Vuoden 1784 talvea, tuota hirviötä, joka ahmi kuudenneksen Ranskan
väestöä, emme ole voineet, vaikka se porteille jyskytti, kuitenkaan
nähdä Richelieun herttuan luona, me kun siellä olimme sulkeutuneina
niin lämpöiseen ja niin hyvätuoksuiseen ruokasaliin.
Hiukkanen härmää akkunaruuduissa on luonnon prameutta, joka tulee
ihmisten ylellisyyden lisäksi. Talvi tarjoo timanttejaan, puuteriaan
ja hopeakirjaustaan pohatalle, joka on kääriytynyt turkkiinsa tai
sulkeutunut vaunuihinsa tai verhoutunut puuvillaan ja samettiin,
lämmitetyssä huoneustossaan. Kaikki huurre on loistoa, kaikki
äkilliset ilmanmuutokset vain näyttämön vaihtoa, jota rikas
ruutujensa lävitse katselee, kun suuri ja ikuinen, Jumalaksi
nimitetty koneenkäyttäjä sitä panee toimeen.
Kenen on lämmin, se voi todellakin ihailla lehdettömiä puita ja
mieltyä talvivaippaisten lakeuksien jylhiin näköaloihin.
Ken tuntee huumausta valmiin päivällisen ihanista tuoksuista, se
saattaa virkistääkseen ajatuksiaan joskus raotetusta akkunasta imeä
pohjatuulen kirpeätä henkäystä ja lumen hyytävää huurua.
Ja lopuksi se, joka kärsimyksistä vapaan päivän mentyä, jolloin
miljoonat hänen omista maanmiehistään ovat kärsineet, oikaisee
itsensä haahkanuntuvien ja hienojen lakanain alle hyvin lämpöisessä
vuoteessa, saattaa Lucretiuksen mainitseman ja Voltairen ylistämän
itsekkään miehen lailla olla sitä mieltä, että tässä kaikkein
parhaimmassa maailmassa kaikki on hyvällä kannalla.
Mutta kenen on vilu, se ei lainkaan näe näitä komeuksia luonnossa,
jolla on yhtä runsaasti valkeata kuin vihreätä vaippaa.
Kenen on nälkä, se etsii maata ja pakenee taivasta, auringotonta ja
siis onnettomalle hymyilemätöntä taivasta.
Siihen aikaan, mikä nyt on esillä, nimittäin huhtikuun puolivälissä,
vaikeroitsi kolmesataa tuhatta onnetonta pakkasen ja nälän
näännyttäminä yksistään Pariisissa, jossa ei ollut, koska muka ei
ainoassakaan kaupungissa ollut useampia rikkaita, ryhdytty mihinkään
toimiin köyhien pelastamiseksi sortumasta kylmän ja kurjuuden kynsiin.
Jo neljän kuukauden aikana oli tyly sää ajanut maaseudun köyhiä
kaupunkeihin, niinkuin talven on tapana ajaa susia metsistä kyliin.
Ei ollut enää leipää eikä puita. Ei leipää niille, jotka kestivät
kylmää, eikä puita niille, jotka tahtoivat leipää paistaa.
Kaikki varastonsa oli Pariisi ahmaissut yhdessä kuukaudessa;
kauppiaskunnan esimies, varomaton ja kyvytön, ei osannut toimittaa,
että Pariisiin, joka oli hänen haltuunsa uskottu, tuotaisiin
kaupungin ympäriltä viiden penikulman matkalta kaksisataa tuhatta
syltä puita, mitkä olivat saatavissa.
Menettelyään hän puolusti näin:
Kun oli pakkanen, esti se hevosia kulkemasta, ja kun oli suoja,
ei riittänyt hevosia eikä rattaita. Ludvig XVI, aina hyvä, aina
inhimillinen, aina ensimmäinen tarkkaamaan kansansa ruumiillisia
tarpeita, vaikka sen yhteiskunnalliset tarpeet helpommin jäivät
häneltä huomaamatta, myönsi aluksi kaksisataa tuhatta livreä
rattaiden ja hevosten vuokraamiseen ja otti sitten niin yhdet kuin
toisetkin pakkotilauksella valtion huostaan.
