Kirj.
LEOPOLD v. SACHER-MASOCH.
Wienin kongressi vv. 1814-1815 oli hyvin lystikäs kongressi.
Keskustelut sujuivat hyvin vitkallisesti, sillä enemmän kuin ikävistä
valtioasioista oli koko maailma huvitettu Wienin hovin usein
omituisista, aina loistavista juhlapidoista ja kaunottarista, joita
kaikista maan ääristä oli kokoontunut Tonavan varrella sijaitsevaan
keisarikaupunkiin.
Viidelle naiselle, joita pidettiin kauneimpina kauneimmista, oli
annettu luonteisiaan lisänimiä; kreivitär Karoliina Secchenyi oli
"virnakka", kreivitär Sohvia Zichy "jokapäiväinen"; kreivitär Saurma
"la beauté du diable" (paholaiskaunotar) ja kreivitär Rossiina
Esterhazy "hämmästystä herättävä."
Kaunein kaikista oli kumminkin -- ja siitä olivat kaikki yhtä mieltä --
kreivitär Julia Zichy, jota sanottiin "taivaalliseksi kaunottareksi."
Hän oli hurskailla silmillään lumonnut itse Preussin kuninkaan
Friedrich Wilhelm III:nnenkin, joka hiljaisella, toggenburgilaisella
tavallaan häntä jumaloitsi.
Kun ilma oli kaunis, nähtiin usein koko kongressiseurue jaloittelemassa
vallinsarvella: hallitsiat, valtiomiehet, kenraalit ja naiset. Siinä
nähtiin jalo-aatteinen Venäjän Aleksanteri, hurmaava Katariina
Oldenburgilainen Würtembergin rakastuneen perintöprinssin vieressä,
jonka puolisoksi hän sittemmin tuli, Eugéne Beauharnais, Gentz,
Talleyrand, Humboldt, Jahn, Rahel Levin, rouvat Geymüller ja Arnstein
-- sanalla sanoen kaikki, joilla oli jonkinlaista tehtävää
maailmanäyttämöllä; yksi vain puuttui, vanha marsalkka "Vorwärts."
Näilläkin kävelyretkillään lähestyi Friedrich Wilhelm mielellään
"taivaallista", kunnioittaen häntä silloin tällöin kukkaiskimpulla,
joka tähän aikaan, varsinkin talvella, oli jotakin aivan tavatonta.
Puhelu heidän kesken alkoi aina yhtäläisillä tyhjänperäisillä
lauseilla, lakoonisilla kuninkaan puolelta, jolle muuan kongressin
irvihammas oli antanut nimen "kuningas Infinitivus", sulavilla taasen
Julia kaunottaren puolelta.
"Kuinka nukkunut, kreivitär?"
"Hyvin, teidän majesteettinne, Jumalan kiitos."
"Kaunis ilma tänään."
"On, teidän majesteettinne; taivas on armollisempi meitä kohtaan kuin
ansaitsemme."
Äänettömyyttä.
"Würtembergin prinssi näkyy olevan ihastunut suuriruhtinatar
Katariinaan."
"Minusta näyttää kuin Kaikkirakastava siunaisi tätä liittoa, sillä
suuriruhtinatarkin tuntuu olevan hyvin mieltynyt prinssiin."
Pitkää äänettömyyttä.
"Kaikki eivät voi samaa sanoa."
Julia luo silmänsä taivasta kohden ja huokaa.
Tavattoman pitkää äänettömyyttä.
