Mun unteni puhtaat perhot
soran ylitse nostavat mun,
ne kiitävät sinisiivillään,
ne liitävät sadun hämärään
pois kuutamoon,
jossa kulkenut oon,
ja aamuhun.
Ei perhoja kullata saisi,
ne herkkää heimoa on,
vain hetkeksi voipi ne tointua,
niiden siivet on vienointa sointua,
ei muuten vois
ne kohota pois
yli kuutamon.
Mut hämähäkki, hämähäkki kutoo hämyn verkkojaan,
se soutaa seitin äärtä ja kehrää keinojaan,
se perhoni sai ja sen verta se joi
ja siivet se survos ja ilkamoi
ja se kuutamokisoista raastaa.
Se hämähäkki, hämähäkki asuu sielun surussain
ja omantunnon toukkana se imee ilojain,
se unteni perhoja tallaa ja lyö
ja silloin ma herään ja silloin on yö
ja kaikki on sekavaa saastaa.