Seuraava kuukausi oli meille kaikille hyvin surullinen, Benny raukka
koetti olla niin levollinen kuin voi; myöskin Tom ja minä teimme
parastamme ilahuttaaksemme muita, mutta siitä oli vähän apua. Kävimme
joka päivä katsomassa vanhuksia, mikä oli julman surullista. Setä
Silas ei saanut enimmäkseen unta öisin tai sitte käveli unissaan;
hän oli surkuteltavan näköinen ja kävi ruumiiltaan ja sielultaan yhä
raihnaammaksi, niin että pelkäsimme kaikki, että hän sairastuisi ja
kuolisi surusta.
Kun puhuimme hänelle rohkaisevia sanoja, pudisti hän vain päätänsä ja
arveli, ettemme tietäneet, mikä taakka oli kantaa murhaa sielullaan;
muuten puhuisimme toisin. Niin usein kuin toistimmekin hänelle, ettei
ollut kysymyksessä murha, vaan varomattomuudessa tehty tappo, ei hän
luopunut mielipiteestään. Niin, kun oikeudenkäyntipäivä lähestyi,
oli hän vallan valmis tunnustamaan, että hän oli tappanut miehen
edelläkäyneen harkinnan jälkeen. Se teki asian tietysti sata kertaa
pahemmaksi; täti Sally ja Benny olivat menehtyä tuskasta. Kuitenkin
otimme sedältä lupauksen, ettei hän muiden läsnäollessa puhuisi
tavuakaan murhasta, ja olihan se edes lohdutus.
Kokonaisen kuukauden Tom mietti puhki päänsä, keksiäkseen jonkun
keinon. Monta yötä minun täytyi valvoa hänen kanssaan ja punoa
suunnitelmia, mutta väsytimme itseämme vain turhanpäin, sillä ei
se johtanut mihinkään tuloksiin. Olin vihdoin niin masentunut ja
alakuloinen, että neuvoin Tomia luopumaan koko yrityksestä; mutta
hän oli toista mieltä eikä lakannut puhkomasta päätään yhä uusilla
suunnitelmilla.
Niin tuli lokakuun keskivaiheilla oikeudenistuntopäivä. Olimme
kaikki siellä, ja sali oli tietysti tupaten täynnä. Vanha setä Silas
raukka näytti itse melkein kuin kuolleelta, niin onttosilmäiseltä,
kuihtuneelta ja surkealta. Benny ja täti Sally istuivat hänen
vasemmalla ja oikealla puolellaan, tiiviissä hunnussa ja surun
murtamina. Mutta Tom istui puolustusasianajajamme vieressä ja yhtyi
vähä väliä puheeseen; yleinen syyttäjä antoi hänen olla ja tuomari
niinikään. Usein hän katsoi paremmaksi ottaa asian puolustajan käsistä
kokonaan, sillä tämä oli vain nurkka-asianajaja eikä ymmärtänyt juuri
hölynpölyä.
Valamiesten vannottaminen oli toimitettu, ja yleinen syyttäjä piti
puheensa. Hän sanoi niin kauheita asioita setä Silasista, että täti
Sally ja Benny alkoivat itkeä. Se, mitä hän kertoi murhasta, salpasi
miltei hengityksemme, niin toista se oli kuin sedän kertomus. Hän sanoi
todistavansa, että kaksi luotettavaa todistajaa oli nähnyt, kuinka
setä Silas oli tappanut Jupiter Dunlapin. Se oli tapahtunut harkinnan
jälkeen, sillä hän oli huutanut lyödessään sauvalla, että hän tahtoi
tehdä hänet kylmäksi; sitte oli hän raahannut Jupiterin pensaikkoon,
ja tämä oli silloin ollut jo vallan kuollut. Myöhemmin oli setä Silas
palannut ja kuljettanut ruumiin tupakkamaalle, minkä seikan kaksi
miestä voi todistaa. Yöllä hän oli sitte haudannut sen, ja silloinkin
oli joku nähnyt hänet.
Ajattelin, että vanha setä raukka oli varmasti valehdellut meille,
koska hän luotti siihen, ettei kukaan ollut nähnyt häntä, eikä tahtonut
murtaa täti Sallyn ja Bennyn sydäntä. Siinä hän oli tehnyt aivan
oikein; jokainen, jolla on vähänkin tunnetta ruumiissaan, olisi myös
valehdellut, säästääkseen noilta kahdelta, jotka eivät kuitenkaan sille
mahtaneet mitään, murhetta ja sydänsurua. Meidän puolustajamme naama
kävi aattelevaiseksi, ja Tomkin oli silmäräpäyksen, ikäänkuin olisi
saanut läimäyksen vasten suutaan, mutta pian hän taas malttoi mielensä
ja oli olevinaan hyvin varma -- mutta kuitenkin hänen mielensä oli
levoton, sen tiedän. Kuulijain kesken syntyi puheen kestäessä kauhea
kiihtymys.
Kun syyttäjä oli lopettanut, istuutui hän ja todistajat huudettiin
esille. Ensin tuli useampia todistamaan, että setä Silas oli ollut
vihamielinen murhattua kohtaan. He sanoivat kuulleensa usein hänen
lausuneen uhkauksia Jupiteria kohtaan; suhde oli lopulta käynyt niin
kireäksi, että koko maailma puhui siitä. Murhattu, joka pelkäsi
henkeään, oli sanonut useammalle heistä, että setä Silas tappaa hänet
vielä joskus.
Ristikuulustelusta, jonka Tom ja puolustusasianajaja panivat toimeen
näiden todistajien kanssa, ei ollut mitään hyötyä; he pysyivät
todistuksessaan.
