Saatuaan kuningattarelta tämän käskyn eli oikeammin pyynnön, Filip
kiristi teräksisiä jäntereitään, jarrutti polvitaipeillaan, ja
reki pysähtyi jyrkästi niinkuin arabialainen ratsu kinttujen vielä
vavahdellessa erämaan hiekalla.
"Nyt saatte levätä", sanoi kuningatar ja astui reestä hoippuen. "En
olisi ikänä uskonut, että nopea vauhti niin huumaa; olitte vähällä
tehdä minut hulluksi."
Ja todellakin aivan horjuen hän nojasi Filipin käsivarteen.
Ällistyksen kohina, joka kulki pitkin koko tätä kullattua ja
koristettua parvea, oli hänelle merkkinä siitä, että hän taas oli
rikkonut hovisääntöä vastaan, jollaiset virheet olivat suunnattomia
kateuden ja orjamaisuuden silmissä.
Mitä Filipiin tulee, hämmentyi hän tästä erinomaisesta kunniasta
niin, että vavisten häpesi enemmän kuin jos hänen hallitsijattarensa
olisi häntä julkisesti loukannut. Hän loi katseensa maahan, ja sydän
jyskyi ihan haljetakseen. Merkillinen mielenliikutus, varmaankin
kiivaan kulun herättämä, valtasi myös kuningattaren, sillä hän veti
kohta kätensä takaisin ja nojasi sen sijaan neiti de Taverneyhin,
pyytäen päästä istumaan. Hänelle tuotiin telttatuoli.
"Anteeksi, herra de Taverney", sanoi hän Filipille.
Sitten hän lisäsi äkkinäisesti:
"Voi, Jumalani, kuinka onnetonta, kun ympärillä aina on uteliaita...
ja narreja", lisäsi hän vielä hiljaa.
Asianomaiset kamariherrat ja hovinaiset olivat saapuneet hänen
luokseen ja tuijottivat Filipiin, joka hämiään salatakseen riisui
luistimia. Tämän tehtyään Filip väistyi syrjään antaakseen tilaa
hoviväelle. Kuningatar oli hetken aikaa mietteissään, kohotti sitten
päänsä ja sanoi:
"Tunnen vilustuvani, jos jään tähän istumaan; vielä yksi kierros!"
Ja hän astui taas rekeen. Filip odotti turhaan käskyä. Silloin
tarjosi parikymmentä aatelismiestä palvelustaan.
"Ei, kiitos, herrat!" sanoi kuningatar. "Tulkoot tänne palvelijani!"
Kun nämä sitten olivat saapuneet, sanoi hän:
"Hiljaa, hiljaa."
Ja ummistaen silmänsä hän vaipui syviin ajatuksiin. Reki poistui
hiljakseen, niinkuin oli käsketty, perässä parvi kunnianhimoisia,
uteliaita ja kateellisia.
Filip jäi yksin, pyyhkien hikipisaria otsaltaan. Hän etsi
katseillaan Saint-Georgesta, lohduttaakseen tätä tappiosta joillakin
kohteliaisuuksilla. Mutta kilpailija oli saanut sanan suojelijaltaan,
Orleansin herttualta, ja poistunut taistelutantereelta.
Hieman surullisena ja väsyneenä, itsekin melkein kauhistuneena
siitä, mitä oli tapahtunut, oli Filip pysynyt liikkumatta seuraten
silmillään kuningattaren loittonevaa rekeä, kun tunsi jonkun
kosketusta sivullaan. Hän käännähti katsomaan ja näki siinä isänsä.
Ihan kurtistuneena kuin jokin Hoffmannin romaanien hahmo,
kääriytyneenä turkkiin kuin samojeedi, oli pieni ukko kyynäspäällä
sysännyt poikaansa, jottei tarvitsisi vetää käsiään puuhkasta, joka
hänellä riippui kaulaan sidottuna. Hänen joko kylmästä tai riemusta
laajentuneet silmänsä näyttivät Filipistä leimuavan.
"No, poikani, etkö tahdo minua syleillä?"
Ja nämä sanat hän lausui sillä äänensävyllä, jolla kreikkalaisen
atleetin isä olisi kiittänyt poikaansa kilpakentällä saavutetusta
voitosta.
