Samassa ilmoitti marskille useiden ajoneuvojen kumeanko jytinä
lumipeitteisillä katukivillä, että vieraat saapuivat, ja pian sen
jälkeen, täsmälleen hovimestarin ansiosta, yhdeksänhenkinen seurue
sai asettua paikoilleen ruokasalin soikean pöydän ympärille. Yhdeksän
lakeijaa, vaiteliaita kuin varjot, kerkeitä ilman hätäilyä ja
huomaavaisia ilman tunkeilua, hiiviskeli pitkin mattoja kurottaen
heidän välitseen, koskaan hipaisematta heidän käsivarsiaan,
kertaakaan kolhaisematta heidän nojatuolejaan, jotka oli upotettu
niin uhkeihin turkiksiin, että vieraiden jalat vajosivat niihin
polvia myöten.
Sepä tuntui marskin vieraista ihanalta, samalla kuin he nauttivat
kamiinien herttaisesta lämmöstä, liharuokien ja viinien suloisista
tuoksuista ja liemiruokaa seuranneiden ensi keskustelujen sorinasta.
Ei pienintäkään melua ulkoa, sillä akkunaluukkuihin oli pantu
äänenvaimentajat; ei hiljaisintakaan hälinää sisällä, paitsi mitä
vieraat itse saivat aikaan. Lautaset vaihtuivat kilisemättä,
pöytähopeat tuotiin kaapeista ainoattakaan helähdyksettä, eikä
hovimestaria olisi voitu yllättää edes kuiskauksesta, sillä hän
jakeli käskyjään katseilla.
Niinpä vieraista kymmenen minuutin kuluttua tuntui, kuin olisivat
salissa aivan yksin; tosiaankin saattoi niin mykkiä palvelijoita,
niin koskettamattomia orjia luulla myös kuuroiksi.
Ensimmäisenä katkaisi Richelieu tämän juhlallisen äänettömyyden, jota
kesti niin kauan kuin syötiin liemiruokaa, ja sanoi oikeanpuoliselle
naapurilleen:
"Eikö herra kreivi juo?"
Se, jolle nämä sanat lausuttiin, oli kahdeksanneljättä ikäinen,
pienikokoinen mies, jolla oli vaalea tukka ja korkeat hartiat;
hänen kirkkaansiniset silmänsä olivat toisinaan vilkkaat, usein
surumieliset; mielenjalous kuvastui epäämättömin piirtein hänen
avoimella ja ylevällä otsallaan.
"Minä juon ainoastaan vettä, marski", vastasi hän.
"Paitsi kuningas Ludvig XV:n luona", sanoi herttua. "Minulla on ollut
kunnia syödä siellä päivällistä herra kreivin kanssa, joka silloin
suvaitsi juoda viiniä."
"Siinä te, herra marski, palautatte mieleeni hauskan muiston; niin,
vuonna 1771; se oli Tokay-viiniä, keisarillista satoa."
"Samaa kuin tämä, jota hovimestarillani nyt on kunnia kaataa herra
kreiville", vastasi Richelieu kumartaen.
Hagan kreivi kohotti lasin silmäinsä tasalle ja katseli sitä
vahakynttiläin valossa.
"Se on totta, herra marski", sanoi hän. "Kiitos."
Kreivi lausui sanan _kiitos_ niin ylevällä ja viehättävällä sävyllä,
että läsnäolijat kuin sähköittyneinä nousivat yhtaikaa huutaen:
"Eläköön hänen majesteettinsa."
"Oikein", vastasi Hagan kreivi. "Eläköön hänen majesteettinsa Ranskan
kuningas. Ettekö ole samaa mieltä, herra de Lapeyrouse?"
"Herra kreivi", vastasi kapteeni sillä hyväilevällä ja samassa
kunnioittavalla äänenpainolla, joka osoittaa tottumusta puhuttelemaan
kruunupäitä, "lähdin kuninkaan luota vasta tunti sitten, ja kuningas
oli minulle niin erinomaisen armollinen, ettei kukaan voisi minua
äänekkäämmin huutaa: eläköön kuningas. Mutta kun tunnin päästä kiidän
postihevosilla merta kohti, missä minua odottavat kuninkaan minun
haltuuni antamat molemmat laivat, niin sallittakoon minun täältä
poistuttuani kohottaa eläköön-huuto toiselle kuninkaalle, jota
hartaasti haluaisin palvella, ellei minulla jo olisi niin oivallista
hallitsijaa."
Ja tarttuen lasiinsa herra de Lapeyrouse kumarsi kunnioittavasti
Hagan kreiville.
"Siihen maljaan, monsieur", sanoi marskin vasemmalla puolella
istuva rouva Dubarry, "me kaikki olemme valmiit yhtymään, mutta sen
esittäminen kuuluu ikäpresidentillemme, kuten parlamentissa sanotaan."
"Sinuako se koskee, Taverney, vai minua?" uteli marski nauraen ja
katsahti vanhaan ystäväänsä.
"En usko..." sanoi muuan uusi henkilö, joka istui Richelieun marskia
vastapäätä.
"Mitä ette usko, herra de Cagliostro?" sanoi Hagan kreivi luoden
puhujaan läpitunkevan silmäyksen.
"En usko, herra kreivi", vastasi Cagliostro kumartaen, "että herra de
Richelieu on ikäpresidenttimme."
"Sepä mainiota", sanoi marski. "Kaiketi siis sinä olet, Taverney."
"Mitä vielä. Minähän olen sinua kahdeksan vuotta nuorempi, syntynyt
vuonna 1704", vastasi vanha ylimys.
"Säädytön", sanoi marski. "Hän antaa ilmi minun kahdeksanyhdeksättä
vuottani."
"Tosiaanko te, herra herttua, olette kahdeksanyhdeksättä vuoden
vanha?" ihmetteli herra de Condorcet.
"Valitettavasti olen. Ikäni laskeminen on niin helppoa, että se olisi
ala-arvoinen tehtävä niin terävälle matemaatikolle kuin teille,
markiisi. Minä olen edelliseltä, niinsanotulta suurelta vuosisadalta:
1696, siinä vuosiluku."
"Mahdotonta", väitti de Launay.
"Vai niin, Bastiljin herra kuvernööri, mutta jos isänne olisi täällä,
ei hän sanoisi sitä mahdottomaksi, hän kun piti minua hoidokkinaan
vuonna 1714."
"Vanhimmaksi joukossamme", huomautti herra de Favras, "on
tunnustettava se viini, jota Hagan kreivi juuri kaataa lasiinsa."
"Satakaksikymmenvuotias Tokay. Olette oikeassa, herra de Favras",
vastasi kreivi. "Saakoon tämä Tokay kunnian esiintyä kuninkaan
maljana."
"Malttakaa hetkinen, hyvät herrat", ehätti Cagliostro, kohottaen
pöydän yli suuren, tarmoa ja neroa säihkyvän päänsä, "minä väitän
vastaan."
"Väitättekö, ettei Tokay ole teitä vanhempi?" huudahtivat kaikki
vieraat kuin yhdestä suusta.
"Väitän", vastasi kreivi tyynesti, "koska itse olen sen tuohon
pulloon sulkenut."
"Tekö?"
"Juuri minä. Se tapahtui samana päivänä, jona Montecuculi voitti
turkkilaiset, vuonna 1664."
Suunnaton naurunpuuskaus oli vastauksena näihin sanoihin, jotka
Cagliostro oli lausunut järkähtämättömän vakavasti.
"Siihen nähden, monsieur", sanoi rouva Dubarry, "teillä on ikää
noin satakolmekymmentä vuotta, sillä oletan teidän olleen hyvinkin
kymmenen vuoden vanha, voidaksenne pidellä näin isoa pulloa."
"Olinpa silloin vanhempikin, madame, kun suoritin tuon tempun, sillä
kahta päivää myöhemmin hänen majesteettinsa Itävallan keisari antoi
kunniakkaaksi tehtäväkseni esittää hänen onnittelunsa Montecuculille,
hän kun oli saavuttanut voiton S:t Gotthardin luona ja sillä kostanut
sen päivän, jolloin uskottomat Slavoniassa Especkin lähellä niin
tuimasti löivät keisarin joukot, ystäväni ja aseveljeni, vuonna 1536."
"Jaha", virkkoi Hagan kreivi yhtä tyynesti kuin Cagliostro oli
puhunut, "jo siihen aikaan lienette ollut ainakin kymmenen vuoden
ikäinen, monsieur, koska olitte mieskohtaisesti mukana tuossa
muistettavassa ottelussa."
"Kauhea selkäsauna se oli, herra kreivi", vastasi Cagliostro
kumartaen.
"Ei kuitenkaan niin kauhea kuin tappiomme Crécyn luona", arveli
Condorcet hymyillen.
"Se on totta, monsieur", myönsi Cagliostro, hänkin hymyillen.
"Crécyn tappio oli kauhea onnettomuus, koska silloin lyötiin ei
ainoastaan armeija, vaan Ranska. Mutta samalla on myönnettävä, ettei
voitto tullut Englannin osaksi aivan rehellisellä tavalla. Kuningas
Edwardilla oli kanuunia, jota seikkaa Valoisin Filip ei lainkaan
tiennyt, tai paremmin sanoen, jota seikkaa hän ei tahtonut uskoa,
vaikka olin sen hänelle edeltäkäsin ilmoittanut, vaikka olin hänelle
sanonut omin silmin nähneeni ne neljä tykkiä, jotka Edward oli
venetsialaisilta ostanut."
"Vai niin", sanoi rouva Dubarry. "Te olette siis tuntenut Valoisin
Filipin?"
"Madame, minä sain kunnian olla yhtenä niistä viidestä ylimyksestä,
jotka saattoivat häntä taistelukentältä lähtiessä", vastasi
Cagliostro. "Olin tullut Ranskaan Böömin vanhan kuningas-paran
seurassa, joka oli sokea ja joka surmautti itsensä samana hetkenä,
kun sai kuulla, että kaikki oli menetetty."
"Ette voisi aavistaa, monsieur", sanoi Lapeyrouse, "kuinka minua
harmittaa, kun ette tuon Crécyn asemesta saanut olla mukana Aktiumin
taistelussa."
