MIES.

Me vähist' almuistamme

nyt toimme hiukan mukanamme.

BRAND.

Eloa vaille antamus

ei ole mikään uhraus.

MIES.

Jos hengenvaarass' oisi nyt

hän, jonka työ on päättynyt,

ja ulapalta huudon päästäis,

ma myöskään henkeäin en säästäis.

BRAND.

Vaan sielun huuto turhaan kaikaa?

MIES.

Ei leipähuolet anna aikaa.

BRAND.

No, niinpä katsees käännäkkin

sä vallan leipähuolihin;

nyt silmäs karsaat katsoo kieroon:

näät toinen valoon, taivahalle,

ja toinen maahan, mullan lieroon;

ja itse käyt sä ikeen alle.

MIES.

Mä luulin, että neuvos ois:

tuon ikeen alta kaikki pois!

BRAND.

Niin, jos sä voit.

MIES.

On valta teillä.

BRAND.

Mulla?

MIES.

Niin mont' on ollut meillä,

tien _sanoillaan_ he kyllä näytit,

vaan sinä sanas myöskin _täytit_.

BRAND.

Sä tarkoitat?

MIES.

Ei sanat suuret

ne kasva niinkuin teon juuret;

me tosi _miestä_ kauvan ha'imme,

nyt miehen työn me nähdä saimme.

BRAND (levotonna):

Siis pyydät?

MIES.

Meille pastoriksi.

BRAND.

Ma? tänne?

MIES.

Niin; sen teemme siksi,

kun meiltä juuri pappi kuoli.

BRAND.

Mä tiedän --

MIES.

Vauras tämä puoli

ol' ennen, nyt on köyhää vallan.

Kun vilja turtui kouriin hallan

ja rutto tappoi karjan kanssa,

kun kansa kaikki polvillansa

tääll' itki nälkää, puutettansa

kun kunnast' tuli maksu niukka,

niin tuli papeistakin tiukka.

BRAND.

Jos mitä vaadit, ällös tätä!

Mull' laajempaa on tehtävätä.

Ma tahdon elon pauhinaan,

ma tahdon suureen maailmaan.

Tääll' lannistavat vuoret mieltä,

ei täällä kuulla miehen kieltä.

MIES.

Mut vuoret kai'un kuljettaa,

jos sana miehen suusta saa.

BRAND.

Ei luolaan silloin jäädä saata,

kun aho laaja avautuu,

ei kynnä silloin sydänmaata,

kun pellot valmiit tarjoutuu.

Ja puut kun kasvaa hedelmöitä,

ken silloin vartoo taimiaan?

Ken rehkii silloin päivätöitä,

kun aate lentää lentojaan.

MIES (ravistaen päätänsä).

Ma tunnen työs, -- en sanojas.

BRAND.

Siit' enää ei! Nyt laivallen!

(Aikoo mennä.)

MIES.

Et tahdo jättää kutsuas

ja työtä suuren aattehen --

siis on se kallis!

BRAND.

Elämää

se kaikki mulle on!

MIES.

Siis jää!

(Painolla).

Eloa vaille antamus

ei ole mikään uhraus.

BRAND.

On jotain, mit' et antaa saa:

se sydän, sielus onpi sun.

Et voi sä sitä kuolettaa,

et kutsus virtaa vastustaa --

sen _täytyy_ merten nieluhun.

MIES.

Vaan jos sen hautaat vaikka suohon,

se kastehena löytää vuohon.

BRAND (katsoo tiukasti häneen).

Ken antoi moiset sanat sulle?

MIES.

Sa urostyölläs soit ne mulle.

Kun kuohui hyrskyt pauvanteen,

kun laskit laineharjanteen,

kun eestä halvan syntisen

sa henkes annoit tarjollen --

niin tunnettihin kaikki silloin

me milloin päivää, yötä milloin,

ja kellot kaikui korvissamme --

(matalammalla äänellä)

sen ehkä kohta unhoitamme;

ja lippu, jonka nostit sa,

voi tangostansa langeta.

BRAND.

Kun voima puuttuu, kutsu myös.

(Ankarasti.)

Mit' tulis, ellet olla vois, --

niin ollos täysin, mitä voit;

vain multaa tähdätköön sun työs.

MIES (katsoo häneen hetken ja sanoo).

Voi, ettäs meille valon toit

ja sammutat, kun lähdet pois!

(Hän poistuu; toiset seuraavat äänettöminä perässä.)

BRAND (katsoo kauvan hänen jälkeensä).

