Kun kesäinen aurinko seuraavana aamuna loistavana kohosi Juvavumin
yli ja linnut iloisina tervehtivät uutta päivää, heräsi Liuthar --
parantuneena ja entistä varttuneempana.
Haavaa ei enää pakottanut ja hänen mielikuvituksensa, joka olikin ollut
paljoa enemmän kiihtynyt kuin hänen sydämensä, oli rauhoittunut.
Hän ei enää tuntenut tyytymättömyyttä, vaan huuhdottuaan kasvonsa
viileässä lähdevedessä astui iloisella mielellä asuinhuoneen portaille
kätkien kääreessä olevan käsivartensa valkean vaippansa alle.
Siellä hän kohtasi Haduwaltin, joka haukotellen ojenteli käsivarsiaan
ja sanoi:
"Tarpeeksi kauvanhan näyt nukkuneen! Minä luullakseni en ole koko yönä
ummistanut silmiäni."
"Mutta ehkäpä korvasi!" nauroi Liuthar. "Missä on talon nuori emäntä?
Minun on nälkä."
"Täällä olen", virkkoi Felicitas. "Tuon teille heti tuoreita munia,
maitoa ja hunajaa. Philemon lypsää lehmäämme tuolla niityllä talon
takana."
"Ajatelkaahan", lausui hän tultuaan huoneestansa esiripun takaa ja
ojentaen kätensä kumpaisellekin vieraalle. "Varhain tänä aamuna, heti
kun portit olivat aukaistut, palasi vanha orjamme niittyjen poikki
kaupungista; hänen täytyi hetken koputella taka-ovelle, ennenkuin
heräsin. Olin nukkunut niin makeasti."
"Ja näit luultavasti suloisia unia", virkkoi Liuthar naurahtaen.
"Suloisia, kuten aina, kun uneksin Fulviuksesta. -- Philemon tosin ei
ole isäntäänsä löytänyt, mutta olen kuitenkin iloinen, sillä vanhus
on tarkastellut kaikkia haavoitettuja ja kuolleita, jotka Johannes on
koonnut kirkkoonsa ja -- kiitos olkoon Jumalalle, kaikille taivaan
pyhille ja hyville suojelusenkeleille! -- Fulvius ei ollut niiden
joukossa."
Ja hän istuutui vieraittensa viereen.
Philemon astui nyt sisään kantaen paksua ruukkua, joka oli täynnä
vaahtoavaa maitoa. Hän katseli hämmästyksellä molempia germaneja, joita
hänen emäntänsä oli kuvaillut puolustajiksi eikä vihollisiksi, ja meni
jälleen takaisin sisähuoneeseen. Felicitas seurasi häntä, ottaakseen
syliinsä lapsensa, joka kuului heränneen.
"Sanoppa, sinä tuima asetaidon opettaja", virkkoi Liuthar, "aiotko sinä
vanhoilla päivilläsi ruveta opiskelemaan naiskäsien näppäryyksiä? Vai
miksi olet kiinnittänyt tuon kerän vyöhösi?"
Hämillään huomasi vanhus vatsallaan pitkän, pitkän langan, joka oli
kietoutunut hänen kömpelön jalkansa ympärille.
"Tämänkö? No niin, tämä on vain salaisuus talon emännän ja minun
välillä. Hän on minuun suuresti ihastunut, paljoa enemmän kuin sinuun,
ja, etten pakenisi, kiinnitti hän minut vuoteeseensa."
"Sinähän uhkasit kannella äidilleni minusta --"
"Niin, niin; ja jos en minä olisi valvonut, niin kukatiesi --"
"Nyt minä sitävastoin tahdon kertoa Grimmtrudille, ankaralle
vaimollesi, että sinä annat sitoa itsesi nuoren kaunottaren
vuoteeseen." Niin sanoen haki nuorukainen kerän lattialta ja pisti sen
taskuunsa.
"Tahdon tallettaa tämän kerän", jatkoi hän totisena, "muistoksi siitä
hetkestä, jolloin Haduwalt nukkui ja lanka oli irrallaan lattialla,
vaan Liuthar valvoi -- kolmen puolesta."
Silloin astui Felicitas, lapsi käsivarrella, jälleen huoneeseen.
"Päivä joutuu ja huoleni enenee", hän huokasi. "Rakas Fulvius, missähän
viipynet?"
"Tässä olen!" huusi kirkas, iloinen ääni ja esiripun takaa riensi tuo
ikävöity puoliso esiin.
Ilosta huudahtaen lennähti Felicitas häntä vastaan. Fulvius sulki sekä
hänet että lapsen syliinsä.