"Miksi niin, monsieur?"
"No senvuoksi, että olisitte voinut minulle antaa eräitä tuota
meritaistelua koskevia tietoja, jotka Plutarkoksen oivallisesta
kertomuksesta huolimatta yhä ovat minusta tuntuneet hämäriltä."
"Mitä tietoja, monsieur? Minua ilahduttaisi suuresti, jos voisin
teille olla joksikin hyödyksi."
"Olitteko siis mukana?"
"En, monsieur; silloin olin Egyptissä. Kuningatar Kleopatra oli
antanut toimekseni uudestaan järjestää Aleksandrian kirjaston,
ja siihen pystyinkin paremmin kuin kukaan muu, koska olin
mieskohtaisesti tuntenut vanhan ajan mainioimmat kirjailijat."
"Oletteko todellakin nähnyt kuningatar Kleopatran, herra de
Cagliostro?" kysyi kreivitär Dubarry.
"Yhtä varmasti kuin näen teidät, madame."
"Oliko hän niin kaunis kuin sanotaan?"
"Rouva kreivitär, tiedättehän, että kauneus on suhteellista.
Egyptissä Kleopatra oli hurmaava kuningatar, mutta Pariisissa olisi
häntä pidetty vain sievännäköisenä ompelijatyttönä."
"Älkää puhuko pahaa ompelijatytöistä, herra kreivi."
"Jumala varjelkoon."
"Kleopatra oli siis..."
"Pieni, hoikka, vilkas, älykäs; suuret mantelinmuotoiset silmät,
kreikkalainen nenä, hampaat kuin helmet ja käsi kuin teidän, madame,
juuri sellainen käsi, jossa voi pitää valtikkaa. Katsokaa, tässä on
timanttisormus, jonka hän oli perinyt veljeltään Ptolemaiokselta ja
sitten lahjoitti minulle; hän piti sitä peukalossaan."
"Peukalossaan." huudahti rouva Dubarry.
"Niin; sellainen oli tapa Egyptissä, ja kuten näette, mahtuu se
tuskin pikkusormeeni."
Hän hellitti sormuksen ja kurotti sen rouva Dubarrylle.
Siinä oli komea timantti, joka ihmeellisen puhtautensa ja
kirkkautensa sekä taiturillisen hiontansa nojalla saattoi olla
kolmen-, neljänkymmenen tuhannen frangin arvoinen.
Timantti kulki kädestä käteen pöydän ympäri ja jätettiin takaisin
Cagliostrolle, joka pisti sen tyynesti sormeensa.
"Ah, näen kyllä hyvin", sanoi hän, "että olette epäuskoisia: samaa
onnetonta epäuskoisuutta vastaan olen saanut taistella koko elämäni
ajan. Valoisin Filip ei tahtonut minua uskoa, kun neuvoin häntä
jättämään Edwardille vapaan peräytymistien; Kleopatra ei tahtonut
minua uskoa, kun hänelle ennustin, että Antonius joutuu tappiolle.
Troijalaiset eivät tahtoneet minua uskoa, kun puuhevosen johdosta
huomautin: Kassandra on jumalten innostama, kuunnelkaa Kassandraa."
"Onpa tämä ihmeellistä", sanoi rouva Dubarry ja nauroi ihan
kikahtuakseen. "En ole todellakaan ikinä tavannut henkilöä, joka
olisi samalla kertaa niin tosissaan ja niin huvittava kuin te."
"Vakuutan teille", sanoi Cagliostro kumartaen, "että Jonatan oli
paljoa huvittavampi kuin minä. Voi sitä herttaista toveria. Siksi
olinkin tulla hulluksi, kun hän kaatui isänsä Saulin kanssa."
"Tiedättekö, että jos jatkatte tuolla tapaa, kreivi", sanoi
Richelieun herttua, "teette pian hulluksi tämän Taverney-raukan,
joka niin pelkää kuolemaa, että katselee teitä kauhistunein silmin,
luullen teidän olevan kuolemattoman. Sanokaapa suoraan, oletteko vai
ette?"
"Kuolematonko?"
"Niin, kuolematon."
"Siitä en mitään tiedä, mutta yhden asian voin varmasti vakuuttaa."
"Minkä?" kysyi Taverney, hartain kreivin kuulijoista.
"Että olen nähnyt kaikki ne tapahtumat ja seurustellut kaikkien
niiden henkilöiden kanssa, jotka äsken mainitsin."
"Olette siis tuntenut Montecuculin?"
"Niinkuin tunnen teidät, herra de Favras, vieläpä lähemmin, sillä
teidät minulla on kunnia nähdä vasta toisen tai kolmannen kerran,
mutta puheena olevan taitavan sotapäällikön kanssa asuin lähes vuoden
samassa teltassa."
"Te olette tuntenut Valoisin Filipin?"
"Kuten minulla oli kunnia teille mainita, herra de Condorcet; mutta
hänen palattuaan Pariisiin minä lähdin Ranskasta takaisin Böömiin."
"Entä Kleopatra? Tunsitte hänetkin?"
"Tunsin, rouva kreivitär. Olen jo teille sanonut, että hänellä oli
mustat silmät niinkuin teilläkin ja povi melkein yhtä kaunis kuin
teidän."
"Mutta, kreivi, ettehän tiedä, millainen povi minulla on."
"Se on teillä samanlainen kuin Kleopatralla, madame, ja jottei
yhtäläisyydestä mitään puuttuisi, oli hänellä kuten teilläkin taikka
teillä on kuten hänellä pieni tumma luomi vasemmalla kuudennen
kylkiluun kohdalla."
"Mutta, kreivi, tuommoinen sutkaus on noituutta."
"Eikä mitä, markiisitar", nauroi Richelieun marski; "minulta hän sen
on kuullut."
"Ja mistä te sen tiedätte?" Marski suipensi huuliaan ja vastasi;
"Kah, se on perhesalaisuus."
"Hyvä on", sanoi rouva Dubarry. "Teidän luonanne käydessä, marski,
sietää todellakin ihomaalia olla kaksin verroin."
Sitten hän kääntyi Cagliostroon päin ja sanoi:
"Teillä on varmaankin, monsieur, jokin salakeino itseänne nuorentaa,
sillä kolmen-, neljäntuhannen vuoden ikäisenä, jollainen nyt olette,
näytätte tuskin täyttäneen neljäkymmentä."
"Niin, madame, minulla on nuorentamisen salakeino."
"Voi, nuorentakaa siis minut."
"Teidät, madame. Se on tarpeetonta, ja se ihme onkin jo tapahtunut.
Ihminen on sen ikäinen, miltä näyttää, ja teillä on vuosia enintään
kolmekymmentä."
"Tuo oli vain kohteliaisuus."
"Ei, madame, se on tosiasia."
"Selittäkää."
"Hyvin helposti. Te olette käyttänyt keinoani."
"Kuinka niin?"
"Olette nauttinut elämänvettäni."
"Minäkö?"
"Te itse, kreivitär. Sitä ette ole voinut unohtaa."
"Kaikkea sitä kuuleekin."
"Kreivitär, muistuuko mieleenne eräs talo Saint-Clauden kadun
varrella? Muistatteko, että saavuitte siihen taloon eräälle asialle,
joka koski herra de Sartinesia? Että teitte palveluksen eräälle
ystävälleni, nimeltä Josef Balsamo? Että Josef Balsamo lahjoitti
teille pullon nestettä, kehoittaen teitä nauttimaan sitä joka aamu
kolme tippaa? Että noudatitte tätä määräystä viime vuoteen asti,
jolloin pullo oli tyhjentynyt? Jollette kaikkea tätä enää muista,
kreivitär, ei se todellakaan olisi pelkkää unohtamista; se olisi
kiittämättömyyttä."
"Oh, herra de Cagliostro, nyt te puhutte semmoisia asioita..."
"Jotka vain te yksin tunnette, sen kyllä tiedän. Mutta mitä arvoa
olisi noituudella, ellei tietäisi lähimmäisensä salaisuuksia?"
"Oliko siis Josef Balsamolla, kuten teillä, ihmeellisen elämänveden
resepti?"
"Ei, madame; mutta kun hän oli parhaimpia ystäviäni, olin hänelle
antanut kolme tai neljä pullollista."
"Mutta onko hänellä sitä vielä jäljellä?"
"Siitä ei minulla ole tietoa. Jo kolme vuotta on Balsamo-parka ollut
kadoksissa. Viimeisen kerran tapasin hänet Amerikassa, Ohio-virran
rannoilla. Hän oli lähdössä Kalliovuorille, ja myöhemmin on minulle
kerrottu hänen kuolleen."
"Kuulkaapa, kreivi", huudahti marski; "heittäkää kohteliaisuudet
sikseen. Ja nyt salaisuus esille, kreivi, salaisuus."
"Puhutteko tosissanne, monsieur?" kysyi Hagan kreivi.
"Aivan tosissani, sire... anteeksi, tarkoitin herra kreivi", ja
Cagliostro kumarsi sillä tavalla, että hänen tekemänsä virhe voitiin
käsittää tahalliseksi.
"Niinmuodoin", sanoi marski, "kreivitär ei ole kyllin vanha
nuorennettavaksi."
"Ei, sen vakuutan."
"Hyvä on; saan siis esittää teille toisen henkilön. Tässä on ystäväni
Taverney. Mitä sanotte hänestä? Eikö hän näytä Pontius Pilatuksen
aikalaiselta? Mutta kenties hänen laitansa on päinvastoin, ja hän
siis on liian vanha?" Cagliostro katseli paroonia.
"Ei ollenkaan", vastasi hän.
"Ah, hyvä kreivi", ihastui Richelieu, "jos hänet nuorennatte,
julistan teidät Medeian oppilaaksi."
"Haluatteko?" kysyi Cagliostro kohdistaen sanansa isäntään, mutta
katseensa kaikkiin kuulijoihin.
Jokainen nyökkäsi myöntävästi.
"Ja te kuten toisetkin, herra de Taverney."
"Hitto vie, minä tietysti etusijassa", vastasi parooni.
"No, se on pian tehty", sanoi Cagliostro.