Alla mielin, jäljekkäin,

kulkee joukko kotiin päin.

Tie on raskas, jalka turtuu,

matkallansa mieli murtuu.

Taas he käyvät taaton teitä

niinkuin uhkais vitsa heitä,

niinkuin Aadam aikoinansa

astui yrttitarhastansa, --

käyvät, synti kulmillaan;

hengen yöhön kauheaan --

tiedon voiton nyt he saivat, --

vaan myös synnin tuskat, vaivat:

teistä tahdoin, ihmiset,

tehdä ehjät, puhtoiset;

tuoss' on työni, synnin tuojan,

vaan ei kuva taivaan Luojan. --

Pois nyt töille suuremmille!

tääll' on ahdas sankarille!

(Aikoo mennä, vaan pysähtyy nähdessään rannalla Agneksen.)

Hän istuu tuolla kuunnellen

kuin täällä soitto ilmass' sois.

Ja noin hän istui venheesen,

kun rannalta se kiiti pois.

Kuunnellen hän otsaltansa

pyyhki merten suolave'en,

poskipäilleen pärskyneen.

Kuulevan hän taaskin näyttää,

korvanaan nyt silmää käyttää.

(Lähestyen.)

Merta suurtako et laata

voi sä, neito, katsomasta --?

AGNES (päin kääntymättä).

Nää en merta, enkä maata,

poissa lienen maailmasta.

Näen uuden, suuren maan,

sielun maita kaivatuita,

näen merta, virran suita,

päivä vilkkuu usvastaan.

Näen taivaan salamoita

vuorten huipuill' leikkivän,

näen hiekka-aavikoita.

Näen suurten palmujen

tuulispäistä häilyvän

kera mustain varjojen.

Mut ei missään elämää;

juuri luotu maa on tää;

ja mä kummat äänet kuulen,

näin ne lausuu mulle, luulen:

nyt on hetki vapautukses

taikka hetki kadotukses;

työsi tee, sa tarvitaan; --

sinä täytät tämän maan!

BRAND (innostuneena).

Näätkö muuta vielä?

AGNES (laskee käden rinnalleen).

Täällä

tunnen voimat uhkuvat,

tunnen virrat vuolahat,

näen päivän pilven päällä.

Sydän täyttyy, taajenee,

maailmaksi laajenee,

ja mä äänen kuulla saan:

sinä täytät tämän maan!

Kaikki toimet tullessansa

aatteen langan päässä kiikkuu,

herää, henkii, kuiskii, liikkuu

niinkuin synnyintuskissansa.

Sielun silmin, aavistain

nään mä Hänet ylähtäällä,

tunnen, että rakastain

seuraa lapsuuttaan Hän täällä,

lämmin niinkuin aamunkoitto,

mutta sydän surunvoitto,

tuulet viestin viertävät:

nyt sä synnyt, synnytät;

nyt on hetki vapautuksen,

taikka hetki kadotuksen; --

työsi tee, -- ne käskevät.

BRAND.

Siin' on sanat: sisään päin!

Siin' on tie, mun ystäväin!

Sydän uus on tarpeen meille,

jos me lähtään Herran teille --

pois nyt pyyteen peto sieltä

uuden Aatamimme tieltä.

Menköön sitten orjuudessa

mailma taikka vapaudessa;

vaan jos tullet uhkaamalla,

tahdot suistaa minun työn,

silloin, kautta taivaan, lyön!

Tila väljäks kaikkialla

olla ehjä itse vaan,

olla mies ja kokonaan,

muuta en mä vaadikkaan.

(Miettii hiljaa hetken ja sanoo.)

Ehjä itse! Entäs sitten

perisynti vanhemmitten?

(Pysähtyy ja katsoo edemmäs.)

Kukas voinee tuokin olla,

joka jalkakopelolla

tietä kämpii kyyryssään?

Nyt hän seisoo, hengähtääpi,

melkein tieltä vierähtääpi,

suonikkailla käsillään

kaivaa taskunpohjia

niinkuin peittäis aarretta,

hame heiluu kinterillä

laihat kintut paljastain,

linnun jalat höyhenillä;

pihdiks sormet kouristain

on hän niinkuin haukka vaan,

joka seinään naulataan.

(Äkkiä levotonna.)

Mikä lapsuusmuiston jää

kotivuonon vuoriston

vaimoon tuolla yhdistää, --

kuuran tänne synnyttää -- --?

Taivas! sehän äiti on?

