Omat tiensä tuntehella,
niinkuin tuuli tuoksut tois.
Mistä? minne? matka käy,
sit' en tietävän mä näy,
tiedottakin löydän tieni --
kirkko on nyt liian pieni.
BRAND.
Kansan tunne aavistaa.
Miehet, naiset tuhansissa
saman aavistuksen saa;
hurjan Gerdin hourehissa
myös se aatos kangastaa.
"Se on pieni", lausui hän,
vaikk' ei syillä voinut näyttää,
miks hän moista sanaa käyttää.
Huudon kuulin selkeän
naisten suista tuhansista:
kylän kirkko on niin pieni!
Naiset päättää tuntehista:
templi siis on tarpehen. --
Agnes, tähti elon tieni,
siksi Herra sääti sun,
nyt mä selvään näen sen;
vaikka sokko, varmemmin
löydät tiessä toivotun,
kuin ma silmin näkevin.
Virva ei vie sua harhaan;
kohta löysit tien sä parhaan
sielun määrään oikeaan, --
seisahdutit aikanaan
minun lennon taivahalle,
johdit katseen suorimpaan
sisemmäksi rinnan alle.
Agnes, taas sun viisas sana
syöpyi mieleen salamana, --
taas sä saatit valkeuden,
kun mä tietä tiennyt en.
Pieni on siis kirkko Herran;
no, se suureks tehdään kerran!
Nyt mä huomaan, mitä sain
sinussa mä Luojaltain;
siksi kerjään, pyydän sulta:
ällös poistu, Agnes kulta!
AGNES.
Koitan surut karkoittaa,
pyyhin kyynelhelmet pois,
koitan muistot kuolettaa
niinkuin elo hauta ois;
lasken unhon ulapat
muistojeni vainioille,
heitän onnen unelmat
tunteheni raunioille.
Olen vaimos yksistään.
BRAND.
Suurta kohti käypi tie.
AGNES.
Kun vain ruoskien et vie.
BRAND.
Luoja loi mun käskemään.
AGNES.
Kuitenkin sä lausuit kerran
hylkivän ei meitä Herran,
vaikk' on tahto voimaa vailla.
(Aikoo mennä.)
BRAND.
Minne aiot?
AGNES.
Talouttani
voi en jättää unhoksiin.
Muistat kai sä, millä lailla
viime joulu vietettiin?
Silloin sanoit tuhlaavani.
Kaikki paloi kynttilät, --
tässä kasvit vihreät,
leikkikalut joulupuussa,
kaikki kolme naurusuussa.
Tänään taaskin valaiskaamme,
joulu juhlaks tuntekaamme,
siistitään ja siivotaan
kaikki juhlaan suurimpaan.
Ja jos Herra katsahtaisi
asuntoomme pienehen,
niin hän nöyrän nähdä saisi
poi'an ynnä tyttären,
jotka ilomielin kantaa,
minkä Herra heille antaa.
Onhan pois jo kyyneleet?
BRAND (painaa häntä rintaansa vasten ja laskee taas irti).
Tuohus tuo, niin poistuu yö!
AGNES (hymyilee surullisesti).
Sull' on suuri kirkkotyö; --
oi, jos kevääks templin teet!
(Poistuu.)
BRAND (katsoo hänen jälkeensä).
Altis on hän ainiaan,
nöyrä myöskin tuskassaan,
valmis uhrit antamahan,
kun ois voimaa kantamahan.
Herra, voimaa hälle suo!
Säästä multa kalkki tuo,
kalkki kaikkein katkerin,
jos näät täytyy sittenkin
minun -- mutta taivas säästää
hänen kimppuun haukka päästää,
haukka lain ja oikeuden
juomaan verta sydämmen.
Mull' on voimaa, rohkeutta;
kahden taakka mulle suo, --
hälle näytä laupeutta!
(Ulko-ovelle koputetaan, vouti astuu sisään.)
VOUTI.
Nyt näätte miehen voitetun.
BRAND.
Kuin? voitetun?
VOUTI.
Ma antaudun.
Kai muistanette kevähän,
kun teidät oisin karkoittanut;
en parhaimmin ma ennustanut
tään sodan silloin päättyvän.
BRAND.
No niin?
VOUTI.
On oikeus kyllä mulla,
vaan sentään sopuun tahdon tulla.
BRAND.
Ja miksi?
VOUTI.
Teill' on _lukuisimmat_.
BRAND.
Vai niin!
VOUTI.
Sen luulin tietävänne.
Näät kaikkihan he tulvaa tänne.
Ja valtaan täällä kummat vimmat
on päässyt viime aikoihin,
ei kautta mun, sen vannoisin;
mut kaikki langat siihen vie,
tuo henki teidän työtä lie.
(Ojentaa kätensä.)
Mä toivon rauhaan myöntyvänne?
BRAND.
Ei sillä pääty sota meidän,
jos päättyisikin vastus teidän.
VOUTI.
Jos sota mikä olkohon,
niin rauha kai sen päätös on!
En uutta viljaa maahan paina,
sen tavanmoinen vaatii järki;
kun rintaa kohtaa peitsen kärki,
on autauminen parhain aina;
jos säilää vastaan nostaa sauvan,
ei sota koskaan kestä kauvan,
jos taistelussa yksin jää,
on väistyminen järkevää.
BRAND.
Nyt huomatkaamme seikkaa kaksi:
sanoitte mua vahvemmaksi
ja että --
VOUTI.
Teill' on seurakunta.
BRAND.
Niin nyt, vaan se voi olla unta,
kun kerran uhrinpäivä koittaa; --
ken tietää, kumpi silloin voittaa?
VOUTI.
Niin, uhrinpäivä? Sehän juuri
ei tiettävästi koskaan koita!
Ja _jos_ se saa, on uhri suuri,
kun viedään kansan kolikoita;
nyt aika on niin suopeata,
ei vaadikkaan se kalliimpata.
Ja sitä juuri tuskailen,
ett' itse kuulun joukkoon myös,
mi saattoi muotiin suopeuden;
ma uhrinpäivän estin noin;
siis sanoakkin melkein voin:
sä oman nahkas olet myönyt
ja nyt on toinen sua lyönyt
ja sillä, mik' on sinun työs.
BRAND.
