Jos satumme asumaan kaupungissa, näemme ja kuulemme ehkä useammista
tapahtumista kuin kaukana maalla eläissämme. Mutta vaikka liikkuisimme
kuinka ahkeraan ulkona, emme tiedä kaikkea, mitä kaupungissa
tapahtuu. Vasta kun otamme käteemme sanomalehden, pääsemme muutamalla
silmäyksellä selville siitä. Ja näin on asianlaita vielä suuremmassa
määrässä, jos tahdomme tietää, mitä kauempana tapahtuu. Meidän täytyy
turvautua sanomalehtiin ja kirjoihin. Tosin voimme matkustaa ja omin
silmin tutustua erilaisiin oloihin, mutta se vaatii paljon rahaa, jota
meillä useimmilla ei ole.
Mieliessämme tunkeutua asioihin syvemmälle on meidän luettava erilaista
kirjallisuutta, milloin tieteellistä, milloin kaunokirjallista,
kulloinkin asian mukaan. Painettu sana on paras oppaamme aina. Ja
menneeseen aikaan kulkeissamme se on ainoa tie. Sinne emme voi
matkustaa, emme, vaikka olisimme rikkaitakin. Meidän on pakosta
turvauduttava kirjallisuuteen, joka kertoo, mitä kunakin aikana
tiedettiin ja taidettiin, miten elettiin, kuinka toimeen tultiin.
Lähtiessämme näin tutkimaan muinaisia aikoja, tulemme pian huomaamaan,
että mitä kauemmas taaksepäin ajassa menemme, sitä harvemmiksi käyvät
kirjat ja sanomalehdet. Ensimäisen suomalaisen sanomalehden näytenumero
ilmestyi vasta 1775. Nämä »Suomalaiset Tieto Sanomat» ilmestyivät vain
yhden vuoden (1776). Lähes puoli vuosisataa myöhemmin vasta näki toinen
suomalainen sanomalehti »Turun viikkosanomia» päivän valon v. 1820.
Vanhempina aikoina ei suomalaisia lehtiä ollut laisinkaan.
Kuinka ihmiset sitten elivät? Mistä he tiesivät, mitä maailmassa
tapahtui?
Ei silloin voitu maailman menoa niin seuratakaan kuin nyt. Suupuheina
kulki niihin aikoihin tieto paikasta toiseen. Jos toiselta
paikkakunnalta tuli ihmisiä, olivat he tervetulleita jokaiseen taloon:
saatiinhan heiltä kuulla uutisia. Varsinkin pääkaupungista maaseudulle
tullut sai kertomasta päästyäänkin yhä uudelleen toistaa, mitä sinne
kuului. Oppineet, ylioppilaat ja maisterit opiskelivat usein ulkomaiden
yliopistoissa. Heidän sekä muissa maissa kulkeneiden merimiesten
kertomusten avulla voitiin seurata tapahtumain kulkua suuressa
maailmassa.
Painettuja kirjoja tapaamme koko joukon vanhemmilta ajoilta kuin
sanomalehtiä. Mennessämme yhä kauemmas muinaisuuteen tulemme aikoihin,
jolloin ei suomenkielellä niitäkään ollut. Mahtoi silloin elämä olla
outoa! Ei tarvinnut silloin lukea, takoa katkismusta, historiaa,
kielioppia, maantietoa. Ei tarvinnut edes oppia lukemaan, ei tarvinnut
tuntea ainoatakaan kirjainta, joiden painaminen kovaan päähän nyt usein
on hirveän vaikeata. Ei tarvinnut tavallisen ihmisen istua vuosikausia
koulunpenkillä eikä kiusautua moninaisten tietojen päähän ajamisella.
— Kouluja kyllä oli, vaikka sangen vähän, mutta niissä luettiin kaikki
yksinomaan latinankielellä, eikä niissä yleensä käynyt rahvaan lapsia,
eipä kaikkien herrainkaan pojat, tytöt eivät laisinkaan.
»Mutta», kysytte, »kuinka selviydyttiin rippikoulusta ja kuinka
laulettiin virsiä kirkossa, kun ei kirjoja ollut?»
