Saara oli ottanut vanhat toimensa haltuunsa ikäänkuin ei mitään olisi
tapahtunutkaan. Hän tiesi joka esineen taloudessa. Hänen vanhempansa
saapuivat luonnollisesti heti. He olivat jo kuulleet Saaran pelastaneen
miehensä ja siinä he huomasivat merkin taivaasta. Ei moittivaa sanaa,
ei epäystävällistä puhetta kuulunut; kaikki antautuivat yksistään
sairaan hoitoon.
Saara istui uskollisesti hänen luonaan. Oli mahdoton saada häntä
hetkeksikään levähtämään, jota hän kumminkin suuresti kaipasi. Vasta
kolmantena päivänä aukaisi Abraham silmänsä ja katseli ympärilleen
ensin kauhistuneena, sitte tyyneemmin. Hän tunsi oman huoneensa. Ativot
istuivat hänen vuoteensa ääressä ja Saara hänen vieressänsä. Hymyily
levisi hänen kalpeille kasvoillensa.
-- Saara! -- kuiskasi hän. -- Minä uneksin, että sinä olit matkustanut
pois!
Ne olivat Abraham Jensenin viime sanat. Samana päivänä hän kuoli.
Syvä hiljaisuus vallitsi talossa. Saara kuuli taas seinäkellon
naputuksen, kuten sinä päivänäkin, kun Falk oli lähtenyt ja hän jäi
yksin jälelle. Kyynel putosi vuoteelle. Siinä makasi nyt hänen elämänsä
katkerin vihollinen voitettuna. Riehuvat tunteet valloittivat Saaran.
Hän ei voinut kau'emmin viipyä huoneessa, vaan nousi lähteäksensä.
-- Etkö tahdo ummistaa hänen silmiänsä? kysyi äiti nyyhkien.
Saara pudisti vaan päätänsä.
-- Toimittakaa kaikki, niinkuin pidätte parhaana, -- sanoi hän poistuen.
Hän riensi pieneen, Falkin asumaan huoneesen, missä hän oli sanonut
hänelle jäähyväisensä ja missä ei hän sen jälkeen ollut käynyt. --
Kuinka paljon oli sen jälkeen tapahtunut! Kuinka paljon hän oli itsekin
muuttunut!... Hän istui vuoteenlaidalle ja antoi muistojen vieriä
toistensa perään mieleensä. Mutta äkkiä kuuli hän riemuhuudon:
"Muista, että nyt olet vapaa! vapaa!"... Hän tahtoi ummistaa
korvansa tuolta huudolta, mutta sittenkin se vaan kaikui mahtavana.
Oli kuin tuhannet kellot olisivat soittaneet: "Sinä olet vapaa!
Sinä olet vapaa!"... Hän nousi ja hengähti syvään ja loistava
hymyily asettautui kasvoille... Mutta eikö tämä ollut väärin, hänen
maatessaan kuolleena!... Ei hän voinut sitä auttaa; hymyily palasi
sittenkin. Silloin tuli hänelle äkkiä kauhea tuska, Jos Brown onkin jo
matkustanut! Kirje, tuo hänen kohtalonsa määräsi kirje, olihan se jo
lähetetty monia päiviä sitten. Mutta se oli lähetetty mrs King'ille.
Vielä oli toivoa, Nyt hänen piti heti ryhtyä toimiin. Silmänräpäyksen
viivytys voi häiritä koko hänen tulevaisuutensa.
Saara tuli alas matkapuvussaan. Matkalaukku, jonka hän oli
rautatieonnettomuudesta pelastanut, oli hänellä kädessä. Hän koputti
hiljaa ovelle, missä ruumis lepäsi ja pyysi vanhempiansa ulos.
-- Minun täytyy matkustaa heti, -- sanoi Saara. -- Huolehtikaa
hautajaisista. Tiedän, että se teiltä onnistuu paremmin kuin minulta.