"Kaikesta sydämestäni, rakas isä", vastasi Filip.
Mutta helppo oli huomata, ettei näiden sanain sävy ollut
sopusoinnussa merkityksen kanssa.
"Kas niin, ja nyt kun olet siitä päässyt, riennä joutuin!"
Ja ukko työnsi häntä menemään.
"Mutta minne te tahdotte minun menemään?" kysyi Filip.
"Tietysti tuonne, hitto vie!"
"Tuonneko?"
"Niin, kuningattaren luo."
"Eikä mitä, isä, ei, kiitos vaan!"
"Miksi ei? Miksi kiitos vaan? Oletko hullu? Etkö tahdo takaisin
kuningattaren luo?"
"En, se ei käy päinsä; te ette ajattele, mitä tahdotte."
"Vai ei käy päinsä! Etkö voi palata kuningattaren luo, joka odottaa
sinua?"
"Joka odottaa minua?"
"Juuri niin; kuningattaren luo, joka ikävöi sinua."
"Ikävöi minua!"
Ja Filip loi parooniin tuikean silmäyksen.
"Uskonpa todellakin, isäni, että unohdatte, mitä sopii puhua", sanoi
hän kylmästi.
"Kummallista, kunniani kautta!" sanoi ukko suoristuen ja polkien
jäätä. "Kuuleppas, Filip, ole niin hyvä ja sano, mistä tulet."
"Monsieur", vastasi toinen surumielisesti, "pelkään tosiaankin, että
minulle tulee varmuus."
"Mikä varmuus?"
"Se, että teette pilaa minusta taikka..."
"Taikka..."
"Anteeksi, isäni, taikka olette tulemassa hulluksi."
Ukko tarttui nyt poikaansa käsivarteen niin rajusti, että nuori mies
rypisti kipeäntunteesta kulmakarvojaan.
"Kuulkaapa, herra Filip", sanoi ukko. "Amerika on hyvin kaukana
Ranskasta, sen kyllä tiedän."
"Hyvin kaukana", toisti Filip, "mutta en ymmärrä, mitä tarkoitatte;
olkaa hyvä ja selittäkää."
"Se on sellainen maa, jossa ei ole kuningasta eikä kuningatarta."
"Eikä alamaisia."
"Aivan oikein! Eikä alamaisiakaan, herra filosofi. Siitä en kiistele,
eikä se minua vähääkään liikuta, mutta minusta ei ole yhdentekevää,
vaan päinvastoin minua piinaa ja nöyryyttää se, että minäkin pelkään
saavani erään varmuuden."
"Minkä? Kaikissa tapauksissa luulen, että varmuutemme koskevat ihan
eri asioita."
"Minulla näet on se pelko, että sinä olet hölmö, poikani, eikä se ole
luvallista tuonnäköiselle kookkaalle veitikalle. Katso nyt tuonne!"
"Katson kyllä."
"No? Kuningatar kääntyy tänne päin, jo kolmannen kerran. Niin,
herraseni, kuningatar on kolmasti kääntynyt, ja katso, nyt hän taas
kääntyy. Hän etsii... ketä? Herra hölmöä, herra puritaania, Amerikan
herraa! Aha!"
Ja pieni ukko puri, ei enää hampailla, vaan ikenillä harmaata
peurannahkaista hansikastaan, johon olisi mahtunut kaksikin sellaista
kättä kuin hänen.
"Entä sitten, isäni, vaikka olisikin totta, mikä ei ole luultavaa,
että kuningatar etsii juuri minua?"
"Ah!" toisti ukko tömistäen jalkaansa. "Vaikka olisi totta, sanoo
hän. Mutta siinä miehessä ei ole minun vertani, se ei ole Taverneyn
poika!"
"Vai ei minulla ole suonissani teidän vertanne", mutisi Filip. Sitten
hän sanoi aivan hiljaa, katsahtaen taivasta kohti:
"Pitääkö minun siitä kiittää Jumalaa?"
"Monsieur", sanoi ukko, "sanon sinulle, että kuningatar kaipaa sinua,
hakee sinua."
"Hyvin te näette, isä", vastasi Filip kuivasti.