Siihen aikaan ei rippikoulua pidettykään. Ja koko kirkonmeno oli
toisellaista kuin se nyt on Suomessa. Seurakunta seisoi vain mykkänä
koko ajan ja kuunteli sekä katsoi, mitä kirkossa tapahtui. Papin
puheestakaan se ei paljon selvää saanut, sillä jumalanpalvelus tapahtui
pääasiassa latinankielellä. Kansa vain kumarteli kirkossa olevia pyhäin
kuvia, veti sieraimiinsa pyhää savua, polvistui joskus rukoukseen,
teki ristinmerkin kun kuuli mainittavan Jumalan, Neitsyt Maarian tai
jonkun pyhimyksen nimen ja sillä hyvä. Uskontoa koskevista asioista ei
kansa paljon tietänyt. Suomeksi luettiin kirkoissa 1400-luvun lopulla
ja 1500-luvun alussa vain Isämeidän ja Ave Marian (Neitsyt Maarian)
rukoukset, apostolinen uskontunnustus ja rippisanat sekä esivallan
kuulutukset. Perin harvoin lie saarnoja pidetty suomenkielellä.
Puheessa suomenkieltä näinä aikoina käyttivät, paitsi suomenkielistä
kansaa, papit ja virkamiehet suurimmaksi osaksi. Vain aatelisissa lie
ollut sellaisia, jotka kotikielenään käyttivät ruotsia. Kirjoituksessa
suomenkieltä jo hiukan aletaan käyttää. Asiakirjoissa, joita esim.
tuomioitten johdosta kirjoitettiin, tavataan suomeakin joitakuita
sanoja ja lauseita. Mutta, kuten sanottu, kirjoja ei tällä kielellä
vielä ollut yhtään.
Mutta sitten, 1500-luvulla, tuli uskonpuhdistuksen aika. Saksasta
levisi uusia uskonnollisia aatteita Suomeen asti, ja Ruotsin kuningas
ja valtiopäivät asettuivat myöskin uuden n.s. Lutheruksen opin
kannalle. Suomessa sitä ensimäisenä saarnasi Pietari Särkilahti,
joka Saksassa käydessään oli siihen innostunut. Tuntuvammin ihmisiin
vaikuttaakseen, ja osottaakseen jyrkästi luopuneensa katolisen kirkon
määräyksistä, hän teki sellaistakin, mitä ei yksikään pappi Suomessa
siihen asti ollut tehnyt: hän meni naimisiin. Tämä rohkea mies vaikutti
Turussa siihen aikaan, kun sinne tuli nuori Mikael Agricola, joka
sittemmin pani uskonpuhdistuksen Suomessa lopullisesti toimeen.
Uskonpuhdistuksen piiriin joutuneiden kansojen elämään vaikutti
uskonnon muuttaminen erittäin edullisesti. Se nim. useissa
tapauksissa pani alulle kansankielisen kirjallisuuden viljelemisen.
Uskonpuhdistajain ensimäisiä vaatimuksia oli, että piti tehdä kullekin
ihmiselle mahdolliseksi tutustua ilman välittäjiä kristillisen
uskonelämän ainoaan alkuperäiseen ohjeeseen, raamattuun. Se taas
kävi päinsä vain siten, että raamattu toimitettiin kansan omalle
kielelle ja että kansa opetettiin sitä lukemaan. Kun näin päästiin
alkuun kansankielen käyttämisessä kirjallisuudessa, laajeni sen käyttö
vähitellen. Muitakin kirjoja ruvettiin kunkin kansan omalla kielellä
kirjoittamaan. Siten luotiin korkeamman kansansivistyksen paras tuki,
kansalliskirjallisuus.
Samat seuraukset oli uskonpuhdistuksella Suomessakin. Jumalanpalvelus
muutettiin omakieliseksi, ja koko seurakunta otti virsissä ja messuissa
osaa sen suoritukseen ja saarna tuli sen pääosaksi. Raamattua alettiin
kääntää suomeksi, suomalaiset saivat oman kirjakielensä, jolla
vähitellen on versonut ja kasvanut rikas kirjallisuus.