Isä ja äiti katsoivat kummastuneena ja murheellisina häntä.
-- Mutta Saara...
-- Ymmärrättehän, ett'en minä näin ollen voi jäädä, kun tänne tulee
vieraita, ihmisiä -- vastasi Saara, -- Ja sitäpaitsi... niin, en voi
sanoa sitä nyt, vaan luulen vielä tapaavani teidät onnellisemmalla
ajalla, kuin nyt.
Hän suuteli kumpaakin ja aikoi lähteä.
-- Niin, mutta huutokauppa... rahat, -- sanoi äiti.
-- En tahdo mitään täältä, -- vastasi Saara, ja synkkä varjo levisi
kasvoilleen. -- Ottakaa kaikki, tai jakakaa köyhille lapsille, joilla
ei ole kenkiä eikä sukkia, että voivat talvellakin käydä koulussa.
-- Minne sinä matkustat, Saara? kysyi isä, -- ääni vapisi liikutuksesta,
-- Chicagoon. Nyt alan vasta elää.
Valoisa hymyily laskeutui Saaran kasvoille. Hän ojensi vanhemmille
kätensä ja läksi. Hän ehti asemalle tuntia ennen viimeisen junan
lähtöä, vaan hän lähetti sieltä heti sähkösanoman. --
Mr Brown soitti mrs Kingin eteisessä. Hän tuli itse avaamaan.
-- Vai niin, mr Brown? Astukaa sisään. Täällä on kirje teille. Se on
Saaralta ja on ollut täällä jo pari päivää.
Mr Brown aukaisi kirjeen kuumeisella kiihkolla. Se ei sisältäisi hyviä
uutisia, koska hän oli lähettänyt sen mrs King'ille eikä hänelle
suorastaan. Näinä päivinä oli hän kärsinyt enemmän, kuin voi sanoakaan.
Hän oli käynyt sekä sananlennätin että postilaitoksessa kysymässä, jos
oli saapunut sähkösanomaa tai kirjettä. Ei hän ollut voinut toimia
mihinkään suuntaan... Todellakin siis, niinkuin hän oli epäillytkin!
-- Mikä salaisuus se on? -- sanoi hän ojentaen avonaisen kirjeen mrs
King'ille.
Mrs King loi häneen säälivän, myötätuntoisen katseen.
-- Saara on naimisessa, -- vastasi hän hiljaa.
-- Naimisessa! -- huudahti hän. Sitä ei hän koskaan olisi aavistanut.
Mrs King kertoi nyt kaikki mitä tiesi.
-- Minulle ei siis tule muu neuvoksi, kuin matkustaa, -- sanoi mr
Brown. -- Jääkää hyvästi mrs King! Minä lähden tänä iltana.
-- Elkää olko maltiton, vaan punnitkaa ensin tarkoin. Paljon voi pieni
hetkikin muuttaa asioita, -- lohdutti mrs King.
Mr Brown pudisti päätänsä ja läksi. Hän tuli kotiin Saaran kirje
taskussaan. Kuinka armottomasti leikki kohtalo kahden ihmissydämmen
kanssa!... Portailla mennessään näki hän sähkösanomatoimiston
palvelijan seisovan ovellaan soittamassa.
-- Onko se herra Brown? Sähkösanoma, herrani! Mr Brown repi sen auki.
Hän luki:
"Olen vapaa; olen ikuisesti omasi! Tule tapaamaan minua illalla North
Western Depot'illa. Saara."
Mr Brownia huimasi, hän tarttui käsipuuhun pysyäkseen pystyssä.
-- Kymmenen centtiä, herra! -- sanoi palvelija. Mr Brown antoi
taskustansa hänelle dollarin.
-- Ei ole vaihtaa, herra.
-- Yhdentekevä. Pidä loput. Sinä olet kelpo poika! -- vastasi mr Brown.
