Kapteeni Söderlund puhuu sikarin ja konjakkilasin ääressä:
»Seikkailua! Puhutte seikkailusta! En hyväksy sitä sanaa. Kaikki
elämän tapahtumat ovat vain määrättyjen syitten tulosta ja vaikuttavat
yhä uusiin tapauksiin pieninä osina. Aivan samoin kuin heittäessämme
kolme kiveä tyyneen veteen. Määrätyn ajan kuluttua kohtaa kolme
lainetta toisensa määrätyssä pisteessä ja jatkaa matkaansa toisistaan
välittämättä. Ne ovat kohdanneet toisensa kerran eivätkä sitten
enää milloinkaan. Mutta tavatessaan ne silti ovat toisiinsa hiukan
vaikuttaneet, vaikkei katsova silmä tätä vaikutusta erottaisikaan.
Pelko... kauhu... ne ovat minulle tuntemattomia käsitteitä. Olen selvä
materialisti, en usko yliluonnollisiin asioihin. Kaikki omituiset
sattumat, joita säikytte, ovat vain eri syitten yhdistelmiä. Elämä voi,
saada aikaan mitä monimutkaisimpia tapauksia, mutta ottaen huomioon
syyt ja seuraukset ovat ne yksinkertaisia ja luonnollisia.
Kerron teille muutaman tapauksen. Jos kauhistutte, nauran teille, mutta
jos ymmärrätte sen elämän syiden ja seurausten yhdistelmäksi, nostan
teille lakkiani.
All right! Istumme kerran yhdessä, kolmimasto 'Santa Pietarin’ perämies
ja minä, Buenos Airesin yömaailman salamyhkäisimmässä paikassa,
kiinalaisen Fu-Twon eli ’Valkoisen Pirun’ yökabaretissa. Molemmat
olemme aika tuulessa ja kanssamme on joku vieras suomalainen, niin
ikään hänkin hyvässä nousussa.
Kolme lainetta on kohdannut toisensa silmänräpäykseksi pysähtyäkseen
ja jatkaakseen sitten matkaansa suurta tuntematonta kohti. Perämies
Pettersson oli kohdannut minut kadun vilinässä ja ottanut mukaansa
tänne. Kabaretin oven edessä oli ollut kerjäävä mies, puhunut suomea...
no niin, me otimme tietysti hänet mukaan, sillä sukulaisrakkaus on
suuri vieraalla maalla ja etenkin silloin kuin on jonkun verran
tuulessa.
Edessämme on kolme lasia täynnä ainetta, jonka te varmaan tunnette
— punaista, vihreätä ja vaikka minkä helvetin väristä, jotka kaikki
aineet sekoitettuina muuttuvat kermankarvaiseksi nesteeksi. Lethen
kukkien juomaa, unhotuksen ja kaipauksen juomaa, kaiketi antiikin
miehet sanoisivat, nestettä, joka sekoittaa aistit ja nopeasti tekee
miehen hourupäiseksi raunioksi. Siinä ensimmäinen syy.
Kabaretti on sokkeloinen, täynnä salaperäisiä komeroita, hurjia,
futuristisin värein maalattuja. Jokaiseen pöytään on itseloistavalla
fosforivärillä kirjailtu irvistelevä pääkallo, ja seinustat ovat täynnä
kelmeitä, luikertelevia, myrkyntuoksuisia kukkia. Pienet, värikkäät,
sähkölamput syttyvät vähän väliä, aina eri paikoissa, kohta taas
sammuakseen. Ilman täyttää ooppiumitupakan makea lemu, ja painostavat
tuoksut herättävät salaperäisiä, houreisia mielikuvia.
Jostain kuuluu repivää soittoa, tamburiinit, viulut, huilut ja
neekerisoittimet helisevät ja rämisevät, ja vähän väliä täyttävät
huoneen matalat, vaanivat, eriskummalliset sävelet, joiden
pitkäveteisyys vihloo mieltä. Kaikki tämä lukemattomien nerokkaiden
pikkuvaikutelmien synnyttämä tunnelma — se on toinen syy.
Tyhjennän lasini ja tunnen, kuinka kylmät lasipalaset repivät
polttavia suoniani ja aivoni tanssivat. Lasin pohjalla näen kaikkien
tyttöjen kuvat, joita joskus olosuhteiden mukaan olen rakastanut,
ja minua naurattaa. Sitten huomaan katsovani tuntematonta miestä,
joka istuu pöydässämme, ja tuntevani häntä kohtaan selittämätöntä
vastenmielisyyttä.
