Jokainen tuntee sen pitkulaisen neliön, joka kesällä on merivihreä ja
läikehtivä, talvella valkoinen ja rosoinen, ja jolla vielä nykyäänkin
on nimenä Sveitsiläislampi. Pitkin lammen reunoja kulkee käytävä,
jonka lehmukset iloisesti kurottavat punertavia oksiaan aurinkoa
kohti, ja siellä on kaikensäätyisiä ja -ikäisiä kävelijöitä, jotka
tahtovat nauttia reellä ajon ja luistelun katselemisesta.
Naisten puvuissa tulee hälisevästi esille sekaisin vanhan hovin
hieman rasittavaa ylellisyyttä ja uuden kuosin hieman oikullista
luontevuutta. Korkeat hiuslaitteet, nuoria otsia varjostavat harsot,
useimmilla vaatehatut, turkisvaipat ja silkkihameiden laajat
poimureunukset ja toiselta puolen punaiset takit, taivaansiniset
univormut, keltaiset liverit ja suuret, valkoiset kaavut tekevät
yhteensä hyvinkin merkillisen sekamelskan. Sinivalkoiset palvelijat
pistävät tästä joukosta esille kuin uni- ja ruiskukat, joita tuuli
huojuttaa tähkäpäiden tai apilain seassa.
Toisinaan kuuluu kokoontuneen väen taholta ihastuksen huuto, kun
taitava luistelija Saint-Georges on piirtänyt niin täydellisen
ympyrän, ettei mittaustieteilijäkään siinä keksisi mainittavaa
virhettä.
Sillaikaa, kun lammen rannoilla on niin paljon katselijoita, että he
lämmittävät toisiaan kosketuksella ja kaukaa näyttävät kirjavalta
matolta, jonka yläpuolella leijailee usvaa, pakkasen puristamaa
hengitystä, tarjoo itse lampi, paksuksi jääkuvastimeksi muuttuneena,
mitä moninaisimman ja varsinkin vaihtelevimman näyn.
Tuolla kiitää kolmen suunnattoman ison paimenkoiran vetämä reki
kuin venäläinen kolmivaljakko pitkin jäätä. Vaakunakoristeisiin
samettiloimiin puetut koirat, päähineinä liehuvia sulkia, ovat sen
näköisiä kuin kummituseläimet Callotin paholaiskuvissa tai Goyan
velhomaalauksissa.
Niiden isäntä, herra de Lauzun, lojuu huolettomasti tiikerinnahoilla
sisustetussa reessä ja painautuu hieman sivulle hengittääkseen
vapaammin, mikä luultavasti ei onnistuisi, jos hän kääntäisi kasvonsa
suoraan tuulta vasten.
Siellä täällä pyrkivät jotkut hiljakseen kulkevat reet muista eroon.
Erääseen näistä reistä astuu nainen, jolla varmaankin kylmän vuoksi
on naamio, ja uljas luistelija, yllään kultanauhuksilla koristettu
avara samettiviitta, nojaa selkämykseen antaakseen parempaa
vauhtia reelle, jota sysää ja samalla ohjaa. Naamioidun naisen ja
avaraviittaisen luistelijan välinen keskustelu on kuiskutusta, eikä
kukaan voi moittia heidän salaista kohtaustaan vapaassa ulkoilmassa,
koko Versaillesin nähtävissä.
Mitä se toisiin kuuluu, mitä he puhuvat, kunhan heidät vain nähdään,
ja mitä he siitä huolivat, että heidät nähdään, kunhan vain ei heitä
kuulla. Ilmeisesti he kaikkien näiden joukossa elävät omaa eristettyä
elämäänsä ja kiitävät muun väen seassa kuin kaksi muuttolintua. Minne
he kulkevat? Siihen tuntemattomaan maailmaan, jota kaikki sielut
etsivät ja jonka nimenä on autuus.