Teill' ehkä oikein voikin olla.
Ei sentään seuraa antaumus,
jos ollaan joskus tappiolla;
se kyll' on suuri koittelus --
mut työtään varten luotiin mies,
hän maalin Eedeniksi ties;
jos hänet siitä erottaisi
ulapan selkä läikkyväissä,
ja vieressänsä kangastaisi
maa helvetin niin väikkyväissä, --
hän voiko huutaa: vaivat pois,
tie helvettiin kun helpoin ois!
VOUTI.
Mä kieltäin, myöntäin siihen vastaan;
ei elä työstään ainoastaan.
Ken hyötymättä aian murhaa
ja työtä tahtois tehdä turhaa?
Jokainen, niin se kerran on,
myös työstään tahtoo palkkion;
jos ei voi voittaa taistelolla,
niin täytyy koittaa sovinnolla.
BRAND.
Vaan _musta valkeaks_ ei muutu.
VOUTI.
No, rakas veikko, ällös suutu,
mut turhaa ois se vastustusta,
jos huutaa muut: kuin lumi musta!
BRAND.
Ja teidän huuto?
VOUTI.
Mun? Ei varmaa:
ei vallan _musta_, mutta _harmaa_.
On nykyaika suopea,
ei ketään saata loukata.
Näät vapaus täällä vallitsee
ja kaikkein tahto hallitsee; --
kuin yksi nousta uskaltaisi
ja mustan valkeaksi saisi? --
Kun luottamus on teihin heillä,
niin suurin voima myös on teillä;
ma yhdyn siihen, joll' on voimaa,
sen järkeni mä jälkeen teen,
ja toivon, ettei kenkään soimaa,
jos taistellut en viimeiseen,
Mä huomaan kyllä, että kansa
nyt työni näkee hajallansa:
nyt kansa muuta kaihoaa
kuin että viljaa kasvaa maa;
ei tahdo kenkään, siltä näyttää,
kuin ennen varojansa käyttää, --
ja tahto kun vain poissa lie,
ei työmme koskaan voittoon vie. --
Kai harmin voitte ymmärtää,
kun tiet ja sillat kesken jää
ja soiden kuivaus, ojitukset
ja sadat uudet suunnitukset.
Kun työnsä vuoksi kaikki koittaa,
niin mitä teet, kun et voi voittaa?
Ma varron aikaa, muita säistän
ja viisahasti virran väistän.
_Nyt_, -- suosion mä hukkasin
samoin kuin sen mä saavutin;
no, muita teitä siis mä koitan
ja valtaa jälleen ehkä voitan.
BRAND.
Siis vuoksi kansansuosion
nuo työnne kaikki tehdyt on?
VOUTI.
Ei kukaan moista väittää saata.
Mä palvelin vain isänmaata
ja kuntaa kehityksen tiellä;
vaan toivoin myös, sit' en mä kiellä,
ett' työni kerran huomattais
ja ansioni palkan sais.
Se on nyt niin; mies kyvykäs
ja viisas ynnä työteliäs
myös tahtoo päästä määrän luoksi;
ei, houkka täällä hikeen juoksi
vain pelkästänsä aatteen vuoksi.
En parhaimmalla tahdollani
voi laiminlyödä etujani
ja työtä tehdä palkatonta.
On näätte mulla perhe aimo,
on hoidettava ensin vaimo
ja sitten vielä lasta monta; --
jos aate janon sammuttaisi,
jos aattehesta leivän saisi,
ken aatteen mies ei silloin ois?
Jos kummastella joku vois,
kun aattehell' on leivän lisä,
niin on hän huono perheenisä.
BRAND.
Ja nyt on ai'e --?
VOUTI.
Rakentaa.
BRAND.
Kuin? Rakentaa?
VOUTI.
Ka, miksi en?
Sen vaatii mun ja kunnan hyöty.
Näin jälleen voitan mainehen,
mi nyt on vallan maahan lyöty; --
nyt kohta vaalinaika saa;
mun täytyy jotain suurta koittaa
ja kunnan miehet sillä voittaa;
jos onnistun, mä kilvan kestän
ja toisten vaalin näin mä estän.
_Nyt_ arvelin, se onkin houkka,
ken soutaa vasten virtausta.
Nyt kansa kaipaa innostusta,
ma olen siihen työhön moukka;
mun työni tähtää käytäntöön;
vaan kuinka panna täytäntöön,
kun nyt on kaikki vastassani?
Ja niinpä tunsin luonnossani:
nyt etuisinta varmaan ois,
jos vaivaiskuorman saisi pois.
BRAND.
Vai vallan pois?
VOUTI.
Ei, hiisi vie,
se välttämätön puute lie
ja täytyy meillä myöskin sietää?
Vaan viisas sentään keinot tietää
kuin moinen puute hallitaan,
jos huomaa hän sen aikanaan.
On selvää, kurjuus on se suo,
mi synnin myrkkyusvat luo; --
nyt tahdon suon mä ojittaa.
BRAND.
Se kuinka käy?
VOUTI.
Niin arvatkaa?
Kai tulee puute korjatuksi,
kun olen saanut laitetuksi
mä köyhäin ruttohuonehen.
Sen ruttohuoneeks ristin, niin
kun juuret uusiin rikoksiin
se raivaa pois; ja sitten voisi
sen liittää myöskin vankilaan.
Näin rikos ynnä rangaistus
ne seinätysten siellä oisi,
vaan lukko sentään salpanaan.
Kuu tää on saatu valmihiksi
niin jääpi varaa vielä siksi,
ett' tehdään saman katon alle
myös joku syrjärakennus;
se yleisölle juhlivalle
ja vaalipöydän hoitajalle
ois vallan varmaan mielehen;
sen käytännön jos rajoittaisi,
se juhlasalin nimen saisi.
BRAND.
Niin, noita kyllä tarvitaan;
on _yksi_ tärkeämpi vaan.
VOUTI.
Te tarkoitatte hourulaa?
Sen myönnänkin, se huomatkaa.
Ma myöskin ensin mietin sitä,
vaan muiden kanssa tuumittua
ei miellytä se tuuma mua;
noin suureen tarkoitukseen, mitä
me siihen sitten uhrattais?