Kulutus oli kuitenkin edelleen tuontia suurempi. Täytyi rajoittaa
ostoa. Kukaan ei saanut yleisestä halkotarhasta viedä enempää kuin,
aluksi yhden kuorman ja sitten puoli kuormaa. Silloin nähtiin
puuvaraston edustalla pitkät jonot ihmisiä, kuten myöhemmin nähtiin
jonotettavan leipäpuotien ulkopuolella.
Kuningas jakeli almuiksi koko käsikassansa. Hän nosti kaupunkitullin
tuloja kolme miljoonaa ja käytti nämä köyhien avustuksiin selittäen,
että kipeidenkin tarpeiden piti väistyä ja vaieta pakkasen ja nälän
vaatimusten tieltä.
Kuningatar puolestaan lahjoitti säästövaroistaan viisisataa tuhatta
louisdoria. Luostarit, sairaalat, julkiset rakennukset muutettiin
turvakodeiksi, ja samoin kuin kuninkaallisten linnojen portit,
avautuivat myös muut ajoportit talonisäntien käskystä päästääkseen
pihoille köyhiä, jotka tulivat kyyristelemään suuren nuotion
ympärille.
Tällä tavoin toivottiin kestettävän suojaisiin ilmoihin asti.
Mutta taivas oli heltymätön. Joka ilta levisi taivaanlaelle
vaskenkarvainen huntu, tähdet kiilsivät kylminä ja kovina kuin
kalmansoihdut, ja yöllinen pakkanen tiivisti taas timanttijärveksi
kalpean lumen, joka oli sydänpäivän auringossa hetkeksi sulanut.
Pitkin päivää loivat tuhannet työläiset kuokilla ja lapioilla
lumi- ja jääröykkiöitä talojen viereen, niin että paksut ja kosteat
kaksoisvallit puoleksi täyttivät jo ennestäänkin yleensä liian ahtaat
kadut. Raskaat vaunut, joiden pyörät luiskahtelivat, ja tuontuostakin
kompastelevat hevoset tunkivat näille valleille jalkamiehen, jota
uhkasi kolminainen vaara: lankeeminen, yhteentörmäys ja lumivyöry.
Pian paisuivat lumi- ja jäävallit niin suuriksi, että puodit jäivät
niiden piiloon ja käytävät menivät umpeen ja että täytyi lakata
kuljettamasta pois näitä kasoja, kun ei enää riittänyt työvoimia eikä
ajoneuvoja.
Voimaton Pariisi myönsi joutuneensa tappiolle ja antoi talven riehua.
Niin kuluivat joulu-, tammi-, helmi- ja maaliskuu; joskus oli
Pariisi, jolta puuttui viemäreitä ja rinteitä, parin, kolmen päivän
suojasään vuoksi valtamerenä.
Sellaisina päivinä pääsi muutamien katujen poikki vain uimalla. Sinne
vajosi ja upposi hevosia. Ajoneuvot eivät uskaltaneet siellä kulkea
hiljaakaan; ne olisivat muuttuneet veneiksi.
Uskollisena luonteelleen Pariisi sepitti pilkkalauluja tulvan
uhkaamasta tuhosta, kuten oli renkuttanut nälkäkuolemasta. Oikein
miehissä mentiin kauppahalleihin katselemaan, kuinka kalaeukot
myyskentelivät tavaraansa ja huutelivat ostajia, jalassa suunnattomat
saappaat, housut saappaanvarsissa ja hameet sonnustettuina
vyötäisille asti, kaikki hihkuen, viittoillen ja roiskuttaen
toistensa päälle siinä lammikossa, joka oli heidän olinpaikkansa.
Mutta kun suojasäätä kesti vain pari päivää, kun sitä seurasi
jää yhä paksumpana ja itsepintaisempana, kun eiliset järvet
jähmettyivät huomispäivänä liukkaaksi kristalliksi, tuli vaunujen
sijaan rekiä, jotka luistelijain työntäminä tai hokkakenkäisten
hevosten vetäminä kiitivät pitkin sileäksi kuvastimeksi muuttuneita
katuja. Seine-virtaa, joka oli jäätynyt monen jalan syvältä, pitivät
yhtymäpaikkanaan joutilaat joukot, jotka siellä harjoittelivat
juoksua, oikeammin luisumista, luistelua, yleensä kaikenlaisia
leikkejä, ja sitten, tästä voimistelusta lämmenneinä ja väsymyksen
pakottamina levähtämään, kiirehtivät lähimmän rovion ääreen
estääkseen hikeä jäsenille jäätymästä.
