Tähän mestarikyhäykseen olin jotenkin tyytyväinen. Varsinkin olin ylpeä
sanasta: _sähkörahoja_, joka oli muodostettu samaan malliin kuin
"sähkövastaus." Lause: "Istun kiinni vaimoine lapsineni", olisi ehkä
herra isästäni vähän arvoituksen kaltaista, mutta ainakin ilmoittaisi
se hänelle, että hänen poikaparkansa oli tavattomassa pälkähässä. Kun
sitten olin varma siitä, että tämä mestarillisesti kokoonpantu sanoma
oli matkalla, heilahti henkeni taasen nuoruuden joustavuudella ylös
uusien toiveiden maailmoihin. Miellyttävä kävelyretki ja toinen pieni
ja halpa voileipä-aamiainen teki tehtävänsä. Yhdessä paransivat ne
mielialani niin, että kun parin tunnin kuluttua saavuin hotelliin, olin
jotenkin hyvällä tuulella.
Toisin oli Mimmi-rouvan laita. Suruisena ja alakuloisena istui hän
siinä niin huolestuneen näköisenä, että minä luulin velvollisuudekseni
lohduttaa häntä.
Olin juuri saanut muutamia toivon sanoja lausutuksi, kun joku taputti
ovelle, ja kun jotenkin äreästi olin huudahtanut: "Astukaa sisään!" ja
ovi sitten aukeni, mitä sainkaan nähdä? Siinä hän seisoi tuo omituinen,
harmaassa puvussa oleva mies, joka kadulla oli seurannut minua niin
uskollisesti kuin oma varjoni.
"Nyt tulee hauskaa!" ajattelin itsessäni ja istuuduin varovaisuuden
vuoksi ovea likimmälle tuolille.
"Onko minulla kunnia puhutella Lontoosta tulevaa herra ja rouva
Mülleriä?" kysyi mitättömältä näyttävä mies kohteliaasti kumartuen.
Mimmi-rouva oli kohta valmis myöntymään. Minun kurkkuni oli kuin
pihdissä.
"Siinä tapauksessa saan tässä jättää teille kapineen, jonka herra
Müller äsken unhotti Taneli Abrahamssohnin puotiin."
Ja mitättömältä näyttävä mies laski tätä sanoessaan onnettoman
rannerenkaan pöydälle hämmästyneen omistajattarensa eteen.
"Minun rannerenkaani!" huudahti Mimmi-rouva. "Ja te olette unohtanut
sen -- puotiin!"
"Niin kyllä, sillä se ei ole kullasta, se on pelkkää tompakkia!" huusin
minä äreästi.
"Tompakkia? Mitä se on?"
"Paljasta roskaa", sähisin minä.
Mimmi-rouva ei tietysti ymmärtänyt, mistä kysymys oli, ja silmäsi
neuvotonna milloin minua milloin mitätöntä miestä.
"Aivan oikein", sanoi tämä, "paljasta roskaa, ihan arvotonta roskaa!
Teidän herra miehenne erehtyi luullessaan sitä kullaksi."
Mimmi-rouva vaipui alas tuolille ja peitti käsillään kasvonsa.
"Ja sitten olisi minulla vielä omasta puolestani vähän asiaa", sanoi
pelättävä mitätön. "Nimeni on Paulson, salapoliisi Paulson. Tässä on
todiste-osotus, jos herrasväki suvaitsee katsoa sitä."
"Salapoliisi...?!" änkötimme Mimmi-rouva ja minä, melkein yksin suin.
"Onko teillä mitään tuollaista todiste-osotusta, herra Müller?"
"Minulla? -- Ei ... mitä minä sillä tekisin?"
"Vai ei; no, siinä tapauksessa pyydän että hyväntahtoisesti seuraatte
minua. Herra poliisikommissarius tulee varmaan hyvin iloiseksi,
saadessansa tehdä teidän tuttavuutta, herra Müller, ja teidän
rouvapuolisonne..."
"Hiiteen minun rouvapuolisoni!" huudahdin hypäten tuolilta
raivostuneena. "Minulla ei ole mitään rouvapuolisoa -- kaikeksi
onneksi."