Näät moinen laitos paljo maksaa,
sen kunta tuskin teettää jaksaa,
jos siellä sille suojan sois,
ken hourulahan kypsi ois.
Vaan tarkatkaamme myöskin aikaa,
ei ole työstä muuten taikaa; --
se rientää jättiaskelin;
mi kelpaa nyt, se olla vois
jo vuoden jälkeen ahtahin.
Te näätte, kuinka kansa varttuu
ja kuinka kansan tarpeet karttuu,
kuin sadun jättikengin vaan
nyt kaikki tahkoo neroaan,
mit' olkoonkin se laatujaan.
Se oisi kallis leikki meille,
jos mieli sijaa laittaa heille
ja vaimolleen ja perheellensä
ja, kuka tietää, itsellensä.
Siis parhainta se varmaan ois,
sen hampaan jos me lyömme pois!
BRAND.
Ja raivohullu jos on ken,
voi juhlasaliin viedä sen.
VOUTI (mielissään).
Niin, salihan on usein vapaa!
Noin naulan päähän harvoin tapaa!
Jos toden teemme tuumastamme,
on meillä siis myös hourulamme,
on kaikki yhden katon alla
ja talo yhteisnimen kantaa;
näin kaikki kootaan puuhaamalla,
mi kunnallemme värin antaa;
on siinä koko kurjuutemme
ja rikostulva roistojemme
ja hullut, joita ainiansa
on laiminlyönyt meillä kansa, --
ja sitten he'elmät vapauden
ja puheet, taistot vaalien;
On huone, jossa riidellään,
jos milloin ollaan erimieltä,
on sali, jossa yhdytään,
kun harjoitellaan juhlakieltä.
Jos puuha vain nyt onnistaa,
niin vuorten poika kaikki saa,
mi suinkin kuuluu kohtuuteen
ja elämänsä oikeuteen.
Ei ole kunta rikkahin;
vaan uuden talon harjaviiri
kun nostetaan, niin sanoisin
mä sentään mielin tyytyvin:
on järjestetty hyvin piiri!
BRAND.
Vaan varat --?
VOUTI. Siinä onkin pulma
niin muulloin kuin myös tässäkin;
ei olla kernaat uhrihin,
ja jos te kiellon mulle suotte,
niin pettymys on sangen julma.
Vaan taas jos avun mulle tuotte
ja sanan voimin kannatatte,
niin tuumani te toteutatte;
ja vouti hyväntyönne kostaa.
BRAND.
Siis tarkoitus on minut ostaa?
VOUTI.
Ei, toisen nimen antaisin
mä tuumalleni, -- vallan pois
se juopa saatava jo ois,
mi ollut viime aikoihin
on haitaks puolin molemmin.
BRAND.
Te ajan huonon valitsitte. --
VOUTI.
Niin, niin, mä tiedän, suru suuri
on teitä kohdannunna juuri;
mut uljas kestää niinkuin muuri;
ja tarpeen itse huomautitte. --
BRAND.
Niin murheessa kuin riemussani
mä tiedän aina toimintani,
vaan tähän jyrkkään kieltohon
syy tällä kertaa toinen on.
VOUTI.
Ja syy --?
BRAND.
Ma itse rakennan.
VOUTI.
Häh! multa viette aattehen?
BRAND.
En vie.
(Viittaa ulos akkunasta.)
Tuon näätte huonehen --?
VOUTI.
Tuon?
BRAND.
Niin.
VOUTI.
Tuon suuren navetan?
Se onhan läävä pappilan!
BRAND.
Ei se; -- tuo pieni rakennus!
VOUTI.
Häh? Kirkko!
BRAND.
Sitä tarkoitan;
se suurentaa on aikomus.
VOUTI.
Se, lempo soi, jää tekemättä!
se jää kuin jääkin repimättä; --
näin turhaan raukeis tuuma mun!
Te ymmärrätte, otaksun,
se mulle tuottais tappion.
Kaks yhtä-aikaa liikaa on, --
mä pyydän, väistykää te nyt --!
BRAND.
Ma viel' en koskaan väistynyt.
VOUTI.
Nyt teidän täytyy! Voittehan
te teettää minun vankilan
ja vaivaiskodin, hourulan, --
niin kansa kirkon unhottais.
Miks juuri nyt se rakettais?
Kuin on se tänään ahtaaks käynnä,
jok' ennen riitti kaikille?
BRAND.
Niin, niin, vaan _nyt_ on ahdas se.
VOUTI.
Ma koskaan sit' en nähnyt täynnä!
BRAND.
Jos siellä yksin joku ois,
hän hartauteen ei päästä vois.
VOUTI (ravistaen päätänsä).
Hän silloin selvään todistaa,
ett' tarvittaisiin hourulaa.
(Muuttaen äänensä.)
Te kirkko rauhaan jättäkää;
näät perinnöks sen nimittää
voi muinaisilta ajoiltamme.
Se onkin muinaismuistojamme;
sit' ei saa oikku hävittää!
Jos tuumani nyt tuhotaan,
kuin Feeniks-lintu tuhastaan
ma nousen kansan suosiohon.
Näin tahdon sitä puollustaa:
on muistomerkki meillä, johon
ei kenkään käsin käydä saa!
Tääll' oli linna jumalain, --
kai aikaan Beele kuninkaan;
niin työllä miesten uskovain
jo vihdoin kirkko laitetaan.
Niin koruton se on ja pyhä
vanhassa muinaispuvussansa;
se myrskyt kesti, kestää yhä --
BRAND.
Mut jäännöksenkin loistoansa
jo ammoin peittää varmaan hauta;
ja lahonnut on viime lauta. --
VOUTI.
Niin, niin! Se ikää todistaa,
kun loputkin jo kätkee maa;
vaan vielä vaarin päivinä
yks reikä nähtiin seinässä!
BRAND.
Ohoh?
VOUTI.
Kuin ammeen pohja suuri!
BRAND.
Ja seinä itse?
VOUTI.
Kummaa juuri
on se, ett' oli seinä pois!
Siks suoraan sanon: mahdoton
on käsin käydä kirkkohon;
se häpeätä meille tois
ja raakalaisen työtä ois!
Ja varat, -- mistä saataisiin?