Oli tulossa se hetki, jolloin kulkuyhteyden ollessa vesitse
keskeytyneenä ja maitse mahdotonta ei enää saapuisi elintarpeita ja
jolloin Pariisi, tämä jättiläisruumis, sortuisi ravinnon puutteeseen,
niinkuin hirviömäiset valaat, jotka tehtyään olinpaikkansa autioiksi
jäävät napajäiden vangiksi ja kuolevat nälkään, kun eivät ole,
matkien saalistaan, pikku kaloja, voineet railoja myöten pujahtaa
pakoon lauhkeampaan vyöhykkeeseen, ruokaisemmille vesille.
Tässä hädässä kuningas kutsui koolle neuvostonsa. Sillä hän päätti,
että Pariisista oli karkoitettava, se on, pyydettävä palaamaan
lääneihinsä ne piispat, apotit ja munkit, jotka olivat liiaksi
välittämättä virkapaikastaan; samoin kuvernöörit ja ylitarkastajat,
jotka olivat valinneet Pariisin asuinsijakseen; ja vielä ne tuomarit,
joista ooppera ja suuren maailman seura tuntui hauskemmalta kuin
kuninkaan vaakunalla koristetut virkatuolit.
Kaikki nämä henkilöt kuluttivat todellakin paljon puita suurissa
hotelleissaan ja paljon ruokavaroja suunnattomissa keittiöissään.
Lisäksi oli siellä joukko suurtilallisia, joita piti kehoittaa
poistumaan linnoihinsa. Mutta herra Lenoir, poliisipäällikkö,
huomautti kuninkaalle, etteivät nämä olleet rikollisia, joita voisi
pakottaa lähtemään Pariisista vuorokauden kuluessa; että he siis
muuttopuuhassaan osoittaisivat hitautta, johon oli syynä sekä tahdon
että teiden puute, ja että niin ollen suojaiset ilmat voisivat tulla
ennen, kuin tästä toimenpiteestä koituisi hyötyä, jota vastoin
saataisiin tuntea sen kaikki epäkohdat.
Sillä välin oli kuninkaan sääliväisyys, joka oli tyhjentänyt
hänen kirstunsa, ja kuningattaren armeliaisuus, joka oli vienyt
hänen säästönsä, herättänyt kansassa kekseliästä kiitollisuutta.
Muistomerkeillä, jotka olivat yhä lyhytikäisiä kuin kärsimykset
ja avustukset, pyhitettiin muisto niistä rakkaudentöistä, joita
Ludvig XVI ja kuningatar olivat hätääkärsiville osoittaneet.
Niinkuin muinoin sotamiehet pystyttivät voittaneelle päällikölleen,
joka oli heidät pelastanut vihollisen kynsistä, voitonmerkkejä
tältä anastetuista aseista, niin nyt pariisilaiset, ihan
taistelutantereelle, missä he kamppasivat talvea vastaan, rakensivat
hallitsijaparille kartiopatsaita lumesta ja jäästä. Kaikki olivat
työssä mukana: työmies antoi käsivoimansa, käsityöläinen taitonsa,
taiteilija neronsa, ja patsaat kohosivat komeina, uljaina ja
vankkoina pääkatujen joka kulmassa, ja köyhä kirjailija, jonka luo
ullakkokamariin kuninkaan hyväntekeväisyys myös oli löytänyt tiensä,
osoitti kiitollisuuttaan laatimalla niihin kirjoituksia, joissa
ilmeni vielä enemmän sydäntä kuin älyä.
Maaliskuun lopulla oli tullut suoja, mutta epätasaisena,
epätäydellisenä, vaihtuen vähän väliä pakkasiin, jotka pitkittivät
Pariisin väestön kurjuutta, tuskia ja nälkää, samalla pitäen vankasti
pystyssä lumisia muistopatsaita.
Koskaan ei hätä ollut niin pahaksi käynyt kuin tänä viimeisenä
ajanjaksona; haalean auringonpaisteen välihetket saivat aikaan,
että pakkasyöt pohjatuulilleen tuntuivat sitäkin kolkommilta.