BRANDIN ÄITI (lähestyy mäkeä nousten ja tulee puolittain näkyviin;

varjostaen silmiänsä kädellään sanoo hän).

He sanoi, että ois hän täällä.

(Tulee lähemmäs.)

Tuo kilo ruoja sokaisee.

Sä ootko täällä poika?

BRAND.

Täällä.

ÄITI (hieroo silmiään).

Ei vanhan silmät poutasäällä

ne enää tehtäväänsä tee;

tuo päivä pahuus huikaisee!

BRAND.

Kotona päivää nähnytkään

en kevät- enkä syksysään.

ÄITI (nauraa hiljaa).

Niin, siell' on hyvä, Herra ties,

ja siellä jääksi muuttuu mies.

Saa, mihin tahtoo, uskallusta

ja toivoo sentään pelastusta.

BRAND.

Jää hyväst'! Nyt on kiire mulla.

ÄITI.

Niin, sull' on aina kiire, sulla!

Jo lasna tahdoit täältä pois --

BRAND.

Ma luulin, tahtos silleen ois.

ÄITI.

Niin oli, niin myös toimittiin;

sä papiks _kyllä_ tarvittiin.

(Katselee häntä tarkemmin.)

Kuin suureksi hän tullut on!

Vaan luota äitis neuvohon:

sä henkes säästä!

BRAND.

Muuta ei?

ÄITI.

Se kaikki vei, ken hengen vei.

BRAND.

Ma tarkoitan, siis muut' ei sulla

kuin neuvo tuo?

ÄITI.

Ei muita mulla;

jos tiennet muita, niin ne täytä.

Mut hyväks äitis henki käytä.

(Vihaisesti.)

Ma tunnen kyllä tekos sun,

kun aattelen, niin kauhistun!

Merelle tänään! Muistappas

mit' olet mulle velkapää;

et henkeäs saa menettää.

Sä olet ainoo sukuas.

Sä olet lihaa mun ja verta,

sen huoneen viime hirsikerta,

min työ on tehnyt tarmokas.

Sä harjavuoli, ällös horju,

vaan kestä kauvan, vaarat torju!

Kun perit, tulee elää sun, --

ja sinä -- vihdoin -- perit mun.

BRAND.

Ja siksi nyt liet tullut sa

kai täytetyillä taskuilla?

ÄITI.

Sä olet hullu!

(Peräytyy.)

Pysy pois!

Tai sauva selkääs käydä vois!

(Tyynemmin.)

Sä mitä lausuit? -- Kuulehan!

Ma vanhenen ja hautahan

myös ennen pitkää laukean;

niin saat sä kullat, maat ja mannut,

ma olen kaikki talteen pannut. --

Ne koton' on, ei mukana.

Ne tosin ei tee rikasta,

vaan kerjäläiseks et sä jäis. --

Sä mitä katsot äitiäis?

Vai pelkäät, että maahan kaivan?

mut se on turha pelko aivan;

en äyriä ma kätke, en,

en alle sillan, kivien; --

ne kaikki, kaikki viel' on sun,

sä ainut poikueni mun.

BRAND,

Ja millä ehdoin?

ÄITI.

Sillä vaan,

sä ettet leiki hengelläsi,

sä jatka polvi polveltaan --

on siinä palkkaa äidilläsi.

Ja katso, ettei mitään haihdu,

tai joudu pois tai muuten vaihdu

on sama lisäät taikka et,

kun vain sä saamas kätkenet!

BRAND (hetken vaitiolon jälkeen).

Viel' yksi puuttuu selvitys.

Ma sulle itse röyhkeys

ain' ollut olen lapsuudesta;

en ollut laps, et äiti sinä

nyt olet vanhus, mies jo minä.

ÄITI.

On mulle outo hyväilys,

en huoli helläst' tuntehesta.

Voit olla kylmä niinkuin jää,

se mua melkein miellyttää;

kun perintös sä kätket vaan

ja suvull' on se hallussaan!

BRAND (astuu askeleen lähemmäs).

Vaan jos ma toisen mielen saisin

ja kaikki tuuleen hajoittaisin?

ÄITI (horjuu taapäin).

Häh? Tuuleen! säästöt orjan töiden

ja surut päiväin, puuhat öiden!

BRAND (vitkalleen nyökäten).

Niin tuuleen.

ÄITI.

Sen jos uskallat,

mun sielun tuuleen hajoitat!

BRAND.