Liuthar nousi seisoalle. Hän saattoi tuskatta katsella noita molempia
ja katseli avoimin, iloisin silmäyksin kotiin palajavaa puolisoa.
Tämä astui hämmästyneenä askeleen taaksepäin ja mitteli silmillään
kaunista nuorukaista; silmänräpäyksen ajan hän värisi pelosta. Mutta
hänen kauhunsa poistui kuin pilven varjo, kun hän katsoi vaimonsa
rauhallisiin, onnen kirkastamiin kasvoihin.
"Tahdotko tietää vaiheeni, lemmittyni? Toissapäivänä suljettuna
velkavankilaan, eilen aamulla Severuksen vapauttamana viety sotaan --
tapellut, paennut, takaa-ajettuna pudonnut virtaan, puolikuolleena
uinut rannalle, ollut ratsumiesten vankina, viety kaupunkiin ja tänä
aamuna pelastunut Herran tai pyhän Pietarin ihmeen kautta, en tiedä
kummanko."
"Ihmeen! Kiitos armolliselle Jumalalle! Hän kuuli rukoukseni. Vaan
minkälaisen ihmeen kautta?"
"Johannes, joka ei milloinkaan väsy auttamasta omiansa, rukoili jo
eilen illalla bajuvarein herttuaa vapauttamaan sodassa vangitut
juvavumilaiset. Tuo mahtava mies sanoi kyllä mielellään vapauttavansa
ne vangit, jotka hänen osalleen lankeisivat. Mutta sotilailtansa ei
hän sanonut muulla tavalla kuin oston kautta voivansa anastaa vankeja
-- germaneilla on nimittäin aivan toisenlaiset lait kuin meillä --
eikä häntä haluttanut senvuoksi aarreaittaansa tyhjentää. Suuri osa
vapautettiin jo samana yönä, mutta vielä suurempi jäi orjuuteen ja
niiden joukossa olin myös minä. Mutta aamun koittaessa ilmestyi
Johannes uudestaan kapitoliin, johon herttua oli asettunut asumaan,
ja -- osti meidät kaikki vapaiksi. Sinä hämmästyt ja kysyt, mistä se
mies, joka ei omista enempää kuin kaapunsa ja sauvansa, on saanut niin
paljo kultaa? Niin, siinäpä se ihme juuri onkin! Kun hän, surullista
kohtaloamme murehtien, oli palannut basilikaan, löysi hän eräästä
vanhasta haudasta säkillisen kultarahoja ja kukkaron täynnä kalliita
kiviä, jotka yltäkyllin riittivät meitä lunastamaan. Mutta mistä oli
tämä aarre sinne tullut? Sitä ei kukaan tiedä. Varmaankin on Herran
enkeli kuullut Johanneksen esirukoukset ja lähettänyt hänelle nämä
kalleudet. Ja minä lupaan sinulle, hurskas Felicitas, että tästälähin
kuuntelen Johanneksen sanoja hartaammin kuin tähän asti. Mutta sinua,
rakkaani, sinuahan on kauhea vaara uhannut --"
"Vaan ei vahingoittanut", lisäsi hän hymyillen. "Kiitos taivaalle,
kiitos vieraillemme ja ehkäpä myös -- sisäänkäytävän kirjoitukselle! Ne
ovat täältä torjuneet kaiken onnettomuuden!"
"Tiedätkö edes, mikä vaara sinua on uhannut?"
"Kuinka voisin sen tietää? Enhän ole liikkunut kodin ulkopuolella."
"Et siis aavistakaan, kuinka totta puhuit. Kuule ja hengitä sitte
vapaasti jälleen: kun vastikään riensin kaupungista ja lähestyin
kotoa, huomasin kolme peninkulmapatsaaseen sidottua hevosta ja niistä
tunsin yhden liiankin hyvin -- tribunon mustan oriin. Kauhistuneena
juoksin porttiamme kohden; siellä minua kohtasi kamala näky: kaksi
kuoliaaksi lyötyä maurilaista ja aivan kynnyksen päällä selällään,
rusennetuin aivoin, tuo hirvittävä tribuno itse. Hänen kasvojaan peitti
se marmorilevy, jossa kirjoitus on, ja siitä oli yksi kulma hänen
pääkallossaan. Tuo kivi oli kaatanut voittamattomaksi uskotun tribunon;
mutta mikä käsi mahtoi sen viskata?"
Silloin veti Haduwalt, joka tämän kertomuksen aikana kummeksien oli
katsellut nuoren herransa kasvoja, vaipan Liutharin hartioilta, osoitti
veristä käärettä hänen käsivarrellaan ja virkkoi:
"Tämä käsi! Ja minä -- oi rakas Liuthar, minä sillä aikaa nukuin."