Toverikseen suuren suurelle rekiretkelle valitsi hiljainen kuningas
"taivaallisen kaunottaren." Hallitsioilla näet oli oikeus valita, muut
saivat tyytyä sattumuksen määräykseen. Itävallan keisari otti
ollaksensa Venäjän ihastuttavan keisarinnan ritarina. Keisarinna oli
tässä tilaisuudessa puettu viheriäsilkkiseen kärpännahkaiseen turkkiin
ja venäläiskuosiseen päähineeseen, joka oli reunustettu sätenöivillä
hohtokivillä. Tsaarilla oli rekitoverinaan purppurasamettiseen
suopeliturkkiin puettu Auersbergin prinsessa, ja Friedrich Wilhelmillä
kreivitär Julia Zichy, jonka sinisenketun nahkainen, amaranttivärinen
silkkikaappu somasti liittyi "taivaallisen" solakkaan vartaloon.
Preussin prinssi Wilhelm oli saanut osalleen lumoovan ja ihanan Fuchsin
kreivittären.
Loistava rekiretki kulki kaupungin suurimpia katuja pitkin Schönbrunnin
huvilinnaan, jonka suuren lammen jäällä toinen osa seurueesta näytteli
taitoansa.
"Miten voidaan tänään, kreivitär?" alkoi kuningas; "vähän hymyilyä,
pyydän."
"Olen aivan hämilläni vielä loukkauksesta, joka on minua kohdannut,
teidän majesteettinne", vastasi "taivaallinen" Julia ja hänen
yliluonnolliset silmänsä sätenöivät, niinkuin pikku paholaisen.
Kuningas rypisti otsaansa. "Kuka on uskaltanut loukata puhdasta
sieluanne?"
"Poliisi, teidän majesteettinne."
"En ymmärrä."
"Muuan poliisikommissarius tuli tänään palatsiini vangitakseen
sotakarkurin."
"Liiallista virka-intoa kaiketi, chère comtesse, mutta -- karkuri ...
vakava asia."
"Käskin kommissariuksen välttää kaikkea julkisuutta ja jättää asian
haltuuni; karkulainen lienee sitä paitsi yksi palvelioistani."
"Oikein tehty, chère comtesse."
"Onneton ihminen kuulunee Venäjän keisarin Aleksanterin rykmenttiin ja
on siis unkarilainen", jatkoi "taivaallinen"; "mutta kun kaikki
palveliani ovat unkarilaisia, miten saan niistä esiin syyllisen?"
"Vaikea asia. Kaikkiko palvelianne sotilaita?"
"Ei ainoakaan minun tietääkseni."
"Hm! Saa nähdä -- huomenna luonanne; mies paljastettava."
"Kuinka onnellinen olen teidän majesteettinne korkeasta avusta. Taivas
lähettää minulle enkelin teidän majesteettinne persoonassa."
"Ei toki! Älkää saattako häpeämään. -- Päätetty, chère comtesse."
* * * * *
Seuraavana aamuna meni kuningas kreivittären luo, joka juuri oli
ehtinyt pukeutua aamupukuunsa ja hymyili hänelle pitsipilvien sisästä.
"Nukkunut hyvin", alkoi kuningas, "kirkkaat silmät, hauskaa!"
"Olen nähnyt kaunista unta", vastasi "taivaallinen" ja katsoi taivasta
kohden tavalla, joka oli saanut Gentzin sanomaan, että hän leinakoitsi
taivaan edessä.
"Nähnyt unta, mistä?"
"Kuninkaasta."
"Hm!"
"Kuninkaasta, joka ratsasti valkosiipisellä hevosella ja nosti minut
satulaansa."
"Hm, hm!"
"Ympärilläni oli loistetta, joka huikaisi silmiäni; kohousin tähtien
luo."
"Unelmanne, divine comtesse, ovat kuin ajatuksenne. Jalot luonteet
pyrkivät aina ylöspäin; eivät matele maassa."
Kreivitär huokasi ja vaikeni. Kuningaskin oli ääneti, kunnes hänen
silmänsä sattuivat erääseen tauluun, joka kuvasi kohtauksen Leipzigin
tappelusta -- Itävaltalaisten raivoisaa taistelua Delitzin linnan luona
Poniatovskin johtamia puolalaisia vastaan.