Kuka helvetissä hän on? En enää muista, kuinka hän on joutunut
seuraamme. Hän on kuin edustaja siitä helvetistä, jota en ole
hyväksynyt. Hänen silmissään on kauhu, hänen otsalleen ovat tuskat ja
valvotut yöt painaneet lähtemättömän leimansa. Hienot rypyt silmien
alla kertovat satamakaupungin likaisimmista naispesistä. Vapisevat
kädet kuvaavat turmeltuneita hermoja. Selvä! Kolmas syy!
Hän puhuu jotain pirullista. Se alkaa siis jo nyt. Ajatukseni pyörivät
hiukan sekamelskassa, mutta tahdon kuunnella. Pidän aina humpuukista.
Pettersson, senkin nauta, toljottaa suu auki ja ahmii vieraan sanoja,
niin että hänen tyhmät, pyöristyneet silmänsä ovat täynnä kauhua.
Tahdon kuunnella ja kuuntelen siis ja nautin Petterssonin typeryydestä.
Miehellä on mainio mimiikki ja hän osaa puhua salaperäisellä,
kauhistuneella äänellä. AH right, jos Pettersson antaa vetää itseään
nenästä, niin se on sama minun puolestani.
... Siellä sain nähdä fakiirien kummallisia temppuja. Tietysti
ensin epäilin... tutkin asioita. Näin ihmeellistä, kuulin vielä
ihmeellisempää. En tiennyt, mitä ajatella. Ihminen haudattiin elävältä
monen metrin syvyyteen. Hautaa vartioitiin tarkasti. Mies heräsi
horrostilasta ja eli. Erakot istuivat liikkumattomina paikallaan,
syömättä, juomatta, nukkumatta ja olematta kuitenkaan valveilla. Näin
kokonaisia kuukausimääriä. Sateet valuivat heidän päälleen. Linnut
tekivät heidän käsiinsä pesänsä. Sammal kasvoi heidän olkapäilleen. Ja
he elivät. Näin hengen irtautuvan ruumiista, päiväksi, kahdeksi, jopa
kolmeksikin päiväksi, ja asettuvan sairaan naisen ruumiiseen, naisen,
jonka tilaa lääkärit pitivät kokonaan toivottomana. Henki palasi sitten
takaisin ruumiiseensa ja nainen eli kestettyään taudin musertavan
käännekohdan, eli ja parani. Ajattelin silloin, että tämä on _tie_...
Tapasin hänet, joka oli _suurin_ Benaresissa. Näytin kuolleen isäni
sormuksen, sanoin hänen viimeiset sanansa. Hän ei puhunut mitään,
polvistui vain sormuksen eteen ja palvoi sitä. Hän ohjasi minut
matkalle ja teki minun ylitseni Korkeimman merkin.
Otin kerjäläiserakon ruskean kaavun ja leikkasin itselleni tuoreesta
puusta matkasauvan. Niin lähdin kulkemaan pohjoista kohti, suurta
maantietä pitkin, jonka valkean tomun kohiseva elämä nosti sankoiksi
pilviksi. Aina vain pohjoiseen päin oppaanani Kolmen Unen Tähti.
Kun saavuin Maailman Äidin juurelle ja näin ensi kerran hänen valkeat,
ikuisen lumen peittämät huippunsa, oli matkasauvani kuiva ja sileäksi
kulunut. Astuin aarniometsiin ruokanani kourallinen riisiä ja juomanani
lähteitten vesi, mutta en tuntenut nälkää enkä janoa, sillä mieleni
polttava ikävä ajoi minua eteenpäin ja minä etsin kaikkien sielujen
pohjaa...
Minut ympäröi koko matkani ajan tuntematon voima. Olihan ylleni tehty
Korkeimman merkki. Kerran kohtasin polullani tiikerin. Minulla ei
ollut asetta, mutta en tarvinnutkaan sitä. Tiikeri tuli lähemmäksi ja
sen häntä pieksi raivokkaasti lukemattomain jalkain kovaksi tallaamaa
multaa. En pelännyt lainkaan, vaan kummallinen rauha täytti mieleni.
Tiikeri kyyristyi hyppyyn, sen lihakset paisuivat kimppuina sen hienon,
silkkikarvaisen nahan alla. Sen silmät paloivat julmina ja vihertävinä.