Vai meillä ehkä uhrattais
ja tuhansittain tuhlattais
kai töihin ennenaikaisiin,
kun pienin korjaus kyllin on
tuo laittaa siihen kuntohon,
se että _meidän_ päivät kestää?
Sen tuhlauksen kunta estää;
ja voitto sentään minun on.
BRAND.
En Jumalaani varten vaan
yht' äyriä mä anokkaan.
Ma itse tahdon rakentaa;
peruni viime ropohon
mä käytän tähän kirkkohon.
No, vouti, nyt te sanokaa,
ken taitaa mua vastustaa?
VOUTI (lyö kätensä yhteen).
Mä oon kuin puusta pudonnut!
En kaupungeista moista kuullut;
ja täällä, missä ainiansa
on rahanahnas ollut kansa,
te kultatulvan aukaisette
ja häikäisette, sokaisette?
Ken oisi tuota koskaan luullut
ja uhrausta uskonut?
BRAND.
Jo ammoin päätin näin mä käyttää
mun perinnön --
VOUTI.
Niin, siltä näyttää
kuin juorut totta tienneet oisi;
se minust' oli hassutusta.
Ken meistä kaikki antaa voisi,
jos hyötyä ei uhri toisi?
Vaan se on teidän asianne; --
nyt seuraan taas mä lippuanne.
On teillä vauhdin vaikutusta,
mä asteittaisin eistyn, toimin.
Brand, tehdään kirkko _yhteis_voimin!
BRAND.
Te luopuisitte tuumastanne?
VOUTI.
Sen tietää Herra, että teen!
Mä muuten hullu olisin.
Kehenkä yhtyy joukotkin,
kun toinen syöttää, juottaa heitä
ja toinen lypsää viimeiseen?
Mä, lempo soikoon, seuraan teitä!
Nyt tunnen, että innostun,
te saitte vauhtiin myöskin mun;
ja kumma onni tuonut lie
mun tänään tänne pappilaan;
tää saa mun melkein uskomaan,
ett' toinen toistaan eespäin vie;
_mun aate teidän_ tuuman loi,
sen näyttää, luulen, kyllä voi.
Siis täytän omaa aatetta,
kun rakennamme kirkkoa!
BRAND.
Vaan vanhaa muinaismuistoamme
me emme silloin säästää voi!
VOUTI (katsoo ulos).
Sit' oikein jos me tarkastamme,
kun kuuhut lunta hopeoi,
niin on se ruma rottelo.
BRAND.
Vaan vouti --!
VOUTI.
Vanha on se jo!
Mut onpas ihme, kumma vain,
kuin nyt mä silmät auki sain;
kas, kallellaan on kirkon laiva,
sen korjaus oisi turha vaiva.
Ja miss' on tyyli rakennuksen,
jos tekee kauneustarkastuksen?
Ja onkos kaariholvi tuokin?
Se on kuin kaari käyrän luokin,
niin tuomitseisi varmaankin,
ken oikein tuntee ammatin.
Ja katon sammalpeittehet
ei liene Beelen aikuiset!
Voi muinaisinto liikaan viedä;
ma sanon sen, ken sit' ei tiedä;
tuo laho lemmon rottelo,
se joutaa kyllä hautaan jo!
BRAND.
Jos kunta toisen mielen saisi,
ja repimistä vastustaisi?
VOUTI.
Niin revin silloin yksin sen.
Nyt aikaan joulujuhlien
mä kaikki puuhaan, järjestän
ja tuumat tyyten kärjestän.
Mä liehun, kuvaan asiat;
niin, niin, -- he voudin tuntevat
Ja niin jos kunta tuhma ois,
ett' avun multa kieltää vois,
ma omin kynsin revin sen,
tuon lupaan teille vannoen.
Ja jos ei muusta apu lie,
niin koko perheen auttaen
sen täytyy maahan, hitto vie!
BRAND.
On toinen ääni kellossanne
kuin äsken tänne tultuanne.
VOUTI.
Oloja myöten myöntyväisyys
on suopeuden itsenäisyys;
jos luottaa runoniekkaan saa,
se miestä aina kaunistaa,
kun aattehensa kauvas entää,
kun -- toisin sanoin -- aate lentää!
Ja nyt --
(ottaa lakkinsa)
-- luo roistojoukon taas.
BRAND.
Luo minkä?
VOUTI.
Tänään, arvelkaas,
ma melkein ilman apulaista
sain kiinni kuusi mustalaista;
löin köysiin kaikki luona rajan
ja hankin heille vierasmajan;
vaan sieltä kuinka, hiisi vie,
jo pakoon muudan päässyt lie.
BRAND.
Juur' rauhaa joulun kellot soi.
VOUTI.
Vaan lempokos ne tänne toi?
Mut sentään, onhan totta se,
ne kuuluu melkein kunnalle
(hymyillen)
ja _teille_ myös! -- On ongelma,
te voitteko sen ratkaista:
On ihmisiä, jotka loi
se maailmaan, ken elon soi,
he elää sentään siksi vuoksi,
ett' toista verta heissä juoksi!
BRAND (ravistaen päätänsä).
On sangen paljo ongelmoita,
vaan selvittää ei voida noita.
VOUTI.
On helppo sentään arvoitus:
kai tuttu teille kertomus
on poikasesta kerjurin,
ken pohjoisesta saapui tänne,
ja tiedoissansa kuvatus
hän voitti monet papitkin;
hän kosi sitten äitiänne. --
BRAND.
Ja sitten?
VOUTI.
Tyttö rikas, nuori
maantielle uskalikon suori,
kuin luonnollista olikin.
Mit' teki poika kerjurin?
Hän murhetaakkaa kauvan kantoi,
vaan vihdoin sentään kihlat antoi
hän tyttärelle mustalaisen; --
ja huostaan joukon kulkevaisen
hän kuollen jätti lasta monta,
niin laihaa, kurjaa, onnetonta.
Niin, yksi näistä ruojista
on vieläi kunnan hoidossa
ja muistuttaapi isästänsä!
BRAND.
Ken on hän --?
VOUTI.
Gerd on nimeltän
BRAND (hillitysti).
Vai niin!
VOUTI (iloisesti).
Häh? Hauska ongelma!
Kai hänet maailmahan loi
se, joka hälle elon soi;
mut sentään siksi sai hän tänne,
kun lempi isä äitiänne.