"Kuuleppa", jatkoi ukko leppeämmin, koettaen hillitä
maltittomuuttaan, "anna minun selittää. Tosin kyllä sinulla on omat
syysi, mutta minulla on kokemusta. Sano nyt, hyvä Filip, oletko mies
vai etkö?"
Filip kohautti hieman hartioitaan eikä vastannut. Kun ukko nyt
huomasi turhaan odottavansa vastausta, rupesi hän, pikemmin
ylenkatseen kuin minkään tarpeen vuoksi, tuijottamaan poikaansa, ja
silloin hän harmikseen sai tämän kasvoissa nähdä sen arvokkuuden,
järkkymättömän maltin, voittamattoman tahdon, jolla Filip oli
varustettu taisteluun kaiken hyvän puolesta. Hän salasi tuskansa,
hyväili puuhkalla nenänsä punaista nipukkaa ja virkkoi niin
suloisella äänellä kuin Orfeus oli puhutellut Tessalian kallioita:
"Filip, ystäväiseni, kuunteleppa nyt, mitä sanon."
"Minusta tuntuu, etten neljännestuntiin ole muuta tehnyt kuin
kuunnellut."
"Kyllä minä sinut, herra amerikalainen, romahutan majesteettisesta
korkeudestasi", ajatteli ukko. "Lienee sinullakin, jättiläinen,
heikko puolesi; kunhan pääsen siihen kiinni vanhoilla kynsilläni,
niin saat nähdä."
Sitten hän sanoi ääneen:
"Erästä asiaa et ole huomannut, Filip."
"Mitä?"
"Erästä seikkaa, joka on kunniaksi lapselliselle mielellesi."
"Antakaa kuulla, isä."
"Asia on se, että sinä tulet Amerikasta, jonne olit lähtenyt
siihen aikaan, kun oli vain kuningas, mutta ei kuningatarta, ellei
oteta lukuun rouva Dubarryta, jollainen majesteetti ei juuri
herätä kunnioitusta. Sitten palaat, näet kuningattaren ja tuumit:
kunnioittakaamme häntä."
"Epäilemättä."
"Lapsi-parka!" sanoi ukko.
Ja hän peitti suunsa puuhkalla, tukehuttaakseen yskänsä ja samalla
hohotuksensa.
"Kuinka", kysyi Filip, "te surkuttelette minua, että pidän
arvossa kuninkuutta, te Taverney Maison-Rouge, ranskalainen kelpo
aatelismies?"
"Malta, en minä kuninkuudesta puhu, vaan kuningattaresta."
"Teistä siinä on eroa!"
"Totta vie! Mitä kuninkuus on? Kruunu, eikä siihen kajota, hornan
nimessä! Mitä on kuningatar? Nainen, niin juuri, nainen, ja siihen
kajotaan."
"Kajoatteko häneen?" huudahti Filip punastuen suuttumuksesta ja
ylenkatseesta ja liitti näihin sanoihin niin ylpeän liikkeen, ettei
yksikään nainen olisi voinut häntä katsella rakastamatta eikä
yksikään kuningatar ihailematta.
"Sinä et sitä usko, tietysti et. No hyvä, --" sanoi ukko matalalla,
ilkeällä äänellä, hymähtäen riettaasti, "kysy herra de Coignylta,
kysy herra de Lauzunilta, kysy herra de Vaudreuililta."
"Vaiti, vaiti, isä!" huudahti Filip kumeasti, "taikka, kun en näistä
kolmesta herjauksesta voi teitä kolmasti lävistää miekallani, niin
lävistän itseni, sen vannon, ja armotta, heti paikalla!"
Taverney peräytyi askeleen, käännähti ympäri niin kevyesti kuin
Richelieu kolmikymmenvuotiaana, ravisti puuhkaansa ja sanoi:
"Jaa, jaa, elukat ovat tyhmiä: hevonen on aasi, kotka on hanhi, kukko
on kuohilas. Hyvästi, sinusta on ollut huvia! Luulin olevani esi-isä,
jokin Kassander, mutta nyt minussa ilmeneekin jokin Valerus, Adonis,
Apollo. Hyvästi!"
Ja taas hän pyörähti kantapäillään.
Filip oli käynyt synkäksi; hän pysäytti ukon puolikäännöksessä.