Suuret jääkerrokset olivat sulaneet ja juosseet Seineen, joka tulvi
kaikkialla. Mutta huhtikuun alkupäivinä sattui taas sellainen
pakkasen äityminen, josta olemme puhuneet. Lumipatsaat, joita pitkin
oli jo alkanut valua niiden tuhoa ennustava kosteus, jähmettyivät
uudestaan puoleksi sulaneina, muodottomina ja pienenneinä; puisto- ja
rantakaduille ilmestyi kaunis lumipeite, ja jälleen nähtiin
raisujen hevosten kiidättävän rekiä. Sitä oli ihana katsella ranta- ja
puistokaduilla, mutta muualla olivat vaunut ja nopeat kärryt
kauhuna jalkamiehille, jotka eivät kuulleet niiden tulevan eivätkä
jäävallien estäminä useinkaan voineet niitä väistää, joutuen turhassa
pakoyrityksessään pyörien alle.
Muutamissa päivissä Pariisi tuli täyteen haavoittuneita ja kuolevia.
Missä oli joku taittanut jalkansa kaatuessaan iljangolla, missä
taas toiselta puhkaistu rinta aisan kärjellä, kun kärryjen vauhtia
ei oltu voitu hiljentää jäisellä kadulla. Silloin rupesi poliisi
suojelemaan pyöriltä niitä, jotka olivat pelastuneet kylmästä,
nälästä ja tulvasta. Sakotettiin rikkaita, jotka ruhjoivat köyhiä.
Asian laita oli näet niin, että tänä ylimysvallan aikakautena ilmeni
hevosten ajotavassakin ylimysluontoa: kuninkaallinen prinssi kiiti
täyttä nelistä ilman varoitushuutoa; herttua ja pääri, aatelismies ja
näyttelijätär täyttä ravia; presidentti tai pankkiiri ravia; keikari
ohjasi itse kevyissä ajoneuvoissaan kuin kilparadalla, ja takana
seisova ratsupalvelija kirkui "pois tieltä", kun isäntä oli jotakuta
onnetonta satuttanut tai hänet paiskannut kumoon.
Ja sitten, niinkuin Mercier sanoo, maasta nousi, ken taisi. Mutta
yleensä, kunhan pariisilainen vain sai nähdä koreita joutsenkaulaisia
rekiä kiitämässä pitkin puistokatua ja ihailla kauniita kärpän- tai
näädännahkaisiin turkisviittoihin kääriytyneitä hovinaisia,
joita lennätettiin kuin meteooreja katujen hohtavalla jääradalla,
ja kunhan vielä kullatut kulkuset, heleänpunaiset ohjakset ja
hevosten höyhentöyhdöt huvittivat lapsia, joita oli ryhmittäin
kerääntynyt sinne, missä kaikkia näitä ihanuuksia kulki sivutse,
unohtuivat Pariisin porvarilta poliisin laiminlyönnit ja ajajien
väkivaltaisuudet, ja köyhät puolestaan unohtivat edes hetkeksi
kurjuutensa, he kun vielä tähän aikaan olivat tottuneita olemaan
rikkaiden tai rikkaina esiintyvien holhottavina.
Juuri näissä oloissa, joista edellä on ollut puhe, kahdeksan päivää
Richelieun marskin Versaillesissa pitämien päivällisten jälkeen,
nähtiin neljän siron reen saapuvan kauniissa, vaikka viileässä
auringonpaisteessa Pariisiin, liukuen sitten pitkin kovettunutta
lunta, jonka peitossa vielä olivat Cours-la-Reine ja puistokatujen
loppupää Champs-Elyséesistä laskien. Pariisin ulkopuolella lumi
voi kauan säilyttää neitseellisen valkeutensa, kun sitä harvoin
poljetaan. Pariisissa sitävastoin talven loistava vaippa pian mustuu
ja pilaantuu, kun sitä joka tunti tallaa satatuhatta askelta.
Reet, jotka olivat kepeästi kiitäneet pitkin tietä, pysähtyivät
aluksi puistokadulle -- heti kun lunta seurasi loka. Sen päivän
aurinko oli todellakin lieventänyt kylmyyttä, ja nyt alkoi
hetkellinen suoja, sanomme: hetkellinen, sillä ilman puhtaus ennusti
yöksi hyytävää tuulenhenkeä, joka huhtikuussa nitistää ensi lehdet ja
kukat.