"Ah, ettekö olekaan nainut?" nauroi harmaapukuinen. "Siinä tapauksessa
ehkä rouvakin hyväntahtoisesti tekee meille seuraa. Herra
poliisikommissarius on hyvin utelias, kun on kysymys tällaisista
pienistä perhesuhteista. Ne ovat hänestä niin kovin hupaisia! Minulla
on vaunut odottamassa. Niitä voi herrasväki käyttää, ja rouvan sopii
ottaa pienonen mukaansa."
"Herra!" huudahdin minä harmistuneena ja syrjäyttäen niin paljon kuin
minun oli mahdollista kaikkea nuorellista kunnioitusta esivallan
palveliaa kohtaan -- "herra, heittäkää jo sopimaton ivanne, menkää
kotiin ja ilmoittakaa herra poliisikommissariukselle, että minun on
kunnia esiintyä hänen luonaan, niin pian kuin olen syönyt puolisen.
Tulen antamaan hänelle tyydyttävät tiedot omasta itsestäni ja tästä
rouvasta."
Mutta nyt olisitte nähneet tuota mitätöntä! Hän otti tuimistuakseen ja
sanoi äänellä, joka ei tuntunut sallivan vastustusta:
"Teette järkevästi, herra Müller, jollette yritäkään vastustelemaan.
Olisi kaiketi teille ja teidän rouvallenne hyvin vastenmielistä, jos
antaisin poliisikonstaapelien saattaa teitä pitkin katuja."
"Poliisikonstaapelien!"
Mimmi-rouva purskahti itkuun tätä uhkausta kuullessaan, ja minä olin
vähällä noudattaa hänen esimerkkiään. Kiiruhdin sentähden ottamaan
esiin nenäliinani ja aloin innokkaasti siivoella nokkaani, siten
voimattomassa vihassa salatakseni esiintunkevia kyyneleitäni. Mutta
silloin tempasi pahanilkinen salapoliisi äkkiä nenäliinan kädestäni ja
sanoi ilkkuen:
"Kuinka hieno nenäliina teillä on -- herra Müller! Suuri, punanen
vaakuna, joka penikulman päässä ilmaisee paroonin! Suvainnette, että
otan sen mukaani -- todistuskappaleeksi?"
"Alentaisin itseni, jos enempään sananvaihtoon rupeaisin kanssanne",
vastasin ylenkatseellisesti. "Lähtekäämme!"
Ja me lähdimme todella. Nyyhkivää Mimmi-rouvaa, jonka koko ruumis
vapisi, täytyi minun taluttaa alas rappusia, ja salapoliisin täytyi
ottaa kantaakseen tiesi kuinka moneen vaatteeseen kääritty Fumps. Tuo
pieni ihmisalku oli nyt erinomaisen hyvällä tuulella ja hymyili
ystävällisesti oikeudenpalveliaa vastaan.
Alaalla etehisessä tapasimme hotellin isännän.
"Minä pyydän, herra, että suoritatte laskunne, ennenkuin jätätte
hotellin."
Monenmoiset onnettomuuteni olivat tylsistyttäneet minua siihen määrään,
etten tästä uudesta salamaniskusta ollut juuri millänikään. Vastasin
isännälle tyynesti:
"Ikävä kyllä, en nyt tällä hetkellä voi sitä tehdä; mutta päivän
kuluessa toivon saavani sähköteitse rahaa. Jos poissaollessani
sähkösanoma saapuisi parooni Wallrodelle, niin lähettäkää se minulle.
Tämä herra tässä sanoo teille, missä minua saa tavata."
"Missäkö teitä saa tavata -- sen tiedän kyllä jo itsekin, herra
parooni", vastasi isäntä ivallisesti. "Vastaiseksi pidän minä
takavarikossa kapineenne."
Minä en huolinut mitään vastata tuolle katalalle miehelle; lähdin
ääneti ulos ja nousin kadulla odottaviin vaunuihin. --
Puolen tunnin kuluttua sain astua poliisikommissariuksen eteen. Oi,
taasen -- mikä kohtalon iva! Herra poliisikommissarius ei ollut kukaan
muu, kuin tuo kauhea harmaapartainen profeetta, joka Argolaivassa oli
ennustanut, että tulisin viinahulluksi. Tämä peto ihmishaamussa kyllä
ilolla tuomitsisi minut kuolemaan, jos se vain kävisi päinsä -- siitä
olin vakuutettu. Peräydyin sentähden pari askelta kuoleman kalpeana ja
koetin päästä ovelle, mutta siinä oli pari poliisimiestä, jotka
töyttäsivät minua eteenpäin viheriän pöydän luo, jonka takana kauhea
tuomarini istui.
