vanhempi ja nuorempi.
Helmikuulla 1915 oli kulunut 300 vuotta Juhana Gezelius vanhemman
syntymästä. Kuka hän oli ja mitä hän teki, koska satojen vuosien
kuluttua vielä puhutaan hänestä ja muistellaan häntä?
Hän ja hänen samanniminen poikansa olivat kumpikin Turun piispoina,
isä vuodesta 1664 ja hänen kuolemansa jälkeen poika vuosina 1690—1718.
Vaikka vanhempi Gezelius oli talonpoikaisesta kodista lähtöisin ja
omalla tarmollaan korkeaan asemaansa noussut, ei se vielä olisi
riittävä syy lukea häntä Suomen muistettavien miesten joukkoon. Emme
me kunnioittaen muistele kaikkia niitä, jotka rahvaan keskuudesta
lähteneinä ovat raivanneet itselleen tien suuriin virkoihin. Ja
nuorempi Gezelius oli piispan poika. Ei siis ollut ihme, että hänkin
pääsi piispaksi. Emme siis häntäkään sen johdosta erityisemmin muista.
Mikä on sitten syy heitä näin pitkien aikojen kuluttua muistaa?
Tutustukaamme pääpiirteissään heidän työhönsä, silloin heidän
muistettava merkityksensä meille selvenee.
Sivistysolomme ennen Gezeliusten aikoja.
Agricola oli luonut alun suomalaiselle kirjallisuudelle. Koko raamattu
saatiin suomeksi sitä varten asetetun komitean toimesta v. 1642. Oli
myöskin olemassa katkismus, samoin virsikirja ja postilla. Olipa
valtakunnan lakiakin jo yritetty suomentaa. Kirkollista elämää ja
hartauden harjoituksia varten oli siis olemassa tarpeellisimmat kirjat.
Mutta niitä käytettiin hyvin vähän. Kirjain kustantaminen ei niihin
aikoihin olisi ollut laisinkaan kannattavaa liiketointa. Agricola jo
valittaa, että vaikka kirjoja suurella vaivalla toimitettiin, ei niitä
luettu. Oppineita ihmisiä, jotka kirjoja olisivat voineet käyttää, oli
sangen vähän. Kansa taas yleensä ei osannut lukea. Mistä sitä olisi
opittu? Maalla ei ollut kouluja. Vanhemmat myöskään eivät voineet
opettaa lapsiaan lukemaan, kun he itsekään eivät olleet lukutaitoisia.
Kristinopin pääkohtiin kyllä oli tutustuttu. 1600-luvun alkupuolella
oli kirkossakäynti tehty pakolliseksi. Joka oli poissa kirkosta kolmena
pyhänä perätysten, sai sakkoja tai rangaistiin häntä julkiripillä.
Kun kirkossa ahkerasti käytiin, ja kun jumalanpalvelus toimitettiin
kansan omalla kielellä, ymmärrettiin siellä pidetyt saarnat, ja
joka pyhä toistuvat rukoukset jäivät vähitellen mieleen. Piispan-
ja rovastintarkastuksissa kuulusteltiin kristinopin taitoa. Pyhinä
täytyi siis pitää korvat auki, jos näissä tarkastuksissa haluttiin
jotain osata. Lutherin vähä-katkismus oli osattava ulkoa, muuten ei
päästy naimisiin. Vihkimistä ja siis katkismuksen kuulustelua ei voitu
mitenkään kiertää, sillä siviiliavioliittoa ei siihen aikaan tunnettu.
Siihenpä sitten rahvaan oppi melkein supistuikin.
Kirkko valvoi siihen aikaan yleisen järjestyksen ja hyvien tapojen
noudattamista paljoa suuremmassa määrässä kuin nyt. Ja komento oli
ankara. Jos esim. söi tai tupakoi aamulla ennen ehtoolliskirkkoon
menoa, saatettiin pistää jalkapuuhun istumaan. Siveellisyysrikoksista
tavattu pantiin seisomaan alasti kirkon ovelle kaiken kansan
nähtäväksi. Julkiset nuhteet, sakot, ruoskiminen ja vankeus
olivat alati käytettyjä rangaistuksia. Saattoipa rangaistus uhata
kotihartausharjoitusten laiminlyömisestäkin.
Rahvas siis yleensä ei vielä osannut lukea. Mutta oli siinä
suhteessa kuitenkin jo yritetty muutosta. Maaseudulla oli jo pari
kolme koulua rahvaan lapsille. Olipa lukutaitoa muutenkin koetettu
rahvaaseen levittää. Gezeliusten lähin edeltäjä piispanvirassa kehuu
saaneensa kansan yleisesti lukutaitoiseksi pohjoisella Pohjanmaalla,
Ahvenanmaalla ja muutamin paikoin Turun saaristossa. Muualla lie
lukutaito ollut sangen vähäinen vanhemman Gezeliuksen tullessa
piispaksi.