Ja hän pisti kaksi sormea taskuunsa, vetäen esille pienen
kahdeksankulmaisen pullon. Sitten hän otti puhtaan kristallilasin ja
kaatoi siihen pullosesta muutamia tippoja.
Miedonnettuaan nämä tipat puolella lasillisella jäähdytettyä
samppanjaa hän ojensi paroonille näin valmistetun juoman.
Kaikkien silmät olivat seuranneet hänen pienimpiäkin liikkeitään:
kaikki odottivat suu ammollaan. Parooni tarttui lasiin, mutta juuri
kun oli viedä sen huulilleen, alkoi hän epäröidä.
Nähdessään hänen epäröivän purskahtivat kaikki nauramaan niin
äänekkäästi, että Cagliostro menetti malttinsa.
"Kiirehtikää, parooni", sanoi hän, "tai muuten hukkaatte nesteen,
joka maksaa sata louisdoria [kultaraha, arvoltaan 24 livreä eli
frangia. -- _Suom._] joka tippa."
"Kas hitto. Se se on toista kuin Tokay-viini", koki Richelieu laskea
leikkiä.
"Pitää siis juoda?" kysyi vielä parooni melkein vavisten.
"Tai luovuttaa lasi toiselle, monsieur, jotta elämänvedestä edes joku
hyötyisi."
"Anna tänne", sanoi Richelieun herttua kurottaen kättään.
Parooni haistoi nestettä, ja rohkaistuen varmaankin siitä vahvasta
balsamintuoksusta ja kauniista ruusunpunaisesta väristä, joka
elämänvedestä oli tullut samppanjaan, hän nielaisi taikajuoman.
Samassa hetkessä hänestä tuntui, että läpi koko ruumiin kulki
väristys ja ajoi orvaskettä kohti kaiken vanhan ja hitaan veren, joka
hänen suonissaan uinui, jaloista sydämeen asti. Hänen kurttuinen
ihonsa silisi, velttojen luomien melkein umpeen peittämät silmät
avartuivat hänen tahtomattaan. Silmäterät välähtelivät vilkkaina ja
suurenivat; käsien tutina hävisi, ja sijaan tuli vakava lujuus. Hänen
äänensä kävi varmaksi; polvet saivat takaisin kultaisen nuoruudenajan
joustavuuden ja suoristuivat, samoin kuin lanteetkin. Ja kaikessa
tässä näytti siltä, kuin neste levitessään hänen ruumiissaan olisi
uudestaan synnyttänyt hänet kiireestä kantapäähän.
Salissa kajahti ihmettelyn, hämmästyksen ja ennen kaikkea ihastuksen
huuto. Taverney, joka jyrsi työläästi ikenillään, tunsi itsensä
nälkäiseksi. Hän sieppasi ripeästi lautasen ja veitsen, otti
lihamuhennosta vasemmalta puoleltaan ja pureskeli murskaksi peltopyyn
luita sanoen, _että_ hänestä tuntu kuin puhkeaisivat hänelle
uudestaan kaksikymmenvuotiaat hampaat.
Hän söi, nauroi, joi ja huudahteli ilosta puolen tunnin ajan, jolloin
toiset häntä katselivat hämmästyksestä jähmettyneinä. Sitten hän
vähin erin surkastui kuin lampunliekki öljyn tehdessä loppua. Ensiksi
nähtiin äskeisten, hetkeksi haihtuneiden ryppyjen jälleen uurtavan
hänen otsaansa; sitten painuivat silmät kuin verhojen taakse ja
sumenivat. Häneltä meni ruokahalu, viinikään ei maistunut, selkä
kyyristyi ja polvet alkoivat taas tutista.
"Oi-oi", voihki hän.
"Mikä nyt tuli?" kyseltiin häneltä.
"Mikäkö tuli? Hyvästi nuoruus!"
Ja hän päästi ilmoille raskaan huokauksen, jota seurasi kaksi
kyyneltä, kostuttaen hänen silmäripsiään.
Vaistomaisesti, tätä surkeata ilmiötä katsellessa, kun aluksi
nuorentunut vanhus nuoruuden kadottua näytti entistäänkin
vanhemmalta, kohosi jokaisen läsnäolijan rinnasta samanlainen huokaus.
"Asia on perin yksinkertainen, messieurs", selitti Cagliostro.
"Parooni sai nauttia kolmekymmentä viisi tippaa elämänvettä,
nuorentuen vain yhtä moneksi minuutiksi."
"Voi, antakaa lisää, lisää, kreivi", hoki vanhus kiihkeästi.
"Ei, monsieur, sillä uusi koe voisi ehkä viedä teiltä hengen",
vastasi Cagliostro.
Kaikista uteliaimpana oli tämän ilmiön yksityiskohtia tarkannut
rouva Dubarry, joka tunsi elämänveden vaikutusvoiman. Mikäli nuoruus
ja elo paisuttivat vanhan Taverneyn valtimoita, seurasi kreivitär
katseellaan tätä nuoruuden ja elämän edistymistä. Hän nauroi, taputti
käsiään, nuorentui itsekin näkemästään.
Kun juoman teho oli paraimmillaan, teki kreivittären mieli riuhtaista
Cagliostron kädestä elämänveden pullo. Mutta heti kun Taverney näkyi
nopeammin vanhentuvan kuin oli nuorentunut, sanoi hän murheellisesti:
"Ah, siinä näemme, että kaikki on turhuutta, tyhjää haavetta; tuo
ihmeellinen taika vaikutti vain viisineljättä minuuttia."
"Se merkitsee", huomautti Hagan kreivi, "että saadakseen nuoruutta
kahdeksi vuodeksi pitäisi särpiä kokonainen joki."
Kaikki alkoivat nauraa.
"Ei", väitti Condorcet; "se on hyvin helppo laskea. Kolmekymmentä
viisi tippaa kolmessakymmenessä viidessä minuutissa ei tee enempää
kuin vaivaiset viisisataa kaksikymmentä viisi tuhatta yhdeksänsataa
neljäkymmentä yhdeksän tippaa, jos tahtoo pysyä nuorena yhden vuoden."
"Vedenpaisumus!" sanoi Lapeyrouse.
"Ja kuitenkin, monsieur, lausuitte äsken, että minun laitani on ollut
toisin, sillä ystävänne Josef Balsamon antama pullo, joka tosin oli
neljä kertaa suurempi kuin teidän, on riittänyt kymmenen vuotta minua
suojelemaan ajan hävitykseltä."
"Aivan oikein, madame, ja te yksin viittaatte merkillisen tosiasian
perille. Vanhentunut, liiaksi vanhentunut tarvitsee näin paljon,
jotta syntyisi välitön ja voimakas vaikutus. Mutta kolmikymmenvuotias
nainen, kuten te, madame, tai neljänkymmenen ikäinen mies, jollainen
minä olin, ruvetessamme käyttämään elämänvettä -- sellainen nainen
tai mies, uhkuen vielä nuoruuden voimaa, kaipaa vain kymmenen tippaa
tätä nestettä jokaista vanhentumiskautta kohti, ja näiden kymmenen
tipan avulla hän saa nuoruuden ja elämän ikuisesti pysymään samalla
sulon ja tarmon asteella."
"Mitä te tarkoitatte vanhentumiskausilla?" kysyi Hagan kreivi.
"Luonnollisia ikäkausia, herra kreivi. Luonnontilassa ihmisen voimat
kasvavat viidenneljättä vuoden ikään asti. Sen saavutettuaan hän
pysyy sellaisenaan neljänkymmenen ikään. Siitä lähtien hän alkaa
riutua, mutta melkein huomaamatta, kunnes on täyttänyt viisikymmentä.
Silloin käyvät riutumiskaudet tiheämmäksi, yhä jouduttaen kulkuaan
kuolinhetkeen saakka. Sivistyneessä olotilassa -- kun ruumista
kuluttavat hurjistelut, huolet ja taudit -- pysähtyy kasvu
kolmenkymmenen vuoden iässä, ja riutuminen alkaa kolmenkymmenen
viiden tienoilla. Mutta olkoon ihminen luonnonlapsi tai
kaupunkilainen, täytyy hänen silloin, kun luonto on pysähdyksissä,
käydä siihen käsiksi ehkäistäkseen sen liikettä alaspäin, juuri
sillä hetkellä, kun se on lähdössä riutumista kohti. Se, jolla on
hallussaan tämän nesteen salaisuus, kuten minulla on, ja joka osaa
huomioon ottaa oikean hetken yllättääkseen ja pysäyttääkseen luonnon
tuossa käännekohdassa, elää minun laillani yhä nuorena tai ainakin
kyllin nuorena kyetäkseen siihen, mitä mieli tekee tässä maailmassa."
"Hyväinen aika, herra de Cagliostro!" huudahti kreivitär, "miksi
siis, kun kerran vallassanne oli valita ikänne, ette valinnut
kahtakymmentä vuotta neljänkymmenen asemesta?"
"Siksi, hyvä kreivitär", vastasi Cagliostro hymyillen, "että
mielestäni on parempi aina olla nelikymmenvuotias, terve ja
täyskuntoinen mies, kuin kaksikymmenvuotias vajanainen nuorukainen."
"Vai siksi!" sanoi kreivitär.
"Ihan totta, madame", jatkoi Cagliostro, "sillä kaksikymmenvuotias
miellyttää kolmenkymmenen ikäisiä naisia, mutta neljänkymmenen
vanhana kykenee hallitsemaan kahdenkymmenen ikäisiä naisia ja
kuusikymmenvuotiaita miehiä."
"Myönnän, monsieur", sanoi kreivitär. "Ja turhaa olisikin kiistää
elävää todistusta vastaan."
"No sitten minä olen hukassa", vaikeroitsi Taverney; "liian myöhään
kävin asiaan käsiksi."
"Herra de Richelieu on ollut teitä taitavampi", huomautti Lapeyrouse
suorapuheisesti kuten ainakin merimies, "ja usein olenkin kuullut
sanottavan, että marskilla on jokin resepti..."
"Se on vain naisten levittämää kulkupuhetta", sanoi Hagan kreivi
nauraen.
"Onko se mikään syy olla sitä uskomatta, herttua?" kysyi rouva
Dubarry.
Vanha marski punastui, hän, joka ei juuri koskaan punastunut, ja
kiirehti vastaamaan:
"Tahdotteko tietää, hyvät herrat, millainen se resepti on?"