Sitte astui Lem Beebe todistamaan. Se muistutti mieleeni tulomme
päivän, kuinka Lem oli Jim Lanen kanssa kulkenut ohitsemme ja sanonut,
että hän aikoi lainata koiran Jupiter Dunlapilta. Kaikki toistui
muistissani: Bill ja Hans Withers, jotka puhuivat neekeristä, joka
oli varastanut jyviä setä Silasilta, ja kummituksemme, joka tuli
vaahterametsiköstä ja säikähdytti meitä niin kovin. Se istui nyt
ilmielävänä edessäni, ja sillä oli kuuromykkänä ja vieraana oikein
eri tuoli aitauksen sisäpuolella; siinä hän saattoi kaikessa rauhassa
heittää säärensä toisensa päälle, samalla kun muut kuulijat olivat niin
yhteensullotut, että voivat tuskin hengittää.
Lem Beebe vannoi valan ja alkoi: "Toisena päivänä syyskuuta
auringon laskiessa menin Jim Lanen kanssa syytetyn aitauksen ohi.
Silloin kuulimme äänekästä puhetta ja toraa aivan lähellämme; vain
pähkinäpensaikko oli välillämme. Tunsimme syytetyn äänen, joka
huusi: 'Olen sinulle monasti sanonut, että vielä tapan sinut!'
Sitte näimme sauvan, joka nostettiin ylös ja taas hävisi pensasten
taa; kuulimme kumean iskun ja heti senjälkeen ähkynän. Nyt hiivimme
hiljaa lähemmäksi, ja kun kurkistimme aidan läpi, näimme Jupiter
Dunlapin makaavan kuolleena maassa ja hänen vieressään seisoi syytetty
sauva kädessä. Hän raahasi ruumiin pois, kätkeäkseen sen; mutta me
kumarruimme, ettei meitä näkyisi, ja pötkimme pois."
Se oli hirmuista. Kuulijoilta hyytyi melkein veri suonissa, ja
koko salissa vallitsi äänetön hiljaisuus. Vasta kun todistaja oli
lopettanut, kuultiin ihmisten huokaisevan, ja he katselivat toisiaan
kauhistunein katsein.
Mutta eniten minun täytyi ihmetellä Tomia. Ensimmäisten todistajien
aikana hän oli ollut tarkkaavainen kuin vainukoira, ja niin pian kuin
joku oli lopettanut todistuksensa, iski hän kiinni hänen sanoihinsa
ja teki kaikkensa saadakseen hänet kiinni valheesta ja heikentääkseen
hänen todistustaan. Nytkin, kun Lem alkoi eikä sanonut mitään siitä,
että hän oli puhunut Jupiterin kanssa ja pyytänyt häneltä koiraa
lainaksi, hehkui Tom innosta, ja huomasin, kuinka hän vain vaani,
saadakseen Lemin ristikuulusteluun. Silloin arvelin, että me molemmat
esiintyisimme todistajina ja kertoisimme, mitä olimme kuulleet Lemin
omasta suusta. Katsahdin taas Tomiin, mutta hän oli yht'äkkiä ikäänkuin
muuttunut. Hän ei kuunnellut enää lainkaan mitä Lem sanoi, vaan istui
siinä mietteisiinsä vaipuneena, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat
harhailleet jossain kaukana, kaukana. Kun Lem oli lopettanut, tyrkkäsi
puolustusasianajajamme Tomia kyynärpäällä; hetkisen hän näytti
hämmentyneeltä ja sanoi: "Kuulustelkaa todistajaa, jos tahdotte, mutta
antakaa minun olla rauhassa -- minun täytyy ajatella."
No, sepä oli jo liikaa; se kävi yli ymmärrykseni. Näin myös, kuinka
Benny ja hänen äitinsä työnsivät hunnun syrjään ja katsahtivat Tomiin
levottoman näköisinä, kohdatakseen hänen katseensa, mutta se oli
heiltä turhaa vaivaa; hän tuijotti vain yhä edelleen yhteen kohtaan.
Nurkka-asianajaja kuulusteli tosin todistajia, mutta ei saanut mitään
esille, vaan pilasi päällepäätteeksi koko jutun.
Sitte huudettiin esiin Jim Lane; hän kertoi tapauksen kulun samoin.
Mutta Tom ei kuunnellut; hän istui vielä siinä syvissä mietteissä eikä
huomannut, mitä hänen ympärillään tapahtui. Puolustajan täytyi taas
kysellä vallan yksin, ja tuloskin oli sama; Nyt näytti yleinen syyttäjä
sangen tyytyväiseltä, mutta tuomari oli äkäisen näköinen, sillä Tomin
asema oli melkein kuin oikean asianajajan. Arkansasissa sai nimittäin
syytetty lain mukaan valita puolustajansa apumieheksi kenet hän halusi.
Tom oli suostuttanut setä Silasin uskomaan hänelle tuon toimen, ja nyt
hän ei tehnyt mitään asian hyväksi, mikä luonnollisesti ei miellyttänyt
tuomaria.
Lopuksi puolustusasianajaja kysyi Lemiltä ja Jimiltä:
"Miksi ette heti ilmoittaneet, mitä olitte nähneet?"
"Pelkäsimme, että sekaantuisimme juttuun", kuului vastaus. "Mutta kun
kuulimme, että ruumista etsittiin, menimme heti Brace Dunlapin luokse
ja kerroimme hänelle kaikki."
"Milloin se tapahtui?"
"Lauantai-iltana, yhdeksäntenä päivänä syyskuuta."
Nyt tuomari sanoi:
"Sheriffi", sanoi hän, "vangitkaa nämä molemmat todistajat syypäinä
murhan salaamiseen."
"Herra tuomari", huudahti syyttäjä suuresti kiihtyneenä, "minä panen
vastalauseeni, tätä tavatonta -- --"
"Istukaa", vastasi tuomari ja asetti tikariveitsensä eteensä pöydälle.
"Pyydän, että osoitatte tuomioistuimelle sille tulevaa kunnioitusta."