Äkkiä syntyy näiden keijukaisten kesken, jotka enemmän liukuvat
kuin käyvät, suuri hälinä. Se johtuu siitä, että Sveitsiläislammen
rannalle on ilmestynyt kuningatar, että hänet on tunnettu ja
valmistetaan hänelle tilaa, mutta silloin hän viittaa kädellään, että
kaikki jäisivät paikoilleen.
Kajahtaa huuto: eläköön kuningatar! Sitten järjestyvät kiitävät
luistelijat ja työnnettävät reet kuin sähkövoimalla suureksi kehäksi
sen paikan ympärille, jonne ylhäinen tulija on pysähtynyt.
Kaikkien huomio on kiintynyt häneen.
Herrat lähestyvät sulavin liikkein, naiset järjestävät pukujansa
kunnioittavan säädylliseksi, ja jokainen pyrkii melkein yhtymään
aatelismiesten ja ylempien upseerien ryhmiin, jotka kiirehtivät
tervehtimään kuningatarta.
Ylhäisten henkilöiden joukossa, joita yleisö pitää silmällä, on muuan
erittäin huomattava, joka ei seuraa yleistä harrastusta eikä riennä
kuningattaren luo, vaikka on tämän puvun ja seuralaiset tuntenut,
vaan päinvastoin jättää rekensä ja poikkee vastakkaiselle käytävälle
kadoten sinne seurueineen.
Artoisin kreivi, joka nähtiin uljaimpien ja taitavimpien luistelijain
joukossa, oli ensimmäisiä rientämään sinne, missä hänen kälynsä oli.
"Näettekö", sanoi hän hiljaa kuningattarelle, suudellen tämän kättä,
"kuinka veljemme Provencen kreivi teitä karttaa?"
Ja näin sanoen hän viittasi kuninkaalliseen korkeuteen, joka harpaten
kiirehti kuuraisen vesakon halki kiertoteitse vaunujensa luo.
"Hänen ei tee mieli kuulla nuhteitani", selitti kuningatar.
"Mitä nuhteisiin tulee, joita hän odottanee, koskee se asia minua,
eikä hän senvuoksi teitä vältä."
"No sitten hänellä on omantunnon vaivoja", sanoi kuningatar hilpeästi.
"Hänellä on toinenkin syy, kälyni."
"Mikä?"
"Sen saatte kuulla. Hän on juuri saanut tietää, että mainio voittaja,
herra de Suffren, saapuu tänä iltana, ja kun se on tärkeä uutinen, ei
hän suo teidän siitä saavan tietoa."
Kuningatar näki ympärillään muutamia uteliaita, joita ei kunnioitus
pitänyt niin loitolla, etteivät olisi kuulleet hänen lankonsa sanoja.
"Herra de Taverney", sanoi hän, "olkaa niin hyvä ja katsokaa, onko
rekeni kunnossa, ja jos isänne on täällä, syleilkää häntä; saatte
minulta lomaa neljännestunniksi."
Nuori mies kumarsi ja riensi joukon puhki toimittamaan kuningattaren
asiaa. Väkijoukko oli myös ymmärtänyt: sillä on joskus tarkka vaisto;
se laajensi kehää, ja kuningatar jäi Artoisin kreivin kanssa paremmin
rauhaan.
"Selittäkää nyt, lankoni", sanoi kuningatar; "mitä etua hänellä siitä
on, etten saisi tietää herra de Suffrenin tulevan."
"Voi, kälyni, onko mahdollista, että te, nainen, kuningatar ja hänen
vastustajansa, ette heti pääse selville tämän ovelan poliitikon
tarkoituksesta? Herra de Suffren saapuu tänne, eikä hovissa sitä
tiedä kukaan. Herra de Suffren on Intianmeren sankari ja siis
oikeutettu saamaan Versaillesissa komean vastaanoton. No niin,
hän saapuu; kuningas ei tiedä asiasta mitään ja laiminlyö hänet
tietämättään, siis vastoin tahtoaankin, ja te, kälyni, samoin. Mutta
sillä välin Provencen kreivi, joka nyt tietää odottaa herra de
Suffrenia, ottaa herttaisesti vastaan merisankarin, hymyilee hänelle,
hellii häntä, laatii hänelle runonkin ja liittyen läheisesti Intian
sankariin pääsee itsekin tavallaan Ranskan sankariksi."