BRAND.
Vaan ehkä keino joku oisi,
mitenkä auttaa heitä voisi?
VOUTI.
Niin, auttaa? auttaa vankilaan,
tuo vitsaus koko synnyinmaan!
Ken heitä tahtoo pelastaa,
se peijaa itse saatanaa,
näät täähän joutuis konkurssiin,
jos osuus hältä vietäisiin.
BRAND.
Te köyhäintalon arvelitte
tok' ensin kuntaan rakentaa?
VOUTI.
Se ehdotus jo aikaa sitte
mun täytyi tässä peruuttaa.
BRAND.
Jos sentään --; kaunista se ois.
VOUTI (hymyillen).
On toinen ääni kellossanne
kuin äsken siitä puhuissanne.
(Taputtaa häntä olkapäälle.)
Mi kuollakseen, se kuolkoon pois!
Mies käyköön tietä viitottua.
Nyt hyvin voikaa! Toiset mua
kai vartovat jo levotonna;
mun kiinni täytyy saada konna!
Siis näkemiin ja hauskaa juhlaa!
Vain narri aikaa turhaan tuhlaa!
(Poistuu.)
BRAND (mietteisen äänettömyyden jälkeen).
Ken tässä kaiken sovittaa?
Täss' sadat langat kohtalon
niin sotkusvyyhteen tullut on, --
ja syyt ja syiden hedelmät
niin toisiansa saastuttaa,
ett' tarkatkaan ei näkijät
voi nähdä väärää, oikeaa.
(Menee akkunan luo ja katselee kauvan ulos.)
Sä syytön lammas, lapsirukka,
mun äidin vuoks' sun peri hukka;
sun raukan kieltäs Herra käytti,
kun korkeudestaan tietä näytti
ja arpaa heittää käski mun; --
sait, sielu raukka, elos niin,
kun äiti astui eksyksiin.
Näin Herra synnin töitä käyttää,
kun tahtoo vanhurskautta täyttää
ja tasapainoon päästäkseen
hän etsii polveen kolmanteen.
(Peräytyy kauhulla akkunasta.)
Lain Herra meidän yllä on!
Ja maali: tasapainohon!
Niin, uhraavaisuus on se kehto,
jok' onpi nousemisen ehto.
Mut aika sanan valheeks saa,
sit' oma tieto kauhistaa.
(Astelee kotvan edestakaisin huoneessa.)
Niin, rukous! rukous? -- Moinen sana
käy huulten yli liukkahana
ja sillä kerskaella voi.
Se joukon armon huudahdus
on Hälle, kuin on arvoitus,
ja kerjäys turviin Kristuksen
ja kädet nostaa taivaallen,
kun sielu hukkuu, eperoi.
Haha, jos riittäisikin tuo,
ma voisin myöskin kolkuttaa,
kuin muut, sen Herran portin luo,
mi tuomarina kauhistaa.
(Seisahtuu ja miettii.)
Ja sentään -- tuskan ahdistaissa
ja suuren murheen kauhistaissa,
kun lapsi nukkui kuolemaan,
kun äidin suuteloistakaan
ei hymy nouse poskilleen; --
niin silloin --? _mitä_ silloin teen?
Niin, mistä syntyi hurmaus
ja sulolaulun virtaus,
mi läpi sielun kaikui, soi
ja vapautta rintaan toi?
Ma rukoilinko? Lohdun sain?
Puhuinko kanssa Jumalain?
Ja kuuliko Hän rukoustain,
kun itkin täällä surussain? --
En tiedä. Taas on mulla yö,
on kaikki, kaikki telkehessä, --
ei tuika taivaan tähtivyö -- --
mut Agnes näkee pimeydessä --!
(Huutaa ahdistuksissaan.)
Jos, Agnes, voit, niin valo suo!
(AGNES avaa oven ja astuu sisään sytytettyjen kynttiläin
kanssa; kirkas valo täyttää huoneen.)
BRAND.
Oi!
AGNES.
Katseen jouluvaloon luo?
BRAND (hiljaa).
Niin, joulu!
AGNES (asettaa kynttilät pöydälle).
Tunsit ikävää?
BRAND.
En, en!
AGNES.
Kuin sua kylmentää;
sä palellut --
BRAND (voimakkaasti).
En!
AGNES (hymyten).
Kuin ylpeä!
Et tahdo pyytää lämpöä.
(Panee puita uuniin.)
BRAND (astelee edes takaisin).
En _tahdo_!
AGNES (hiljaa itsekseen huonetta järjestellessään).
Tähän kynttilä!
Näin silloin sormin pienoisin
hän kurkotteli liekkihin.
Hän oli terve, iloinen
ja tuoliltansa liukuen
hän kysyi multa, oliko
tuo valo taivaan aurinko.
(Muuttaa hiukan kynttiläjalkaa.)
Nyt valo sinne lankeaa,
miss' ainoiseni uinahtaa.
Nyt läpi ruudun lasin hän
voi sieltä nähdä kynttilän
ja joulutuvan loistossaan
hän näkee myöskin suorastaan. --
Mut ruuturukka kyyneilee; --
vaan varros, nyt se hymyilee. --
(Kuivaa ikkunanruudut.)
BRAND (on seurannut häntä silmillään ja sanoo hiljaa).
Oi milloin tyyntyy vihdoinkin
tuo murheen meri myrskyisin!
Sen täytyy rauhaan.
AGNES (itsekseen).
Nyt se loistaa!
Se melkein kylmän ruudun poistaa
ja koko huoneen suurentaa;
ja on kuin kylmä routamaa
nyt sänkyholviks muuttuis vain,
miss' armas nukkuis uinahtain.
BRAND.
Mit' teet sä, Agnes?
AGNES.
Tiedä en.
BRAND (lähemmäksi tullen).
Miks syrjään työnsit uutimen?
AGNES.
Oi, unta vain; jo heräsin.
BRAND.
On vaaralliset unetkin.
Se laske taas!
AGNES (rukoilevasti).
Brand!
BRAND.
Täydelleen!
AGNES.
Ei kovuus kuulu oikeuteen!
BRAND.
Se laske, laske!
AGNES (laskee uutimet).
On tehty se.
