Omistus.
Kirkonkylässä.
Posti.
"Innon-Tuli".
Riemujuhla.
Seitsemäs päivä.
Ostoksilla.
Korkea Oikeus I.
" " II.
Vanha läävä.
Sadetta pitämässä.
Talkoissa.
Perhejuhla pappilassa.
Matkustajalaiva.
Ilojuhla rautatien kunniaksi.
Sorsajahdissa.
Vallesmanni ja poliisi.
Erokahvilla.
Kaupunki-idylli.
Lähtö.
Omistus.
Te veljet kalliit Ylä-Brondinissa
istutte iltapäiväkahvilla.
Tai ehkä vaatimaton suuruspala
on teillä Kappelissa parhaillaan.
Varjossa vanhain puiden verannalla
kyypparit teitä pokkaa, passailee
kuin Kiinan keisaria. Hhe! No niin,
en kateutta tunne. Ei! Pois se!
Päinvastoin, kullankirkas ilo täyttää
mun sieluni, kun teitä aattelen
tietäen, miten siellä katselette
katrasta kirjavata ympärillä
silkissä sähiseväin ryökkinäin
ja rouvain, herrain kultakakkulaisten.
Aavistan, kuinka siellä kaiken näätte
ääriltä purppuraisten onnen pilvein.
Musiikki puhaltaa, ja pimpittää
hopeakellot, huilut viheltää,
jymyää rummut, helskää tamburinit,
kilisee lasit, lautaset ja veitset,
kimmeltää kostukkeet. Tää kaikki, ynnä
sininen savu hienon sikarin
ja viisas puhe sielun virvoittaa,
kirvoittaa kielen j.n.e.
Mut sana sanoo: Kavahtaman pitää,
kosk’ viina huokiasti meihin menee,
vaan puree niinkuin käärme kavalasti
ja pistää kuin kyykäärme. (Ajatelkaas!)
Siks minun osani kai parhain on.
Mä eksyin tänne maalle, kirkonkylään,
apilaspeltoin unettavaan tuoksuun,
kyllähän marjan, piimän, piirakan
ja elon juoksuun tyyneen, mutkattomaan.
Kirkonkylässä.
Aamuisin aurinko käy akkunaani.
Puistossa laulaa linnut huomenvirttään
kilvaten kanssa kylän kukkojen.
Heinikon tuoksun tuulenhenki tuopi
ja ruoho lemahtaa jo palamalta
pitkien, painostavain poutain jälkeen.
Tuo pulskat pullakahvit piikatyttö
sorjana valkoisessa puserossaan.
Ja talon neiti seinän takana
pimputtaa pianoa aamutuimaan,
ja poika kartanolla viheltää
kokoillen heinäntekovehkeitä.
Pajasta kuuluu takomisen hilske.
Korjataan jotain niittokoneen rautaa.
Katsokaas, heinä kukkii, heinä kukkii!
Käyn ulos. Joudun jokiniitylle,
täys missä huojuu hunajainen heinä.
Vinkeitä viettää perhosparit häitä,
sirkat soittaa, leppälinnut laulaa,
kimalaiset kiitää mettä juoden,
pörräilee kultakärpäset ja paarmat,
maan madot rientää teitään sinne tänne,
vähinkin ryömii kammiostaan esiin.
Ylhäältä päivä paistaa pohottaa,
savikot halkeilee ja pihka kiehuu,
tuhannet säihkyy tulikipunat
ylitse laiskaan läikkyväisten vetten.
Jo kirkon tapulissa kukko-viiri
käännähtää eteläisen tuulen mukaan.
Kartanon vellikello linkuttaa,
käy väki joen rantaan kätten pesuun
jutellen mukavia, naureskellen.
Hm. Täällä mä vain sitte oleilen
tappaen aikaa, kallist armon aikaa.
Käyskelen minkä missäin päivän pitkän,
maleksin maat ja metsät hiljalleen.
Muistelen: Mikäs kukka tuo nyt onkaan?
Kuuntelen: Harakat kun hatsattaa!
Ja ajattelen: Paikan paremman
jos maa päälläns kantaa kuin tää kirkonkylä,
niin on se varmaan vanha Paratiisi.