"Kyllä, tietysti me tahdomme."
"No niin, minä säästän itseäni."
"Kas vain!" huudahti seurue.
"Siinä se resepti on", vakuutti marski. "Minä väittäisin vastaan",
sanoi kreivitär, "ellen juuri olisi nähnyt herra de Cagliostron
reseptin vaikutusta. Mutta varokaa, herra taikuri, kysymykseni eivät
vielä ole lopussa."
"Kyselkää, madame, kyselkää."
"Sanoitte olleenne neljänkymmenen ikäinen, kun ensi kerran käytitte
elämän vettänne, eikö niin?"
"Juuri niin, madame."
"Ja siitä saakka eli siis Troijan piirityksestä lähtien..."
"Vähän varhaisemmastakin ajankohdasta, madame."
"Sama se, mutta neljääkymmentä vanhemmaksi ette ole tullut?"
"Kuten näette."
"Siinä tapauksessa te, monsieur", muistutti Condorcet, "todistatte
enemmän kuin lausumaanne väittämään sisältyy."
"Mitä siis olen todistanut, herra markiisi?"
"Te ette todista ainoastaan, että nuoruus jatkuu, vaan myös, että
elämä säilyy. Sillä jos teillä Troijan sodasta saakka yhä on
neljänkymmenen vuoden ikä, ette myöskään koskaan ole ollut vainajana."
"Totta puhutte, herra markiisi; nöyrästi tunnustan, etten ole koskaan
kuollut."
"Mutta silti ette ole haavoittamaton kuten Akilles, eikä muuten
Akilleskaan ollut aivan haavoittamaton, koska Paris surmasi hänet
ampumalla nuolen hänen kantapäähänsä."
"Haavoittamaton en ole, ja siitä minulla onkin paha mieli", myönsi
Cagliostro.
"Teidät voi siis tappaa, voitte saada väkivaltaisen lopun?"
"Valitettavasti."
"Kuinka siis olette menetellyt välttääksenne kaikki onnettomuudet
kolmen ja puolen tuhannen vuoden kuluessa?"
"Minulla on ollut onni puolellani, herra kreivi; suvaitkaa tarkata
perusteluitani."
"Tarkkaan kyllä."
"Me tarkkaamme myös."
"Niin, niin", toistivat muutkin.
Ja ilmeisesti jännittyneenä jokainen nojasi kyynärpäällään pöytään ja
valmistui kuuntelemaan.
Hiljaisuuden katkaisi Cagliostron ääni.
"Mikä on elämän ensimmäinen ehto?" lausui hän tehden siron ja keveän
liikkeen kauniilla valkoisilla käsillään, joissa kimalteli sormuksia,
näiden joukossa kuningatar Kleopatran timantti säteillen kuin
pohjantähti. "Terveys, eikö niin?"
"Tietysti", vastasivat kaikki.
"Ja terveyden ehtona on..."
"Ravintojärjestys", sanoi Hagan kreivi.
"Olette oikeassa, herra kreivi; ravintojärjestyksestä terveys
riippuu. No hyvä, eikö näihin elämänveteni tippoihin voisi sisältyä
kaikkein paras ravintojärjestys?"
"Kukapa sen tietää?"
"Te, kreivi."
"Niin kyllä, mutta..."
"Mutta eivät muut", puuttui asiaan rouva Dubarry.
"Se on eri kysymys, madame, ja sen käsittelemme kohta. Kuten sanottu,
minä olen aina noudattanut tippojeni nauttimisohjetta, ja koska
niissä toteutuu kaikkien aikojen ihmisten ikuinen haave, koska juuri
niitä on etsitty muinoin nuoruuden veden nimisinä ja nykyaikana
elämänvetenä, niin olen alati säilyttänyt nuoruuteni, sen nojalla
terveyteni ja sen nojailla elämäni. Sehän on selvää."
"Mutta kaikki kuluu, kreivi, kauneinkin ruumis niinkuin muukin."
"Pariksen yhtä hyvin kuin Vulcanuksen", lisäsi kreivitär.
"Kaiketi olette tuntenut Pariksen, herra de Cagliostro?"
"Varsin hyvin, madame; hän oli oikein sievä nuorukainen, mutta
ei ansaitse kaikkea sitä, mitä hänestä Homeros laulaa ja naiset
ajattelevat. Ensiksikin hänellä oli punainen tukka."
"Punainen. Hyi hirveätä", sanoi kreivitär.
"Kovaksi onneksi Helena oli toista mieltä kuin te, madame. Mutta
palatkaamme elämänveteen."
"Niin, niin", yhtyivät siihen kaikki.
"Väitätte siis, herra de Taverney, että kaikki kuluu. Olkoon niin.
Mutta tiedätte myös, että kaikki korjautuu, korvautuu tai syntyy
uudestaan, miten sitä nimittäisikin. Siitä on esimerkkinä pyhän
Hubertin kuuluisa veitsi, joka on niin monesti vaihtanut terää ja
vartta; sillä näistä kaksinkertaisista vaihdoista huolimatta se
on pysynyt pyhän Hubertin veitsenä. Se viini, jota Heidelbergin
munkit säilyttävät kellarissaan, on yhä samaa viiniä, vaikka
jättiläistynnyriin joka vuosi kaadetaan uuden korjuun tuotetta.
Heidän viininsä on myöskin aina kirkasta, vahvaa ja hyvänmakuista;
sitävastoin se viini, jonka Opimius ja minä suljimme roomalaisiin
saviruukkuihin, oli sata vuotta myöhemmin, kun yritin sitä juoda,
enää vain sakeata velliä, jota kenties olisi voinut syödä, mutta ei
mitenkään juoda."
-- No niin, minä en seurannut Opimiuksen esimerkkiä, vaan sen sijaan
arvasin, mikä esimerkki tulisi olemaan saatavana Heidelbergin
munkeista. Olen ylläpitänyt ruumistani valamalla siihen joka vuosi
uusia elämän aineksia, joiden on määrä uudestaan synnyttää entiset.
Joka aamu on nuori ja veres atoomi korvannut veressäni, lihassani,
luissani jonkin kuluneen, herpaantuneen hiukkasen.
-- Olen herättänyt uuteen eloon ne jätteet, jotka tavallinen
ihminen huomaamattaan päästää valtaamaan koko olemuksensa; ne
sotilaat, jotka ihmisluonto on Jumalalta saanut puolustautuakseen
häviötä vastaan, sen sotaväen, jonka suuri yleisö lakkauttaa tai
jättää joutilaisuudessa lamaantumaan, olen pakottanut alituiseen
toimintaan, ja tätä helpotti, vieläpä ohjasi sellaisen kiihottunen
käyttö, joka aina pysyy uutena. Tästä uutterasta elämän tutkimisesta
johtuu, että ajatteluni, liikuntani, hermostoni, sydämeni, sieluni
ei ole milloinkaan unohtanut kerran oppimiaan tehtäviä. Koska tässä
maailmassa kaikki liittyy yhteen kuin ketjuksi ja niinkuin ne, jotka
aina tekevät yhtä ja samaa, parhaiten siinä onnistuvat, on minusta
tietysti tullut kaikkia muita taitavampi karttamaan ne vaarat, joita
on ollut kolmituhatvuotisen elämäni varrella, ja näin on käynyt
siksi, että olen osannut kaikesta ottaa kokemusta, jonka nojalla
näen edeltäkäsin minkä tahansa tilanteen haitat ja uhkat. Niinpä ei
minua saisi astumaan taloon, joka uhkaa luhistua. Ei ikipäivinä,
sillä niin paljon olen taloja nähnyt, että ensi silmäyksellä voin
erottaa hyvät huonoista. Turhaa olisi minua pyytää metsästämään
taitamattoman kanssa, joka ei osaa pyssyään käsitellä. Kefaloksesta
alkaen, joka surmasi puolisonsa Prokriin, hallitsijaan saakka,
joka puhkaisi silmän hänen korkeudeltaan prinssiltä, olen nähnyt
liiankin monta hutilusta. Sodassa ette saisi minua valitsemaan sitä
tai sitä asemaa, jonka ken tahansa muu hyväksyisi, jos kerran olen
tuokiossa laskettuani kaikki suorat ja käyrät linjat havainnut niiden
kuolettavasti yhtyvän juuri sillä kohtaa. Sanonette ehkä, ettei voi
ennakolta nähdä harhaan lentänyttä kuulaa. Siihen vastaisin, ettei
miljoonan laukausta välttäneelle voisi anteeksi antaa, jos hän
jättäyisi harhaan menneen luodin surmattavaksi.
-- Älkää näyttäkö noin epäileviä eleitä. Olenhan tässä elävänä
todistuksena. En väitä olevani kuolematon; sanon vain taitavani, mitä
ei kukaan muu taida, se on: väistää tapaturmaista kuolemaa. Niinpä,
esimerkiksi, en mistään hinnasta jäisi tänne neljännestunniksi kahden
kesken herra de Launayn kanssa, joka juuri ajattele, että jos saisi
minut johonkin Bastiljinsa koppiin, hän koettelisi kuolemattomuuttani
nälällä; myöskään en jäisi herra de Condorcetin seuraan, sillä tällä
hetkellä hänellä on mielessä sujahuttaa lasiini sitä ainetta, jota
on hänen vasemman etusormensa kantasormuksessa, ja se on myrkkyä.
Kummallakaan ei tietysti ole pahaa tarkoitusta, vaan ainoastaan jokin
tieteellinen uteliaisuus, pelkkä halu tietää, veisikö se minulta
hengen.
Molemmat kreivi Cagliostron mainitsemat henkilöt säpsähtivät.
"Tunnustakaa suoraan, herra de Launay; me emme ole tuomioistuin, eikä
sitäpaitsi aikomusta rangaista. Antakaapa kuulla, oletteko ajatellut,
mitä juuri sanoin? Ja te, herra de Condorcet, pidättekö todellakin
tuossa sormuksessa myrkkyä, jota tahtoisitte antaa minun maistaa
rakkaan tieteenne nimessä?"