Ei siitä Luoja loukkaune,
jos hetken pienen unelmoin
ja lohdun lähtehestä join. --
BRAND.
Ei suinkaan! Lauha tuomari
hän on; ei siitä suuttuisi,
jos joskus epäjumalaakin
sun Herran palveluksees saakin.
AGNES (purskahtaa itkemään).
Kuin kauvas ultuu vaatimus?
Mun siivet valtaa raukeus.
BRAND.
Ma sanoin: turhan uhrin toi,
ken _kaikkia_ ei antanut.
AGNES.
Ma _annoin kaikki_; muut' en voi!
BRAND (ravistaen päätänsä).
Et; _kaikkia_ et antanut.
AGNES (hymyilee).
No, vaadi! Köyhä uljas on!
BRAND.
Siis --!
AGNES.
Ota, mitä löytänet.
BRAND.
On sulla muistot, murehet, --
on synnin kaiho tarpeeton. --
AGNES (epätoivoissaan).
Niin, juuret syömmen piinatun
ne raasta, raasta!
BRAND.
Kuiluhun
on viskattuna uhris sun,
jos sulla siitä kaiho on!
AGNES (väristen).
On jyrkkä, ahdas Herras tie!
BRAND.
Se yksin _tahdon_ maaliin vie.
AGNES.
Vaan _armon_ --?
BRAND (torjuvasti).
Kivist' tehty ois.
AGNES (tuijottaa eteensä ja lausun liikutettuna).
Nyt kuiluks sana aukeaa
mit' ennen koskaan oivaltaa
en voinut.
BRAND.
Lausu sana pois!
AGNES.
Jehovan nähnyt kuolon saa!
BRAND (lyö kätensä hänen ympärilleen ja painaa häntä
rintaansa vastaan).
Oi, ällös katso, armahain!
Sä silmäs sulje --!
AGNES.
Suotko?
BRAND (päästää hänet irti).
En.
AGNES.
Sä kärsit.
BRAND.
Sua lemmin vain.
AGNES.
On lempes kova.
BRAND.
Liioiten?
AGNES.
Ma seuraan, kunne tiesi vie.
BRAND.
En ilman tarkoitusta lie
sun leikkiäs ma katkaissut, --
sua vuoksi puolinaisuuden
en uhrin töillä rangaissut?
Voi silloin meitä; liian suuri
ol' uhri, jonka teit sä juuri.
Mä vaadin vaimon _kokonaan_ --
sen voin ma -- varten kutsuaan.
AGNES.
Se tee; vaan pysy luona mun.
BRAND.
Ma kaipaan rauhan hiljaisuutta,
kun kirkkoa ma mietin uutta.
AGNES.
Mun kirkon kaatoi templi sun.
BRAND.
Jos siinä epäjumalaasi
sä palvelit, niin hyvä vaan,
jos kirkkos uusi templi kaasi.
(Syleilee häntä kuin peljäten.)
Nyt rauha sulle -- kautta _sinun_
myös mulle, sille, mik' on minun.
(Astuu sivuovelle päin.)
AGNES.
Brand, tokko hiukan, hiukan saan
ma vetää syrjään uutimet?
Noin vallan pienen hiukan?
BRAND (ovelle).
Et.
(Menee kammariinsa.)
AGNES.
Kaikki, kaikki teljettynä!
Unhoituskin kiellettynä!
Tuomittu on huokaus täällä,
taivas haut' on salpa päällä.
Ulos täältä täytyy mun,
tänne kuolen, tukehdun!
Ulos? Minne? Taivahalta
silmät katsoo ankarat!
Minne saisin niiden alta
sielun tunteet, muistelmat?
Ulos jos ois tahtokin,
minne raukka pääsisin?
Tyhjyys aina kammottaisi,
yksinäisyys kauhistaisi!
(Kuuntelee Brandin kammarin ovella.)
Nyt hän lukee äänellensä;
kuule ei mun vaikerrusta.
En saa mistään lohdutusta!
Luojalla on kylläksensä
kuulla virttä onnellisten,
varallisten, lapsellisten,
kuulla virttä kiitoksen,
nähdä leikit lapsien.
Joulunahan iloitaan
sekä Herraa palvellaan.
Ei Hän katso äitirukkaan,
joka yksin itkee hukkaan.
(Lähestyy varovasti ikkunaa.)
Aukaisenko verhot nää,
että loimo läikähtää
tuonne yöhön, karkottain
kauhut pikku Alfiltain? --
Ei, se turha vain on taika,
siellä ei hän olekkaan!
Jouluhan on lasten aika;
hän saa tulla tänne vain;
ehkä on hän ulkoisalla,
äidin akkunoiden alla,
seisoo siellä sinihuulin. --
Lapsen itkuako kuulin?
Alf, en tiedä neuvoa!
Isäs itse telkesi; --
Alf, en voi ma aukaista
Hiljaa, armas lapseni,
ettet häntä vihoita.
Lennä jälleen taivaasen,
siellä sull' on valoisaa
luona lasten leikkien.
Itkuas et näyttää saa, --
ellös kerro, taattosi
että oven telkesi,
kun sä sille koputit.
Lapset eivät oivalla
meidän suurten toimia.
Isäs istui huokaeli --
niin jos siellä kertoisit --
_hän_ se sulle solmieli
sievän jouluseppeleen.
Voitko, lapsi, nähdä sen?
(Kuuntelee, herää unelmistaan ja pudistaa päätänsä.)
Unta, unta! Äidin lasta
en ma kohta nähdä saa;
kiirastulten kautta vasta
väliseinä laukeaa,
holvit, telkeet murtuvat,
vinkuu tyrmän saranat,
lukko suuri aukeaa!
Paljon, paljon tarvitaan
ennen kuin me kohdataan.
Minä hiljaa ahkeroin,
vaatimusta täyttää koin,
tahdon voimaa näytin yhä.
Mutta tänään onkin pyhä.
Kuink' on toinen joulu tää --!
Sentään voin sen pyhittää;
Etsin kalliit tavarain,
joiden äärettömän hinnan,
onnen ainoon äidinrinnan,
tietää äidin sielu vain.