Vaan sen jos sittenkin ma teen,

kun istun kerran iltaisella

sun luonas kuolinvuotehella,

kun tuohus palaa pöydällä

ja virsikirja kädessä

kun vaivut uneen ikuiseen --

jos silloin aartees nuuskin, löydän,

ja tempaan liekin päältä pöydän

ja poltan kaikki iltikseen --?

ÄITI (lähestyy jännitettynä).

Kuin näihin jouduit aatteisiin?

BRAND.

Sen tahdot kuulla, niinkö?

ÄITI.

Niin.

BRAND.

Ma lapsuudestain muistan kuvan,

jok' ei näy koskaan unhottuvan,

ja sielu sitä kammoksuu

kuin miestä, joll' on ristisuu.

Ol' isä kuollut, sairas sinä, --

kun suojaan vainaan hiivin minä,

valossa vaksikynttilän

näin kuolleen muodon kelmeän

ja virsikirjan rinnallaan --

ma nurkastani katson vaan.

Kuin laihat sormet, ihmettelin,

myös unta pitkää oudostelin,

ja ilma tuoksuu pellavalta; --

niin kuulen käynnin ulkoisalta

ja nainen astuu tupahan,

käy suoraan luokse vainajan.

Hän etsii, penkoo, repii, raastaa

ja nostaa niskaa kuollehen;

hän kääryt lukee kuiskaten

ja: vielä! vielä! hiljaa haastaa.

Niin kaivaa kääryn raanun alta,

se solmittu on kaikkialta,

hän repii, riuhtoo sormillansa

ja puree rihmat hampaillansa.

Hän löytää muita; kaivaa, raastaa

ja: vielä! vielä! ähkyin haastaa.

Hän itkee, anoo, huutaa, noituu,

ja aina uuteen kätköön koituu;

kun löytää, hyökkää kynsineen

kuin jahtihaukka saaliiseen.

Jo vihdoin loppui kääryt nuo;

näin hänen käyvän oven luo

ja löydöt riepuun kätkevän --

vai siinä kaikki! ähkyi hän.

ÄITI.

Mä paljo vuotin, vähä sain;

sain huonon hinnan huolistain.

BRAND.

Vaan siinä kaikki ollut ei:

se poikas sulta myöskin vei.

ÄITI.

No niin! Sen tiesin vanhastaan:

tavara sieluun vaihdetaan.

Ma annoin kerran enemmän:

kun annoin onnen, elämän!

Ma annoin hälle sydämmen, --

se ammoin sai jo riittehen,

vaan muistossain se aika on

kuin valo, lämpö auringon,

niin tuhmaa ja niin kaunista;

nimeä tuskin tunnenkaan,

kai rakkaudeks se kutsutaan.

Ma muistan, kuinka taistelen,

ma muistan neuvon taatolta:

sä renki vaihda toisehen;

jos on hän heikko ruumiiltaan,

niin häll' on mieltä otsassaan,

hän ehtii toiseen mokomaan; --.

Ma kurjast' olen pettynyt,

niin paljoon ei hän ehtinyt,

vaan minä työlläin loput sain,

nyt enää puuttuu hiukan vain.

BRAND.

Kai muistat hautas partahalla

näin sielus möit sä kauppaamalla?

ÄITI.

_Sen_ kyllä muistan, muistin, niin --

sä papiks siksi aiottiin.

Kun aika joutuu, lohduttaa

perinnön saaja mua saa.

Näät mull' on mainen rikkaus,

vaan sulla Herran lohdutus.

BRAND.

Näin laskit, siihen perehdyit,

mut viisaudessas erehdyit.

Niin monen äidin rakkaus

on oman hyödyn tarkoitus; --

ja lapset teistä luotu vaan

on maat ja mannut hoitamaan.

Mut sielun, hengen, ikuisuus

on teille melkein mielle uus;

te sinne kaikki kurkoitatte

ja luulette, sen saavutatte,

kun lapsi perii vanhemmat

ja polvet myötään jatkuvat,

ja että siin' on ikuisuus,

kun suvun jatkaa polvi uus.

ÄITI.

Emoas ällös syyttäös,

vaan vuota, nosta perintös.

BRAND.

Ja entäs velka?

ÄITI.

Velka _mulle_!

En sitä vaadi, lupaan sulle.

BRAND.

Vaan jos jää velkaa vanhemmilta,

niin vaaditaan se lapsosilta.

Kun äiti hautaan lasketaan,

niin poika hänen puolestaan

kai vastaa; jos ma perin sun,

on velkakuormas myöskin mun.

ÄITI.

Ei laki määrää niin.

BRAND.