Äkkiä se ulvahti tuskasta, veti hännän koipiensa väliin kuin säikkynyt
koira ja pakeni pois veren vuotaessa sen kyljestä. Taipunut, terävä
oksa oli ponnahtanut suoraksi ja lävistänyt sen keihään tavoin. En
ajatellut mitään, enkä tahtonut ajatella mitään.
Kerran kulkiessani astuin makaavan, kiemuralle vetäytyneen
lasisilmäkäärmeen päälle. Sen isku oli salamannopea, mutta se löi
myrkkyhampaansa rikki paljaitten jalkojeni välissä olevaan kiveen, niin
että murhaava myrkky valui ohuina, kosteina juovina kiven pinnalle.
Yhä korkeammalle kohosin vuoristoon ja suurten tähtien palaessa öisin
pääni päällä mielin olevaisen ja katoavaisen kysymyksiä ja ikuisia
arvoituksia. Kohotin rukoukseni Totuudelle ja elämän harhan takana
olevalle Tuntemattomalle Jumalalle pyytäen heitä valaisemaan tietäni.
Vihdoin näin lähellä ikuisen lumen rajaa vuorenkielekkeellä pienen
temppelin. Tiesin siellä olevan viimeisten porttien avaimen.
Temppelin ovi aukesi itsestään ja minä kuljin ihanan puutarhan lävitse,
jossa vuoden ympäri kukkivat unhotuksen kukat. Astuin temppeliin, ja
edessäni oli mies, niin vanha, ettei hänellä enää ikää ollut. Hän sulki
minut syliinsä ja minä suutelin hänen kättään nähdessäni, että hänen
silmissään oli kyyneleitä, kun hän katseli isäni sormusta.
Minusta tuli yoga: minä join ikuisen lähteen vettä eikä minua varten
enää ollut olemassa aikaa, sillä aurinko ei kiertänyt minua varten.
Istuin puutarhassa lammikon partaalla ja näin lootusten kukkivan
vedessä ja niiden terien sulkeutuvan yön tullen. Enkä minä kuitenkaan
niitä nähnyt, sillä sieluni oli yhtä liikkumaton kuin ruumiini. Minä
lähenin sitä tyhjyyttä, joka ei ole tyhjyys, minulta katosi maailman
harha ja minä tunsin irtautuvani Elämän Pyörästä ja pian saavuttavani
rauhan.
Mutta se ei ollut sallittu. Tielleni astui Kohtalo, jonka kivisiin
kasvoihin tuhannet ihmiset aikojen aamusta asti turhaan ovat lyöneet
kätensä murskaksi ja sielunsa sirpaleiksi...
Temppelin muurin ulkopuolella asui temppelin vartija. Hänellä oli
tytär. Ah, aikojen alussa rakastivat ilmojen henget maan tyttäriä
ja antautuivat heidän tähtensä Elämän Pyörän vangeiksi. Hän saapui
aamuisin lootuslammikolle kylpemään eikä hän hävennyt minua, sillä
hän oli kaunis kuin nainen, jonka leikkivä jumala puhalsi eloon meren
vaahdosta ihmisten iloksi. Kun hän nousi vedestä ja sinimusta, kostea
tukka kietoutui hyväillen vielä vedestä välkkyvän vartalon ympärille,
silloin heräsivät aistini...
Ja minä hylkäsin tuntemattomat jumalat ja ikuisen rauhan ja asetin
elämän katoavan ihanuuden ikuisten tähtien yläpuolelle. Olin jälleen
harhojen vanki ja tunsin hänen sylissään katoavaisuuden hurmion.
Värisin kuin ensimmäinen ihminen löytäessään meren vaahdosta syntyneen
naisen uneksimassa rantahietikolla.
Mutta minä olin Voiman vanki. Temppelin vanhuksen tahto kahlehti
sieluani. En voinut sitä väistää. En voinut astua temppelin muurien
ulkopuolelle, vaikka tahdoinkin paeta. Kauhuni oli kuvaamaton...
Rakkauden syvyydet ovat kammottavat ja tutkimattomat. Tyttö pisti
veitsen käteeni. Hän vapisi, mutta minä en vavissut. Tiedottomana,
tahdottomana, kuin unessa näin veitsen välkkyvän terän uppoavan
vanhuksen kuihtuneeseen, ryppyiseen rintaan hänen nukkuessaan.
