Tässä ihan naapurina asuu
Tuomas Monni, tilanomistaja,
sangen äveriäs, mutta saita.
Kihlakunnan oikeus nyt äskettäin
antamallaan päätöksellä velvoitti
ukko Monnin korvausta maksamaan
sata markkaa Mikko Ripatille
siitä, että Monnin emakko
luvatta ja varsin röyhkiästi
oli tonkinut ja mullistellut
ryytimaata Mikko Pipatin, puutarhurin,
ynnä sitä paitsi suorittamaan
kaikki oikeudenkäyntikulut,
kuin myös vetämähän sakkoa
sata markkaa siitä, että rohkeni
kehua emakkoaan juristiksi
loukaten korkeata Oikeutta.
Monnipä ei tyydy päätökseen.
Väittää suuttuneena: vääryys tehtiin,
tehtiin pirun putku hänelle.
Minkäs hiton hän näät sille mahtaa,
että akka tahtoo pitää sikaa,
mokomaakin rempsapössiä
kuin tätäkin, lemmon juristia,
jonka kärsäileminen vie hältä talon.
Tähän min en tyydy, Monni ilmottaa.
Suottakaan en tyydy, käräjöin,
vaikka menis armopöytään asti!
* * *
Niinpä hankkii vähän vihavata
putelin uurteeseen ja lähtee sitte
valituskirjelmätä teettämään
kirkonkylän nurkkasihtierillä,
Timo Nikoteemus Saparolla.
(Saparo lienee tosin liikanimi,
jonk on irvihampaat antaneet,
mutta kosken muista enkä tiedä,
mikä olis nimi oikia,
annettaneen mulle anteheksi,
että sanon häntä Saparoksi.)
Saparon virkahuoneesehen astuu Monni,
sanoo: — Päivää. — Päivää! vastaa Saparo,
mies kaiskerainen, sangen arvokkaasti,
katsoen tulijata rillein yli,
jotka tiipattavat latvalle
terävän, viinan punertaman nokan.
Katsoo, vilkasee vain, alkaa sitte
jälleen tongiskella papereitaan,
kellastuneita, vaan arvokkaita,
suurten juttuin rotokolliloita,
viiksenhuipukoitaan sipuillen
ruskeiksi savustunein sormenpäin.
Monni rykäsee ja sanoo: — Tuota...
Ei Saparo vain ole tietääksensä.
Vasta pitkän hiljaisuuden jälkeen
kääntyy päin ja päänsä ylentää.
— Oisko asioita? — O-oishan tässä...
tuota... tulin vain, kun sakottivat...
häikköläinen... tuota... Enhän minä, tuota...
— Jaaha!... Onko rotokolli? Näyttäkääpäs!
Jaaha!... Hm!... Jaaha... No niin!
— Niin jotta... tuota... valituskirjelmä...
ja sitte... oishan täällä vähän...
tätäkin vihavampaa putelissa.
Se auttoi. Saparo on toinen mies:
— Istukaa, olkaa hyvä! Siin on tuoli!
Minä teen kuin parahiten voin.
Alkaa sitte viisas keskustelu
lakiasioista, Rikoslaista,
Naimisen Kaaresta ja vaikka mistä,
kunnes Monni on jo vakuutettu,
että niin se on, ei siinä auta,
ei vaikka olis no! Hän kyllä voittaa.
Kysyköön rahaa! Ei se siihen kuulu,
vaan asjan täytyy mennä jenkoilleen,
siitä se onkin justiin kysymys.