Gezeliusten suunnitelmia.
Kun Juhana Gezelius vanhempi tuli piispaksi, käytti hän kansan
kurissa pitämiseksi samoja keinoja kuin edeltäjänsäkin. Mutta kansan
opettamiseen käytetyt keinot olivat hänen mielestään riittämättömiä.
Hän näki selvästi, että kehittyäkseen kansa tarvitsi muutakin kuin
ulkoa opittuja kristinopin alkeita ja rangaistuksia tai estämistä
erilaisista hairahduksista. Kansan sivistystä täytyi nostaa. Sitävarten
täytyi kansa saada lukutaitoiseksi. Sille tuli saada kouluja. Oli
käytettävä kaikki keinot, oli saatava kaikki mahdolliset voimat
sivistystyöhön. Mutta vaikka sellaisia keinoja ja voimia näytti olevan
vähän, sai piispa näkyviä tuloksia aikaan. Ja kun hänen työtään tuli
jatkamaan hänen poikansa, ja kun he siten samoja päämääriä tavotellen
saivat ohjata Suomen sivistyselämää yli puolen vuosisadan, ehdittiin
vähilläkin voimilla saada suurta aikaan. Piispat olivat tarmokkaita
miehiä. Missä vain tilaisuutta oli, siellä he tarttuivat asioihin
käsiksi ja veivät ne toivomaansa suuntaan.
Mitä keinoja sitten piispoilla oli käytettävänään kansan lukutaitoa ja
sivistystä kohottaakseen?
Lukkarinkoulu.
Miksi ei laitettu kansakouluja, sanotte. Kyllä Gezelius niitä
olisi laittanut, mutta ei ollut päteviä opettajia. Eikä maassa
ollut ainoatakaan seminaaria, joka olisi niitä voinut valmistaa.
Kuitenkin piispa ryhtyi puuhaamaan kouluja, vaikka niitä ei voitu
ajatella samallaisiksi kuin meidän kansakoulumme nyt ovat, ei niin
monipuolisella ohjelmalla toimiviksi. Etupäässä sisäluku, suotuisissa
tapauksissa myös kirjoitus ja laskento, siinä aineet, joita piti
opetettaman suunnitelluissa kouluissa. Mutta mistä ottaa opettajat
tällaisiinkaan kouluihin?
Joka seurakunnassa oli lukkari. Ne olivat kouluttamattomia miehiä.
Heidän joukossaan oli vielä sellaisiakin, jotka eivät edes osanneet
lukea, kirjoitustaidosta puhumattakaan. Enemmistö heistä lienee
kuitenkin ollut kirjantaitoista väkeä. Nyt määrättiin, ettei lukkariksi
saanut valita kirjantaitamatonta henkilöä. Ja lukkarit saivat
tehtäväkseen lasten opettamisen. Näin saatiin ainakin yksi koulu
joka pitäjään, sillä kaikkien seurakuntien lukkarit tulisivat jonkun
ajan kuluttua olemaan luku- ja kirjoitustaitoisia ja siis pystyviä
jotenkuten muitakin opettamaan.
Luonnollisesti lukkarinkouluun eivät voineet tulla pitäjän kaikki
lapset. Ne eivät olisi mahtuneet mihinkään. Lähinnä lukkaria olevista
taloista voivat tulla useimmat, mutta kaukaisemmista kylistä tulivat
vain teräväpäisimmät lukkarin luo. Opittuaan siellä lukemaan voivat he
sitten kotikylissään opettaa toisia lapsia. Tällä tavalla oli kaikilla
halukkailla mahdollista oppia lukemisen suuri taito.
Pitäjät siihen aikaan olivat suuria. Kun kaukaisimmilta perukoilta
oli vaikea kustantaa lukkarin kouluun muutamiakaan, käskettiin
lukkari pitämään koulua eri puolilla pitäjää. Koulujen tullessa
näin kiertäviksi ne eivät voineet toimia kauan samoilla paikoilla.
Kirjoituksen ja laskennon opetus jäi sangen vähään, jos siihen
laisinkaan ehdittiin huomiota kiinnittää. Mutta lukemaan opittiin
ja se oli pääasia. Lukkarien lisäksi käytettiin opettajina entisiä
ylioppilaita, teinejä y.m. lukutaitoisia henkilöitä.
Katkismussaarnat.
Gezeliukset saattoivat papitkin suoranaiseen työhön kansan
opettamiseksi. Kirkoissa määrättiin pidettäväksi n.s.
katkismussaarnoja, jollaisia jonkun verran vieläkin pidetään. Niissä
seurakuntalaisille selitettiin kristinopin alkeita ja niiden yhteydessä
tutkittiin, mitä tuloksia koulussa ja kotona lukemalla oli saatu.
Kuulusteluun tuli jokaisen seurakuntalaisen vuoroon tulla.