"Tiesin sen, nuori mies, tiesin että pian taasen yhtyisimme!" alkoi hän
ja hänen terävät, harmaat silmänsä tutkivat minun solakkaa olentoani
oikein silminnähtävällä mielihyvällä. Sitten lisäsi hän voitonriemulla:
"Näinhän minä kohta, minkä hengen lapsia te olette; näin, että
juoksisitte suoraa päätä syliini. Tosin tapahtuu nyt tämä enemmän
teidän huonosta onnesta kuin minun ansiosta, vaikka olinkin ihan teitä
varten matkustanut Englantiin."
"Minua varten?" -- Seisoin siinä liikkumattomana hämmästyksestä.
"Niin, juuri teitä varten", kertasi tuo kauhea, iloiten minun
hämmästyksestäni. "Ja nyt ottakaamme katsellaksemme asiaa, jos olette
niin järkevä, ettette tee mitään tyhmyyksiä. Siis pöytäkirjaan: Mikä on
teidän nimenne, nuori mies?"
Minä mainitsin empimättä oikean nimeni. Kurjat sbirrit -- tarkoitan
poliiseja -- olivat vähällä purskahtaa nauruun ja itsepä tuima
kommissariuskin hymyili -- jos semmoinen peto voi hymyillä.
"Ja missä ja milloin olette syntynyt -- anteeksi, minun tulee kai
sanoa: jalosukuinen herra?"
Mainitsin paikan ja vuosiluvun.
"Mitä olette?"
"Parooni, olenhan sen jo sanonut."
"Niin kai, parooni -- tietysti te olette parooni. Mutta minä haluaisin
tietää, mitä te teette, mikä virka teillä on?"
"Virka? Minä tavoittelen tohtorin arvoa -- harjoittelen opintoja."
Nyt purskahtivat poliisit takalistossa nauruun ja heidän arvoisa
kommissariuksensa sanoi ivallisesti:
"Olettekin niitä harjoitelleet oivallisesti kansainvälisillä
petkutusmatkoillanne. Meidän tulee nyt pitää huolta siitä, että
pääsette pitemmäksi aikaa rauhaan viisaustieteellisiä tutkimuksianne
hyväksenne käyttämään."
Sitten kirjoitettiin pöytäkirjaan, mitä herra Paulson'illa oli
ilmoitettavaa; ja tämän mitättömän salapoliisin suussa tuntui minusta
itsestänikin kaikki, mitä tänäpänä olin tehnyt ja toiminut, hyvin
epäluulon alaiselta. Sitten kääntyi kauhea herra jälleen minuun ja
sanoi:
"Voitteko antaa minulle luotettavia tietoja niistä suhteista, jotka
sitovat teidät nuoreen rouvaan, joka asui teidän kanssanne huoneessa
N:o 47?"
Eihän minulla ollut mitään salattavaa, ja sentähden kerroinkin totuuden
mukaan asian. Epäilemättä olisin tehnyt sen, vaikkakin sillä olisin
saattanut epä-edulliseen valoon holhottini, sillä vihani viatonta
rouvaa kohtaan, jota pidin syypäänä kaikkiin onnettomuuksiini, oli
kerrassaan tukehuttanut viimeisetkin hellimmät tunteet, vieläpä kaiken
ritarillisuudenkin. Luonnollista oli, ettei uskottu sanaakaan koko
kertomuksestani. Kun olin lopettanut, sanoi poliisikommissarius:
"No, saanemme kuulla totuuden naiselta, jollette edeltäpäin ole
istuttaneet juttujanne tuohon onnettomaan viekoiteltuun olentoon.
Minusta ainakin näyttävät jo laivassa saamani epäluulot teitä kohtaan
toteutuvan teidän ihmeellisen rohkeutenne ja kekseliäisyytenne takia.