"Totta vie", vastasi herra de Launay nauraen ja punastuen, "myönnän
teidän olevan oikeassa, herra kreivi; se oli hulluutta mutta se pisti
päähäni juuri sillä hetkellä, kun minua syytitte."
"Ja minä", lausui Condorcet, "tahdon olla yhtä avomielinen kuin herra
de Launay. Todellakin arvelin, että jos maistaisitte sormukseeni
kätkettyä ainetta, ei kuolemattomuutenne olisi puolenkaan äyrin
arvoinen."
Vieraspöydästä kajahti samassa hetkessä ihastuksen huudahdus. Nämä
tunnustukset eivät tosin näyttäneet toteen kreivi de Cagliostron
kuolemattomuutta, mutta hänen läpitunkeva älynsä kävi niistä ilmi.
"Siinä näette", sanoi Cagliostro tyynesti, "että arvasin oikein.
Samoin on kaiken muunkin laita, mitä vastedes tapahtuu. Elämän
tottumus ilmaisee minulle ensi silmäyksellä tapaamieni henkilöiden
menneisyyden ja tulevaisuuden. Niin erehtymätön olen tässä kohden,
että aavistukseni koskee eläimiäkin, vieläpä elotonta luontoa.
Vaunuihin noustessani näen hevosten eleistä, että ne matkalla
pillastuvat, tai ajajan ilmeestä, että hän kaataa minut kumoon tai
törmää jotakin vasten. Laivaan astuessani arvaan, onko kapteeni
taitamaton tai itsepäinen, eikä siis voi tai tahdo ohjata alustaan,
niinkuin kulloinkin on tarpeen. Silloin kartan tuota ajajaa tai
kapteenia; en nouse vaunuihin taikka laivaan. Sattumaa en kiellä,
minä vain supistan sitä. Kun muu maailma jättää sille sata
mahdollisuutta, riistän minä siltä yhdeksänkymmentä yhdeksän ja
varon sadannetta. Tällainen etu minulla on siitä, että olen elänyt
kolmetuhatta vuotta."
"Niin ollen", sanoi Lapeyrouse nauraen, toisten tuntiessa Cagliostron
sanoista ihastusta tai pettymystä, "teidän, rakas profeetta, pitäisi
seurata minua niihin laivoihin, joiden on määrä kuljettaa minua
maapallon ympäri. Tekisitte minulle erinomaisen palveluksen."
Cagliostro ei vastannut mitään.
"Herra marski", jatkoi merenkulkija yhä nauraen, "kun herra kreivi
de Cagliostro, ymmärrettävästi kyllä, ei tahdo jättää näin hauskaa
seuraa, sallinette minun lähteä yksin. Suokaa anteeksi, Hagan kreivi,
ja samoin te, madame, mutta kello lyö jo seitsemän, ja minä olen
kuninkaalle luvannut astua vaunuihin neljänneksen yli seitsemän.
Mutta koska kreivi de Cagliostro ei halua tulla katsomaan kahta
laivaani, ilmoittakoon hän edes, mitä minulle tapahtuu Versaillesin
ja Brestin välillä. Brestistä maannavalle hän on minun puolestani
vapaa; siitä matkasta vastaan kyllä yksin. Mutta Versaillesin ja
Brestin väli kaipaa kun kaipaakin hänen lausuntoaan."
Cagliostro loi vielä kerran Lapeyrouseen niin alakuloisen katseen,
kasvoissa niin lempeä ja samalla niin murheellinen ilme, että se
vaikutti useimpiin läsnäolijoihin oudostuttavasta Mutta merenkulkija
ei huomannut mitään. Hän lausui seuralle jäähyväiset; hänen
palvelijansa auttoivat hänen ylleen raskaan, väljän turkisviitan,
ja rouva Dubarry pisti salavihkaa hänen taskuunsa muutamia niistä
oivallisista sydäntävahvistavista rohdoista, jotka ovat pitkällä
matkalla niin tervetulleita, vaikka matkustaja tuskin koskaan tulee
itse niitä hankkineeksi ja jotka jäisessä ilmanalassa suoritettavan
retken pitkinä öinä hänelle muistuttavat poissaolevia ystäviä.
Yhä hymyillen Lapeyrouse kumarsi kunnioittavasti Hagan kreiville ja
ojensi kätensä vanhalle marskille.
"Hyvästi, rakas Lapeyrouse", sanoi Richelieun herttua.
"Vain näkemiin asti, herttua", vastasi Lapeyrouse. "Tuntuu
todellakin, kuin luultaisiin minun menevän iäksi. Matka maapallon
ympäri ei ole ikuinen, viivyn poissa enintään neljä, viisi vuotta.
Sitä varten ei tarvita juhlallisia jäähyväisiä."
"Neljä tai viisi vuotta", ihmetteli marski. "Miksi ette samalla sano
neljä tai viisi vuosisataa? Minun iälläni päivät ovat vuosia, ja
siksi sanonkin teille: jääkää hyvästi."
"Mitä vielä. Kysykää tietäjältä", nauroi Lapeyrouse; "hän lupaa
teille vielä parikymmentä elinvuotta, vai kuinka, herra de
Cagliostro? Voi jospa olisitte, kreivi, jo ennemmin puhunut minulle
jumalaisista tipoistanne. Maksakoot ne mitä tahansa, minä olisin
niitä hankkinut tynnyrillisen _Astrolabe_ laivalleni. Vielä yksi
suudelma kauniille kädellenne, madame, kauneimmalle, mitä varmaankaan
saan nähdä siihen saakka, kun retkeltäni palaan. Näkemiin."
Ja hän lähti salista.
Cagliostro oli yhä vaiti kuin pahaenteinen tietäjä.
Saliin voitiin kuulla kapteenin askeleet kajahtavilla ulkoportailla,
hänen yhä iloinen äänensä pihalla ja hänen viimeiset terveisensä
niille, jotka olivat kerääntyneet hänen lähtöään katselemaan.
Sitten hevoset ravistelivat kulkusilla koristettuja päitään, vaunujen
ovi läjähti kiinni, ja pyörät alkoivat jyristä pitkin katukiviä.
Lapeyrouse oli nyt astunut ensi askeleen salaperäisellä matkallaan,
jolta ei koskaan palannut.
Kaikki kuuntelivat.
Kun ei enää kuulunut mitään, kääntyivät kaikkien katseet kuin
yliluonnollisen voiman pakottamina Cagliostroon.
Tämän miehen kasvoilla loisti nyt tietäjän haltioittuminen, mikä
värisytti kaikkia läsnäolijoita. Oudon juhlallista äänettömyyttä
kesti tuokion aikaa. Ensimmäisenä keskeytti sen Hagan kreivi.
"Miksi ette vastannut hänelle, monsieur?"
Tässä kysymyksessä tuli esille koko seuran huolestunut mieliala.
Cagliostro vavahti, ikäänkuin nämä sanat olisivat hänet herättäneet
syvistä mietteistä.
"Siksi, että minun olisi täytynyt hänelle puhua joko epätotta tai
armotonta totta."
"Kuinka niin?"
"Minun olisi, totta puhuen, täytynyt hänelle sanoa: Herra de
Lapeyrouse, Richelieun herttua on oikeassa sanoessaan teille
_hyvästi_ eikä _näkemiin_."
"No mutta", hätkähti Richelieu ja kalpeni. "Mitä ihmettä te nyt
sanotte Lapeyrousesta, herra Cagliostro?"
"Tyyntykää, herra marski", rauhoitti Cagliostro, "eihän tämä
surullinen ennustus teitä koske."
"Mitä tämä on?" huudahti rouva Dubarry. "Lapeyrouse-parka, joka juuri
suuteli kättäni..."
"Ei ainoastaan ole sitä uudestaan suutelematta, madame, vaan myöskään
ei koskaan enää näe tänä iltana jättämiään henkilöitä", sanoi
Cagliostro tarkkaavasti katsellen vedellä täytettyä lasia, joka
oli niin sijoitettu, että siinä opaalin väriset heleät valojuovat
taittuivat ympäröivien esineiden poikkipäin kulkeviin varjoihin.
Kaikkien huulilta pääsi hämmästyksen huuto.
Keskustelu oli nyt joutunut sille asteelle, että mielten jännitys yhä
kasvoi; vakavasta, juhlallisesta, melkein tuskaisesta sävystä, joka
tuli esille läsnäolijain sanoissa tai katseissa heidän kysellessään
Cagliostrolta, olisi voinut päättää, että nyt oli puhe muinaisajan
oraakkelin pettämättömistä ennustuksista.
Sillävälin, kun kaikki näin olivat kiintyneet yhteiseen asiaan, nousi
herra de Favras, aavistaen toistenkin toivomuksen, antoi kädellään
merkin ja hiipi varpaisillaan katsomaan, oliko etuhuoneessa ketään
palvelijoista kuuntelemassa.
Mutta, kuten sanottu, Richelieun marskin talossa vallitsi hyvä
järjestys, eikä herra de Favras tavannut etuhuoneessa muita kuin
vanhan taloudenhoitajan, joka ankarana kuin etuvartija oli torjumassa
pääsyä ruokasaliin jälkiruuan juhlallisena hetkenä.
Hän palasi paikalleen istumaan ilmaisten kädenliikkeellä, että
pöytäseura sai olla ihan rauhassa.
"Siinä tapauksessa", sanoi rouva Dubarry, vastaten herra de Favrasin
rauhoittavaan viittaukseen, ikäänkuin se olisi ääneen lausuttu,
"siinä tapauksessa ilmoittakaa meille, miten käy Lapeyrouse-poloisen."
Cagliostro pudisti päätään.
"No, no, herra de Cagliostro, sanokaa nyt kuitenkin", yhtyivät siihen
herrat.
"Niin, sitä me todellakin pyydämme."
"Olkoon menneeksi; herra de Lapeyrouse lähtee, kuten hän teille
mainitsi, kiertomatkalle maapallon ympäri täydentääkseen Cookin
retkiä, sen onnettoman Cookin, joka, niinkuin tiedätte, murhattiin
Sandwich-saarilla."
"Niin, niin, tiedämme", myönsivät kaikki pikemmin päänimikkeillä kuin
sanoilla.