Seuraava todistaja oli Bill Withers.
Vannottuaan valan hän kertoi: "Kuljin lauantaina, toisena päivänä
syyskuuta, auringonlaskun aikaan veljeni Hansin kanssa vangitun
pellon ohi. Silloin näimme miehen, joka kantoi selässään raskasta
taakkaa. Saatoimme nähdä hänet ainoastaan epäselvästi, mutta näytti
siltä kuin hän olisi raahannut ihmistä, jonka jäsenet riippuivat
niin hervottomina, että arvelimme hänen olevan juovuksissa. Mies oli
käynnistään päättäen pastori Silas, ja ajattelimme, että hän oli
löytänyt maantienojasta tuon juoppolallin Sam Cooperin, jota hän jo
kauan oli koettanut parantaa, ja kantoi häntä kotia."
Ihmisiä pöyristytti, kun he kuvittelivat mielessään, miten vanha setä
Silas oli raahannut murhatun tupakkamaahansa, josta koira sitte oli
kaivanut ruumiin esiin. Mutta paljon sääliä ei näkynyt kasvoilla, ja
naapurit sanoivat toisilleen: "Hirvittävää kantaa kuollutta noin pitkin
ja kuopata se sitte maahan niinkuin mikäkin elukka -- ja sellaista voi
pastori tehdä!"
Tätäkin todistajaa sai puolustaja kuulustella yksinään; Tom oli kuin
sokea ja kuuro eikä liikahtanutkaan.
Billin jälkeen tuli Hans Withers ja toisti kaikki, mitä veljensä oli
sanonut.
Sitte huudettiin Brace Dunlap esille. Hän näytti niin murheelliselta,
kuin olisi ollut vähällä purskahtaa itkuun. Salissa syntyi vilkasta
liikettä; kaikki ojentautuivat kuulemaan, jottei sanaakaan menisi
heiltä hukkaan. Naiset kuiskailivat: "Mies parka!" ja monen nähtiin
kuivaavan kyyneliään.
Brace Dunlap vannoi valan ja sanoi sitte:
"Olin jo kauan huolissani veliraukkani tähden, mutta toivoin kuitenkin
aina, etteivät asiat olisi niin hullusti, kuin hän niitä kuvaili.
Kuinka olisin voinut ajatellakaan, että kukaan voisi olla niin
sydämetön, että saattaisi tehdä pahaa niin hyväluontoiselle olennolle.
Ja että juuri pastori vaani hänen henkeänsä, se ei voinut juolahtaa
mieleenikään. Mutta en milloinkaan, en milloinkaan anna itselleni
anteeksi, etten heti tehnyt jutusta loppua; jos olisin sen tehnyt,
olisi viaton veliraukkani vielä tänään elossa, ja nyt hän makaa tuolla
-- julmasti murhattuna!"
Liikutus valtasi hänet; hänen täytyi odottaa hetkinen, koska hänen
äänensä tukahtui. Kaikkialta kuului osaaottavia sanoja, ja naiset
itkivät. Sitte syntyi juhlallinen hiljaisuus; vain vanha setä Silas
huokasi sydämensä syvyydestä, niin että jokainen kuuli sen.
Brace jatkoi: "Lauantaina, syyskuun toisena päivänä, hän ei tullut
kotiin illalliselle. Kun tuli myöhä, lähetin yhden neekereistäni
syytetyn asuntoon; mutta siellä veljeni ei ollut. Levottomuuteni
kasvoi. Tosin asetuin levolle, mutta unta ei ollut ajattelemistakaan.
Yöllä nousin vielä kerran ylös, menin syytetyn talolle ja harhailin
siellä kauan ympäri, toivoen tapaavani veliraukkani. Ah, enhän tiennyt,
että hän oli jo temmattu kaikesta vaivasta parempaan kotiin." Taas
hänen äänensä tukahtui ja kuultiin naisten itkevän. Pian Brace otti
uutta vauhtia: "Odottaminen oli turhaa. Menin kotia ja asetuin maata.
Parin päivän kuluttua naapuritkin alkoivat huolestua ja alkoivat
puhella uhkauksista, joita syytetty oli lausunut. En ollut heidän
kanssaan samaa mieltä, että veljeni oli murhattu; mutta huhu levisi,
alettiin etsiä ruumista. Olin sitä mieltä, että veljeni oli paennut
jonnekin, saadakseen olla hiukan rauhassa, ja että hän ennen pitkää
palaisi. Silloin tulivat lauantaina, yhdeksäntenä päivänä, Lem Beebe ja
Jim Lane vielä myöhään illalla luokseni ja kertoivat minulle kaikki.
-- Niin sain tiedon tuosta hirvittävästä murhasta, joka oli murtaa
sydämeni. Samalla muistui mieleeni eräs seikka, johon en ollut sitä
ennen pannut sen suurempaa painoa, koska olin kuullut, että syytetty
on unissakävijä ja tekee unissa kaikenlaista, tietämättä siitä itse
mitään. Tuona kauhana yönä, lauantaina nimittäin, kun harhailin
suruissani ja murheissani, satuin myös tulemaan syytetyn tupakkamaan
luo ja kuulin ääniä, ikäänkuin olisi kaivettu maata. Hiivin lähemmäksi
ja näin pensasaidan läpi miehen, joka ajoi lapiolla maata kuoppaan,
joka oli jo melkein täyteen luotu. Hän seisoi selkä minuun päin, mutta
kuunvalossa tunsin syytetyn hänen vanhasta viheriästä työnutustaan,
jossa on hartiain välissä valkea pilkku, ikäänkuin olisi joku viskannut
siihen lumipallolla. _Hän hautasi parhaillaan miestä, jonka oli
murhannut_."