Ei se,

jok' kynällä on kirjoitettu;

mut laki toinen lapsille

on sydämmihin kaiverrettu. --

On täytettävä laki tää,

se muista, sokko harmaapää!

Oot Herran templin ryvettänyt

ja sielunlainas menettänyt;

sen kuvan, joksi synnyit sa,

myös tahrasit sa tomulla,

sun henkes siivet, lentimet,

ne maahan painoi kuollut kulta.

Se velkas on. Sä mitä teet,

kun Herra vaatii velan sulta.

ÄITI (pelästyen).

Ma mitä teen?

BRAND.

Sä pelkos luo!

Sun poikas on nyt velka tuo, --

sun tahraamasi Herran kuvan

näät lapsessasi puhdistuvan!

Käy hautaas rauhassa sa vaan,

sun velkas kyllä maksetaan; --

sen maksan minä.

ÄITI.

Rikoksen?

BRAND.

Ei, velan vain; voi muuta en.

Sun sielunvelkas maksan minä,

vaan synnistäsi vastaat sinä.

Min kärsi henki-ihminen

puuhista pelkän ainehen,

sen kyllä viime pennihin

voi työllään maksaa toinenkin;

vaan _siinä_ juur' on rikkomus,

ett' oma työ ei yksin auta;

sen hyvittää vain katumus

tai ehkä kuollessamme hauta.

ÄITI (levotonna).

Ma kotiin käyn, se parhaint' on,

mun täytyy vuorten varjohon --

paahteessa keskipäivän täällä

on myrkkykasvit vallan päällä;

tuo tuoksu melkein pyörryttää!

BRAND.

Käy varjoon vain, ma luonas kulen.

Jos taivas mieles nöyryttää

ja valon Luojaan käännyttää,

niin kutsu vain ja minä tulen.

ÄITI.

Niin, tuomarina ankarana.

BRAND.

Ei, hellänä kuin Herran sana

ma pelvon luotas karkoitan

ja luonas virren sävelellä

sun kuolintuskas huojennan.

ÄITI.

Sen lupaat suulla, sydämmellä?

BRAND.

Kun löydän vain sun katuvana.

(Lähestyen häntä.)

Vaan ehto mull' on ensimmäissä:

Jos tahdostasi vapahasta

sä luovut täältä maailmasta

ja käynet hautaan kerjäläissä?

ÄITI (huitoo hurjasti häntä vastaan).

Eroita liekki kuumuudesta

tai järven vesi kosteudesta!

BRAND.

Sä lapses heitä vuonon suuhun

ja ano Luojan siunausta.

ÄITI.

Oi, tyydy paastoon taikka muuhun,

tät' ällös vaadi uhrausta.

BRAND.

Jos tämän uhrin kiellät sä,

et tuomiotas lievennä.

ÄITI.

Vien kultaa kirkon kirstuhun!

BRAND.

Viet _kaikki_?

ÄITI.

Eikö _paljo_ riitä?

BRAND.

Ei toiveit' ole ennen, kun

sä lailla Jobin luovut siitä.

ÄITI (vääntelee käsiään).

On elo mennyt, sielu myöty,

koht' olen kerjäläiseks lyöty!

Nyt lähden, painan rintahani

sen, mikä sentään viel' on mun.

Mun tuskain lapsi, tavarani,

verille juoksin tähtes sun

ja itken haudallasi niin

kuin lasta, jonka kuolo saa;

miks sielu lihaan liitettiin,

kun liha sielun kuolettaa? --

Sä lähell' ollos, pappismies!

Sun joskus kutsun kukaties

ja kaikki tuuleen ajoitan --

mut viime hetkeen vartoan.

(Poistuu.)

BRAND.

Niin, en kauvas poistukkaan,

varron nöyrää kutsuaan,

käden laihan lämmitän

kohta, kun sen tarjoo hän.

(Tulee alaspäin Agneksen luo.)

Aamuhun ei tullut ilta.

Silloin taisto taikka voitto,

korvissani sotasoitto,

miekka riippui kupehilta,

valmis lyömään valheet, taiat,

luomaan jälleen uudet aiat.

AGNES (on kääntynyt päin ja katsoo kirkkaasti häneen).

Aamu iltaa kalpeampi.

Silloin tahdoin leikitellä,

sitä voittaa, säilytellä,

min on hukka voittoisampi.

BRAND.

Niinkuin villit joutsenet

saapui suuret haavehet

minut nostain siivilleen.

Tieni viittas ulospäin;

suurra väikkyi tehtäväin

johtaa kansat väylilleen.