Posti.
Posti-illat ne on juhla-illat.
Vanhat tulee postikonttoriin
hakemaan lehtilöitään.
Nuoret taas — tietäähän nuoret!
niill on omat saaliit, kirjeet, kortit.
Mille mistäkin on kukkakortti
tullut kera muistivärssyjen.
Toiselle kirje kaunokuoressaan,
purppuranpunaisessa, tuoksuvassa,
sisältäin lemmenvalat ikuiset
ja kaikerrukset kaihonsairaan mielen,
haikeat huokaukset, jotka on
kyhäilty "Lemmentulkin" kaavain jälkeen.
Tää meidän talon ryökkinäkin sai
sellaisen lemuavan lemmenviestin —
kuuluu joltain majistieriltä,
vai arkitähti lienee, insenyöri —
ja nyt se vasta vorttupianoa
hakkaa hakkaamasta päästyäkin,
soittaa sotessit ja vatkaa valssit.
Hm! ... viepi unen tässä tipo tieheen...
Puoleen yöhön siellä ujeltaa
ja soittaa pimputtaa kuin... mieletön...
No mitäs minä! Johan minä nyt
jotakin sanoin! Niinhän se on lempi,
tulinen, taivahinen sydäntauti.
Se panee soittamaan ja ujeltamaan
sulohymyhuulin, salasurumielin,
sielussa ruusuhohde kuvertin
ja pienen, tuoksuavan paper’arkin.
Niin, johan minä nyt tein jotakin,
kun olin ihan närkästyä siitä,
että tuolla seinän takana
asiat ovat onnenhohteessa,
ja sydän tahtoo pienen pillityksen
päästää siinä riemun rikkaudessa.
Enkös muista: — Älkäät tuomitko,
ettei itsiänne tuomittaisi!
Enpäs tiedä, miten vielä käypi
ennen lähtöäni rauhan mailta,
onnensopukasta, miten käypi
oman sydänsykkyräisenikin,
jok on väännähdellyt — muistaakseni —
joskus maailmassa aika lailla.
»Innon-Tuli.»
Sunnuntai-iltana on perhejuhla
raittiusseura "Innon-Tulella".
Koko kirkonkylä seuraan kuulunee.
Ohjelma eli tunnuslause on:
"Väkijuomat alas!" Siihen lisää
vain suurin osa: "— mutta kurkun kautta!"
Puheenjohtajana toimii siellä
puotipalvelija Kaihorinta.
(Entinen Lemetyinen.)
Innon punatäplät poskillansa
maidonvalkoisilla, vienoisilla,
pitää puheet, runot lausuilee
suursisältöiset, ihanteelliset,
kuten esim.: — Kunnioitettavat vieraat!
Aika nyt on vakava ja vaatii
työskelykykyisyyttä jokaiselta
ja tietopuolisuutta eli mitenkä
sanoisin, sivistyspitoisuutta,
ja aateyhteyttä, innon aateluutta...
Sellaista se poika osaa puottaa
kuin hyllyltä. Ei hevin loppune
sanat sen miehen suusta mahtavat.
Hän tietää: ei ne suuta halkase,
siks pelotta hän paukuttelee, pyyhkii
hikeä kirjavalla nästykillä
ja heittää salasilmäyksen kauniin
postiryökkinään, jok istuu liki
puhujalavaa hurmioituneena.
Seuraa keskustelukysymys:
— Mitä on tosi-ystävyys, ja onko sitä?
Tietysti Kaihorinta alustaa sen,
ylistää tosi-ystävyyttä, sanoen:
— Tosi-ystävyys on jotain suurta,
se on jotain korkee-ihanteista,
jotain jaloa ja kaunista!
Kaks ihmislasta tuntee tarpehen
toisilleen kaikki salat uskoa,
he ovat tosi-ystävyksiä.
Siis tosi-ystävykset keskenään
yksinpä toisens ajatukset tuntee,
ei mitään salata, ei valhetella.
Se hyväksytään, pannaan pöytäkirjaan.
Siis aatteen ylevän on joukko tämä!
Sen ihanteet ne ovat pilvein yllä
ja kaukomailla, joita koskaan nää ei.