"Jotenkin raskaasti", naurahti nuorukainen ja virkkoi, kääntyen
kivenhakkaajan puoleen: "Niin, minä sen sankarin kaasin, kun hän aikoi
tulla tänne --"
"Felicitasta ryöstämään!" lisäsi Fulvius, likistäen pelästynyttä
puolisoansa rintaansa vasten. "Oi, herra! Miten taidamme teitä kylliksi
kiittää?"
Felicitas ei voinut sanoa sanaakaan: hän loi vain kyynelten kautta
kiitollisen katseen pelastajaansa: niin kaunis hän ei yölläkään ollut.
"Kiittääkö!" naurahti Liuthar. "Tappelinhan oman henkeni puolesta.
Mutta kuulkaa -- tuolta tulee joku."
Puutarhasta kuului aseellisten askeleita, ja sisään astui, viiden
sotilaan seuraamana, herttua Garibrand.
"Te molemmat olette toimittaneet sankarin työn tämän portin edustalla.
Tribunon, jota me olemme etsineet kaikkialta, kaatoi varmaankin --
sinun kätesi. Siis löydän sinut vihdoin viimein, sinä nuori sankari.
Tuon sinulle tervetulleen sanoman isältäsi. Eräs lähettiläs on
saapunut. Roomalaislinna Regenjoen varrella on valloitettu. Orpanani,
herttua Agilolf, ja isäsi ovat tehneet päätöksen kihlauksestasi.
Agilolf pyytää toivottaa sinut tervetulleeksi saleihinsa. Adalagardis,
ihanin kaikista Germanian ruhtinaitten lapsista, odottaa sinua."
"Eläköön minun kuninkaani poika! Siinä saa hän palkan tästä yöstä!"
huudahti Haduwalt.
"Kihlauksestaniko päättäneet? Enhän milloinkaan ole häntä nähnyt",
saneli Liuthar hitaasti.
"No niin, sillä ehdolla, että toisiinne suostutte", lausui herttua.
"Kyllä Adalagardis pian Liuthariin suostuu", naurahti Haduwalt ja
taputteli punastuvaa nuorukaista olkapäille. "Ja minä myös toivon",
kuiskasi hän salaisesti hänen korvaansa, "että se kaunotar, jota saat
rakastaa, on oleva sinulle mieleen."
"Valitse nyt", jatkoi herttua puhettaan, "ja sinä saat minkä saaliin
haluat. Teitä alemanneja, ja sinua etupäässä, on meidän kiittäminen
voitosta."
"Tulen heti kanssasi", sanoi Liuthar vilkkaasti ja nousi seisoalleen.
"Auta minua, vanha ystäväni!"
Vanhus veti nyt pantsarin solet kiinni ja nuorukainen asetti kauniiseen
päähänsä uljaan roomalaiskypärän haikarasulkineen.
Korkeana, jalon itsetunnon kirkastamana seisoi siinä kuninkaallinen
nuorukainen.
"Nyt on kaikki hyvin", riemuitsi Fulvius. "Tribuno kuolleena, Zeno
tuntemattoman käden, luultavasti orjainsa murhaama, niin luuli
Johannes. Ravennassa ei enää ole keisaria; niin vakuutti meille eilen
tämä nuori sankari. Minä olen siis kaikesta valtiovelastani vapaa."
"Se on erehdys", naurahti Liuthar; "tämä mahtava herttua on astunut
keisarin sijaan ja sinä olet nyt hänelle velkaa."
Huolestuen koetteli Fulvius korvallistaan ja katseli tuota vantteraa
miestä.
"Älä pelkää", pitkitti Liuthar. "Minä pyydän, herttua Garibrand, että
tämä huvila ja siihen kuuluva maa, kaikista veloistaan vapaana, saa
olla osa minulle tulevasta voittosaaliista."
"Käyköön, niinkuin sanoit", vastasi bajuvari.
"Fulvius ja Felicitas! Teille molemmille lahjoitan tämän vapaan
tiluksen. Todistakoon sen nämä seitsemän vapaata miestä, jos joku
teidän omistusoikeuttanne vastedes väittäisi vääräksi."
"Kiitoksia, herra, kiitoksia."
"Sinä olet kaiketi kivenhakkaaja Fulvius?" kysyi herttua. "Pappinne
Johannes on kehunut sinua uskolliseksi ja kelvolliseksi mieheksi.
Jos sellaisena pysyt, tahdon nimittää sinut tällä puolella kaupungin
porttia olevien tiluksieni hoitajaksi."
Silloin kuiskasi Felicitas muutaman sanan miehellensä ja läheni
senjälkeen hieman punastuen Liutharia, kantaen lastansa käsivarrellaan.