Ikuisesti muistan veitsenkahvassa olleen jalokiven, joka kiilui kuun
säteissä kuin ilkkuva, pahaenteinen silmä. Ikuisesti muistan, kuinka
veri hitaasti, pisara pisaralta valui paljaan rinnan uurteita myöten ja
tipahteli raskaasti kiviselle vuoteelle. Ikuisesti muistan vanhuksen
sammuvan katseen ja hänen viimeiset sanansa, jotka kutsuivat luokseni
kaikkia pimeyden mustia, maagillisia voimia.
Me pakenimme yhdessä, tyttö ja minä. Olinhan rikas, odottihan meitä
katoavaisen elämän kauneus, valoisa ja ihana elämä, jonka rakkautemme
oli tekevä paratiisiksi. Kiiruhdimme rannikolle, ensimmäiseen
satamakaupunkiin seitsemän joen suuhun, eikä meitä matkalla uhannut
ainoakaan vaara.
Nousimme matkustajalaivaan, suureen valtamerihöyryyn, ja matka alkoi,
kaameampi painajaisunta.
Laivan irtautuessa laiturista kiipesi etukannelle tummaihoinen mies.
Hän ei millään tavoin ulkonaisesti eronnut muista satamatyömiehistä,
mutta kuitenkin häntä katsellessani kouristi sydäntäni sanomaton kauhu.
Hän katosi kannen alle, emmekä ensimmäisinä päivinä nähneet häntä
kertaakaan. Hän oli kuin jäljettömiin hävinnyt. Meitä alkoi vaivata
salaperäinen pelko. Öisin emme voineet nukkua. Pieninkin risahdus,
suuren aallon loiskahdus laivan kylkeen, touvien natina, esiin
pursuavan höyryn ääni — kaikki sai meidät vapisemaan. Tunsimme koston
lähenevän.
Meidän piti vihityttää itsemme heti ensimmäisessä Euroopan
satamakaupungissa. Mutta muutamana iltana sanoi hän, joka jo oli
vaimoni, minulle ääni väristen:
— Rakas, jää hyvästi. Olen sinua paljon rakastanut, mutta meidän eromme
päivä on koittanut. En tahdo pelätä, ilolla kohtaan kuoleman tämän
jälkeen. Huomenna et minua enää näe, tiedän ja tunnen sen. Mutta meidän
rakkautemme jälkeen on ihana kuolla. —
Hän oli vain oppimaton alkuasukastyttö, mutta hänen hiomaton sielunsa
oli kaunis. Yritin rauhoittaa häntä, mutta sanat takertuivat
kurkkuuni... ja me... me vain itkimme kauhusta väristen yhdessä.
Yöllä paistoi kuu kirkkaasti. Hyttimme oli yläkannella ja sen ovi
johti suoraan ulkoilmaan. Minä lukitsin sen tarkoin. Kumpikaan meistä
ei voinut nukkua. Molemmat me odotimme... vaikka emme tienneet, mitä.
Tuntemattoman kauhu vain värisytti ruumistamme.
Keskiyöllä aukeni hyttimme ovi äänettömästi ja hitaasti, ilman
pienintäkään narahdusta. Kuunsäteet tunkivat hyttiin ja valaisivat
sen kokonaan. Ketään ei näkynyt. En voinut liikauttaakaan jäseniäni.
Ruumiini oli kuollut, vain sieluni eli ja raivokkaasti paiskelehti
vankilansa seiniä vasten. Vaimoni nousi vuoteeltaan ja lähti hitaasti
ulos unissakävijän kauhein, hapuilevin liikkein. Ovi kääntyi ja
sulkeutui hitaasti. Pimeys täytti huoneen.
Heti silloin saatoin liikkua. Ryntäsin ovea kohti. Avain oli
sisäpuolella ja ovi oli lukossa, niin kuin illalla olin sen pistänyt.
Mutta vapisevine käsineni en saanut avainta kiertymään reiässään.
Jyskytin ovea ja huusin kuin mielipuoli.
Miehiä tunkeutui sisään murtaen oven. Kukaan ei ollut nähnyt vaimoani.
Minua katseltiin epäluuloisesti.
Seuraavana aamuna tuotiin minulle kääreessä oleva laatikko, joka oli
löydetty kannelta ja jonka paperissa oli minun nimeni epäsäännöllisellä
käsialalla kirjoitettuna. Pistin sen pöydälleni ja aukaisin sen siinä.