"Se on selvä asia", myönsi kuningatar.
"Niin päivänselvä!" sanoi kreivi.
"Teiltä unohtuu vain muuan seikka, hyvä viestintuoja."
"Mikä?"
"Kuinka teille on selvinnyt tämä rakkaan veljen ja langon kaunis
suunnitelma?"
"Kuinkako sen tiedän? Samoin kuin kaiken muun, mitä hän puuhaa. Se
on hyvin yksinkertaista: huomattuani Provencen kreivin urkkivan
kaikkea, mitä minä teen, olen palkannut väkeä ilmoittamaan minulle,
mitä hommia hänellä on. Siitä voi olla minulle hyötyä ja teillekin,
kälyni."
"Kiitos liittolaisuudesta, mutta entä kuningas?"
"Kuninkaalle on jo ilmoitettu."
"Tekö ilmoititte?"
"En suinkaan, vaan meriministeri, jonka lähetin hänen luokseen. Koko
asia ei kuulu minulle; ymmärrättehän, minä olen liian kevytmielinen,
tuhlari, hulluttelija, niin ettei minun sovi sekaantua näin
tärkeisiin asioihin."
"Oliko meriministerikin tietämätön herra de Suffrenin tulosta
Ranskaan?"
"Hyvä käly, olettehan tuntenut kyllin monta ministeriä niinä
neljänätoista vuotena, jolloin olette ollut Ranskan dauphine tai
kuningatar, tietääksenne, etteivät ne herrat koskaan tärkeätä asiaa
tiedä. Tällä kertaa sai ministeri tietonsa minulta ja ihastui."
"Sen kyllä uskon."
"Käsitätte kaiketi, hyvä käly, että se mies on koko ikänsä minulle
kiitollinen, ja hänen kiitollisuuttaan juuri tarvitsenkin."
"Mitä varten?"
"Välittämään lainaa."
"Ai, ai", huudahti kuningatar nauraen, "nyt te pilasitte kauniin
tekonne!"
"Varmaankin te tarvitsette rahaa", sanoi Artoisin kreivi vakavan
näköisenä. "Ranskan pojan kunnian kautta lupaan käytettäväksenne
puolet siitä, mitä saan."
"Pitäkää kaikki", sanoi Marie-Antoinette; "tällä haavaa, Jumalan
kiitos, en tarvitse mitään."
"Mutta hitto vie, älkää vain kovin myöhään muistuttako minulle
lupaustani."
"Miksi niin?"
"Siksi, että jos kauan viivyttelette, minun voisi käydä mahdottomaksi
pitää sanaani."
"Olkoon niin; minun on siis myös pidettävä huolta siitä, että keksin
jonkin valtiosalaisuuden."
"Mutta te vilustutte, kälyni", sanoi prinssi, "poskenne jo
sinertyvät, sanon teille."
"Tuossahan herra de Taverney jo tuo tänne rekeni."
"Ette siis enää kaipaa seuraani?"
"En."
"Siinä tapauksessa pyydän ajamaan minut pois."
"Miksi? Vai luuletteko ehkä, että jollakin tapaa häiritsette minua?"
"En suinkaan, vaan päinvastoin itse tarvitsen vapauttani."
"Hyvästi siis!"
"Näkemiin, rakas käly!"
"Milloin?"
"Tänä iltana."
"Mitä illalla on?"
"Ei ole, vaan tulee."
"No mitä sitten tulee?"