Itkien ja nyyhkyttäen Brace vaipui tuolilleen, ja läpi koko salin kulki
valittava voihkaus. "Miten kamalaa, miten hirvittävää!" kaikui joka
puolelta; levottomuus kasvoi joka minuutti. Silloin nousi yht'äkkiä
vanha setä Silas; hän näytti kalpealta kuin liinavaate ja huusi:
_"Se on kaikki totia sanasta sanaan -- minä olen kylmäverisesti
murhannut hänet!"_
Ihmiset olivat ensin jäykkiä pelästyksestä, sitte nousi hurja hälinä.
Jokainen hypähti istuimeltaan ja kurkotti kaulaansa, nähdäkseen
paremmin. Tuomari löi vasaralla pöytään, ja sheriffi kirkui:
"Hiljaisuus ja järjestys oikeussalissa -- hiljaisuus!"
Tästä kaikesta ei Tom Sawyer näyttänyt huomaavan mitään. Totisesti,
siinä hän istui, tuijotti ilmaan eikä katsahtanut kertaakaan setä
Silasiin päin.
Sillä välin vanha mies seisoi edelleen pystyssä, palavin katsein
ja vapisten kaikista jäsenistään. Hän työnsi luotaan vaimonsa ja
tyttärensä, kun nämä tahtoivat tarttua häneen ja rukoilivat, että hän
olisi vaiti. Ei, hän ei _tahtonut_ enää kantaa rikosta tunnollaan, hän
_tahtoi_ päästä taakasta, jonka alle hän sortuisi; hetkeäkään kauempaa
hän ei tahtonut sitä kantaa. Ja samalla kun kaikki katsojat tuijottivat
häneen kauhistuneina, samalla kun tuomari, valamiehet ja asianajajat
tuskin saivat henkeään vedetyksi, samalla kun Benny ja täti Sally
nyyhkyttivät niin, että se olisi liikuttanut kiveäkin, valui vanhan
miehen huulilta hänen hirveä tunnustuksensa kuin virta, joka tulvii yli
äyräittensä.
"Minä olen tappanut hänet. Minä olen syyllinen! En ollut kuitenkaan
eläissäni ajatellut tehdä hänelle mitään vahinkoa tai pahaa,
siihen silmänräpäykseen asti, jolloin nostin sauvani. Että olisin
jo aikaisemmin uhkaillut häntä, ei ole totta. Aivan yht'äkkiä
kylmeni sydämeni, kaikki sääli oli kadonnut, tahdoin tappaa hänet
ja löin. Siinä hetkessä tuli tajuuni kaikki, mitä olin kärsinyt,
kaikki häväistys, jonka mies ja hänen roistomainen veljensä tuolla
olivat tehneet minulle, saattaakseen yksissä neuvoin minut huonoon
huutoon ihmisten keskuudessa, riistääkseen minulta hyvän nimeni ja
kiduttaakseen minua siksi, kunnes tekisin teon, joka syöksisi minut ja
omaiseni turmioon, vaikka me emme milloinkaan, sen tietää Jumala, ole
tehneet heille mitään pahaa. Se ei ollut muuta kuin halpamaista kostoa
heidän puoleltaan. Ja miksi? -- Vain siksi, että viaton tytärraukkani
tässä ei tahtonut mennä vaimoksi tuolle rikkaalle, röyhkeälle ja
pelkurille epäkelvolle, Brace Dunlapille, joka nyt teeskentelee
sellaista surua veljensä tähden, jolle hän ei iki päivinään suonut
mitään hyvää. -- Tuona hetkenä unohdin sieluni autuuden ja ajattelin
vain katkeraa vihaani -- iskin surmatakseni vihamieheni -- Jumala
antakoon sen anteeksi! -- Heti paikalla teki sydämestäni pahaa, katumus
valtasi minut; mutta ajattelin omaisiani ja heidän tähtensä tahdoin
salata tihutyöni. Ensin raahasin ruumiin pensaikkoon ja myöhemmin
tupakkamaahan. Yön pimeässä hiivin sinne ja hautasin murhatun -- --"
Samassa ponnahti Tom ylös istuimeltaan: "Nyt tiedän sen!" huusi hän
riemuiten ja ojensi kätensä oikein ylevällä liikkeellä vanhaa miestä
kohti.
"Istu, setä! Murha tosin on tehty, mutta sinä et ole se, joka sen on
tehnyt."
Yht'äkkiä vallitsi salissa kuolonhiljaisuus. Vanhus vaipui
hämmentyneenä tuolilleen; täti Sally ja Benny tuijottivat Tomiin suu
auki, ja muutkin läsnäolijat tuskin tiesivät, missä heidän päänsä
oli, niin suunnaton oli heidän ihmetyksensä ja kuvaamaton heidän
hämmästyksensä.
"Saanko puhua, herra puheenjohtaja?"
"Jumalan tähden, saat -- puhu toki!" huudahti tuomari, joka tuskin,
uskoi korviaan.
Tom seisoi ja odotti vielä pari sekuntia -- kohottaakseen vaikutusta,
kuten hän sanoi -- sitte hän alkoi aivan levollisesti:
"Noin kaksi viikkoa sitte naulattiin tämän oikeustalon seinään
kuulutus, jossa luvattiin 2,000 dollarin palkinto kahden suuren
timantin takaisinhankkimisesta, jotka oli varastettu St. Louisissa.
Timantit ovat 12,000 dollarin arvoiset. Mutta siihen palaan myöhemmin.
Nyt tahdon puhua murhasta ja sanoa, mistä se aiheutui, kuka sen teki --
ja kaikki yksityiskohdat."