"Kaikki näyttää lupaavan tälle yritykselle menestystä: Lapeyrouse on
kelpo merenkulkija, ja sitäpaitsi on kuningas Ludvig XVI taitavasti
suunnitellut hänen reittinsä."
"Aivan oikein", puuttui puheeseen Hagan kreivi. "Ranskan kuningas on
etevä maantieteilijä, vai mitä, herra de Condorcet?"
"Kyllä, etevämpikin kuin mitä kuninkaan tarvitsee olla", vastasi
markiisi. "Kuningasten sietäisi tietää kaikki vain pintapuolisesti.
Silloin he ehkä taipuisivat niiden johdettaviksi, jotka tuntevat
asian ytimen."
"Se olkoon opiksi, herra markiisi", huomautti Hagan kreivi hymyillen.
Condorcet punastui.
"Ei mitenkään, herra kreivi", vastasi hän, "se on vain pelkkä
mietelmä, filosofinen yleispäätelmä."
"Hän siis lähtee?" sanoi rouva Dubarry haluten lopettaa kaikki
yksityiset jutut, joiden vuoksi yleiskeskustelu ehkä voisi poiketa
uraltaan.
"Niin, hän lähtee", toisti Cagliostro. "Mutta niin kova kiire kuin
hänellä näyttikin olleen, älkää silti luulko, että hän heti aloittaa
laivamatkansa; ei, minä näen hänen hukkaavan paljon aikaa Brestissä."
"Sepä vahinko", sanoi Condorcet, "sillä juuri nyt on sopiva
lähtöaika. Melkein on jo vähän myöhäistäkin, helmi- tai maaliskuu
olisi ollut parempi."
"Älkää häntä moittiko tästä parin kuukauden viivytyksestä herra de
Condorcet. Ainakin hän elää sen aikaa, elää ja toivoo."
"Hänelle on arvatenkin annettu hyvät seuralaiset?" lausui Richelieu.
"On", vastasi Cagliostro. "Toisen laivan päällikkö on etevä upseeri.
Näen hänet: hän on vielä nuori, seikkailuhaluinen, urhoollinen,
kovaksi onnekseen."
"Mitä? Kovaksi onnekseen."
"Niin, sillä vuoden kuluttua tähystelen tätä ystävää enkä enää näe",
sanoi Cagliostro levottomana tarkaten vesilasia.
"Ei suinkaan teistä kukaan ole herra de Langien sukulainen?"
"Ei."
"Eikä kukaan häntä tunne?"
"Ei."
"No niin, hän joutuu ensimmäisenä kuoleman omaksi. En näe häntä enää."
Vieraiden kesken kuului kauhun hälinää.
"Entä hän... hän... Lapeyrouse?" kyselivät monet äänet läähättäen.
"Hän purjehtii, nousee maihin, astuu taas laivaan. Vuosi, kaksi
vuotta käy kaikki hyvin. Hänestä saadaan tietoja, mutta sitten..."
[Se upseeri, joka toi viimeiset tiedot Lapeyrousesta, oli herra de
Lesseps, ainoa retkikunnan jäsen, joka sai uudestaan nähdä Ranskan.
_Tekijä_.]
"Sitten...?"
"Vuodet vierivät."
"Entä sitten?"
"Valtameri on suuri, taivas synkkä. Siellä täällä kohoo tutkimattomia
maita, toisaalla taas kauhistavia hahmoja, senkaltaisia, kuin
Kreikan saaristomeren hirviöt. Ne vaanivat alusta, joka merivirran
viemänä kiitää sumussa karien lomitse; sitten nousee myrsky,
vieraanvaraisempi kuin ranta, ja sen jälkeen kaameita tulikieliä.
Voi, Lapeyrouse, Lapeyrouse, jos voisit minua kuulla, sanoisin
sinulle: Kristoffer Kolumbuksen tavoin pyrit uutta maailmaa
löytämään; varo tuntemattomia saaria."
Hän vaikeni.
Hyinen väristys tuntui kaikkien jäsenissä hänen viime sanojensa vielä
kaikuessa.
"Mutta miksi ette häntä varoittanut?" huudahti Hagan kreivi joutuen,
kuten toisetkin, tämän eriskummaisen, sydämiä mielensä mukaan
myllertävän henkilön vaikutukselle alttiiksi.
"Juuri niin", yhtyi siihen rouva Dubarry, "miksi ei riennetä, koeteta
saada häntä kiinni? Sellaisen miehen kuin Lapeyrousen henki maksanee
edes sen verran kuin kuriirin matka, hyvä marski."
Marski ymmärsi vihjauksen ja nousi jo puoleksi soittaakseen kelloa,
mutta Cagliostro teki torjuvan liikkeen, ja marski vaipui takaisin
nojatuoliinsa.
"Sen pahempi, ei mistään varoituksesta ole apua", selitti Cagliostro.
"Ihminen, joka edeltäpäin näkee kohtalon, ei voi sitä muuttaa. Herra
de Lapeyrouse nauraisi, jos olisi kuullut sanani, niinkuin Priamoksen
pojat nauroivat Kassandran ennustuksille; mutta kah, tekin, Hagan
kreivi, nauratte, ja naurunne tarttuu kyllä koko tähän seuraan. Älkää
lainkaan pidättäkö itseänne, herra de Favras; enhän ole koskaan
tavannut uskovaista kuulijaa."
"Ei, ei, kyllä me uskomme", huudahtivat rouva Dubarry ja vanha
Richelieun herttua.
"Minä uskon", mutisi Taverney.
"Minä myös", sanoi Hagan kreivi kohteliaasti.
"Niinpä niin", huomautti Cagliostro, "uskotte muka, kun on puhe
Lapeyrousesta; mutta jos asia koskisi teitä itseänne, ette uskoisi."
"No, no."
"Siitä olen varma."
"Myönnän", sanoi Hagan kreivi, "että minut olisi saatu uskomaan,
jos herra de Cagliostro olisi sanonut Lapeyrouselle: Karttakaa
tuntemattomia saaria. Silloin hän olisi ollut varuillaan, ja siinä
olisi aina ollut jokin pelastuksen mahdollisuus."
"Vakuutan teille, ettei niin olisi käynyt, herra kreivi. Ja jos
hän olisikin uskonut, niin huomatkaa, kuinka kauheata olisi ollut
saada sellainen ilmoitus, kun sitten vaaran hetkellä, nähdessään nuo
tuntemattomat, tuhoa uhkaavat saaret, mies-parka olisi ennustukseeni
luottaen tuntenut salaperäisen kuoleman lähestyvän voimatta sitä
torjua Silloin ei olisi ollut vain kuolema, vaan tuhat kuolemaa
hänen kärsittävänään, sillä tuhannen kuoleman vertaista on pimeässä
hapuilla epätoivo mielessä. Ottakaa huomioon, että toivo, jonka
olisit häneltä riistänyt, on viimeinen lohdutus, joka kovaonnisella
vielä säilyy, kun pyövelin terä uhkaa, vieläpä kun se jo hipaisee,
kun hän tuntee sen leikkaavan ja veri vuotaa. Elämä sammuu, ja vielä
ihminen toivoo."
"Se on totta", sanoivat jotkut hiljaa.
"Niin", jatkoi Cagliostro, "muuta todellista hyvää, kuin sen verhon,
joka peittää elämämme lopun, ei Jumala ole antanut ihmiselle maan
päällä."
"Olkoon sen laita kuinka tahansa", sanoi Hagan kreivi, "mutta jos
teidän kaltaisenne mies sattuisi minulle sanomaan: Varokaa sitä
ihmistä tai sitä asiaa, pitäisin neuvon hyvänä ja kiittäisin sen
antajaa."
Cagliostro pudisti hiljakseen päätään, samalla surumielisesti
hymyillen.
"Totta puhuen, herra de Cagliostro", jatkoi kreivi, "varoittakaa
minua, niin saatte siitä kiitokset."
"Haluatte siis, että sanon teille, mitä en tahtonut sanoa
Lapeyrouselle?"
"Juuri sitä haluan."
Cagliostro näytti aikovan puhua, mutta jätti sikseen, sanoen vain:
"Ei, herra kreivi, ei."
"Pyydän teiltä hartaasti."
Cagliostro käänsi päänsä poispäin.
"En koskaan!" mutisi hän.
"Varokaa", sanoi kreivi leikillisesti, "tuolla tapaa riistätte
minulta uskon."
"Parempi on olla epäuskossa kuin tuskassa."
"Herra de Cagliostro", lausui nyt kreivi vakavasti, "teiltä on
unohtunut muuan asia."
"Mikä?" kysyi profeetta kunnioittavasti.
"Se, että jos onkin ihmisiä, jotka haitatta voivat olla kohtalostaan
tietämättömiä, niin on taas toisia, joiden tarvitsisi tietää
tulevaisuutensa, koska heidän kohtalonsa on tärkeä, ei ainoastaan
heille itselleen, vaan miljoonille ihmisille."
"Siis", sanoi Cagliostro, "käskekää. Ilman käskyä en sano mitään."
"Mitä tarkoitatte?"
"Teidän majesteettinne käskeköön", vastasi Cagliostro hiljaa.
"Minä tottelen."
"Käsken teitä paljastamaan kohtaloni, herra de Cagliostro", määräsi
nyt kuningas viehättävän majesteettisesti.
Samassa kun Hagan kreivi salli kohdella itseään kuninkaana ja luopui
säätynsä keinotekoisesta salaamisesta antaen käskyn, nousi Richelieun
herttua istumasta, meni nöyrästi kumartamaan ruhtinaalle ja sanoi
hänelle:
"Kiitän kunniasta, jonka Ruotsin kuningas on kodilleni osoittanut;
suvaitkoon nyt teidän majesteettinne asettua kunniapaikalle. Tästä
hetkestä alkaen se voi kuulua vain teille."
"Olkaamme vain paikoillamme, herra marski, älkäämmekä antako
ainoankaan sanan mennä hukkaan, mitä kreivi de Cagliostro aikoo
minulle sanoa."
"Kuninkaille ei lausuta totuutta, sire."
"Joutavia! Enhän minä nyt ole kuningaskunnassani. Herra herttua,
pyydän teitä istumaan paikallanne; olkaa niin hyvä, herra de
Cagliostro, ja puhukaa."