(Polvistuu pienen kaapin eteen, avaa laatikon ja ottaa
sieltä esille joukon esineitä. Samassa raottaa BRAND ovea
aikoen puhutella häntä, vaan huomatessaan, mitä Agnes
puuhailee, seisahtuu hän äänetönnä ovelle, Agnes ei
häntä huomaa.)
BRAND (hiljaa).
Aina samat unelmat,
samat kuolon muistelmat.
AGNES.
Täss' on harso, tässä lakki, --
kun hän nautti kastehesta
yllään oli tämä takki --
(Pitää sitä korkealla, katselee sitä ja hymyilee.)
Kuinka hertas, Herra Jesta!
Sieväpä hän olikin,
kun hän istui tuolihin
kirkossamme; kolttu tässä,
ensi kerran elämässä
ulkoisalla oli yllä.
Silloin riitti tämä kyllä, --
mutta ahtaaks koitui se --,
voin sen panna sivulle. --
Sukat, vanttuut pienoiset,
uusi lakki silkkinen;
muistan, milloin sai hän sen,
kun näät alkoi pakkaset.
Vieläkös mä tätä jatkan?
Täss' on puku pitkän matkan;
näihin vöihin pehmoisiin,
matkalleen hän käärittiin;
näistä silloin luopuissani,
luulin saavan kuolemani.
BRAND (vääntelee käsiänsä tuskissaan).
Sen hävittää, oi, kuinka voi,
hän mitä tuossa jumaloi!
Sen toinen tehköön, kautta Herran,
jos oikeus sen vaatii kerran.
AGNES.
Siin' on tahrat vielä nyt;
oisinko ma itkenyt?
Kyynelhelmin kirjaeltu,
tuskan kanssa kaunisteltu,
on se mulle kallis, pyhä!
Lapsi tässä pukimessa
oli uhrinkastehessa!
Kuinka rikas oon ma yhä!
(Koputetaan kovasti ulko-ovelle; AGNES kääntyy parkaisten
ja näkee samassa BRANDin. Ovi temmataan auki ja sisään
astuu repaleinen NAINEN, lapsi käsivarrellaan.)
NAINEN (huomaa lapsenvaatteet ja huudahtaa Agnekselle):
Anna mulle rikkaudestas!
AGNES.
Rikkaamp' olet kurjuudessas!
NAINEN.
Olet vallan niinkuin muut,
sanarikkaat suurisuut!
BRAND (lähestyy).
Mitä tahdot, ilmaise!
NAINEN.
Pappia en etsine!
Ennen lähden ulkoisalle
kuin ma taivun saarnas alle;
ennen riennän pakohon,
etsin kovan kallion,
jolle kuolla lupa on,
kuin Ma kuulen rangaistusta
hältä, joka pirun keksi.
Mitä voin mä, miesi musta,
että jouduin tämmöiseksi?
BRAND (hiljaa).
Naisen ääni, kasvot nää
lailla aaveen peljättää!
AGNES.
Nyt on kylmä jouluyö, --
lämmittele rauhassa!
Jos on nälkä lapsella,
syötä häntä, itse syö!
NAINEN.
Mustalainen tääll' ei saa
lämmön luona istahtaa.
Meill' on maantiet laveat,
ahot, metsät, kukkulat;
matka eessä ain' on meillä,
talot, tuvat taas on teillä.
Pois mun täytyy salamana,
oon kuin koirain ajamana!
Vouti näät veis vankilaan,
jos mun kiinni saisi vaan.
BRAND.
Ollos rauhassa sä täällä.
NAINEN.
Kun on muka katto päällä?
Varmempi on talviyö,
rautoihin ei meitä lyö.
Vaaterievun kumminkin
lapsen suojaks tahtoisin!
Vanhin veli näät se konna,
riisti rievun lapseltain
yöllä niinkuin varas vain.
Nyt on raukka alastonna, --
tuulen tuoma lumiräntä
pieksää vallan ihoon häntä.
BRAND.
Vaimo hurja, lapses jätä,
säästä raukan elämätä; --
pelastustaan ellös estä;
orjan leiman pois voi pestä.
NAINEN.
Tuohan kaunihilta soi!
Sitä vain ei tehdä voi,
enkä sallis tehtävän.
Rutto teihin! -- Missä luulet
meidän lapsen syntyvän?
Ojan luona, jossa kuulet
juomalaulut kulkijain.
Risti tehtiin kekäleellä,
kaste suotiin virran veellä,
pullon suusta virvoitus; --
synnyttäissä loilotus
kuului miesten noituvain. --
Kuka noitui sadattain?
lapsen isä -- isät myös!
BRAND.
Agnes!
AGNES.
Niin.
BRAND.
Sä tiedät työs?
AGNES (säikähtäen).
Hälle, Brand? En milloinkaan!
NAINEN.
Kaikki antakaatte vaan!
Olkoon vanhaa taikka uutta;
kaikki kylmään tarvitaan
peittämähän alastuutta.
Kohta kuolee raukka kyllä,
mutta ehken vaatteet yllä!
BRAND (Agnekselle).
Nyt on aika uhri täyttää!
NAINEN.
Sull' on kyllin, niinkuin näyttää;
etkö antaa noita vois,
kuolinkääreiksi ne ois?
BRAND.
Eikö vaimon vaikerrus
soi kuin Herran viittaus?
NAINEN.
Antakaa!
AGNES.
Se rikos oisi!
Alfin muistoon tahran toisi.
BRAND.
Turhaan sai hän tuonelaan,
uhrin tie jos katkaistaan.
AGNES (murtuneena).
Teen kuin käsket. Sydämmeni
tallaan alle jalkojeni.
Vaimo, tullos ottamahan,
minä suostuu jakamahan. --
NAINEN.
Anna!
BRAND.
Agnes? _jakamaan_?
AGNES (hurjalla voimalla).
Ennen käyn ma kuolemaan
kuin ma _kaikki_ annan pois!
Askel askeleelta lien
antanut ma sulle tien!
Enempää en voi, en saa!
_Puolet_ riittää lapsellesi!
BRAND.
Puoletkohan riitti silloin,
kuu ne ostit omallesi?
AGNES (antaen).
Ota, vaimo, lakki soma,
jota käytti lapsi oma.
