Anna (puettuna morsiameksi istuu tuolissa; hänen näkönsä on
tuskallinen. Kukkais-vihko makaa lattialla hänen jalkojensa
vieressä.)
ANNA (nostaa päätänsä). Minä siis vielä elän, ja joka hetki, joka
huokaus viepi minua likemmäksi tuota hirmuista tuntia. Minä olen
huutanut ihmisien sääliväisyyttä avukseni, ja he ovat nauraneet minun
tuskalleni, minä olen rukoillut apua Jumalalta, mutta hän ei ole
kuullut rukouksiani. Kaikki apu on hävinnyt. Muutaman hetken kuluttua
on rikos muistella häntä, jota lemmin enemmän kuin omaa henkeäni. Mutta
minkätähden minä sitä vielä teen? Hänellä on toinen lemmitty, eikä
yksikään ajatus minuhun ole häirinyt hänen onneansa. Ah, enhän minä
pyytänyt häntä minua lempimään, minä vaan tahdoin itse olla vapaa, että
aina saisin miettiä hänestä, että saisin olla hänen, koko sielullani!
Ah, minun isäni! myös tämän onnen olet minulta ryöstänyt.