* * * * *
Mikael Agricola syntyi jonakin vuosista 1508—1512 Torsbyn kylässä
Pernajan pitäjässä Uudellamaalla. Hänen isänsä oli siellä köyhä
kalastaja. Mikael pääsi sitten kouluun Viipuriin. Siellä hän ehti
jossain määrin tutustua Itä-Suomessa puhuttuun murteeseen. Oltuaan
jonkun aikaa Viipurissa, siirtyi hän opettajansa mukana Turkuun, kun
tämä sai siellä viran piispa Martti Skytten sihteerinä. Agricola pääsi
piispan kirjuriksi. Kun piispan sihteeri jonkun vuoden kuluttua kuoli,
sai Agricola, joka sitä ennen oli vihitty papiksi, hänen virkansa.
Turkuun tultuaan ehti Agricola kuulla Pietari Särkilahden saarnoja,
vaikka tämä kuoli jo pari vuotta hänen tulonsa jälkeen. Särkilahden
voimakkaat puheet vaikuttivat niin, että Agricola yhtyi täydestä
sydämestään hänen oppejaan kannattamaan. Tultuaan sitten piispan
sihteeriksi hän sai erinomaisen tilaisuuden uuden opin levittämiseen
kulkiessaan piispan mukana tarkastusmatkoilla. Tällöin siis jo alkoi
Agricolan vaikutus uskonpuhdistuksen hyväksi.
Piispa oli myöskin uuden opin ystäviä, vaikka hän ei suorastaan
ryhtynytkään vanhaa kaatamaan. Jo keskiajalla oli Suomen piispoilla
ollut tapana kustantaa erityisen lahjakkaita nuoria miehiä ulkomaiden
yliopistoihin. Siellä saamainsa perinpohjaisten tietojen kautta he
kasvoivat kykeneviksi johtamaan kirkon elämää kotimaassa. Martti Skytte
lähetti myöskin opiskelijoita ulkomaille. Niitä onnellisia nuoria
miehiä, jotka saivat käyttää hyväkseen piispan avuliaisuutta, oli myös
Mikael Agricola. Piispa lähetti hänet Wittenbergin yliopistoon Saksaan,
siis juuri sinne, missä suuret uskonpuhdistajat Luther ja Melankton
itse opettivat.
Ruotsissa oli näihin aikoihin jo tehty paljon uskonpuhdistuksen
hyväksi. Katolisuuden johtomiehet olivat pyytäneet kuningasta
kieltämään uusien väärien oppien saarnaamisen. Kuningas, mainio
Kustaa I Vaasa, ei siihen suostunut, ja säädyt päättivät että
»Jumalan sanaa oli kaikkialla valtakunnassa puhtaasti saarnattava»
ja että puheet väärästä opista olivat turhia huhuja. Kuningas koetti
kaikin tavoin auttaa uuden opin levenemistä, se kun oli sopiva hänen
valtiollisillekin harrastuksilleen. Niinpä hän kirjoitti myöskin
piispa Skyttelle, kehottaen häntä edistämään uskonpuhdistuksen asiaa.
Tässä suhteessa oli tärkeää saada pappien valmistus uuden opin miesten
käsiin. Siksi nimitettiin rehtoriksi Turun kouluun, jossa pappimme
saivat kasvatuksensa, piispan Wittenbergissä kouluuttamia miehiä.
Tähän virkaan joutui Agricolakin, kun hän Wittenbergissä maisterin
arvon saatuaan 1539 palasi Suomeen. Yhdeksän vuotta hän oli koulun
rehtorina. Sillä aikaa ehti hän istuttaa uutta oppia moneen nuoreen
mieleen. Mutta hän joutui vähän huonoihin väleihin kuninkaan kanssa ja
menetti rehtorinvirkansa.
Koulut olivat siihen 'aikaan yksinomaan pappien valmistamista varten.