Mut kuka kuusen latvaan kurkottaa,
se edes katajahan kapsahtaapi.
Ja onhan sekin vähän ylempänä
niitä, jotk synnin alhoss asustavat.
Riemujuhla.
Viettipä tässä ihan äskettäin
mainittu seura kymmenvuotisjuhlaa.
Jäsenet, jotka aina siitä asti,
kun seura perustettiin, siin on olleet
taistellen jalon aatteen puolesta
niin uskollisesti ja uljahasti,
saivat erityisen mitalin,
vai lienee ollut se — en tiedä varmaan —
kunniakirja kiitosmaininnalla.
No niin, nyt myöskin "muiston" tällaisen
sai uskollinen viinamäen työmies,
pitäjän lukkari, se vanhapoika,
tuttu kaikkein mahdollisten riemuin,
halaaja piikalikkain, leskien,
jokaisen ilo-illan ylin kukko.
Ja merkkitapausta juhlimaan
nyt kaupunkikin lähtee reima sakki:
lukkari itse, päivän sankari,
rovastin poika, jonk on koulut kesken,
pitäjän tippaherra, aputiekkar,
lihava kauppamies, se repolainen,
jonka laarit kohta yltä tulvii
jos jollain lailla hamuttua tauhkaa,
kylän vanha ylioppilas,
jonk ikää, tointa tiedä en, vaan kuulin,
ett on hän muuten vain, noin, joutessaan
isänä löytölasten lukuisien,
lisäksi kelloseppä kaljupäinen,
joka on ollut Amerikassa
ja lukeutuupi hyvin mielellänsä
tähän varsinaiseen vallassäätyyn.
Samosi sakki tämä kaupunkiin,
noin kolmen, neljän peninkulman päähän,
Kasinon koreutta katsomaan
ja juhlimahan vaatimattomasti,
syömään krapuja ja juomaan oltta,
ryyppäämään rommia ja konjakkia
ja rupattelemaan, nää kunnon kuomat,
yhtä ja toista, sellaista kuin kuulee
sivistyneiden herrain haastavan.
Ne haastelut ei aivan soveliaat
ois tosin olleet kuulla lapsien,
ja liian ytimekkäitä kai myöskin
painomustein paperille panna.
Siks ainoastaan puhe kellosepän,
tai oikeastaan osa, siistittynä,
voi jäädä jälkipolven nähtäväksi.
Kaikessa vaatimattomuudessaan se kuuluu:
— Arvoisat rapajuopot lurjukset!
Muutama sana nimeen ihmisyyden
kullekin teistä, "herrat", erikseen.
Terve, sä päivän suuri sankari,
sä suuri susi lampaan karvoissa,
kiekuva kiusaus ihmishahmossa,
yökekkerien ylivaltias,
kinkerikeisari, suur-kelmi, konna,
litkijä kirkkoviinin kellarista,
sä vanha viinamäen vuokramies,
Saaronin ruusun puna nokallasi,
ainainen irvi ikenissäsi
paits sunnuntaina, jolloin valhevaatteet
sä puet päällesi ja vetäydyt
niin ulkokultaisuuden kuoren alle
kuin etana, kuin simppu niljakas.
Terve, sä pitkäkulkku kirkon kukko!
Maljasi, poika potran rovastin!
Morjes, sä luppakorva lurjus siinä,
sä siemen papin, raavaan rasvaisen,
sä tomppeli ja hidas sydämestä,
sä aasintamman orivasikka,
syntinen puplikaani, Sakeus,
nopia hekkumaan, et autuutehen,
riivattu Häijyltä oot palvelija,
mi kätkit leiviskäsi, kynttiläsi
piilotit vakan alle savuamaan,
sä kuiva oksa Herran viinapuussa,
ohdake Hänen nisupellossaan,
Niniven lapsi, vilistealainen,
sä vaskikäärmeen ruoka korvessa,
joutilas turuilla ja kylänteillä,
istuja pilkkaajien parvessa,
kelvoton häpäisijä isäs huoneen,
yks niistä pienimmistä, joiden tähden
rovastin kaulaan pannaan myllyn kivi
ja upotetaan meren syvyyteen.