Etumaisessa reessä istui kaksi miestä, yllä ruskeat verkaviitat,
joissa oli kaksinkertaiset kaulukset; ainoana erotuksena näiden
päällysvaatteiden välillä voitiin huomata, että toisessa oli kullatut
napit ja kalunat, toisessa silkkikalunat ja samanväriset napit.
Näiden kahden miehen rekeä veti musta hevonen, jonka sieraimista
tuprusi sakeaa huurua, ja heidän jäljestään tuli toinen reki, jota
kohti he tavantakaa loivat katseensa ikäänkuin vartioiden.
Tässä toisessa reessä oli kaksi naista niin hyvin verhottuina
turkkeihin, ettei kasvoja näkynyt. Lisäksi olisi ollut vaikeata
sanoa, kumpaa sukupuolta he olivat, ellei heitä olisi tuntenut
naisiksi korkeasta hiuslaitteesta, jonka huipulla pieni hattu
huiskutti höyheniään.
Heidän suunnattoman kookkaasta hiuslaitteestaan, joka oli kyhätty
palmikoista, nauhoista ja pikkukoristeista, lenteli valkoista
jauhetta pilvenä, niinkuin talvella tuulen pudistamilta oksilta
varisee härmäpilviä.
Toistensa vieressä, niin lähetysten kuin suinkin, istuvat naiset
juttelivat keskenään pitämättä väliä lukuisista katselijoista, jotka
silmillään seurasivat heidän kulkuaan pitkin puistokatua.
Olemme unohtaneet sanoa, että seurue oli hetken epäröityään taas
lähtenyt liikkeelle.
Toinen naisista, kookkaampi ja majesteettisempi, painoi huuliaan
vasten hienoa kirjailtua nenäliinaa ja piti päätään korkealla
pystyssä, vaikka reki kulki vinhasti vasten tuulta. Kello oli juuri
lyönyt viisi Sainte-Croix-d'Antoinin kirkossa, ja Pariisin yli alkoi
levitä pimeä ja sen mukana kylmä.
Tällä hetkellä ajoneuvot olivat saapuneet lähelle Saint-Denisin
porttia.
Se reessä istuva nainen, joka piteli suunsa edessä nenäliinaa, antoi
merkin edellä kulkeville kahdelle miehelle, jotka heti pitensivät
välimatkaa, jouduttamalla mustan hevosensa juoksua. Sitten sama
nainen kääntyi jälkijoukkoon päin, jona oli kaksi muuta rekeä,
kummallakin ajaja ilman lakeijanpukua, ja totellen saamaansa
viittausta lähtivät molemmat reet ajamaan pitkin Saint-Denisin katua,
jonka perälle ne pian katosivat.
Toiselta puolen, kuten sanottu, eteni kahden miehen reki yhä
kauemmas ja hävisi vihdoin illan ensi usvaan, joka sakeni Bastiljin
suunnattoman rakennusmöhkäleen ympärillä.
Jouduttuaan Ménilmontantin bulevardille [leveä puilla istutettu
katu. -- _Suom._] naiset pysäyttivät reen. Täällä päin oli vain
vähän kävelijöitä, sillä pimeä oli ne karkoittanut; sitäpaitsi tähän
kaukaiseen kaupunginosaan uskalsi harva porvari tulla ilman lyhtyä ja
saattuetta, kun talvi oli hionut kolmen, neljän tuhannen epäilyttävän
kerjäläisen hampaat, niin että heistä oli vähin erin tullut varkaita.
Se nainen, jonka jo olemme lukijoillemme esittäneet käskyjen
antajana, kosketti hyppysellään rekeä ohjaavan ajajan olkapäätä. Reki
pysähtyi heti.
"Kauanko kestää, Weber", sanoi nainen, "ennenkuin voitte toimittaa
kääsit sinne määrättyyn paikkaan?"
"Ottaako rouva siis kääsit?" kysyi ajaja, puhuen perin
saksanvoittoisesti.
"Otan, minä palaan pitkin katuja nähdäkseni nuotioita. Mutta kapeat
kadut ovat vielä kuraisempia kuin bulevardit, ja siellä olisi paha
liikkua reellä. Sitäpaitsi minun on tullut hiukan vilu, ja teidän kai
myös, pikkuruinen?" lisäsi nainen kääntyen seuralaiseensa päin.
"On kyllä, madame", vastasi tämä.
"Ymmärrätte siis, Weber. Kääsit sinne määräpaikkaan!"