"Entäs karkulaisemme?" kysyi Friedrich Wilhelm, heräten ajatuksistaan.
"Ah, olin unhottanut häntä", vastasi kreivitär. "Kuinka aikoo teidän
majesteettinne tutkia asiaa?"
"Kutsukaa kokoon talonväkenne, kreivitär", sanoi kuningas.
Julia soitti pientä kelloa ja antoi sisäänastuvalle kamarirouvalleen
tarpeelliset käskyt.
Kun miespuoliset palveliat olivat kokoontuneet ruokasaliin, tulivat
sinne kuningas ja kreivitär. Siinä tutki Friedrich Wilhelm terävillä
sotilassilmillään jokaista erikseen, meni sitten kreivittären luo ja
mumisi:
"Kummallista, ei kenessäkään mitään sotilaantapaista. Saa sittenkin
koettaa."
Ja kuningas käski kaikkien asettua rivitysten salin pituusseinää
vasten, kasvot seinään päin. Kun käskyä oli toteltu, meni kuningas
rivin taakse ja huusi täyttä kurkkua komentosanan: "Oikeaan päin!"
Kaikki jäivät seisomaan liikkumatta; yksi vain, eräs tallirenki, teki
käännöksen.
"Ilmitullut!" huudahti kuningas, "karkuri Aleksanterin rykmentistä."
Onneton kalpeni ja heittäysi kuninkaan jalkoihin.
Siihen aikaan rangaistiin kaikki sotakarkurit Itävallassa
kujanjuoksulla, joka oli melkein samaa kuin kuolema.
"Nouse", ärjäsi kuningas vihoissaan. Mutta tuskin oli karkuri
noudattanut käskyä, kun Friedrich Wilhelm purskahti kaikuvaan nauruun.
"Mikä nenä!" huudahti hän, ja "taivaallisenkin" huulet vetäysivät
hymyyn.
Nenä oli todellakin ihmeellinen pituutensa takia.
"Armoa, teidän majesteettinne, armoa! Olen viaton, nenäni syyllinen."
"Miksi ruveta sotilaaksi, kun ei ole halua ammattiin?"
"Nenäni takia, teidän majesteettinne."
"Selvemmin."
"En voi, olen unkarilainen, teidän majesteettinne."
"Mikä nimi?"
"Szarnovary Istvan."
"Nenä?"
"Talonpojan pojan Czomban kylästä Ödenburgin kreivikunnassa. Olen kauan
pitänyt silmällä Madelia, kaunista tyttöä, ennen Irma niminen. Hivukset
hällä niin mustat kuin yö, silmät niin siniset kuin taivas, suu
kirsimarja. Kohtasin Irman eräänä pyhänä Czardassa.
"En ymmärrä."
"Czarda on kapakka, teidän majesteettinne", tulkitsi kreivitär.
"Olen mustalaisena, tanssin czardaa Czardassa", jatkoi karkulainen.
"En ymmärrä."
"Czarda on unkarilainen tanssi, teidän majesteettinne", selitti
"taivaallinen" Julia.
"Tahdon tanssia czardaa Irman kanssa, joka oli vienyt sydämeni; menen
Irman luo, vääntelen viiksiä, teen hyppyjä, kannukset helisevät, mutta
mitä tekee Irma? Irma nauraa, teidän majesteettinne!"
"Olisin tehnyt samoin", sanoi kuningas.
"Jos on minulle kunniaksi, että teidän majesteettinne nauraa minulle,
niin häpeä, kun Irma sen tekee; minä suoraa päätä Ödenburgiin, otan
pestin, rupean sotamieheksi."
"No, miksi karata?"
"Nenän tähden, teidän majesteettinne."
"Kuinka, nenä taasen?"
"Taasen, armollinen majesteetti. Mutta ei minun syyni; jalosukuinen
kapteeni..."
"En ymmärrä; selvemmin."