Laatikko oli täynnä karkeata, rakeista suolaa. Sitä kaivellessani osui
käteni johonkin kylmään ja kankeaan. Vedin sen esiin, ja siinä oli
vaimoni oikea, ranteesta irtileikattu käsi. Tunsin sen sormuksista ja
pienestä, peukalonjuuressa olevasta valkeasta arvesta. Se oli sama
käsi, jolla hän kerran oli ojentanut minulle timanttikahvaisen veitsen.
Minä pakenin huutaen kannelle. Minut otettiin kiinni ja vietiin
takaisin hyttiini. Pöydällä oli vain avoinna kauluslaatikkoni, jonka
sisällys oli paiskeltu ympäri lattiaa.
Minut suljettiin vaarallisena mielipuolena vankihyttiin. Matkustajat
olivat kauhuissaan tragediasta: vaimo hyppää yöllä mereen ja mies tulee
hulluksi. Mutta minä en ollut mielipuoli. En! Ah, jospa olisin ollutkin!
Tultuamme satamaan pääsin pakenemaan. Uin läpi haikalaparven ja toivoin
kuolemaa, mutta ne väistivät jokainen minua. Sielussani raivosi loputon
kauhu.
Minusta tuli uusi vaeltava juutalainen. Ihmiset väistyivät peläten
hurjan, tuijottavan katseeni edestä. Olen kulkenut pitkin ja poikin
maailman kaikissa maissa, mutta mistään en ole löytänyt rauhaa.
Minun kintereilläni kulkee kauhu, ja aina näen vierelläni tuon
ruskean, salaperäisen miehen, joka kerran astui perässäni laivaan.
Olen taistellut monissa sodissa, läsnäoloni on aina tuottanut
turmiota, mutta itse en ole saanut pienintäkään haavaa. Olen ollut
salakuljettajana, rosvona, varkaana, turkismetsästäjänä Kanadassa,
kullankaivajana Australiassa, timantinetsijänä Brasiliassa,
lukemattomissa vaarallisissa töissä. Minua ei ole kohdannut pieninkään
onnettomuus, mutta aina nähdessäni tuon ruskean miehen ovat toverini
tuhoutuneet. Minun tuomioni on ikuinen kauhu, joka ajaa minua paikasta
toiseen rauhatonna, ilman ystäviä ja ilman kotipaikkaa.
Mutta viimein olen löytänyt rauhan antajan. Ooppiumihöyryjen
kierrellessä päässäni näen vanhoja, ihania kuvia, jotka ammoin ovat
kadonneet, eikä sielussani ole enää mitään tuskaa. Ooppiumi on tehnyt
minut orjakseen, mutta siitä en välitä. Se tuhoaa minun ruumiini, mutta
se antaa minulle etsimäni rauhan.
Viime yönä heräsin asunnossani ooppiumihumalasta. Oli pilkkopimeää.
Kuulin vierelläni keveää, tasaista hengitystä. Kuulin sen aivan
selvästi ja tiesin, että se oli hän. Haparoin sähkönappulaa. Valo
syttyi, eikä huoneessani ollut ketään. Ovi oli lukossa, ikkuna kiinni.
Syöksyin ulos kadulle. Olen siitä lähtien kierrellyt ympäri kaupunkia.
Sieluni ja ruumiini huutavat ooppiumia, mutta kaikki rahat ovat
huoneessani. Ja sinne en voi, en uskalla mennä. Olen sairas... sairas...
Tuntematon lopetti kertomuksensa ja hänen päänsä vaipui pöydälle käsien
varaan. Pettersson kaivoi lompakkoaan, ja kahiseva dollarikimppu
vaihtoi omistajaa. Pettersson oli tyhmä, mutta en sanonut mitään. Oma
syynsä, ja minulla oli paljon tekemistä omien aistieni kanssa, sillä
juoma oli ollut hiton väkevää.
Sitten yht'äkkiä Petterssonin tyhmät silmät uudestaan pyöristyivät ja
vieraan silmät pullistuivat kauhusta melkein ulos kuopistaan.
Soittokunnasta oli eronnut valkeapukuinen intialainen. Hän seisoi
pöytämme vieressä ja hänen tummat kasvonsa piirtyivät selvästi valkeaa
pukua vasten. Hän seisoi liikkumatta, kädet ristissä rinnan päällä,
eikä hän välittänyt meistä: hän vain katseli vierastamme.