"Hyvä on, madame."
"Paljonko aikaa tarvitsette?"
"Puoli tuntia."
"Se sopii; katsokaapa, pikku ystävä, mitä kello on?"
Nuorempi nainen kopeloi turkisviittansa alla ja sai vaivoin
katsotuksi, mitä kello oli, sillä, kuten sanottu, pimeys yhä tiheni.
"Neljännestä vailla kuusi", sanoi hän.
"Siis neljännestä vailla seitsemän, Weber."
Ja näin sanoen nainen hypähti kevyesti reestä, otti ystävänsä
käsivarren kainaloonsa ja lähti poispäin. Ajaja osoitti liikkeillään
kunnioittavaa epätoivoa ja mutisi niin kovaa, että hänen emäntänsä
saattoi sen kuulla:
"Kuinka varomatonta! _Ach, mein Gott_ [saksankieltä: voi, hyvä
Jumala! -- _Suom._], kuinka varomatonta."
Molemmat nuoret naiset purskahtivat nauruun, kääriytyivät
viittoihinsa, joiden kaulukset ulottuivat korviin saakka, ja astuivat
bulevardin sivukäytävän poikki, mielikseen kuulien, kuinka lumi
narskui pikkuisten, turkisnahalla päällystettyjen tohvelien alla.
"Teillä kun on hyvät silmät, Andrée", virkkoi vanhemmalta näyttävä
nainen, jolla ei kuitenkaan voinut olla ikää enemmän kuin
kolmekymmentä tai kolmekymmentäkaksi vuotta, "koettakaa tästä
kulmasta lukea kadun nimi."
"Pont-aux-Chouxin katu, madame", ilmoitti nuori nainen nauraen.
"Mikä katu se on, Pont-aux-Choux? Voi, Jumalani, nyt olemme eksyneet?
Vai Pont-aux-Choux! Minulle sanottiin toinen katu oikealle. Mutta
tunnetteko, Andrée, kuinka hyvältä täällä tuoksuu vastapaistettu
leipä?"
"Kummakos se, kun olemme leipurin kohdalla", vastasi hänen
seuralaisensa.
"No kysytään sitten häneltä, missä on Saint-Clauden katu."
Ja näin puhunut nainen läheni leipurin ovea.
"Älkää menkö sinne, madame", sanoi toinen nainen innokkaasti.
"Antakaa minun mennä."
"Saint-Clauden katu, sydänkäpyset", kuului iloinen ääni, "sitäkö
tahdotte tietää?"
Molemmat naiset kääntyivät yhtaikaa sinne päin, mistä ääni tuli ja
näkivät leipurin porttia vasten nojaavan sällin, jolla oli yllä
mekko, mutta rinta ja sääret paljaina, vaikka oli jäätävän kylmä.
"Huh, alaston mies!" huudahti nuorempi nainen. "Ollaanko nyt villien
maassa?"
Ja hän peräytyi jonkun askeleen ja lymysi seuralaisensa taakse.
"Vai Saint-Clauden katua te haette?" jatkoi leipurinsälli, joka
ei lainkaan käsittänyt aihetta nuoremman naisen menettelyyn
eikä pukuunsa tottuneena osannut aavistaa, että sillä oli
keskipakoisvoima, jonka vaikutuksen juuri näimme.
"Niin juuri, mies hyvä, Saint-Clauden katua", vastasi vanhempi
nainen, töintuskin hänkään hilliten naurunhaluaan.
"Se on helppo löytää, ja muuten voin lähteä teitä saattamaan",
selitti hilpeä, jauhoinen nuorukainen, ja sanasta siirtyen toimeen
hän lähti oitis harppaamaan pitkillä laihoilla koivillaan, joiden
päissä oli niin laveat kenkärajat kuin veneet.
"Ei, ei", sanoi vanhempi nainen, joka varmaankaan ei huolinut
esiintyä moisen oppaan seurassa. "Älkää vaivatko itseänne, vaan
sanokaa meille, missä se katu on, ja me kyllä koetamme seurata
neuvoanne."
"Ensimmäinen katu oikealle, madame", vastasi opas, hienotuntoisesti
peräytyen.
"Kiitos!" lausuivat molemmat naiset yhteen ääneen.
Ja sitten he kiirehtivät neuvottuun suuntaan, tukehuttaen naurunsa
käsipuuhkiin.