"Jalosukuinen herra kapteeni tulee kasarmiin juuri kun herra korpraali
harjoittelee meitä, rekryytejä. 'Tuo mies ei seiso rivissä', sanoo,
viittaa minuun. Mutta, teidän majesteettinne, se onkin vain nenäni,
joka ulkonee rivistä. Kun herra korpraali oikoo meidät kiväärillä,
näkee jalosukuinen kapteeni, että kaikki on hyvin. Riivattu nenäni vain
ei tahdo pysyä rivissä."
Kuningas ja kreivitär purskahtivat taasen nauruun.
Istvan jatkaa: "Jalosukuinen herra kapteeni sanoo: 'Bassama Teremtete,
leikkautan pois liiat Istvan Szarnovaryn tottelemattomasta nenästä.' Se
ei leikkiä se, teidän majesteettinne. Pelästyn kauheasti, itken koko
yön, juoksen ulos akkunasta, pillit pussiin ja -- karkaan. Jalosukuisen
herra kapteenin syy; mielii leikata pois nenäni liiat."
"Tottako tämä?"
"Totta, niin totta kuin Jumala on taivaassa, teidän majesteettinne."
"No, saa nähdä, mitä voi tehdä hyväksenne. Armoa korkealta keisari
Aleksanterilta."
"Jumala siunatkoon teidän majesteettianne ja korkeastisamaisen rakkaita
lapsia!" huusi karkulainen iloissaan.
"Vastaiseksi pysyt huoneessani, Istvan", sanoi kreivitär; "onneton, jos
karkaat, silloin armotta kujanjuoksuun."
"En karkaa, en, armollisin rouva kreivitär", vakuutti Istvan, "en ole
kiittämätön."
"Oh, tämä nenä!" huudahti kuningas vielä kerran. "Miehestä ministeri,
ja koko ikävä kongressi saa toisen muodon. Nenä on saatettava molempain
keisarien tietoon."
Istvanin nenä oli todellakin ainoa laatuaan. Hänen reippaista,
kauniista ja järkevistä kasvoistaan tuuppasi esiin pitkän,
terävähuippuisen keihään kaltaisena -- "Byron ja Pamela, ihanne ja
harvinaisuus", Göthen mukaan puhuen.
Seuraavina päivinä ei puhuttu koko kongressilla muusta kuin Istvanin
nenästä; se veti puoleensa suurempaa huomiota kuin Puolan kysymys ja
Ruotsin valtakunnan perintöoikeus. Kaikki ihmiset tahtoivat nähdä
Istvanin nenää.
Siten tuli tästä, joka oli saattanut Istvan-paralle niin paljon harmia,
hänen pelastava enkelinsä. Mahdotontahan oli tuomita kujanjuoksuun
miestä, jota oli vähää ennen naurettu vasten silmiä. Keisari
Aleksanteri, Istvanin korkea suojelia, oli ensimäinen, joka meni
katsomaan karkulaista ja vakuutti sittemmin, ettei hän koskaan
hullunkurisimmalle ilvehtiällekään teaatterissa ollut nauranut niin
sydämen pohjasta kuin -- Istvanin nenälle. Keisari Frans tuli uhkaavana
kuin Jupiter, mutta -- hänen ankaruutensa suli kyyneliin; ensin koetti
hän vastustaa naurunhaluaan, mutta tämä sai lopulta voiton siihen
määrään että keisari oli vähällä nauruun pakahtua. Metternich, lordi
Castlereagh, ruhtinas Schwarzenberg, parooni Bianchi ja suuri joukko
muita, vieläpä useat kongressin kaunottaristakin kokoontuivat
"taivaallisen kaunottaren" luo vartavasten Istvanin nenän takia, ja
muuan taidemaalari kuvasi vihdoin miehen ja hänen nenänsä
jälkimaailmalle.