"Ettehän ole tarkoittanut, mitä puhutte, isäni?" sanoi hän. "Sillä
jalosukuisen aatelismiehen, kuten teidän, on mahdotonta uskottaa
tuollaisia parjauksia, joiden alkuunpanijat eivät ole vain naisen ja
kuningattaren, vaan samalla kuningasvallan vihollisia."
"Vielä hän epäilee, pahkahupsu!" ivasi Taverney.
"Oletteko puhunut totta, niinkuin puhuisitte Jumalan edessä?"
"Olen kun olenkin."
"Jumalan edessä, jota lähestytte joka päivä!"
Nuori mies oli itse jatkanut niin ylenkatseellisesti keskeyttämäänsä
puhelua; tämän edun huomasi parooni ja astui taas likemmäksi.
"Luulisin", sanoi hän, "että minussa on hiukan aatelismiestä, herra
poikani, ja etten valehtele... aina."
Tämä "aina" tuntui vähän naurettavalta, mutta Filip ei nauranut.
"Te siis arvelette", sanoi Filip, "että kuningattarella on ollut
rakastajia?"
"Mokomakin uutinen!"
"Ne, jotka nimititte?"
"Ja muita... mistä minä tiedän? Kysy kaupungilta ja hovilta. Täytyy
olla Amerikasta tullut, ellei tiedä, mitä puhutaan."
"Ja kutka puhuvat, monsieur? Kurjat häväistyskirjailijat?"
"Ahaa! Vai pidätkö minua uutistenlevittäjänä?"
"En, ja sehän juuri on onnetonta, että teidän kaltaisenne toistavat
sellaisia häväistyksiä, jotka muuten häipyisivät kuin epäterveelliset
huurut pimittämästä ihaninta aurinkoa. Juuri te ja muut ylimykset,
kun kertaatte näitä huhuja, annatte niille kauhean sitkeyden. Voi,
isäni, älkää Herran tähden enää puhuko semmoisia asioita!"
"Puhun sittenkin."
"Ja miksi niin teette?" huudahti nuori mies jalkaa polkien.
"Siksi", vastasi ukko, takertui poikansa käsivarteen ja katseli
häntä hymyillen kuin paholainen, "että saisin sinut uskomaan olleeni
oikeassa, kun sanoin: Filip, kuningatar kääntyy; kuningatar etsii;
kuningatar ikävöi; riennä, riennä, kuningatar odottaa!"
"Taivaan nimessä", huudahti nuori mies peittäen kasvonsa käsillään,
"vaietkaa, isä, muuten teette minut hulluksi!"
"Todellakaan en sinua ymmärrä, Filip", sanoi ukko. "Onko rakastuminen
rikollista? Sehän todistaa, että ihmisellä on sydän. Eikö tämän
naisen silmistä, äänestä, käytöksestä näy mitä hänellä on sydämessä?
Hän rakastaa, kuuletko? Mutta sinä olet filosofi, puritaani,
kveekari, Amerikan ihminen, sinä et rakasta. Jätä hänet siis
katselemaan, käännähtelemään, odottelemaan, loukkaa häntä, ylenkatso,
hylkää, sinä Filip, nimittäin: _Josef de Taverney_!"
Ja nähtyään, mitä nämä julman ivallisesti korostetut sanat
vaikuttivat, riensi pieni ukko tiehensä kuin kiusaaja annettuaan ensi
neuvon rikokseen.
Filip jäi yksin paisunein sydämin, kuohahtelevin miettein; ei
huomannut sitäkään, että oli jo puolen tuntia seissyt kuin naulattuna
yhteen paikkaan, että kuningatar oli lopettanut kierroksensa ja nyt
palasi katsahtaen häneen, kunnes kuningatar ohitse kulkiessaan huusi
saattueensa keskeltä:
"Nyt lienette jo kyllin levännyt, herra de Taverney? Tulkaa siis, ei
täällä kukaan muu niin kuninkaallisesti osaa kuljettaa kuningatarta.
Antakaa tilaa, herrat!"
Filip riensi hänen luokseen sokeana, hurjana, huumaantuneena.
Laskiessaan kätensä reen selkämykseen hän tunsi liekehtivänsä;
kuningatar oli veltosti nojautunut taaksepäin; nuoren miehen sormet
olivat hipaisseet Marie-Antoinetten hiuksia.