Rouva Haakuna (keskimäisestä ovesta). Anna.
ROUVA HAAKUNA. Vieraamme jo alkavat tulla; mutta minä näen vielä tuon
surullisen katsannon; saan sanoa teille, että marttyyrit eivät enään
ole muodissa, ja onnetonna olo teitä ei ensinkään kaunista.
ANNA. Säästäkää pilkkanne, rouvani! te olette nyt päässeet toivonne
perille, olkaa siis tyytyväinen.
ROUVA HAAKUNA (malttaen mieltänsä). Ah, te luulette siis että suurikin
onni kohtaa minua ottaessani muurarin tyttären perheeseni?
ANNA. Ei hänet, vaan hänen omaisuutensa.
ROUVA HAAKUNA. Mitä uskallatte sanoa?
ANNA. Ottakaa omaisuuteni! ottakaa! minä olen tuhat kertaa pyytänyt
teitä sitä ottamaan, mutta antakaa minulle vapauteni takaisin!
— — — antakaa minun lähteä täältä yhtä köyhänä kuin olin tänne
tullessanikin!
ROUVA HAAKUNA (kylmästi). Suurimmalla ilolla minä suostuisin teidän
anomukseen, mutta kun nyt enempää ei ole mahdollista, niin jättäkäämme
tämä puhe, joka on ilkeä meille molemmille! Pyyhkikää siis pois
kyyneleenne, tehkää näkönne iloiseksi, ja seuratkaa minua saliin,
sillä ennen vihkiäisiä tahdon minä esitellä teitä muutamille tuleville
sukulaisillenne.
ANNA (voimalla). Ei vielä, rouvani, te unohdatte ehdon, jonka olen
pannut suostumukseeni tähän naimiseen!
ROUVA HAAKUNA. Ah, pelkkä juoni, jota en tarvitsisi kokea, vaan
näyttääkseni teille että olemme toivonne täyttäneet, niin tietäkää,
että Emilo suurimmalla vaivalla onnistui päästää häntä arestista.
ANNA. Ja hän oli toki viaton.
ROUVA HAAKUNA. Sitä ei ole vielä todistettu. Mutta kaiketi on hän nyt
vapaa, ja vihkiäisien perästä saatte jossakussa sopivassa tilassa häntä
tavata.
ANNA (jyrkästi). Ei! Ihaksinen oli minun ainoa ystäväni, minun tähteni
oli hän valmis menettämään kaikki, ja minä en jätä tätä huonetta,
ennenkun olen nähnyt häntä.
ROUVA HAAKUNA. Se on mahdotonta. Aika jo on käsissä — — — pappi odottaa!
ANNA. Ei, ei, rouvani! — — — Vielä en ole teidän vallassanne, minä voin
vastata: ei, papinkin edessä.
ROUVA HAAKUNA (salatulla vihalla). Uppiniskainen lapsi, kaikissa
teille sitte täytyy myöntyä (menee pöydän luokse ja helisyttää kelloa.
Itsekseen.) Malta sinä!
(Anna vaipuu jällensä tuoliin ja nojaa päätänsä kättä vasten.)