Täss' on kolttu pienoisen,
se on hyvä talvi-illoin;
täss' on myssy silkkinen,
niin ei pysty pakkanen;
ota muistot viimeiseni. --
BRAND.
Agnes, _kaikki_ annoit kai?
AGNES (antaa taas).
Täss' on myssy, jossa hän
uhrikastehensa sai!
NAINEN.
Näiden luulen riittävän;
kaappi myös jo tyhjä on.
Kun nyt pääsis pakohon!
Rappusilla puen raukan;
sitten pakoon eestä haukan!
(Poistuu.)
AGNES (taistelee sisällisesti; vihdoin kysyy hän).
Voiko taivaan Jumala
multa vielä vaatia?
BRAND.
Annoitko sa _vapahasti_
aina viime riepuun asti?
AGNES.
_En_.
BRAND.
On turha uhris tää.
Herra vaatii enempää.
(Aikoo mennä.)
AGNES (on vaiti, kunnes Brand on tullut ovelle; silloin hän huudahtaa).
Brand!
BRAND.
No nyt?
AGNES.
Ma valhettelin
äsken, kun ma lahjoittelin.
Et sä tiedä, aavista,
etten suonut _kaikkea_.
BRAND.
Kuinka?
AGNES (ottaa kokoonlasketun lapsenpaidan rinnoiltansa.)
_Tää_ on tallella!
BRAND.
Paita?
AGNES.
Niin, sen itkullani
kostutin, ja sitten oon
kantanut sen rinnoillani!
BRAND.
Herras sua suojatkoon!
(Aikoo mennä.)
AGNES.
Kuule!
BRAND.
Mitä?
AGNES.
Arvaathan!
(Tarjoaa hänelle paitaa.)
BRAND (lähestyy ja kysyy ennenkuin ottaa sen vastaan).
_Vapahasti_?
AGNES.
Vapahasti!
BRAND.
Vaimon nään mä istuvan
rappusilla; annahan!
(Menee ulos.)
AGNES.
Viety viime vyöhön asti, --
mitkä sitoi multahan!
(Seisoo hetken hievahtamatta ja äänetönnä; vähitellen
muuttuu ilme hänen kasvoissaan säteileväksi riemuksi,
BRAND palaa; Agnes rientää riemuiten häntä vastaan,
heittäytyy hänen kaulaansa ja huudahtaa:)
Brand, ma olen vapaa nyt!
BRAND.
Agnes!
AGNES.
Yö on häipynyt!
Kaikki kauhut karmivaiset,
kaikki rinnan painajaiset
kuilun pohjaan heitetyt!
Tahto vihdoin taiston voitti!
Kaikki usvat kauvas haihtui,
valkeudeksi pimeys vaihtui;
halki yön ja kuoleman
aamunkoi jo armas koitti!
Kirkkomaa, tuo kammon sana,
nyt ei kaiu kamalana,
sydämmeen ei haavaa saa; --
nyt voin riemuin huudahtaa:
lapsi löys jo taivahan!
BRAND,
Nyt sä olet saanut voiton.
AGNES.
Saanut kanssa riemusoiton
voiton yli haudan, yön!
Katso tuonne ylöspäin!
Siellä Alfin leikkivän
niinkuin aikaan elämän
naurusuussa äsken näin!
Jos ois sata suuta mulla
ja jos vois ja uskaltais,
niin en yhtä avajais
käskein hänen tänne tulla.
Kuinka suuren, viisaan työn
täyttää Herra tässäkin!
Kun ma Alfin uhrasin,
nousi taivoon sielu mun;
kuollakseen hän syntyikin;
vaan ma kestin koittelun! --
Kiitos, että johdit mua,
johdit sielun taistelua!
Näinhän kuinka kärsit sa;
_nyt_ oot _itse_ vaalissa:
sulta näät nyt kysytään:
_kaikki_ tai _ei mitäkään_!
BRAND.
Puhees arvoitusta on; --
loppui tuskat taistelon!
AGNES.
Ootko voinut unhottaa:
Jehoovan nähnyt kuolon saa!
BRAND (väistyy taaksepäin).
Voi sun ennustusta, voi! --
Ei! ja tuhat kertaa ei!
Herra voimaa mulle soi,
jos sen sulta tuskat vei!
Menköön _kaikki_ voitot multa,
menköön palkka taistelulta,
sua antaa en mä voi!
AGNES.
Nyt on aika; valikoi!
Rinnan tuli sammuta,
sulje kaikki jouluaatteet;
anna jälleen Alfin vaatteet; --
vaimo istuu ulkona; --
palata mun jälleen suo
noihin päiviin sokeoihin,
kaikki sielun silmiin luo,
laske synnin onkeloihin, --
Herra sulle vallan soi,
sulle en ma mitään voi;
riko siivet sieluni,
jalat maahan kahlehdi,
vedä jälleen kuiluhun,
josta juuri nostit mun, --
salli elää, niinkuin elin,
kun ma yössä hoipertelin!
Sen jos uskallat sa vaan,
olen vaimos ennallaan; --
nyt on aika; valikoi!
BRAND.
Sit' en Herran tähden voi!
Mutta murheen poistaa koi,
kun vain hetken kestät sä,
_yks_ on valkeus, elämä!
AGNES.
Tänne sua kahlitsee
kutsun uhrinkastehet,
_täällä_ sua tarvitsee
heikot sielut tuhannet, --
jotka uskoi Herra sulle
viedä tielle viitatulle!
Nyt on aika, valikoi!
BRAND.
Valikoida en ma voi.
AGNES (heittäytyy hänen kaulaansa).
Kiitos tästä, kaikesta,
kiitos heikon hoidosta!
Pilvet raskaat painaa mua,
valvomaan ma pyydän sua.
BRAND.
Sa jo päätit päivätyön.
AGNES.
Niin, ja syttyi valo yön.
Voitto multa voimat vei,
enempäänsä kestä ei;
Herra kuitenkin on lauha!
Hyvää yötä!
BRAND.
Sulle rauha!
AGNES.
Kiitos sulle _kaikesta_.
Nyt ma tahdon nukkua.
(Menee.)
BRAND (painaa kätensä rintaansa vasten).
Sielu, luota uskohon!
_Kaiken_ hukka voitto on.
Ikuisesti omistaa
yksin sen, min kadottaa!