Tahdon sentähden auttaa teidän muistianne hieman, nuori mies, koska se
näyttää kärsineen teidän viinaanmeneväisyydestänne."
Ja hän otti esiin paperin ja luki siitä tunnusmerkit, jotka valokuvan
tarkkuudella kuvasivat minun ulkoihmistäni: "pituus keskulainen, kasvot
pyörevät, tukka valkoinen, partaa ei, silmät siniset, nenä tavallinen,
suu tavallinen; erityisiä tuntomerkkejä puuttuu."
Joka ei tästä luettelosta tuntenut -- minua, oli, jollei umpisokea,
ainakin värisokea.
Kun arvoisa kommissarius oli ehtinyt luettavansa loppuun, kohotti hän
äänensä ja huusi voimallisesti:
"Te olette kyypäri Max Emanuel Kipfel, tunnettu nimellä Wurm; te olette
syntynyt Hammelburgissa, likellä Schweinfurtia; te olette,
nuoruudestanne huolimatta, vaarallinen pettäjä; te olette milloin
milläkin nimellä tehneet tyynesti tuumailtuja varkauksia. Jonkunmoinen
sievistely käytöksessä ja tavaton röyhkeys ovat olleet paraat
puoltajanne. Mutta minun tuiki tarkkaa silmää ette ole voineet viedä
väärään. _Minä tunsin teissä paikalla kyypärin_."
Nyt en voinut kestää kauemmin. Saadakseni pidätetyksi mieliharmini
pusertamia kyyneleitä, purskahdin pilalliseen nauruun. Tästä suuttui
tietysti erehtymätön tuomarini silmittömästi. Hän antoi paikalla viedä
minut vankilaan.
Surullisen naurettava oli asemani, mutta sittenkin tunsin nälkää, ja
sentähden kysyin vanginvartialta, mihin aikaan päivällistä syödään.
"Jos tahdotte maksaa", vastasi hän, "niin saatte paikalla, mitä
haluatte."
Kun minulla vain oli kolme Englannin pensiä taskussani, en voinut
ajatellakaan mitään -- päivällistä. Nälkäisenä näin päivän kuluvan,
auringon laskeuvan rautakiskoilla varustetun akkunani takana ja yön
vihdoinkin pimeydellään peittävän tämän päivän sanomattomat häpeät. Oi,
mikä yö! Mitä tovereita! Ja sitten vielä lisäksi kauhea nälkäni!
Seuraava aamu toi vihdoinkin minulle vapautuksen kaikista
kärsimyksistäni -- rakkaan isäni muodossa. Semmoisella ihastuksella
kuin vankilassa en ollut syntymäpäivästäni saakka kertaakaan rientänyt
hänen luokseen. Millä riemulla minä syleilin häntä! Ja siinä hänen
rintaansa vastaan itkin minä -- häpeämättä.
"Mutta kuinka saatoit lähettää minulle niin järjettömän sähkösanoman,
poikani? Luulin, että olit salaisesti nainut Englannissa."
"Nainut -- minä! En, isä, minä en nai koskaan; olkaa varma siitä."
Isäni ei sanonut mitään, josta olisin voinut päättää, pitikö hän tuon
vakuutukseni aivan varmana, mutta sen sijaan otti hän minut mukaansa
lähinnä olevaan ruokaravintolaan.
Mimmi-rouvaa en ole sen koommin nähnyt. Tuskinpa olisin voinut enää
kärsiäkään hänen näköään. Jos ja miten hän pääsi Belgardiin, sitä en
tiedä; mutta luulen että isäni auttoi hänet sinne.
Oikeudentuntoni vaatii minun kumminkin tunnustamaan, että ystäväni
Kalle Ferdinand Müller muutamien kuukausien kuluttua maksoi minulle
ja isälleni, mitä me olimme kuluttaneet hänen vaimonsa tähden.
Kun hän uskoi huoleeni kauniin Mimminsä ja äänekkään Fumpsin, oli
miesraukka todellakin ollut kovin ahtaalla, ja hänelle on sentähden
anteeksi-annettava sukkela keksintönsä. Myöhemmin sai hän hyvän
konserttimestaripaikan ja tuli siten hyvin toimeen Mimminsä ja
Fumpsinsa kanssa.