Kaksi päivää sen jälkeen oli Saara järjestänyt kaikki matkaa
varten. Vastustamatoin voima pakoitti häntä takaisin Chicagoon.
Junaan astuessaan näki hän Abraham Jensenin omassa persoonassaan
tupakkavaunussa. Kokouksesta, missä hän langetti vaimollensa
hylkäystuomionsa oli hän suoraan mennyt lähiseudulla olevaan pappien
kokoukseen ja oli nyt useamman virkatoverinsa kanssa kotimatkalla. He
polttivat sikareitaan päivällisen syötyään.
Saara tunsi piston sydämmessään. Hän toivoi ett'ei häntä olisi huomattu
ja vetäytyi viimeisen vaunun äärimmäiseen kolkkaan. Oli vaan kaksi
aseman väliä, niin Abraham astuisi ulos... Nyt oli jo sivuutettu
toinen. Jumalalle kiitos, nyt saavuttiin sille, jonka hän niin hyvin
muisti, seisoessaan siellä matkalaukku kädessä. Sitten kuului äkkiä
kahden junan lakkaamatoin vihellys; äkkinäinen tärähdys; matkustajat
heittäytyivät yksi sinne, toinen tänne ja vaunu, jossa Saara oli,
syöksyi kumoon. Epätoivon huudahdukset, terävät vihellykset ja
komentohuudot sekaantuivat toisiinsa. Saara oli pusertunut seinän ja
penkin väliin, mutta ei pahemmin, kuin että itse voi auttaa itseänsä
ulos. Ei hän ollut vahingoittunut, hän syöksyi ulos. Mikä näky
kohtasi häntä täällä! Etumaiset vaunut olivat särkyneet, kuuma höyry
virtasi niistä. Esimmäinen vaunu oli syttynyt tuleen ja se leveni
uskomattomalla nopeudella. Päitä, käsiä ja jalkoja pistäytyi esiin
vaunun sirpaleiden alta; jos ne olivat elävien tai kuolleiden, ei voitu
vielä tietää. Epätoivon huudahduksia kuului niiltä, jotka olivat vaan
puoliksi hautautuneet ja rutistuneet istuimen ja rautatankojen väliin.
Ne, jotka olivat päässeet ulos juoksivat ja huusivat mielipuolten
tavoin. Vaan muutamilla oli mielenmalttia ja esteiden avulla koettivat
he pelastaa onnettomia rauniosta. Mutta kuumuus oli paikoittain niin
suuri, että täytyi peräytyä ja jättää onnettomat kohtalonsa varaan.
Eräs äiti, jonka vaatteet jo olivat tulessa, sai kolme pientä lastansa
ulos ikkunasta ja vaipui itse liekkeihin.
Saara seisoi kauhusta jäähmettyneenä. Mutta äkkiä toipui hän ja
riensi pelastustyöhön. Hän oli jo vetänyt erään puolikasvuisen tytön
rauniosta, kun hän äkkiä kuuli toisesta vaunusta valittavaa voihkinaa
ja näki miehensä puoleksi hautautuneena. Silmät olivat ummessa ja
suonenvedon tapaisesti oli käsi puserrettuna ympäri puunoksan, jonka
avulla hän oli koettanut vetäytyä ulos, mutta voimat eivät olleet
riittäneet. Valituksesta päättäen eli hän vielä. Kymmenen minuuttia
enää, niin hän joutuisi liekkien saaliiksi.
Hetkeäkään epäilemättä syöksyi Saara puoliksi musertuneesen vaunuun,
tarttui pelastuskirveesen ja sirpaleet lentelivät ilmaan hänen
hakatessaan. Hän tarttui miestänsä kainaloista yrittäen vetää
häntä ulos. Aluksi se onnistui, mutta yhtäkkiä vastusti joku este.
Epätoivoisena katsoi hän ympärillensä saadaksensa apua, mutta kullakin
oli täysi työ omaisistansa. Toisen kerran tarttui hän kirveesen ja
alkoi uudestaan hakata ja este antoikin perää. Epätoivon voimalla
kiskoi hän miehensä esille, vetäen hänet maata myöden niin pitkälle,
etteivät liekit häntä saavuttaisi ja vaipui sitte itsekin tiedotonna
maahan hänen rinnallensa.
Kun hän virkosi ympäröitsi heitä säälivä ihmisjoukko. Heti oli
sähköteitse pyydetty paikalle lääkärejä, jotka tulivat siteineen ja
työkaluilleen. Abraham Jensenin haavat olivat puhdistetut ja sidotut.
Jäseniä ei ollut murtunut, vaan pää oli pahoin haavoittunut ja lääkärit
epäilivät hänen virkoamistaan. Hän asetettiin vaunuihin heiniin
lepäämään ja ajettiin hiljaisesti kotiinsa, joka oli vaan kolmen
englannin penikulman päässä. Saara käveli vieressä. Toisen kerran tuli
hän nyt entiseen kotiinsa.