Kas, miten kaikki kurkottivat päätään ja kuuntelivat, ettei sanaakaan
menisi hukkaan! --
"Tuo mies tuossa, joka nyt niin vaikeroi kuollutta veljeänsä, josta hän
ei hänen eläessään olisi maksanut mätää munaakaan, niinkuin aivan hyvin
tiedätte -- tuo Brace Dunlap tahtoi naida tuon nuoren tytön tuolla,
mutta tämä ei huolinut hänestä. Silloin hän uhkasi setä Silasille,
että he saisivat kaikki vielä maksaa sen kalliisti. Setä tiesi, ettei
hän voinut sellaiselle miehelle mitään; se huolestutti häntä suuresti,
ja hän teki kaikkensa lauhduttaakseen ja lepyttääkseen häntä. Vieläpä
hän otti hänen kelvottoman veljensä Jupiterin työmieheksi farmilleen
ja säästi itselleen ja omaisilleen palkan, jonka hän maksoi hänelle,
omasta ruuastaan. Mutta Jupiter teki kaikkea, mitä hänen veljensä vain
osasi keksiä, loukatakseen, kiusatakseen ja kiduttaakseen setä Silasia,
jotta setä antaisi vihalleen vallan ja joutuisi huonoon huutoon.
Suunnitelma onnistui. Kaikki luopuivat sedästä ja uskoivat levitettyjä
parjauksia. Se kävi niin vanhan miehen sydämelle, että hän usein
pelkästä surusta ja murheesta oli miltei sekaisin.
"Tuona kauheana lauantaina kulkivat nuo kaksi todistajaa Lem Beebe ja
Jim Lane pellon ohi, jossa setä Silas ja Jupiter työskentelivät -- niin
paljon heidän todistuksessaan on totta, loppu on pelkkää valetta. He
eivät kuulleet setä Silasin sanovan, että hän tahtoi tappaa Jupiterin,
eivätkä ole myöskään nähneet hänen lyövän. Ruumista he eivät myöskään
ole nähneet ja yhtä vähän sitä, että setä olisi muka kätkenyt jotain
pensaikkoon, -- Katsokaa vain heitä, kuinka he istuvat tuolla ja
toivovat, että olisivat pitäneet kieltään paremmin aisoissa. He
näyttävät vielä vallan toista naamaa, kunhan olen ensin selvittänyt
kaikki.
"Mainittuna lauantaina Bill ja Hans Withers näkivät, miten mies
raahasi hartioillaan toista pois. Sen he ovat puhuneet totta, muu on
valetta. Ensin he luulivat, että joku neekeri oli varastanut jyviä
setä Silasilta. -- Katsokaa vain, kuinka he töllistelevät hämillään,
kun kuulevat, että joku on kuullut heidän sanovan sen. Myöhemmin
kävi heille päivänselväksi, kuka oli kuljettanut pois ruumiin, ja he
tietävät vallan hyvin, minkätähden he ovat vannoneet täällä oikeuden
edessä, että olivat tunteneet setä Silasin käynnistä. Mutta hän se ei
ollut, ja sen tiesivät myöskin valapattoiset todistajat.
"On mahdollista, että joku mies on nähnyt kuutamossa, kuinka ruumis
kuopattiin tupakkamaahan -- mutta setä Silasilla ei ole ollut mitään
tekemistä sen asian kanssa. Hän makasi samaan aikaan kotonaan
vuoteessaan.
"Ennenkuin jatkan kertomustani, tahtoisin vielä huomauttaa
läsnäoleville, että useilla ihmisillä, kun he vaipuvat syviin
ajatuksiin tai ovat sisällisesti liikutettuja, on tapana tehdä jotain
käsillään, itse sitä huomaamatta. He tarttuvat leukaansa tai nenäänsä,
hypistelevät jotain nappia tai kellonperiään, silittävät hiuksiansa tai
partaansa. Monet piirtävät myös sormellaan jonkun kuvion tai kirjaimen
kasvoihinsa, Tämä on minun tapani. Kun jokin minua kiusaa tai harmittaa
tai jos ajattelen oikein jotakin, piirrän aina ison V:n poskelleni tai
leukaani, ja useimmiten en huomaa sitä lainkaan."
Naurettavaa! Niin teen minäkin. Mutta minä piirrän O:n. Näin myös,
kuinka ihmiset salissa tyrkkivät toisiaan ja nyökyttivät päällään,
minkä piti merkitsemän: Niin, niin se on!
"Samana lauantaina -- ei, se oli edellisenä iltana --" jatkoi Tom, "oli
neljänkymmenen mailin päässä täältä laiturissa höyrylaiva; ilma oli
myrskyisä ja satoi, minkä taivaasta mahtui. Laivassa oli varas, joka
oli varastanut nuo kaksi suurta timanttia, joista oikeustalon seinässä
oleva kuulutus puhuu. Hän hiipi matkalaukkuineen maihin, lähti pimeään
ja myrskyisään yöhön ja toivoi pääsevänsä ehjin nahoin tähän kylään.
Mutta höyrylaivassa oli myös piiloutuneena kaksi hänen toveriansa,
jotka, kuten hän tiesi, vaanivat vain tilaisuutta tappaakseen hänet,
saadakseen timantit haltuunsa. Nuo kolme rikostoveria olivat nimittäin
yhdessä varastaneet timantit, mutta tuo ensinmainittu varas oli ne
pistänyt taskuunsa ja livistänyt tiehensä.
"No, tuskin oli kulunut kymmenen minuuttia hänen lähdöstään, kun
hänen toverinsa vainusivat jotain. He juoksivat maihin ja alkoivat
ajaa häntä takaa. En tiedä, miten he pääsivät hänen jäljilleen,
mutta koko lauantaipäivän he olivat hänen kintereillään ja olivat
samalla varuillaan, ettei hän saisi heitä näkyviinsä. Vähää ennen
auringonlaskua hän saapui setä Silasin tupakkamaan luona olevan
vaahterametsikön luo ja hiipi sinne, pukeakseen päälleen valepuvun,
joka hänellä oli matkalaukussaan ja jossa hän aikoi esiintyä ihmisten
ilmoilla. -- Tämä tapahtui jokseenkin samaan aikaan, kun setä Silas löi
Jupiter Dunlapia sauvalla -- sillä että hän löi häntä, on totta.