Vaatimattoman papin tai ylhäisemmän kirkonmiehen asema oli jokaisen
koululaisen päämääränä. Kunniana tai suosiona ei pidetty, jos kesken
koulunkäynnin joku kutsuttiin hallituksen palvelukseen, sihteeriksi
tai joksikin muuksi ala-arvoiseksi virkamieheksi. Mutta kun hallitus
antoi koulun rehtorille määräyksen, että niin ja niin monta etevintä
»teiniä» l. oppilasta oli hallituksen käytettäväksi lähetettävä, ei
siinä useimmiten auttanut muu kuin totteleminen. Agricola ei tällaisia
määräyksiä tahtonut mitenkään noudattaa. Se sai kerrankin kuninkaan
kirjoittamaan hänelle m.m.: »Tämä ihmetyttää meitä sangen paljon;
emmekä tiedä tokko te ja muut tahdotte pätevänä pitää, mitä me teille
käskemme ja määräämme. Sentähden on nyt meidän tahtomme ja käskymme,
että tätäkin asiata täydellisesti ajattelette ja hankitte meille
kaksi tai kolme sopivaa henkilöä mainittuihin virkoihin (kuninkaan
kansliaan tai tilikamariin), koskapa olemme hyvin kuulleet, että
sellaisia Jumalan kiitos kyllä on tarjolla koulussa. Ellei se tapahdu,
silloin on meidän pakko tehdä jotakin muuta asiassa, ettekä te siitä
saisi paljonkaan suosiota ja kiitosta. Sitä noudattakaa!» Vieläkään
ei Agricola käskyä totellut. Joskus rehtorit antoivat mahdollisimman
aikaiseen vihkiä papiksi nuoret miehet, joita tällainen vaara uhkasi.
Pappeina heidän ei enää tarvinnut virkamiehiksi mennä.
1548 kuningas nimitti koulun rehtoriksi toisen miehen Agricolan sitä
laisinkaan odottamatta. Tämä lienee johtunut osaksi siitä syystä,
että Agricola tarvitsi aikaa muihin toimiinsa, kun hän oli piispan
apulaisena, ja ehkä osaksi kuninkaan epäsuosiosta. Hänen tulonsa
lienevät vähentyneet, ja olivat ne ennen piispan virkaan astumista 150
tynnyriä ruista, 57 tynnyriä ohria, 19 tynnyriä kauroja, vähän vehnää
ja herneitä sekä 84 leiviskää voita.
Hänen taloudellinen asemansa kuitenkin parani, kun hänet v. 1554
nimitettiin Turun piispaksi Martti Skytten kuoleman jälkeen (1550),
vaikkeivät piispan tulot olleetkaan yhtä suuret kuin ennen, kun Suomi
tällöin jaettiin kahteen hiippakuntaan, Paavali Juustenin tullessa
Viipurin piispaksi, ja kun Kustaa Vaasa muutenkin oli vähentänyt
toimillaan hengenmiesten tuloja. Piispan tehtäviä hän oli saanut hoitaa
jo Skytten vanhuuden aikana tämän apulaisena, ja hänen kuoltuaan
Agricola oli ollut sijaispiispana.
Nyt Agricola oli saanut aseman, jossa täydellä todella voi ruveta
ajamaan uskonpuhdistuksen vaatimia uudistuksia. Siihen suuntaan hän
olikin jo kauan tehnyt työtä.
Helppoa ei ollut kaikkien uskonnollisten menojen uudelleen
järjestäminen. Papisto oli tottunut työskentelemään katolisissa
tavoissaan, samoin seurakunnat olivat tottuneet kunnioittamaan
katolisia menoja. Nyt oli kaikki saatava toiseen asuun. Mutta ei
ollut valmiita käsikirjoja, joita olisi voitu pappien noudatettavaksi
määrätä. Ei ollut virsikirjoja seurakuntaa varten, ei yleensä
mitään kirjoja, joita olisi suomenkielisessä luterilaisessa
jumalanpalveluksessa tarvittu. Eihän suomen kielellä ollut mitään
muutakaan kirjallisuutta, ei ainoatakaan kappaletta. Joitakuita
suomalaisia rukouksia olivat, kuten jo edellä mainittiin, papit ennen
kirkoissa käsin kirjoitetuista papereista lukeneet, siinä kaikki.
Näitä vastuksia Agricola ei säikähtänyt. Vaikkei kirjoja ennen suomen
kielellä ollut, oli niitä nyt tehtävä, kirjoitettava, muista kielistä
käännettävä. Suurin ja tärkein tehtävä olisi ohut kääntää suomeksi
raamattu. Siten olisi tullut toteutetuksi yksi uuden opin tärkeimpiä
periaatteita: jokainen olisi voinut itse tutustua uskonsa perusteisiin.