No, terve! Malja makiata viinaa,
Ilmestyskirjan Verenkarva Peto!
Ja sinä, roisto, roppiruhtinas,
sä tilkkatirehtyöri, tippaherra,
puoskari, poppa, yrtinkäristäjä,
sä saastaisien lienten liuottaja,
lutikkajauhon kitsas kauppias,
russakanmyrkyn myyjä, saita natku,
laastarin latsuttaja, pillereille,
sä kärpäspaperi, sä alvejauho,
haiseva haaska, pilaantunut maksa
yhteiskunnan pirtupurkissa.
Loiskis! Sä sisilisko, iilimato!
Hip vaan! Sie ketun kaima, kauppamies,
sä liukas luikuri, sä matikka,
vanha puotirotta, sillinhirttäjä,
myöjä homehtuneen juuston, mädän kalan,
roskakahvien ja vaatteen vanhan,
koin syömän sertingin ja karttuunin,
likaisten sokerien, huonon tupakan,
haisevan sillille ja pippurille,
maistavan pirunpaskalle ja muulle
sen sellaiselle... häkälöylylle.
Maljasi, vanha varas, jonka tähden
rukkaset lautaan isäntäs löi ennen,
sä nylkyri ja veren-imijä,
itikka, inhottava hyönteinen,
mies pintakiero, koron kiskoja,
väärinpunnitsija, toisen syöjä,
loismato kaikkein lähimmäistesi,
valheen ja vilpin isä, terve sulle!
Ryyppy ylioppilaalle, joka on
helmaväelle kai liian hetas,
liian ahne erinäisille
kostukkeille, kuten viinalle,
olvelle, konjakille, pirrulle,
riikanpalsamille, hokmannille,
pompalle, pulituurille ja vaikka mille,
mikä vain vähän haisee sinnepäin.
Näin lausun ihailuni, nuori mies,
ainoa sivistyksen siistimä
joukossa raakamaisen rahvaan täällä,
ainut oikia yl’oppinut,
oikia Helsingissä ollut herra!
Siis kunniaksi isättömäin isän
tään teinin malja, malja maisterin,
malja keltanokan keikarin,
tään sonninkuvan, muhoilevan mullin,
tään riettaan pukin, sian siivottoman!
Maljasi, koko raadollinen joukko!
Tää puhe laukas vasta ilon irti!
Se pidettiin näät ystävyydessä,
sulassa sovinnossa, niinkuin pyhäin sopii,
rakkaassa rauhassa ja naurusuin.
Sitte se vasta alkoi riemun remu!
Lukkari tanssi laulain "Martin Vapun"
ja "Sepän sällin Saimaan kanavalla",
ja toiset hihkui, säesti ja nauroi,
siks kunnes pöydän alla kukin loikoi.
Seitsemäs päivä.
Niin ehtoosta ja aamusta saa jälleen
sunnuntai suven-kirkas, hiljainen.
Ei edes tuulen huokausta kuulu,
peilailee järven rannat rehevät,
värisee aamu-ilma lämpöinen.
Vain kaivonvintit tuolla täällä naukuu
piikasten nostellessa kahvivettä.
Haukahtaa halli jonkun aitan alla
vierasta miestä, maantien kulkijaa.
Pääskyset sujahtelee joen rantaan
ja jälleen pesään, jossa siukuttaa
keltaisin nokin pienet asukkaat.
Hyräilee harmaa kissa rappusilla
uneliaana kenties muistellen
päättyneitä riijuuretkiään.
* * *
Metsät kaikuu äänin miljoonin,
kukkuvat käet, huutaa palokärki,
remahtaa äkin riemun helinään
maailma avara ja autereinen.
Nousee tapuliin jo vanha Eljas;
avaten luukut kaikkiin ilmansuuntiin
tarttuu kellon naruun arvokkaasti.
Kaikuu juhlallinen kutsusoitto,
heläjää vaski vanhan temppelin
harvassa tahdissa ja hartahasti.
Mäikkyy mäet, vaarat vapisee,
tulvii rahvas rautaporttiloista.