"Tuskin olivat takaa-ajajat nähneet varastoverinsa menevän metsikköön,
kun he juoksivat esiin pensaikosta ja riensivät hänen jälkeensä.
Säälittä he hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja löivät hänet kuoliaaksi,
miten kovaa hän kirkui ja huusikin.
"Kaksi miestä, jotka tulivat tietä pitkin juosten, olivat kuulleet
hätähuudon; he tunkeutuivat metsikköön -- jonne he muutenkin aikoivat
-- karkoittivat murhamiehet ja ajoivat heitä takaa huimaa vauhtia.
Mutta vain kappaleen matkaa; sitte nuo kaksi miestä palasivat salaa
vaahterametsikköön.
"Mutta mitä he siellä tekivät? -- Sen sanon teille: He löysivät murhatun
ja hänen matkalaukkunsa, missä oli kaikki, mikä kuului valepukuun.
Tämän puki toinen miehistä ylleen, riisuttuaan omat vaatteensa."
Tässä Tom pysähtyi hetkeksi -- tietysti vaikutuksen vuoksi -- sitte
hän sanoi painolla: "Mies, joka pukeutui murhatun valepukuun, oli --
_Jupiter Dunlap!"_
"Laupias taivas!" Hämmästyksen huudahdus kävi läpi salin, ja setä
Silasin kasvoilla kuvautui sanomaton kummastus.
"Niin, se oli Jupiter Dunlap, joka siis ei voinut olla kuollut. Hän
veti kuolleen jaloista saappaat ja vaihtoi ne omiin kuluneisiin
kenkiinsä; nämä samoinkuin muutkin vaatekappaleet puettiin ruumiin
päälle. Jupiter Dunlap jäi nyt sinne, missä hän oli, mutta toinen mies
raahasi ruumiin hämärissä tupakkamaalle; puoliyön aikaan hän hiipi
sitte setä Silasin taloon, otti viheriän yönutun talon ja keittiön
välisen käytävän naulasta, missä se oli aina riippunut, puki sen
ylleen, otti ison lapion ja meni sillä varustettuna kedolle, missä hän
hautasi kuolleen."
Nyt Tom seisoi ainakin minuutin ääneti. Sitte hän jatkoi: "Kenen
luulette murhatun olleen? -- Ei kukaan muu kuin Jack Dunlap, kauan
tietymättömissä ollut murtovaras!"
"Laupias taivas!"
"Ja mies, joka hautasi hänet, oli hänen veljensä -- Brace Dunlap."
"Laupias taivas!"
"Mutta tuo vieras tuolla, joka nyt juuri on olevinaan niin tyhmän
näköinen ja jo viikkoja on tekeytynyt kuuroksi ja mykäksi, se on --
Jupiter Dunlap!"
Sellaista meteliä, sellaista sekasortoa, kuin nyt syntyi, en ole nähnyt
eläissäni. Tom juoksi Jupiterin luo, tempasi häneltä silmälasit ja
valeparran, ja katso, siinä seisoi murhattu ilmielävänä eikä ollut
lainkaan kuollut. Täti Sally ja Benny lankesivat setä Silasin kaulaan
ja olivat tukahuttaa hänet suuteloillaan ja hyväilyillään, niin että
vanha mies katseli vielä kummastuneempana ja hämillisempänä kuin
milloinkaan ennen.
Mutta nyt koko seurakunta alkoi huutaa: 'Tom Sawyer, Tom Sawyer! Hänen
pitää puhua edelleen! Hiljaa! Hiljaa! Tom Sawyerin pitää kertoa meille
kaikki!'
No, Tom ei ollut siitä vähää mielissään. Minä tiedän, ettei mikään ole
hänelle mieluisampaa kuin saada esiintyä julkisuudessa ja näytellä
sankarin osaa, kuten hän sitä sanoo. Kun melu oli taas asettunut, sanoi
hän:
"Loppu on pian kerrottu. Brace Dunlapin oli onnistunut saattaa
kidutuksillaan setä Silas niin epätoivoon, että hän joutui miltei
suunniltaan ja löi hänen kelvotonta veljeään. Silloin Jupiter juoksi
metsään piiloutuakseen sinne, ja hänen aikomuksenansa oli arvattavasti
poistua yöllä maasta. Silloin voi Brace panna liikkeelle huhun, että
setä Silas oli tappanut hänen veljensä ja kätkenyt ruumiin jonnekin.
Näin oli setä saatettu perikatoon; hänen olisi ollut lähdettävä
paikkakunnalta, niin, ehkäpä hän olisi joutunut hirsipuuhun. Mutta kun
nuo molemmat löysivät kuolleen metsästä -- tietämättä, että se oli
heidän veljensä, sillä rosvot olivat raadelleet häntä pahoin -- silloin
he muuttivat suunnitelmaa. Jupiter vaihtoi vaatteita murhatun kanssa,
he hautasivat Jackin, ja kun ruumis löydettiin, oli sillä yllään
Jupiterin vaatteet. Jim Lane ja muut todistajat antoivat lahjoa itsensä
puhumaan pari valetta, jotka sopivat Brace Dunlapin aikeisiin. Katsokaa
vain, kuinka he nyt ovat peloissaan -- sanoinhan sen jo.