Mutta toisia kiireellisempiä töitä oli ensin suoritettava. Eihän
kansa kuitenkaan olisi kyennyt raamattua käyttämään, kun se ei
osannut lukea. Siksi oli ensimäiseksi kirjoitettava aapinen oppaaksi
lukuharjoituksiin. Ja niinpä ilmestyikin »_Abckiria_» luultavasti
1542. Aakkosten lisäksi on siinä kymmenet käskyt, uskonkappaleet,
Isämeidän rukous, enkelien tervehdys Maarialle sekä kasteen-, ripin ja
alttarinsakramentit.
Seuraavan hänen kirjoistaan arvellaan olleen katkismuksen. Mutta kun
sitä ei ole säilynyt meidän päiviimme, ei asiasta olla varmoja.
Sen jälkeen hän julkaisi _Rucouskirian_. Se on suuri ja sisältörikas
kirja. Aluksi siinä on almanakka, kaikellaisia hyödyllisiä neuvoja,
sananlaskuja, luettelo paratiisin iloista ja helvetin piinoista,
otteita eri evankeliumeista, sitten neuvoja papeille, joille hän m. m.
sanoo:
»se on sangen heiy Pappi,
ioca waan etzi watzans tarpet.
Ja eij catzo HERRAS caria,
jakain Opin Wijna maria
Quin Reeskan Nahan ja Lihan wie
ja sijtt eij Lauma wartioijtze.
Se on sangen häijy pappi
joka vaan etsii vatsansa tarpeita
eikä kaitse Herransa karjaa,
jakain opin viinamarjaa, joka rieskan, nahan ja lihan vie
ja sitten ei laumaa vartioitse.
Mutta seurakuntalaiset saavat myös osansa. Heidän on omantuntonsa
rauhan vuoksi maksettava papeille palkat, sillä näiden jakama oppi on
hyvä, kirkas, kallis kuin nisun jyvä. Ennen annettiin papeille rahaa,
vaikka oppi oli huono, nyt useille tuskin ryysy palkaksi jää. Kaiken
tämän jälkeen vasta tulee kirjan pääsisältö, rukoukset.
Suurin Agricolan kirjallisista töistä on Uuden Testamentin suomennos.
Hän oli alkanut sen jo Saksassa ollessaan. Valmiiksi hän oli
suomennoksen saanut aapisen ilmestyessä. Mutta hän ei voinut sitä
julaista rahan puutteessa. Suomessa ei ollut ainoatakaan kirjapainoa.
Painatustyöt täytyi suorittaa Tukholmassa. Sinne voitiin kulkea
ainoastaan avoveden aikana, talvella ei ollut mitään yhteyttä Ruotsin
kanssa. Ei ollut myöskään kustannusliikkeitä, vaan Agricola sai
painattaa kirjat omalla kustannuksellaan. Painatustyötä valvomaan oli
kustannettava Suomesta mies Tukholmaan. Vihdoin 1548 ilmestyi _Se Wsi
Testamenti_. Agricolan käännös oli niin hyvä, että meidän päiviimme
asti on se ollut pohjana uusille U. Testamentin painoksille.
Muut Agricolan teokset ovat: _Käsikiria Castesta ia muista
Christikunnan menoista; Messu eli Herran Echtolinen; Se meiden
HERRAN Jesusen Cristusen Pina, ylesnousemus ja taivaisen Astumus,
niste Neliest Euangelisterist coghottu; Davidin Psaltari; Weisut
ja Ennustoxet Mosesen Laista ja Prophetista Wloshaetut_ sekä
_Ne Prophetat Haggaj, Sacharja, Maleachi_. Käsikirjan ja Messun
ilmestyttyä, kun Rukouskirja ja U. Testamentti entuudestaan olivat
olemassa, kävi mahdolliseksi järjestää jumalanpalvelus luterilaiseen
tapaan. Mutta vielä puuttuivat suomalaiset virret. Niitä koetti
Agricola itse sepittää. Jonkun virren hän sai kokoon, mutta niitä ei
tullut riittävästi jumalanpalveluksissa käytettäväksi. Latinan- ja
ruotsinkielisiä virsiä täytyi määrätä kirkoissa laulettavaksi. Siten
saatiin seurakunta edes jotenkuten ottamaan osaa jumalanpalvelukseen,
jossa sillä ennen ei ollut mitään tehtävää.