"Paljon väkeä kuninkaan pelipöydän ääreen."
"Minkä vuoksi?"
"Senvuoksi, että meriministeri tuo sinne herra de Suffrenin."
"Hyvä on, hyvästi siis iltaan asti!"
Nuori prinssi kumarsi kuningattarelle viehättävän kohteliaasti, kuten
hän osasi, ja hävisi väen joukkoon.
Isä Taverney oli katseillaan seurannut poikaansa, kun tämä poistui
kuningattaren luota pitämään huolta reestä. Mutta pian hänen
katseensa oli palannut kuningattareen. Marie-Antoinetten vilkas
puhelu lankonsa kanssa teki hänet hieman levottomaksi, sillä
se katkaisi kaiken tuttavallisuuden, jota kuningatar juuri oli
osoittanut hänen pojalleen. Hän tyytyikin vain ystävällisesti
nyökkäämään Filipille, kun tämä oli suorittanut reen liikkeellepanoa
varten tarpeelliset valmistukset, ja kun nuori mies noudattaen
kuningattaren käskyä aikoi syleillä isäänsä, jota ei ollut kymmeneen
vuoteen nähnyt, viittasi tämä häntä poistumaan ja sanoi:
"Myöhemmin, myöhemmin, tule sitten, kun virantoimituksesi on
päättynyt. Sitten saadaan puhella."
Filip poistui siis, ja parooni näki hyvillä mielin, että Artoisin
kreivi sanoi jäähyväiset kuningattarelle.
Tämä istuutui rekeen ja otti Andréen viereensä, ja kun kaksi kookasta
palvelijaa kiirehti työntämään rekeä, sanoi kuningatar:
"Ei, ei, en tahdo kulkea sillä tavoin. Ettekö luistele, herra de
Taverney?"
"Kyllä, madame", vastasi Filip.
"Antakaa luistimet herra upseerille!" käski kuningatar ja kääntyen
Filipin puoleen lisäsi:
"En tiedä, mistä olen saanut päähäni, että te luistelette yhtä hyvin
kuin Saint-Georges."
"Jo monta vuotta sitten", sanoi Andrée, "Filip luisteli vallan
mainiosti."
"Eikä nyt kukaan voi kanssanne kilpailla, vai mitä, herra de
Taverney?"
"Kun teidän majesteetillanne on minuun niin suuri luottamus", sanoi
Filip, "niin koetan parastani."
Tällöin hän jo oli kiinnittänyt kenkiinsä luistimet, jotka olivat
niin teräviksi hiotut kuin veitset. Nyt hän asettui reen taakse,
antoi sille toisella kädellä vauhtia, ja niin alkoi kulku.
Silloin saatiin katsella merkillistä näytelmää. Kaikkien
voimistelijain kuningas Saint-Georges, komea mulatti, yleisön
suosikki, etevin kaikissa ruumiinharjoituksissa, aavisti itselleen
kilpailijaa tästä nuoresta miehestä, joka uskalsi hänen ohellaan
heittäytyä kilparadalle.
Hän alkoikin heti liehua kuningattaren reen ympärillä niin
kunnioittavin ja siroin kumarruksin, ettei tottuneinkaan hovimies
ollut Versaillesin parkettilattialla koskaan tervehtinyt
viehättävämmin. Hän piirteli reen ympäri mitä nopeimpia ja
säännöllisimpiä kehiä, kietoen sen perätysten renkailla, jotka
ihailtavasti liittyivät toisiinsa, niin että jokainen uusi kaari
kulki reen editse ja hän sitten, jäätyään reen taakse kehää
päättämään, uudella ponnahduksella piirsi eteenpäin kiitäen soikion
ja taas voitti sen matkan, minkä reki oli päässyt edelle. Kukaan
ei edes katseella voinut tätä liikehtimistä seurata joutumatta
ihmettelyn ja hämmästyksen valtaan.