Cagliostro tähysteli taas lasiinsa; pohjasta kohosi pinnalle päin
sellaista pieniä kuplia, joita nähdään samppanjassa, ja vesi näkyi
hänen mahtavan katseensa läpitunkemana joutuneen liikkeeseen, jota
hänen tahtonsa ohjasi.
"Sire, sanokaa minulle, mitä tahdotte tietää", virkkoi Cagliostro.
"Nyt olen valmis vastaamaan."
"Sanokaa, millä tavalla kuolen."
"Ammuttuna, sire."
Kustaan otsa säteili.
"Ah, taistelussa", sanoi hän, "niinkuin ainakin, sotilas. Kiitos,
herra de Cagliostro, tuhannet kiitokset! Aavistan kyllä taisteluita,
ja Kustaa Aadolf ja Kaarle XII ovat minulle näyttäneet, kuinka
Ruotsin kuninkaana kuollaan."
Cagliostro loi katseensa maahan päin mitään vastaamatta. Hagan kreivi
rypisti kulmakarvojaan ja sanoi:
"Vai niin, eikö siis laukaus tapaakaan minua taistelutantereella?"
"Ei, sire."
"Ehkä kapinassa? Niin, sekin on mahdollista".
"Ei, ei kapinassakaan."
"No missä?"
"Tanssiaisissa, sire."
Kuningas kävi miettiväiseksi.
Cagliostro, joka oli noussut seisaalle, istuutui jälleen ja nojasi
päänsä syvälle kättensä väliin. Kaikki, jotka ympäröivät ennustuksen
laatijaa ja sen kohtaamaa henkilöä, olivat kalvenneet.
Herra de Condorcet lähestyi sitä vesilasia, josta tietäjä oli lukenut
kaamean ilmoituksensa, tarttui sen jalkaan, nosti silmäinsä kohdalle
ja tarkasteli huolellisesti sen kimaltelevia särmiä ja salaperäistä
sisällystä.
Nerokas, kylmästi tutkiva silmä näkyi molemmilta kristalleilta,
kovalta ja juoksevalta, vaativan ratkaisua pulmalliseen kysymykseen,
jonka hän järjen kannalta katsoi kuuluvan vain luonnontieteen alalle.
Niinpä hän tiedemiehenä arvioitsi veden syvyyttä, valosäteiden
heijastusta ja vesihiukkasten liikehtimistä. Hän kysyi itseltään,
kuten hän kaikkeen haki syytä, mikä oli aiheena ja verukkeena tähän
veijaukseen, jota tuo kieltämättä tavattoman kyvykäs mies harjoitti
niin arvokkaiden henkilöiden kuin nyt läsnäolevien kesken, saaden
heidät valtoihinsa.
Arvatenkaan hän ei keksinyt pulmansa ratkaisua, sillä hän herkesi
lasia tutkimasta, pani sen paikalleen pöydälle ja lausui toisten
ollessa mykistyneinä Cagliostron ennustuksesta:
"Minunkin tekee mieleni pyytää mainiota profeettaamme utelemaan
taikapeililtään. Mutta kovaksi onneksi", lisäsi hän, "minä en ole
mahtava herra, en voi käskeä, eikä mitätön henkeni kuulu miljoonille
ihmisille."
"Te käskette tieteen nimessä, monsieur", sanoi Hagan kreivi, "ja
teidän elämänne on tärkeä, ei ainoastaan yksityiselle kansalle, vaan
ihmiskunnalle."
"Kiitän, herra kreivi; mutta herra de Cagliostro lienee siitä toista
mieltä."
Cagliostro kohotti päätään kuin sotaratsu tuntiessaan kannuksen
puristavan.
"En suinkaan, markiisi", sanoi hän näkyen joutuvan hermokiihtymyksen
valtaan, jonka aiheuttajana olisi muinaisaikana pidetty häntä
vaivaavaa jumaluusolentoa. "Aivan varmasti te olette mahtava herra
älyn valtakunnassa. Mutta suvaitkaapa nyt katsoa minua suoraan
silmiin; haluatteko täydellä todella, että teillekin ennustan?"
"Täydellä todella, herra kreivi", vakuutti Condorcet. "Kunniani
kautta, todellisemmin ei voisikaan haluta."
"Hyvä on, markiisi", sanoi Cagliostro kumealla äänellä, luoden
katseensa maahan toisen tuijottaessa, "te kuolette siitä myrkystä,
jota pidätte sormuksessanne. Te kuolette..."
"Entä jos viskaisin sen pois?" keskeytti Condorcet.
"Viskatkaa."
"Myöntänette ainakin, että se olisi helppo asia."
"No viskatkaa pois, kuten sanoin."
"Tehkää se Herran tähden!" huudahti rouva Dubarry, "heittäkää pois
tuo ilkeä myrkky, vaikkei muun vuoksi niin saadaksemme edes pikku
valeesta kiinni tuon pahan onnen tietäjän, joka meiltä kaikilta
riistää ennustuksillaan mielenrauhan. Sillä jos heitätte sen pois,
niin on ainakin varmaa, ettei se myrkky teitä tapa; ja kun herra de
Cagliostro väittää, että kuolette juuri tuosta myrkystä, ei hän pääse
mihinkään siitä, että esiintyy valehtelijana."
"Rouva kreivitär on oikeassa", virkkoi Hagan kreivi.
"Hyvä, hyvä, kreivitär!" sanoi Richelieu. "Ei siis muuta, markiisi,
kuin heittäkää pois myrkky; pyyntööni on sitä suurempi syy, koska
tietäessäni teidän pitävän sormessanne kuolemaa minun täytyy vastedes
aina vavista, kun yhdessä juomme. Voihan sormus itsestään aueta...
ja..."
"Ja kilistettäessä lasit ovat hyvin lähellä toisiaan", lisäsi
Taverney. "Siis, markiisi, myrkky pois!"
"Suotta pyydätte", sanoi tyynesti Cagliostro. "Herra de Condorcet ei
myrkystänsä luovu."
"En", sanoi markiisi, "en siitä luovu, se on totta; tosin en tahdo
helpottaa kohtalon kulkua, mutta syynä kieltooni on se, että Cabanis
on minulle valmistanut tämän laatuaan ainokaisen myrkyn, joka on
sattumalta saatu jähmeään muotoon, eikä ole luultavaa, että se
hänelle uudestaan onnistuisi. Siksi en heitä tätä myrkkyä hukkaan.
Riemuitkaa voitostanne, herra de Cagliostro, jos tahdotte."
"Kohtalo", vastasi Cagliostro, "löytää aina uskollisia apulaisia
pannakseen tuomionsa täytäntöön."
"Niinpä siis kuolen myrkytettynä", sanoi markiisi. "Olkoon menneeksi!
Ei kuka tahansa saa myrkkyyn kuolla. Ihanan lopun te minulle
ennustitte; pikkusen vain myrkkyä kieleni kärjelle, ja minä olen
mennyt mies. Se ei ole _plus_ kuolema, onhan vain _minus_ elämä,
kuten algebrallisesti sanottaisiin."
"En minäkään tahdo, että te joutuisitte kärsimään", sanoi Cagliostro
kylmästi, osoittaen eleillään haluavansa, että keskustelu päättyisi
tähän, ainakin herra de Condorcetin osalta.
"Hyvä herra", sanoi silloin markiisi de Favras kurottaen itseään
pöydän yli, ikäänkuin mennäkseen Cagliostroa vastaan, "minulle tulee
jo vesi suuhun, kun on mainittu haaksirikko, laukaus ja myrkytys.
Ettekö viitsisi olla niin hyvä ja ennustaa minullekin jotakin
samantapaista lystiä?"
"Vai niin, herra markiisi", sanoi Cagliostro, jota tosin iva ärsytti,
"olisitte todellakin väärässä, jos kadehtisitte näitä herroja, sillä
aateliskunniani kautta sanon, että teidän käy paremmin."
"Paremmin!" nauroi herra de Favras. "Varokaa liikoja lupaamasta; sen
parempaa kuin meri, tuli ja myrkky lienee vaikea keksiä."
"Jäljellä on nuora, herra markiisi", sanoi Cagliostro kohteliaasti.
"Nuora... no no, mitä te tarkoitatte?"
"Sitä, että joudutte hirteen", vastasi Cagliostro profeetallisessa
kiihkossa, jota ei enää voinut hillitä.
"Hirteen!" toistivat läsnäolijat. "Voi hitto!"
"Herra unohtaa, että olen aatelismies", sanoi Favras hiukan kylmeten.
"Ja jos ehkä on tarkoituksena puhua itsemurhasta, voin teille jo
ennakolta ilmoittaa aikovani viime hetkeen asti pitää itseäni sen
verran kunniassa, etten turvaudu nuoraan jos kerran minulla on
miekka."
"Itsemurhasta ei ole puhetta, monsieur."
"Tarkoitatte siis kuolemanrangaistusta?"
"Sitä."
"Ollen muukalainen, monsieur, saatte minulta anteeksi."
"Mitä saan anteeksi?"
"Tietämättömyytenne. Ranskassa katkaistaan aatelismieheltä kaula."
"Siitä asiasta saatte sopia pyövelin kanssa, monsieur", sanoi
Cagliostro iskien tällä töykeällä vastauksella Favrasin sanattomaksi.
Nyt oli pöytäseura hetken aikaa kahden vaiheella.
"Tiedättekö, että minua jo värisyttää", sanoi herra de Launay.
"Edeltäjäni ovat vetäneet niin surkeasti arpaa, että paha minutkin
perinee, jos samasta pussista kopeloin kohtaloani."
"Siinä tapauksessa olette toisia viisaampi, ja oikein teette siinä,
kun ette halua tietää tulevaisuutta. Olkoon se hyvä tai paha,
pitäkäämme arvossa Jumalan salaista päätöstä."
"No mutta, herra de Launay", sanoi rouva Dubarry, "toivon kuitenkin,
että olette täysin yhtä rohkea kuin nämä toiset herrat."
"Sitä itsekin toivon, madame", vastasi kuvernööri kumartaen.
Sitten hän kääntyi Cagliostroon päin ja sanoi:
"Vuoron mukaan, monsieur, voisitte ehkä olla nyt niin hyvä ja
ennustaa minunkin vastaiset vaiheeni. Pyydän sitä hartaasti."