"Me matkustimme nimittäin samassa höyrylaivassa varkaiden kanssa
jokea alas, Huck Finn ja minä. Silloin vainaja kertoi timanteista
ja sanoi, että hänen toverinsa tappaisivat hänet, niin pian kuin
voisivat, ja me lupasimme auttaa häntä voimiemme mukaan. Me olimme
juuri matkalla vaahtera metsikköön, kun kuulimme hänen kuolinhuutonsa;
mutta kun menimme taas sinne varhain aamulla ukonilman jälkeen, emme
löytäneet mitään ruumista ja ajattelimme, ettei lopultakaan ollut
tapahtunut mitään murhaa. Näimme Jupiterin tepastelevan ympäri samassa
valepuvussa, jonka Jack oli näyttänyt meille ja johon hän aikoi
pukeutua. Tietysti luulimme, että hän oli Jack itse, joka tekeytyi
kuuromykäksi, niinkuin oli sovittu.
"Nyt etsimme me, Huck ja minä, ruumista, kun muut jättivät sen;
löysimmekin sen ja olimme ensin ylpeät siitä. Mutta setä Silas herätti
meissä hirveän säikähdyksen väittämällä, että hän oli lyönyt Jupiterin
kuoliaaksi.
"Kun ruumis oli meidän kauttamme tullut päivänvaloon, katsoimme
velvollisuudeksemme pelastaa sedän; mutta se oli vaikea työ, sillä setä
ei tahtonut antaa vapauttaa itseänsä vankilasta, kuten vanha neekerimme
Jim aikaisemmin.
"Kokonaisen kuukauden mietin keinoa, miten vapauttaisin setä Silasin,
mutta en keksinyt ainoatakaan. Kun tulin tänään oikeuden istuntoon, en
tiennyt neuvoa enkä apua; pelastavaa ajatusta ei pälkähtänyt päähäni.
Mutta ei aikaakaan, niin huomasin jotain, vain pienen pikkuruisen
seikan, mutta se pani minut ajattelemaan. Kun istuin näennäisesti
ajatuksiini vaipuneena, vaanin koko ajan, ja aivan oikein: juuri kun
setä Silas lateli meille kaikkea tuota hölynpölyä, kuinka hän oli
tappanut Jupiter Dunlapin, näin taas saman seikan. Silloin hypähdin
ylös ja keskeytin asian käsittelyn, koska tiesin, että Jupiter Dunlap
istui tuolla edessäni ilmielävänä. Tunsin hänet jostakin, jota hänellä
oli tapana tehdä, kun olin viime vuonna täällä, ja jonka hän teki taas
nyt."
Tom odotti hetkisen aikaa vaikutusta, teki sitte liikkeen, ikäänkuin
aikoisi istua, ja sanoi välinpitämättömällä äänellä: "No, luulen, että
siinä on kaikki!"
Sadasta kurkusta salissa nousi huuto: "Mitä hän teki? Mitä se oli,
jonka sinä näit? Pysy seisomassa, sinä peevelin poika, ja sano se
meille! Luuletko sinä, että me tyydymme siihen vain, kun ensin olet
päästänyt meidät makuun!"
"Oh, ei se ollut juuri mitään. Näin, kuinka hän kävi yhä
levottomammaksi ja kiihtyneemmäksi, kun setä Silas puhui päätänsä
poikki murhan tähden, jota ei oltu tehtykään -- samassa hän liikutteli
käsiään sinne ja tänne, kohotti vasenta kättään ja piirsi sormella
poskeensa ristin -- silloin olin varma asiasta."
Nyt puhkesi suosionmyrsky, kättentaputus, jalkojen töminä ja
hyvähuudot, kunnes Tom tuskin tiesi, miten olla, pelkästä ylpeydestä ja
onnesta. Tuomari katsoi pöytänsä yli häneen ja sanoi:
"Poikani, oletko sitte itse nähnyt tämän tavattoman salaliiton ja
murhenäytelmän yksityiskohdat, jotka olet kuvannut meille?"
"En, herra puheenjohtaja, en ole nähnyt siitä mitään!"
"Et mitään? -- Mutta olethan kertonut meille koko jutun alusta loppuun,
ikäänkuin olisit ollut silminnäkijänä. Kuinka se on mahdollista?"
"Olen vain järjestänyt tosiasiat ja tehnyt niistä muutamia
johtopäätöksiä", vastasi Tom keveästi. "Se oli vain kappale tavallista
salapoliisityötä, jonka kuka tahansa voisi suorittaa."
"Eipä suinkaan! Miljoonien joukossa ei olisi löytynyt kahta, jotka
olisivat siinä onnistuneet. Sinä olet tosiaankin merkillinen poika!"
"Tom Sawyer eläköön! Hurraa Tom Sawyer!" kajahti taas salissa,
ja Tom ei olisi luovuttanut tätä voitonriemua kokonaisesta
hopeakaivoksestakaan. Sitte tuomari sanoi:
"Mutta oletko myös aivan varma, että juttu on juuri niin kuin sanoit?"
"Olen, herra tuomari. Tuossahan istuvat todistajat, eikä heillä ole
sanaakaan sanottavana sitä vastaan, ei Brace Dunlapilla eikä hänen
veljellään. Toisetkin, jotka ovat ottaneet maksun valeistaan, ovat nyt
tuppisuina. Mutta jos setä Silas panisi vastalauseensa, en uskoisi
häntä, vaikka hän vakuuttaisi sen valallaan."
Se tuntui kuulijoista hyvin naurettavalta; tuomarikin unohti arvokkaan
ryhtinsä ja nauroi. Tom oikein säteili ilosta, ja kun kaikki olivat
taas asettuneet, sanoi hän:
"Herra puheenjohtaja, täällä salissa on varas."
"Mitä, varas?"
"Niin. Hänellä on hallussaan timantteja kahdentoistatuhannen dollarin
arvosta."
"Missä -- missä hän on? -- Kuka se on? -- Osoita hänet meille!"
huusivat kaikki sekaisin.
"Sano minulle hänen nimensä, poikani, niin sheriffi ottaa hänet kiinni.
Kuka se on?" sanoi tuomari.
"Jupiter Dunlap, tuo kuolleeksi luultu."