Filip oli tästä jo kiihtynyt ja teki uhkarohkean päätöksen: työnsi
rekeä niin pelottavan nopeasti, että Saint-Georges pari kertaa jäi
suorittamaan ympyriään sen taakse, ehtimättä edelle, ja kun reen kova
vauhti sai monet päästämään kauhun huutoja, jotka olisivat voineet
säikäyttää kuningatarta, sanoi Filip:
"Jos teidän majesteettinne tahtoo, niin pysäytän tai ainakin
hiljennän."
"Ei, ei!" huudahti kuningatar hurjassa innossa, joka oli hänelle
ominainen sekä työssä että huvissa. "En minä pelkää, nopeammin,
ritari, jos voitte, nopeammin!"
"Sitä parempi! Kiitän luvastanne, madame. Pidän kyllä lujasti kiinni,
saatte luottaa minuun."
Ja kun hänen jäntevä kätensä taas tarttui selkämyksen kolmioon, oli
ote niin raju, että koko reki tutisi. Tuntui melkein siltä, kuin hän
olisi sen nostanut suoralla kädellä.
Sitten hän käytti työntöön toistakin kättään, mitä ei ollut tähän
asti huolinut tehdä, ja kuljetti rekeä edellään, ikäänkuin se olisi
ollut vain leikkikalu hänen rautakourissaan.
Tästä lähtien hän kiiti Saint-Georgesin ympyrien halki vielä
suuremmissa kehissä, niin että reki liikkui kuin notkein ihminen,
kääntyi ja kiersi koko pituudeltaan, ikäänkuin olisi ollut
vain tavallinen kengänpohja, jollaisella seisten Saint-Georges
muokkasi jäätä; huolimatta koostaan, painostaan ja muodostaan oli
kuningattaren reki muodostunut luistimeksi, se eli, liiti ja kieppui
kuin tanssija.
Saint-Georges, joka oli kiemuroissaan sirompi, hienompi ja
säännöllisempi, alkoi pian käydä levottomaksi. Hän luisteli jo
toista tuntia. Filip näki hänen hikoilevan, hänen polvitaipeittensa
vavahtelevan jännityksestä ja päätti hänet voittaa uuvuttamalla.
Hän alkoi siis liikkua toisella tapaa, herkesi piirtämästä ympyriä,
joiden vuoksi oli pakko yhä nostaa rekeä, ja työnsi suoraan
eteenpäin. Nyt reki kiiti vasamaa nopeammin.
Saint-Georges tavoitti hänet pian yhdellä ponnahduksella, mutta
Filip käytti hyväkseen sitä hetkeä, jolloin toinen rynnistys tekee
ensimmäisen vauhdin moninkertaiseksi, ja sai reen liukumaan vielä
koskemattomalle kohdalle jäätä, mutta uusi vauhti oli niin ankara,
että hän itse jäi taemmaksi.
Nyt syöksähti Saint-Georges ottamaan rekeä kiinni, mutta silloin
Filipkin kokosi voimansa, pyyhkäisi luistimen äärimmäisellä särmällä
liitäen kilpailijansa ohitse ja pääsi molemmin käsin tarttumaan
rekeen. Sitten hän jättiläisliikkeellä kiepautti reen ympäri ja
lennätti sitä taas eteenpäin vastakkaiseen suuntaan; sillaikaa
Saint-Georges, joka ei voinut kohta hillitä suunnatonta vauhtiaan,
menetti korvaamatonta aikaa ja jäi kauas taakse.
Ilma kaikui niin vilkkaista suosionhuudoista, että Filip hämillään
punastui. Mutta hän hämmästyi suuresti, kun kuningatar, itsekin
taputettuaan käsiään, kääntyi häneen päin ja sanoi hekumallisen
nääntymyksen äänensävyllä:
"Voi, herra de Taverney, kun nyt voitto jäi teille, armahtakaa,
muuten tapatte minut!"
X