Keisari Fraasin käskystä tutkittiin asia ja silloin tuli ilmi, että
kapteeni leikillä oli uhannut lyhentää Istvanin nenää. Istvan vietiin
vankilaan, tuomittiin kyllä kujanjuoksuun, mutta pääsi kolmen kuukauden
kuritushuonerangaistuksella.
Kun lopullinen tuomio hänelle julaistiin, ei hän siitä ollut
suurestikaan hyvillänsä, ja kun kuningas kerran "taivaallisen" seurassa
kävi vankilassa katsomassa karkulaista, huudahti tämä itkien: "Teidän
armollisin preussilainen majesteettinne, mieluummin hirsipuussa! Mitä
on elämäni ilman Irmaa?"
Kuningas ei osannut siihen mitään vastata.
"Ja mitä hapankaali ilman makkaraa?" lisäsi Istvan.
"Saakoon Irmansa", sanoi Friedrich Wilhelm III.
"Oi, teidän majesteettinne, Irma ei huoli minusta -- nenäni kanssa."
"Mitä, jos kultaisimme hänen nenänsä?" ehdotti kreivitär. "Irma silloin
ehkä taipuisi."
Nenän kultaaminen oli silminnähtävästi onnettomalle karkulaiselle
paljoa enemmän mieleen kuin poisleikkaaminen, ja hänen kiitollisuutensa
"kreivitär enkeliä" ja "preussilaista majesteettia" kohtaan ei rajoja
tiennyt. Hymyen erosivat siunatut korkeudet Istvanista.
Seuraavana päivänä oli kreivitär Zichyn luona paljon vieraita. Äkkiä
katosi emäntä, mutta palasi kohta, suuri runsaudensarvi kädessään,
tällä kertaa todellakin taivaallinen seesteisessä kauneudessaan ja
hyvyydessään.
Hänen esityksestään alkoi nyt Istvanin nenän kultaaminen. Pian oli
runsaudensarveen kasaantunut melkoinen summa -- todellakin kultasade
köyhälle, lapselliselle unkarilaistalonpojalle. --
Kun Istvanin kolme kuukautta kestänyt rangaistusaika oli loppunut, vei
kreivitär itse rahat hänelle, ilmoittaen samalla, että Istvan keisari
Fransin käskystä sai palata kotiin.
"Ei ikinä oikeaa sotilasta", oli Preussin kuningas sanonut. --
Sitten tulivat Napoleonin "sadat päivät." Uutinen maailmanvalloittajan
karkaamisesta Elban saarelta iski pommina wieniläisjuhliin. Iloinen
kongressijoukko hajosi; jokainen sotilas kiiruhti lippunsa luo.
Lignyn ja Waterloon tappelujen jälkeen ei Euroopalla tietysti ollut
aikaa ajatella Istvan Szarnovaryn kohtaloa. Hän, entinen sotilas
keisari Aleksanterin jalkarykmentissä, onneton ja samalla onnellinen
karkulainen, oli kokonaan unohdettu.
Mutta ei ainaiseksi.
Kongressin muinaisista jäsenistä yhtyivät muutamat v. 1818 Aachenissa.
Siellä tapasi "taivaallinen" hiljaisen, toggenburgilaisen ihailiansa.
Teaatterissa näytettiin huvinäytelmä, jossa unkarilainen tietäjä
esiintyi. Friedrich Wilhelm III, joka juuri silloin istui taivaallisen
Julian loosissa, säpsähti ja näytti muistuttelevan jotakin.
"Missä, missä? Tuttu kielimurre!"
"Kreivitär Secchenyin luona?"
"Ei, ei, Secchenyi puhuu wieniläistä. Ah, tiedän! Karkulainen,
isonenäinen... Mitä on hänestä tullut?"
"Istvan on nyt toimeentuleva mies", vastasi Julia; "hän kävi viime
kesänä Irmansa kanssa Pestissä minua tervehtimässä."
"Irma -- taipui? otti?"
"Tietysti -- ynnä myös kullatun nenän."