"Herra! Koska annat niin paljo, niin pyydän sinua antamaan vieläkin
enemmän. Meidän pieneltä pojaltamme puuttuu vielä nimi. Tulevana
sunnuntaina vien hänet basilikaan Johanneksen kastettavaksi. Sano,
minkä nimen annamme hänelle?"
"Felix Fulvius", sanoi kuninkaanpoika ja laski liikutettuna kätensä
lapsen pienelle päälle -- "ja -- Liuthar, jotta vielä useasti
kuulisitte nimeni. Mutta germanilainen tapa vaatii, että ken nimen
antaa, se antaa myös lahjan. Tässä, nuori emäntä, ota tämä sormus! Minä
anastin sen kerran eräältä patriisilta, jonka kaasin sodassa. Augusta
Vindelicorumin kauppiaat sanoivat sen olevan yhtä kallisarvoisen kuin
puolet koko heidän kaupungistaan. Olkoon se teille aarteena hädän
hetkeä varten. Ja nyt -- jääkää hyvästi!"
"Seis!" huusi Haduwalt. "Sillä lailla ei oteta jäähyväisiä -- ainaisia
jäähyväisiä. Sinä kysyit, Fulvius, kuinka voisit kiittää tätä sankaria
-- salli nuoren vaimosi antaa hänelle suudelma. Usko minua -- hän sen
ansaitsee, sillä hän on jalo nuorukainen."
Fulvius vei punastuvan Felicitaan tämän luokse. Liuthar painoi
suudelman tuolle valkoiselle otsalle ja huudahti: "Jää hyvästi, sinä
ihanainen -- ainaiseksi!"
Samassa hän oli kadonnut. Esirippu vielä häilyi hänen menostaan.
Toiset germanit seurasivat häntä. Puutarhan sisäänkäytävän takana
seisoivat heidän ratsunsa. Pian ajoivat he täyttä laukkaa Vindelician
porttia kohti. --
Fulviuksen ensimäinen työ, senjälkeen kun kuolleet olivat kannetut
pois, oli sovitella kynnyslevy kirjoituksineen paikallensa. Murtuneen
kulman jätti hän pois. "Se on meitä kaikkina elämämme päivinä
muistuttava", sanoi hän, "miten siunauksesta rikas tämä kirjoitus on
ollut."
* * * * *
Ja sen siunaus kesti puolisoitten koko elämän ajan.
Ei mikään onnettomuus saapunut heidän kynnyksensä yli, niin kauan kun
he täällä asuivat.
Felix Fulvius Liutharin jälkeen kukoisti vielä monta poikaa ja tytärtä
heidän ympärillään.
Vaikka kulkutauditkin raivosivat Juvavumissa, ei milloinkaan mikään
kipu kohdannut näitä vanhempia eikä heidän lapsiaan.
Ivarus-virta paisui usein yli reunojensa, tuoden turmiota ihmisille ja
eläimille, hukuttaen taloja ja toukoja, mutta tämän kynnyksen edessä
Merkurius-kukkulalla se joka kerta pysähtyi.
Vuoren vieremä hävitteli usein naapuripuutarhoja, suuri kallionlohkare
poukahti usein tälle ihmeelliselle kynnyslevylle asti, mutta särkyikin,
vahinkoa tekemättä sitä vasten, tuhanneksi kappaleeksi.
Fulvius tuli Juvavumin herttuaallisten tilusten hoitajaksi ja oli
uskollisuutensa tähden herttua Garibrandin paraimmassa suosiossa.
Eräänä kesäkuun iltana, jolloin Fulvius ja Felicitas jo olivat
vanhoja ja harmaapäisiä, ainakin kahdeksankymmen-vuotiaita, mutta
vielä terveitä ja raittiita, istuivat he käsitysten puutarhassaan. He
istuivat pienellä rahilla sisäänkäytävän ääressä ja heidän jalkansa
lepäsivät kynnyslevyllä, jossa kirjoitus oli.
He ajattelivat menneitä aikoja.
Satakieli viserteli vienosti lähellä olevassa tammimetsässä.
Mutta se vaikeni vähitellen.
Ilma kävi raskaaksi ja taivaan rannalta kohosi ukkosen pilviä.
Salamoi ja kuului jylinää.
Lapset tulivat, taluttaakseen vanhat vanhempansa asuinhuoneeseen.
Mutta kun Felix Fulvius Liuthar ennen muita ehti heidän luokseen,
huomasi hän heidät kuolleiksi.
Sama salamanisku oli heidät surmannut.
Mutta he pitivät vielä toistensa kädestä kiinni ja hymyilivät,
ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: "Tämä kuolema, joka näin tuli, ei
ollut onnettomuus, vaan onni."