Näitä suuria muistoja lukuunottamatta on Agricolan elämästä ja toimista
säilynyt sangen vähän tietoja. Virkansa hän hoiti säännöllisesti tehden
tarkastusmatkoja hiippakuntansa eri osiin. Eräällä matkallaan hän m.m.
kävi Naantalin luostarissa, joka säilyi katolisuuden viimeisimpinä
turvapaikkoina. Siellä mainitaan vielä 1575 olleen nunnia, jotka
pyysivät apua Ruotsin katolismieliseltä kuningattarelta Katariinalta.
Seuraavana vuonna kuningas Juhana III:n käskystä luostarin rakennuksia
vielä korjattiin.
Mutta tämän viimeisenkin luostarin asukkaiden oli täytynyt jo
Agricolan aikana luopua monista katolisista tavoistaan. Vuonna 1591
kuoli viimeinen nunna, joten katolinen luostarilaitos silloin oli
täydellisesti hävinnyt.
Matkoillaan hän tutustui tarkoin kansan elämään, näki sen monessa
paikassa uskovan yhtä paljon loitsujen, taikojen ja uhrien voimaan
kuin papin saarnoihin, näki sen rukouksia kuuntelevan ja kirkossa
käyvän, mutta samalla vanhoja haltijoitaan ja jumaliaan lepyttelevän
ja erilaisiin toimiin niitä avukseen pyytävän. Hän on tuntenut jonkun
verran suomalaista kansanrunouttakin, koska hänellä Psalttarin
esipuheessa on pitkä luettelo suomalaisten epäjumalista. Ja monin
paikoin selityksissään, joilla hän varusti kääntämänsä osat raamatusta,
hän varottaa uskomasta noitiin, velhoihin ja loitsijoihin.
Surukseen hän huomasi, kuinka vähän kansa vielä oli perehtynyt
kristinopin alkeisiin. Eräässä matkoiltaan lähettämässään kirjeessä hän
valittaa, että rahvaassa löytyy tuskin ketään, joka osaisi Isämeidän,
puhumattakaan uskontunnustuksesta, käskyistä ja muista kristillisistä
kappaleista. Ja hän ehdottaa Savonlinnan käskynhaltijalle, jolle kirje
oli osotettu, että tämä antaisi kappalaisten ja nimismiesten sekä
muiden siihen pystyvien opettaa taloissa katkismusta, jotta rahvas
saisi halun käydä kirkossa, oppisi paremmin Isämeidän-rukouksen j.n.e.
Täten näyttää Agricola muiden uskonpuhdistajain tapaan ajatelleen
jonkinmoista kouluopetusta rahvaallekin.
Muuten hän jo aikaisemmin Rukouskirjan johdannossa ehdottaa kouluja
perustettavaksi kaupunkeihin. Siitä olisi hyötyä sekä seurakunnille
että valtiolle. Kouluja tulisi olla kumpaakin sukupuolta varten ja
varsinkin kirjurikouluja. Siten saataisiin kirjoitustaitoisia nuoria
miehiä hallitusvirastoihin, eikä niihin tarvitsisi kutsua nuorisoa
oppikouluista eikä siten keskeyttää heidän lukujaan. Nämä Agricolan
ajatukset eivät toteutuneet vielä hänen aikanaan. Joka tapauksessa
näemme hänen jo ymmärtäneen kansansivistyksen arvon.