Lukkari luikkii kiirein lehterille
ääreen urkujen ja alkaa virren:
"Elomme murheen laaksossa"... Hän laulaa
värjyvin äänin, hartain naamatauluin
kuin ikinään ei olis kuullutkaan
laulua "Martin Vapun" vallattoman
ja "Sepän sällin Saimaan kanavalla".
Eukot yhtyy virteen kimein äänin,
ja ukot haukotellen koittavat
vängätä vastaan unen viettelystä
takana suurten vaskihela-kirjain.
* * **
Illan suussa pitkin joen siltaa
mampselit, ryökkinäiset pasisteeraa
aaltoovin povin, silmin uneksivin,
ja odottavat puotipoikiansa,
farmaseuttejaan tai pehtooreitaan
kainoina viattoman seuran tekoon.
Ah, kukkaisleningeissään mampselit,
ja puotipojat sekä herrat muut
kauluksin kovin kesähelteessäkin!
He kukin salaisuuden rintaans kätkee
kevyen, mutta, oi! niin raskaan sentään,
suloisen, mut ah! niin sentään julman!
Hämärtyessä illan lempeän
he huokailevat, toiset onnestansa,
toiset mustan murheen murtamina.
Ja yli tyynten vetten loitoten
kurnutus vetopelin kuuluu vain
kuin hymni autuaitten asunnoista.
Lempeään verhoonsa yö kattaa maan.
Kuu haaveileva hopeitansa tuhlaa
ulapan syliin tummansinisen.
Käy lehtoin varjoon parit käsitysten
ja yhtyy syleilyhyn salaiseen.
Ostoksilla.
Isännän kanssa tullaan kaupunkiin
pikkaraiseen, perin hiljaiseen,
juhannus-ostoksia tekemään.
Kesä juuri kerkeimmillänsä.
Salmet säihkyy päivän kilossa,
rantapoppelit ja männyt tuoksuu,
tuoksuu pienet, varjoisat puutarhat,
lumenvalkoisina loistellen
omenapuineen, joiden välistä
vilkkuu siellä täällä talon pääty,
paistaa peltikatto punainen
tahi säleaita porttinensa.
Katuvieren nurmikolla loikoo
laiskotellen ruununvoudin koira. —
Posteljooni Kilpeläisen kissa
kiivennyt on lautalaipiolle
istua kyyhöttämään päivään päin.
Kyyhkyset kauppiaiden rappuin luona
nokkivat maasta ryyninripekkeitä.
Erään puodin luona niille syöttää
sämpylätä pieni pojan telja
odotellen isää, joka juuri
paraikaa tinkii kauppamiehen kanssa:
— Mitä se maksaisi tuo potin kulha...
tuo... emalierinkinen kaukalo?
Elä nyt... Kolme markkaa! ... Kallis on.
Miten paljonpas sie nylkenet
tällaisesta nahkalämpsästä?
Voi pattio! On vai niin suolaista...
Tulee ne nyt nuo kengät hintaansa.
Sutkasen summan maksaa yhdet pohjat.
Siihen kun otat vielä lisäksi
satnikkanahkat sekä kappinahkat...
Panehan vielä pötkä sikuria...
Riikan sikuria... Sokuria,
sitäkin pitäis panna kilo, pari. —
Ja mitä hitsiä ne käskivät
ottamaan vielä... niin no, tosiaankin,
onkos teillä sitä sellaista
valkaistua paitavaatetta?
Tyttö kun näät pääsee ripille
ensi pyhänä, niin sillehän se
pitäis muka liessink’paita saada.
Eihän se enää kelpaa piikkokangas
paitaan edes alasiksikaan. — —
Pitäis eräs metri pitsiäkin...
Panehan tuota... tuohan tuo nyt näyttää
vähän taniammalta, tuo ruskia. —
Sitte kun viskaat kaupantekiäiset,
niin haastetaan jo vaikka rätingistä.
Viimein päästään mekin ostoksille.
Saadaan koriin vehnäjauhot, hiivat,
rusinat, väskynät ja riisiryynit
ja ynnämuut ja päästään lähtemään
kotiin odottamaan aattoa,
juhannuskoivuja ja -kukkasia,
tanssin lekuntaa ja kokkotulta.
Korkea Oikeus.