Mr Brown tuli alas rappusista yhtä nopeasti, kuin poikakin. Oli vielä
kaksi tuntia junan tuloon. Kuinka saisi hän ne kulumaan? --
Muutaman päivän kuluttua nähtiin nuoren, siistiksi puetun miehen
mittailevan ja tekevän suunnitelmia suurella tontilla Michiganjärven
rannalla. Edessään oli hänellä piirustuksia, joita hän tarkasteli.
Vaunut, joissa istui kaksi naista ja yksi herra pysähtyivät tontille ja
astuivat siinä vaunuista.
-- Nyt esittelen sinulle rakennusmestarini, mr Pekka Hanson'in, joka
on rakentava kotimme, Saara, -- sanoi herra. Se on hänen ensimmäinen
suurin työnsä, sen on hän tekevä hyvin, saadakseen sitte uusiakin
tilauksia.
Mr Brown ei ehtinyt lopettaa ennenkuin Saara syöksyi esille ojentaen
molemmat kätensä rakennusmestarille.
-- Onko mahdollista, että sinä, Pekka, tulet rakentamaan meidän
talomme, -- huudahti hän, norjaksi. Mr Brown katseli kummastellen mrs
Kingiä.
-- Onpa niinkin, -- vastasi Pekka -- ja päivänpolttamat kasvonsa
loistivat ilosta, -- vaan että se oli tuleva sinulle, Saara, siitä ei
minulla ollut aavistusta.
-- Mitä sinulle nyt oikein kuuluu, Pekka? -- kysyi Saara ilosta
loistavana. -- On niin pitkä aika siitä, kun sinut viimeksi tapasin.
-- Minä voin paremmin, kuin kukaan muu ihminen maailmassa, kiitos
sinulle, -- vastasi Pekka. -- Minulla on runsaasti työtä... jaa, ja
sitte olen minä naimisessa ja olen ostanut itselleni pienen talon,
Saara.
-- Vai naimisessa!
-- Jaaah, Lizzien kanssa; muistathan hänen, joka asui arkissa meidän
seinän takana. Hän on kelpo tyttö. Taistelin kauan hänen kanssansa.
Ei hän luvannut milloinkaan mennä naimiseen; tuhmuuksien takia, jotka
tunnet. Mutta vihdoin sain hänet myöntymään ja nyt voimme paremmin,
kuin koskaan olisin voinut toivoakaan. Vanha äiti istuu tuolissaan
kuten ennenkin, vaan ei hän enää kau'an kestä, sillä hän on jo hyvin
huono.
Pekan puhuessa unohti Saara tykkänään seuralaisensa, kunnes he tulivat
hänen luoksensa.
-- Olet tavannut vanhan tuttavan, Saara, -- sanoi mr Brown hymyillen.
Saara hymyili hänelle ja kertoi nyt mitä hän oli Pekan kera kokenut.
-- Sitten olen varma, että rakennatte meille hyvän ja lämpimän kodin,
mr Hanson, -- sanoi mr Brown.
-- Se on varma, se, -- vastasi Pekka. -- Sen sanon teille, mr Brown,
että... no se on yhdentekevää.
-- Ei, ei, sanokaa vaan, mitä aijoitte, mr Hanson! -- sanoi mr Brown.
-- Niin tahdoin vaan sanoa, että parempaa vaimoa, ette olisi
milloinkaan saanut, mr Brown... se tahtoo sanoa Lizzien jälkeen.
Saara istui kivelle. Hän katseli Michiganjärven sinervää pintaa, missä
kalalokit liitelivät. Valkeita purjeita liehui siellä, kuin kevätpilviä
siintävällä taivaalla; huvilat, puistot ja tuleentuneet rypäleet
ympäröitsivät kirkasta järveä.
-- Kuinka kaunista! -- huudahti Saara, ojentaen kiitollisesti kätensä
mr Brown'ille. Hän näki edessänsä elämän, valoisan, kuin kevätunelman,
jonka syksyä eivät vielä kirjavat värit aavistaneet.