Piispana Agricola ei saanut kauan olla. Venäjän ja Suomen välillä
oli aina kaikellaisia rajariitoja. Milloin tehtiin ryöstö- ja
hävitysretkiä miltäkin puolelta. Hallitusmiehillä oli melkein
lakkaamatta neuvotteluja niiden johdosta. Niinpä määräsi kuningas
kerran Agricolankin lähetystöön, jonka tuli mennä Moskovaan
rauhanneuvotteluihin. Sieltä palatessaan hän jo matkalla kuoli 1557
Kyrönniemellä Kuolemanjärven (silloin Uudenkirkon) pitäjässä. Hänen
kuolinpaikkaansa on Koiviston nuorisoseura pystyttänyt yksinkertaisen
kiven. Viipuriin, jonka vanhaan tuomiokirkkoon Agricola haudattiin,
pystytettiin 1908 laulujuhlilla, jolloin oli kulunut 400 vuotta hänen
syntymästään, uuden kirkon eteen muistopatsas, johon on piirretty hänen
omat sanansa:
»Kylle se cwle Somen kielen,
ioca ymmerdä Caikein mielen.»
Helppoa ei ollut Agricolan työ hänen taivuttaessaan suomenkieltä
kirjoitukseen. Kansan kielestä ei ollut aina mahdollista löytää
vastineita käsitteille, joita käännettävissä kirjoissa oli. Yhtä suuria
vaikeuksia tuotti kirjainten valitseminen eri äänteiden merkiksi,
varsinkin sellaisten äänteiden, joita muissa kielissä ei ole. Sanan yö
esim. hän kirjoittaa öö, käymään on kieumeen j.n.e. Kaikki vaikeudet
hän kuitenkin voitti. Perustuksena sanoja ja lausetapoja valitessaan
sekä sanoja taivuttaessaan hänellä on Turun seudun murre. Sen hän
parhaiten tunsi, kun hän siellä vietti suurimman osan elämästään. Mutta
lisänä hän käytti myöskin Viipurin murretta, pannen siten jo alun
kehitykselle, jonka mukaan kirjakielemme on rakentunut sekä Länsi-
että Itä-Suomen murteille. Miksi hän käytti etupäässä Varsinais-Suomen
kieltä, siihen hän itse antaa selityksen sanomalla, että sen mukaan on
koko maa saanut nimensä, se tuli ensimäiseksi kristityksi, siellä on
piispanistuin ja maan pääkirkko. Toisten murteiden käyttämisestä hän
sanoo: »Ja mös hädhen teden, coska tarue on anonut, ouat mös mwiden
kielet, puhet ja sanat tehen siselotetud» (nim. U. Testamenttiin).
Kun nyt Agricolan kieltä luemme, tuntuu se meistä kankealta.
Oudonnäköiseksi sen tekevät monet puhtaasti ulkonaiset seikat: ks:n
asemasta hän käytti x:ää, w:tä u:n, u:ta v:n asemasta, k:n hän
usein kirjoitti c:llä, pitkän ääntiön yhdellä kirjaimella j.n.e.
Moittia meidän ei silti sovi. Olihan hänen työnsä uutisviljelijän
korvenraivausta. Hänen hakkaamansa aukea ei voinut olla niin sileä
kuin pellot, joita on viljelty satoja vuosia, joita me nyt astumme.
Meidän päinvastoin täytyy ihmetellä, että hän on niinkin pitkälle
päässyt, että hän on löytänyt niinkin paljon rikkauksia suomenkielestä,
jota jotkut ovat väittäneet mahdottomaksi käyttää kirjakielenä vielä
satoja vuosia myöhemmin. Mikael Agricola on antanut meille kalleimman,
pysyvimmän lahjan, mitä ajatella voimme: kirjakielemme. Niin kauan
kuin suomalaiset pysyvät suomalaisina, on suomenkieli käytännössä.
Hänen lahjansa ei kulu, ei häviä. Vuosi vuodelta se vain kasvaa,
tulee rikkaammaksi jokaisesta uudesta tavasta, jolla voimme lausua
ajatuksemme, tunteemme ilmaista.
Kirjakielestä sai kansamme parhaan yhdistäjän, lujimman siteen eri
heimojen välille. Kansallisen sivistyksen, saattaapa sanoa kansallisen
elämän, Suomen kansan suomalaisena pysymisen ensimäinen edellytys ja
perustus laskettiin Agricolan työn kautta.
Mikael Agricolaa, joka tämän suurtyön on tehnyt, on meidän kiittäminen
siitä, että nyt saamme omalla kielellämme lukea, omalla kielellämme
saamme hankkia itsellemme tietoa, hengen valoa.