Nytkin syntyi rajaton kiihtymys; mutta Jupiter, joka jo ennestään oli
kyllin nolattu, näytti ikäänkuin kivettyneen hämmästyksestä. Vihdoin
hän huusi itkunsekaisella äänellä:
"Herra puheenjohtaja, se on todella vale. Olenhan jo muutenkin joutunut
pahasti kiikkiin ja kadun suuresti. Brace houkutteli minut siihen ja
lupasi tehdä minut ennen pitkää rikkaaksi mieheksi. Mutta timantteja en
ole varastanut. Ihan totta, minulla ei ole mitään timantteja; sheriffi
saa hakea niin paljon kuin tahtoo."
"Herra puheenjohtaja", pisti Tom väliin, "ei ollut ehkä oikein, että
sanoin häntä varkaaksi. Hän on varastanut timantit tietämättään. Hänen
veljensä Jack varasti ne toisilta varkailta ja Jupiter varasti ne
veljeltään Jackilta, kun hän makasi kuolleena maassa. Ja kuukauden hän
on kuljeksinut täällä ympäri kahdentoistatuhannen dollarin timantit
mukanaan, aivankuin olisi köyhä mies. Nytkin hänellä on päällään koko
tuo rikkaus."
"Tutkikaa hänen vaatteensa, sheriffi", sanoi tuomari.
Sheriffi etsi hänet kiireestä kantapäähän: hänen hattunsa, sukat,
vaatteitten saumat, saappaat, sanalla sanoen kaikki. Tom seisoi
vieressä levollisena ja odotti sopivaa hetkeä. Vihdoin sheriffi heitti
etsimisen. Pettymys kuvastui kaikkien kasvoilla, ja Jupiter sanoi:
"Siinä nyt näette, että olin oikeassa!"
"Tällä kertaa olet varmaan erehtynyt, poikani", virkkoi tuomari.
Tom otti miettivän asennon; hän näytti tuumivan voimainsa takaa ja
raapi hämillään päätään. Äkkiä hän kävi tyytyväisen näköiseksi.
"Nyt muistan sen", sanoi hän katsahtaen ylös. "Olin vain unohtanut sen."
Tom ei puhunut totta, sen tiesin; mutta hän jatkoi levollisesti:
"Olisiko joku niin hyvä ja lainaisi minulle pientä ruuvimeisseliä?
Veljenne matkalaukussa, jonka te anastitte, Jupiter, oli yksi, mutta
sitä kai teillä ei ole mukananne?"
"Ei, minä en tehnyt sillä mitään ja annoin sen pois."
"Kun ette tiennyt, mihin se oli tarkoitettu."
Heti kun Tom sai ruuvimeisselin, pyysi hän Jupiteria, joka oli
etsimisen jälkeen taas vetänyt saappaat jalkaansa, nostamaan toisen
jalkansa tuolille; sitte hän laskeutui polvilleen ja ruuvasi levyn
irti korosta. Kun hän veti esiin suuren timantin ja antoi sen välkkyä
auringonvalossa, olivat ihmiset aivan suunniltaan ihmetyksestä.
Nyt Tom otti timantin myös toisesta korosta, ja Jupiterin naama
kävi yhä murheellisemmaksi. Hän ajatteli kai, että hän olisi voinut
lähteä maasta ja elää rikkaana, huolettomana miehenä ulkomailla, jos
olisi ollut kylliksi viisas arvatakseen, miksi ruuvimeisseli oli
matkalaukussa. Nyt Tom niitti kiitosta ja kunniaa niin paljon kuin
hänen sydämensä vain halusi. Tuomari otti timantit huostaansa, nousi
seisomaan, nosti lasinsa otsalle, ryki ja sanoi:
"Minä panen ne talteen ja ilmoitan omistajalle. Kun hän sitte antaa
noutaa ne, on minulle tuottava suurta iloa antaa haltuusi, poikani,
kahdentuhannen dollarin palkinto. Mutta sinä et ole ainoastaan
ansainnut tuota rahaa, vaan myöskin kaikkien kansalaisten sydämellisen
kiitoksen. Sinun kauttasi on viaton perhe pelastunut häpeästä
ja perikadosta ja kunnianarvoisa mies pahantekijän kuolemasta.
Päällepäätteeksi sinun on onnistunut paljastaa kovasydämisen,
jumalattoman roiston ja hänen kätyrinsä konnamaisuus ja tehdä
oikeudelle suuri palvelus."
Jos vielä paikalla olisi ollut soittokunta, joka olisi puhaltanut
fanfaarin, ei minun mielestäni asia olisi voinut saada kauniimpaa
päätöstä; siinä oli Tom aivan samaa mieltä kuin minä.
Sheriffi vangitsi nyt Brace Dunlapin ja hänen kätyrinsä; muutamia
viikkoja myöhemmin he joutuivat tuomioistuimen eteen ja saivat ansaitun
rangaistuksensa. Mutta setä Silas ja hänen omaisensa nauttivat taas
seurakunnassa yhtä suurta kunnioitusta; hänen pieni, vanha kirkkonsa
oli aina ahdinkoon asti täynnä, ja hänelle osoitettiin niin paljon
rakkautta ja hyvyyttä, kuin vain suinkin voitiin. Aikaa voittaen vanha
mies tuli taas järkiinsäkin, ja hänen saarnansa eivät olleet parempia
eivätkä huonompiakaan kuin ennen olivat olleet. Näin oli siis koko
perhe tyytyväinen, ja Tomia hoidettiin ja hemmoiteltiin pelkästä
kiitollisuudesta enemmän kuin milloinkaan, mutta myös minua, vaikka
en ollut tehnyt mitään. Kun sitte nuo kaksituhatta dollaria tulivat,
antoi Tom minulle puolet eikä hiiskunut siitä kenellekään. Sitä minä en
lainkaan ihmetellyt, sillä tunsinhan hänet.