"Se on helppoa", sanoi Cagliostro. "Kirveellä päähän, siinä kaikki."
Salissa kajahti kauhun huuto. Herrat de Richelieu ja Taverney
pyysivät Cagliostrolta, ettei hän jatkaisi, mutta naisen uteliaisuus
pääsi voitolle.
"Teitä kuunnellessa, kreivi", lausui rouva Dubarry, "voisi todellakin
luulla, että koko maailma saa väkivaltaisen lopun. Meitä on tässä
kahdeksan henkilöä, ja viisi olette jo tuominnut."
"Tottahan ymmärrätte, että hän on sen ottanut urakalle ja me vain
nauramme, madame", rauhoitti herra de Favras koettaen todella nauraa.
"Tietysti me nauramme", sanoi Hagan kreivi, "olkoon ennustuksissa
perää taikka ei."
"Minunkin tekisi mieli nauraa", selitti rouva Dubarry, "sillä
en tahtoisi pelkuruudellani häväistä seuraamme. Mutta voi,
minä olen vain nainen enkä edes saane kunniaa päästä kaameassa
loppukohtauksessa teidän rinnallenne. Nainen, semmoinen kuolee
sänkyynsä. Sen pahempi, vanhan, murheellisen ja unohdetun vaimon
kuolema lienee kaikista kuolemista pahin, eikö niin, herra de
Cagliostro?"
Ja niin puhuessaan hän epäröitsi; ei ainoastaan sanoilla, vaan
katseillaankin hän antoi ennustajalle aihetta rauhoittavaan
vastaukseen, mutta Cagliostro pysyi vaiti.
Uteliaisuus oli levottomuutta väkevämpi ja sai rouva Dubarryn
valtaansa.
"No, herra de Cagliostro", jatkoi hän, "antakaa kuulla vastauksenne."
"Mihin vastaisin, madame, kun ette ole minulta kysynyt?" Kreivitär
oli taas kahden vaiheella.
"Mutta..." sanoi hän.
"Kysyttekö minulta vai ettekö?" tiedusti Cagliostro. Kreivitär kokosi
voimansa ja vastasi saatuaan rohkeutta toisten hymyilystä:
"No niin, minä uskallan; sanokaa siis, millaisen lopun saa Jeanne de
Vaubernier, kreivitär Dubarry."
"Mestauslavalla, madame", kuului kamala ennustus.
"Tuo on vain pilapuhetta! Eikö niin, monsieur?" sopersi kreivitär
rukoilevin katsein.
Mutta Cagliostro oli yllytetty äärimmilleen, eikä hän niitä katseita
nähnyt.
"Miksi pilapuhetta?" kysyi hän.
"Siksi, että mestauslavalle astuu vain se, joka on tappanut,
murhannut, tehnyt kauhean rikoksen, eikä ole vähääkään luultavaa,
että minä teen semmoisen rikoksen. Siis se oli vain pilaa, vai mitä?"
"Tottahan se pilaa oli", vastasi Cagliostro, "kuten kaikki muutkin
ennustukseni."
Kreivitär purskahti nauruun, joka olisi tarkkaavaisesta kuulijasta
tuntunut liian kimeältä ollakseen luonnollinen.
"Kuulkaapas, herra de Favras", sanoi hän, "tilataan jo nyt
ruumisvaunumme."
"Se on aivan tarpeetonta, mitä teihin tulee, kreivitär", sanoi
Cagliostro.
"Miksi niin, monsieur?"
"Te saatte mestauslavalle ajaa kärryissä."
"Hyi hirveätä!" huudahti rouva Dubarry. "Huh, kuinka häijy tuo mies
on! Vastedes, marski, kutsukaa vieraiksenne sellaisia, joilla on
toinen mielenlaatu, taikka en tule ikinä uudestaan."
"Anteeksi, kreivitär", sanoi Cagliostro, "mutta te olette sitä
tahtonut, kuten toisetkin."
"Minä, kuten toisetkin; suotteko minulle edes sen verran aikaa, että
ehdin valita itselleni rippi-isän?"
"Turha vaiva, madame", vastasi Cagliostro.
"Kuinka niin?"
"Viimeinen, jolla on mestauslavalle astuessaan rippi-isä vieressään,
on..."
"On kuka?" kysyivät kaikki.
"Ranskan kuningas."
Nämä viimeiset sanat Cagliostro lausui kumealla ja niin
kalmankaamealla äänellä, että läsnäolijoita hipaisi kuoleman henkäys,
joka hyydytti sydämet.
Nyt oltiin muutama minuutti ääneti. Tämän vaitiolon aikana Cagliostro
vei huulilleen vesilasin, josta oli lukenut kaikki veriset
ennustuksensa; mutta tuskin se oli koskettanut hänen suutaan, kun hän
ehdottoman inhon vallassa sysäsi sen takaisin kuin katkeran kalkin,
samalla luoden katseensa Taverneyhin.
"Ei!" huudahti tämä, joka luuli hänen aikovan puhua, "älkää sanoko
minulle, miten minun käy; minä en sitä tahdo tietää."
"Vaikka niin, mutta minä sen sijaan kysyn", sanoi Richelieu.
"Te, herra marski", vastasi Cagliostro, "saatte olla levollinen,
sillä te olette meistä kaikista ainoa, joka kuolee vuoteessaan."
"Kahvia, hyvät vieraat!" sanoi vanha marski mielissään ennustuksesta.
"Juodaan nyt kahvia!"
Kaikki nousivat pöydästä.
Mutta ennenkuin Hagan kreivi siirtyi salonkiin, astui hän Cagliostron
luo ja sanoi:
"Kohtaloani en yritäkään paeta, monsieur, mutta sanokaa, mitä minun
on kartettava?"
"Käsipuuhkaa, sire", vastasi Cagliostro.
Hagan kreivi poistui.
"Entä minun?" kysyi Condorcet.
"Munakakkua."
"Hyvä, lakkaan munia syömästä."
Ja hän kiirehti Hagan kreivin jäljestä.
"No mitä minun tulee pelätä?" tiedusti Favras.
"Kirjettä."
"Hyvä on, kiitos!"
"Ja minun?" kysyi de Launay.
"Bastiljin valloitusta."
"No sitten ei hätää."
Ja hän poistui nauraen.
"Nyt on minun vuoroni, monsieur", sanoi kreivitär hätääntyneenä.
"Te, kaunis kreivitär, välttäkää Ludvig XV:n toria."
"Voi, voi", vastasi kreivitär, "siellähän minä jo kerran ennen eksyin
ja säikähdyin niin, että pääni alkoi pyöriä."
"Niinpä niin, kun se kerran vielä lähtee pyörimään, ei se enää
paikalleen asetu."
Rouva Dubarry kirkaisi ja pakeni salonkiin toisten vieraiden turviin.
Cagliostro oli myös menossa sinne, kun Richelieu sanoi:
"Vielä hetkinen, nyt ei ole muita jäljellä kuin Taverney ja minä,
joille ette ole mitään ennustanut, hyvä taikuri."
"Herra de Taverney on pyytänyt, etten mitään sanoisi, ettekä, te,
herra marski, ole minulta kysynyt."
"Nyt sitä kuitenkin pyydän", sanoi Taverney kädet ristissä.
"Mutta kuulkaapa, ettekö voisi, todistaaksenne meille neronne mahtia,
ilmoittaa meille erästä asiaa, jonka vain me molemmat tiedämme?"
"Mikä asia se on?" kysyi Cagliostro hymyillen. "No sanokaa, mitä
varten tämä kunnon Taverney on tullut Versaillesiin, vaikka saisi
rauhassa oleskella kauniilla maatilallaan Maison-Rougessa, jonka
kuningas hänelle lunasti kolme vuotta takaperin?"
"Sehän on perin helppo sanoa, herra marski", vastasi Cagliostro.
"Kymmenen vuotta sitten herra de Taverney tahtoi antaa tyttärensä,
neiti Andréen, kuningas Ludvig XV:lle, mutta siinä hän ei onnistunut."
"Huh, huh!" murisi Taverney.
"Nyt hän tahtoo antaa poikansa, Filip de Taverneyn, kuningatar
Marie-Antoinettelle. Kysykääpä häneltä, puhunko valetta."
"Kunniani kautta!" sanoi Taverney vavisten, "jollei tuo mies ole
noita, niin piru minut periköön!"
"No no!" varoitti marski, "älä puhu pirusta noin kursailematta, vanha
toveri!"
"Kamalaa, kamalaa!" mutisi Taverney.
Ja hän kääntyi pyytääkseen vielä Cagliostroa pitämään asian salassa,
mutta tämä oli jo kadonnut.
"Kas niin, Taverney, mennään salonkiin", sanoi marski. "Muutoin
siellä juodaan kahvit meitä odottamatta tai saamme juoda sen kylmänä,
mikä olisi paljoa pahempaa."
Ja hän riensi salonkiin. Mutta se oli autio: ei ainoakaan vieras
ollut rohjennut jäädä uudestaan katsomaan pelottavaa ennustajaa
suoraan kasvoihin. Suotta siellä kynttilät paloivat haarajaloissaan,
kahvi höyrysi kannussaan, ja tuli rätisi pesässä.
"Jopa nyt ihme! Kuuleppa, vanha ystävä, ei tässä muu auttane kuin
juoda kahvit kahden kesken... No minne hiiteen sinä olet mennyt."
Ja Richelieu tähysteli joka taholle; mutta pieni ukko oli pujahtanut
tiehensä kuten muutkin.
"Sama se", tuumi marski virnistäen, kuten Voltaire olisi tehnyt,
ja hieroskellen kuivia, valkoisia, sormusten koristamia käsiään,
"minä olen koko seurasta ainoa, joka saan kuolla vuoteessani. Heh,
heh, vuoteessani! Kreivi Cagliostro, minäpä en olekaan epäuskoinen!
Omassa vuoteessani ja niin myöhään kuin suinkin! Haloo! Tänne
kamaripalvelijani ja tippani!"
Salonkiin astui kamaripalvelija, kädessä pieni pullo, ja marski lähti
hänen saattamanaan makuuhuoneeseen.
I