Suuret kirkkokulkueet,

hymnit, silkit, suitsutukset,

voittovirret, seppeleet,

sadat riemunhuudahdukset

elontyöni kaunistais,

sitä kansat siunoais.

Mut tuo loisto, houkutus

oli kaunis runo vain,

merten aavain kangastus,

leikki taivaan salamain.

_Nyt_ mun päivä hämärtäypi

ennen kuin se mailleen käypi.

Suljettuna maailmasta

nään vain juovan taivahasta

alta vuoren raskahan.

Mutta nyt oon kotonain.

Loppui laulu sunnuntain,

koskaan runoratsuain

saa en vasta satuloida;

maalin nään nyt suuremman

kuin on turnaus ritarin:

tahdon raskaan ammatin

juhlatyöks ma aateloida.

AGNES.

Entäs vanhan Luojan valta?

BRAND.

Suistuu maahan sittenkin, --

hiljaa, voimin salaisin,

kätkettynä maailmalta.

Erhetyksen selvän tein mä,

harhateille kansan vein mä:

Urhontyöllä korskealla

voi ei aikaa nostattaa,

kylvännällä rikkahalla

sielun haavat parantaa.

Tahto kaikki valloittaa,

langettaa ja vapahtaa,

tahto ehjä toiminnassa

raskahassa, helpommassa --

(Kääntyy ylös kylään päin, missä illan varjot

alkavat laskeutua.)

Käyös tänne, veltto seura

kotilaakson ahtahan;

hengen kaksintaistelolla

teidät voitan, puhdistan;

valhe, puolinaisuus pois!

nouskoon tahdon jalopeura!

Olkoon ase miekka, kuokka,

yks on miesten arvoluokka;

yks on määrä, -- taulut olla,

joihin Luoja piirtää vois.

(Tahtoo mennä, EINAR tulee häntä vastaan.)

EINAR.

Seis! min ryöstit, anna pois!

BRAND.

Agneksenko? Hän on tuolla.

EINAR (Agnekselle).

Rakastatko päivän maata

vaiko näännyt surun suolla?

AGNES.

Valikoida en mä saata.

EINAR.

Kuule, armas Agnes kulta,

vanha taattu oppi multa:

kevyt nostaa, raskas kantaa.

AGNES.

Heitän haltuus neuvon saadun,

tahdon kantaa, kunnes kaadun.

EINAR.

Voitko äitis huolla antaa?

AGNES.

Vie mun tervehdykset vaan:

kirjoitan, kun sanat saan.

EINAR.

Ulapoita aukeoita

valkopurjeet aavistaa,

kaihomielen unelmoita

laivan keulat vahtoaa,

löytää vihdoin salmen suun,

laskee maahan kaivattuun!

AGNES.

Laske maalles toivotulle --

kuollut olen ammoin sulle.

EINAR.

Agnes, seuraa siskonani!

AGNES (ravistaen päätänsä).

Meri meill' on välillämme.

EINAR.

Muista vanhaa äitiämme!

AGNES (hiljaa).

Entäs veljyt, ohjaajani?

BRAND (astuu askeleen lähemmäs).

Mieti sentään, neito nuori! --

Tuolla vaara, täällä vuori,

vuorten varjot pääsi päällä,

itse puoliyössä täällä --

syksyinen on elo mulla,

uskallatko sentään tulla?

AGNES.

Multa syksyn pelko lähti:

läpi pilven tuikkaa tähti.

BRAND.

Vaatimuksen muistanet;

_kaikki_ tai _ei mitäkään_;

matkalla jos erkanet,

armotta sa heitetään;

hädässä ei tinkimistä,

rangaistessa empimistä --

ellet alttihilta näy,

silloin tiesi kuoloon käy!

EINAR.

Heitä hurja elonties,

hylkää synkkä saarnamies!

Hänt' et kauvan kestää voi.

BRAND.

Nyt on on hetki. Valikoi!

(Poistuu.)

EINAR.

Tyyntä vaiko myrskyä,

jäädä vaiko lähteä,

riemun vaiko murheen voitto,

yökö vaiko päivän koitto,

kuolo vaiko elämä?

AGNES (nousee ja lausuu vitkaan).

Halki yön ja kuolon kautta --

kauniin huomenkoiton tautta.

(Poistuu samaa tietä kuin Brand. Einar tuijottaa

epätoivoisesti hänen jälkeensä hetkisen ja palaa

sitten alla päin takaisin vuonolle päin.)