Sitä kesti kauan. Hemmetin kauan. Tunsin omituista epätodellisuuden
tunnetta. Kaikki pyöri silmissäni. Välkkyvät valot, seiniin-maalatut
eriskummalliset kuviot, hiipivät tarjoilijat — kaikki tuntuivat sulavan
pelkiksi intialaisen kylmiksi, tuijottaviksi silmiksi. En voinut
kääntää niistä katsettani ja myönsin itselleni, että juoma oli ollut
todella liian väkevää.
Käteeni oli jäänyt tyhjä lasi. Äkkiä se lihasteni kouristuessa särkyi
ja palaset putosivat kilisten pöydälle. Se särki huumauksen. Tuntematon
vieraamme parkaisi äkkiä mielettömästi. Kaikki kääntyivät katselemaan
meidän pöytäämme päin. Uh, vielä joskus saatan kuulla tuon huudon
korvissani! Hän säntäsi pois ja hävisi näkyvistämme johonkin pimeään
varjoon.
Pöytään maalatun pääkallon silmäkuopat loistivat ilkeää, vihertävää
valoa. Sitä ympäröivien kalpeitten kukkien tuoksu tunkeutui
myrkyllisenä sieraimiini. Kuului vihlovia säveliä, jotka muistuttivat
kadotettujen sielujen vaikerointia. Hiipivä, hiljainen kiinalainen
korjasi tyhjät lasit pöydältä.
Tunsin mieleni kohta kadottavan tasapainonsa. Tartuin kiroten
Petterssonin käsivarteen. Arvoituksellisesti hymyilevä kiinalainen
johti meidät pitkää, sokkeloista käytävää myöten ulos jollekin Buenos
Airesin suurelle valtakadulle, jota tuhannet hehkulamput valaisivat
ikuisesti eteenpäin vierivän ihmisvirran soristessa.
Vilpoinen tuuli hyväili otsaani. Absinttihöyryt alkoivat haihtua.
Mutta Pettersson, senkin nauta, piti vavisten käsivarrestani kiinni ja
soperteli ilku kurkussa:
— Näitkö sen intialaisen? Me olimme sen miehen seurassa. Meitä kohtaa
siis kirous. —
Silloin en enää voinut hillitä itseäni. Ravistelin Petterssonia niin
kuin kokkipoikaa ja olisin vetänyt häntä turpiinkin, ellei hän olisi
ollut niin typerän näköinen. Sitten selitin hänelle jutun, vaikka nuo
pirun syyt ja seuraukset vähän olivat menneet sekaisin päässäni, ja
olin ylpeä teoriastani:
— Katso helvetissä omaa naamaasi peilistä, niin näet oikein ensi luokan
aasin. Menet tuppaamaan kourallisen rahaa ensimmäiselle petkuttajalle,
joka kylmäverisesti käyttää typeryyttäsi hyväkseen. Taitavasti valittu
ympäristö, absintti, hyvin syötetty juttu ja sinun nautamaisuutesi:
summa on aika hyvä tuntipalkka. Intialainen oli tietysti myös mukana
juonessa. Mies pääsi luikkimaan tiehensä, ennen kuin sinä aloit tulla
katumapäälle. All right! myönnätkö olevasi nauta vai pieksänkö sinut
kirjavaksi! —
Mutta Pettersson pelkäsi jokaista varjoa, ja vielä tyttöjen luona hän
vetisteli pian tapahtuvaa kuolemaansa, niin että naikkosten kävi oikein
sääliksi häntä.
Tullessamme tyttöjen luota aamulla ja horjuessamme kaulakkain satamaa
kohti ostin aamulehden. Syyni, alkoivat vähän heilua, kun luin siitä
uutisen, jonka otsikkona oli: 'Salaperäinen tapaus'.
Luin sen ääneen: 'Eilen illalla myöhään herätti muutamalla
vilkasliikenteisimmistä kaduistamme suurta huomiota mies, joka
hatuttomin päin ja päällysvaatteitta, puku epäjärjestyksessä, juoksi
hurjaa vauhtia rantalaiturille ja hyppäsi veteen palaamatta enää
pinnalle. Silminnäkijöihin oli tehnyt järkyttävän vaikutuksen hänen
ammottavissa silmissään ilmenevä kauhu. Hänet saatiin melkein heti
ylös, mutta tarmokkaista virotusyrityksistä huolimatta ei henki enää
palannut.
Näin omituisella tavalla surmansa saanut mies tunnettiin laskusta
löydettyjen papereiden avulla ulkomaalaiseksi, joka jo jonkun aikaa
oli viettänyt täällä epäsäännöllistä elämää, m.m. käyttäen runsaasti
ooppiumia.